Perheen perustamisen myötä oma elämäni on vähitellen kokonaan hävinnyt

Niin äiti on sanonut, ettei minusta voi kukaan aidosti pitää, jos minulle ollaankin ystävällisiä päin naamaa niin selän takana pitävät ihan kamalana. Olen tehnyt virheitä joten on ollut helppo uskoa että näinhän se onkin. Siksi minulla ei ole ystäviä kuin pinnallisesti, enkä jaksa kauheasti sellaista eikä siitä ole apua rakastetuksitulemisen tunteen tarpeeseen.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja siis vielä se, että oikeastihan tuon kalvosulkeisen pitäisi joku aivan muu, kuin lapsen vanhempi. Jos minun äitini tai kohtalotoverini hirviövanhemmat itse kertoisivatkin tehneensä virheensä ja kertoisivat miten olisi pitänyt toimia et voi edes kuvitella, miten paljon sekin jo saattaisi auttaa. Mutta ei. He syyllistävät tai ainakin minun äitini syyllistää edelleen minua, joten mitään oikaisua mihinkään en tule saamaan.

Olen samaa mieltä toisen kohtalotoverini kanssa, että tuollainen tunteettomuus on hälyttävää ja sinun lapsista tässä sietää olla myös huolissaan, jonka mielestä eihän ne lapsuudenaikaiset kokemukset ole mitenkään vaurioittaneet ketään ikinä.

56

En minä ole sanonut että ei ole vaurioittanut, totta helvetissä on. Mutta ei siihen voi lopuksi ikää jäädä märehtimään ja kieriskelemään että nyyh nyyh kun äiti syyllistää vieläkin. Oma elämä pitää ottaa omiin käsiin. Lapsuus on merkittävä osa elämää, mutta tälläkin palstalla hyvin moni sanoo ettei muista lapsuudestan juuri mitään, ehkä se sitten onkin parempi niin.

Mullakin oli nuorena aikuisena vaikeaa elämässä, mutta nyt nelikymppisenä kun elämä on mennyt eteenpäin, se entinen elämä tuntuu kuin unelta tai jonkun toisen elämältä, en minä mieti sitä päivittäin että kuinka kauheaa mulla sillon oli kun itkin joka päivä, ja mullakin oli lapsi silloin, ja olen kokenut syyllisyyttä siitä ajasta, mutta olen huomannut että lapseni on pärjännyt hyvin elämässä on jo aikuinen, eli minä en pilannut hänen elämäänsä täysin, eikä edes isänsä vaikka varmaan jotain pientä traumaa jäikin. Myös mun lapsuudessa on ollut myös pahjoja asioita, ja ne tuli pintaan enemmän silloin kun sai ekan oman lapsen, mutta en minä silti jäänyt siihen tilaan ikuisesti.

Maailmassa on lapsia jotka näkevät sodan kauhut omakohtaisesti, eikä hekään loppuikäänsä sitä itke, he tietävät että elämä jatkuu ja pitää mennä eteenpäin, muuten tulee hulluksi. Ei kaikilla ihmisillä ole sellaista luksusta että voisi kieriskellä itsesäälissä loputtomiin.

Tuokin on hyvä, että pystyt sanomaan lapsellasi menneen hyvin. Toivottavasti se on myös lapsesi kokemus. Minun kokemukseni äidistä on sellainen, että MITÄÄN asiaa en aikuisuudestani saanut valittaa. Koska ei tää tosiaan ole mennyt kuten olisin toivonut. Niin onko äidistä MINKÄÄNLAISEKSI myötätunnoksi saati olkapääksi jolle itkeä tai murehtia? No ei todellakaan ole. Ja ei se vielä mitään, on mulla ollut tukijoita, jotka maksaneet terapiaani jo nuorena, en olisi kuormittanut äitiä, mutta kun äidin suhtautuminen minun vaikeuksiani kohtaan on ollut TODELLA HYINEN JA KYLMÄ. Mitään vaikeuksia ei saa olla tai niistä ei saa valittaa. Se on itseasiassa pahentanut oloani enemmän, miten äiti on suhteutunut minun asioihini aikuisena, kun se huuto yksistään lapsuudessa. Joku voisi kysyä, miksi puhun äidilleni, joka huusi minulle. No, syy on se, että koin eräänlaisen herätyksen nuorena, että "ehkä huonot välimme ovatkin mun syy" ja aloin jakaa asioitani äidilleni ja näin. Se olikin hyvä asia aluksi, kun mulla oli hyvää kerrottavaa. Kaikki virheeni ongelmani ja fibani äiti kuitenkin tuomitsi pahasti. SE oli minulle aivan kamalaa. Siitä alkoi alamäki ja masennus. Edes terpaeutitkaan eivät ole saaneet minua vakuuttuneiksi, etteivät virheeni ole tuomittavia. Kyllä ne ovat, kun äiti sanoi niin.

On tosi vaikea nähdä itseään omin silmin, kun äiti on ollut niin hallitseva ja suoltanut paljon pahaa päälleni.

Minulla ei ole ollut oikeastaan muita tukijoita, koska äiti on sanonut, ettei minusta kukaan voi pitää jne jne. Mies on tukenut silti, onneksi. Mutta en rakasta miestäni kovin syvästi, se olisikin ihanaa, jos osaisin hänellekin antaa enemmän rakkautta. Mutta ehkä joskus vielä.

Äiti lisäksi tuomitsi minun terapiani. Ei riittänyt, että hän itse haukkui minut, muutkaan eivät olisi saaneet ymmärtää. Menen siitä kuulemma ihan pilalle.

56

Ja toistan itseäni edelleen. Jätä äitisi rauhaan. Älä vihaa äitiäsi enää, sillä ei ole enää mitään merkitystä. Äläkä kuvittele että äitisi pitäisi olla joku lohduttajasi, hyväksy se että äitisi on täys paska, ja sillä hyvä, mene eteenpäin. Sulla on ollut tukijoita jotka maksoi sun terapian, sun ei tarvi olla missään tekemisissä äitisi kanssa, tai edes ajatella häntä. Olet kuin hakattu vaimo joka ei osaa lähteä parisuhteesta, kun mies on sanonut että ansaitset hakkaamisen.

Vierailija kirjoitti:

Mieti kuka sinä olet ja mikä tekee elämästäsi sinun omaa? Ensimmäiseen pariin vuoteen en itse ymmärtänyt, että voin mennä ja harrastaa jonkin verran sen lapsenkin kanssa. Voin kehittää itseäni esim päikkäriaikaan yms. Ei ole aina pakko pakertaa kotitöitä, ne voi jakaa sen toisen aikuisen kanssa, tehdä asiat helpommaksi tai välillä ihan antaa vaan olla. Itse olen aika spontaani ja se on kyllä vähentynyt mutta eihän se tarkoita, että minuus tai elämäni siitä miksikään katoaisi.

Juuri näin. Jos ei nappaa, niin antaa olla. Jos kersoilla on ruokaa, vaatteet ja katto pään päällä, ja rakastavat vanhemmat, niin pärjäävät kyllä vaikka lakanoita ei vaihdeta joka viikko ja tiskejä ei tiskata joka päivä.

Vierailija kirjoitti:

Niin äiti on sanonut, ettei minusta voi kukaan aidosti pitää, jos minulle ollaankin ystävällisiä päin naamaa niin selän takana pitävät ihan kamalana. Olen tehnyt virheitä joten on ollut helppo uskoa että näinhän se onkin. Siksi minulla ei ole ystäviä kuin pinnallisesti, enkä jaksa kauheasti sellaista eikä siitä ole apua rakastetuksitulemisen tunteen tarpeeseen.

56

Sun pitää itse rakastaa itseäsi. Äitisi puheet tiedät valheeksi, joten ala poistamaan niitä päästäsi järjestelmällisesti, ajattelet että äitisi on täys mulkku ja valehtelija, ja että sinä olet tarpeeksi hyvä ja ansaitset rakkautta ja hyväksyntää. Sinä et ole paha ihminen, vai mitä? Et ole kiduttanut ja tappanut ihmisiä? Miksi siis ruoskit itseäsi vuodesta toiseen? Ja ei, vastaukseksi ei riitä että kun äiti sanoi. Äitisi aloitti sen sanomisen, ja sinä itse olet jatkanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja siis vielä se, että oikeastihan tuon kalvosulkeisen pitäisi joku aivan muu, kuin lapsen vanhempi. Jos minun äitini tai kohtalotoverini hirviövanhemmat itse kertoisivatkin tehneensä virheensä ja kertoisivat miten olisi pitänyt toimia et voi edes kuvitella, miten paljon sekin jo saattaisi auttaa. Mutta ei. He syyllistävät tai ainakin minun äitini syyllistää edelleen minua, joten mitään oikaisua mihinkään en tule saamaan.

Olen samaa mieltä toisen kohtalotoverini kanssa, että tuollainen tunteettomuus on hälyttävää ja sinun lapsista tässä sietää olla myös huolissaan, jonka mielestä eihän ne lapsuudenaikaiset kokemukset ole mitenkään vaurioittaneet ketään ikinä.

56

En minä ole sanonut että ei ole vaurioittanut, totta helvetissä on. Mutta ei siihen voi lopuksi ikää jäädä märehtimään ja kieriskelemään että nyyh nyyh kun äiti syyllistää vieläkin. Oma elämä pitää ottaa omiin käsiin. Lapsuus on merkittävä osa elämää, mutta tälläkin palstalla hyvin moni sanoo ettei muista lapsuudestan juuri mitään, ehkä se sitten onkin parempi niin.

Mullakin oli nuorena aikuisena vaikeaa elämässä, mutta nyt nelikymppisenä kun elämä on mennyt eteenpäin, se entinen elämä tuntuu kuin unelta tai jonkun toisen elämältä, en minä mieti sitä päivittäin että kuinka kauheaa mulla sillon oli kun itkin joka päivä, ja mullakin oli lapsi silloin, ja olen kokenut syyllisyyttä siitä ajasta, mutta olen huomannut että lapseni on pärjännyt hyvin elämässä on jo aikuinen, eli minä en pilannut hänen elämäänsä täysin, eikä edes isänsä vaikka varmaan jotain pientä traumaa jäikin. Myös mun lapsuudessa on ollut myös pahjoja asioita, ja ne tuli pintaan enemmän silloin kun sai ekan oman lapsen, mutta en minä silti jäänyt siihen tilaan ikuisesti.

Maailmassa on lapsia jotka näkevät sodan kauhut omakohtaisesti, eikä hekään loppuikäänsä sitä itke, he tietävät että elämä jatkuu ja pitää mennä eteenpäin, muuten tulee hulluksi. Ei kaikilla ihmisillä ole sellaista luksusta että voisi kieriskellä itsesäälissä loputtomiin.

Tuokin on hyvä, että pystyt sanomaan lapsellasi menneen hyvin. Toivottavasti se on myös lapsesi kokemus. Minun kokemukseni äidistä on sellainen, että MITÄÄN asiaa en aikuisuudestani saanut valittaa. Koska ei tää tosiaan ole mennyt kuten olisin toivonut. Niin onko äidistä MINKÄÄNLAISEKSI myötätunnoksi saati olkapääksi jolle itkeä tai murehtia? No ei todellakaan ole. Ja ei se vielä mitään, on mulla ollut tukijoita, jotka maksaneet terapiaani jo nuorena, en olisi kuormittanut äitiä, mutta kun äidin suhtautuminen minun vaikeuksiani kohtaan on ollut TODELLA HYINEN JA KYLMÄ. Mitään vaikeuksia ei saa olla tai niistä ei saa valittaa. Se on itseasiassa pahentanut oloani enemmän, miten äiti on suhteutunut minun asioihini aikuisena, kun se huuto yksistään lapsuudessa. Joku voisi kysyä, miksi puhun äidilleni, joka huusi minulle. No, syy on se, että koin eräänlaisen herätyksen nuorena, että "ehkä huonot välimme ovatkin mun syy" ja aloin jakaa asioitani äidilleni ja näin. Se olikin hyvä asia aluksi, kun mulla oli hyvää kerrottavaa. Kaikki virheeni ongelmani ja fibani äiti kuitenkin tuomitsi pahasti. SE oli minulle aivan kamalaa. Siitä alkoi alamäki ja masennus. Edes terpaeutitkaan eivät ole saaneet minua vakuuttuneiksi, etteivät virheeni ole tuomittavia. Kyllä ne ovat, kun äiti sanoi niin.

On tosi vaikea nähdä itseään omin silmin, kun äiti on ollut niin hallitseva ja suoltanut paljon pahaa päälleni.

Minulla ei ole ollut oikeastaan muita tukijoita, koska äiti on sanonut, ettei minusta kukaan voi pitää jne jne. Mies on tukenut silti, onneksi. Mutta en rakasta miestäni kovin syvästi, se olisikin ihanaa, jos osaisin hänellekin antaa enemmän rakkautta. Mutta ehkä joskus vielä.

Äiti lisäksi tuomitsi minun terapiani. Ei riittänyt, että hän itse haukkui minut, muutkaan eivät olisi saaneet ymmärtää. Menen siitä kuulemma ihan pilalle.

56

Ja toistan itseäni edelleen. Jätä äitisi rauhaan. Älä vihaa äitiäsi enää, sillä ei ole enää mitään merkitystä. Äläkä kuvittele että äitisi pitäisi olla joku lohduttajasi, hyväksy se että äitisi on täys paska, ja sillä hyvä, mene eteenpäin. Sulla on ollut tukijoita jotka maksoi sun terapian, sun ei tarvi olla missään tekemisissä äitisi kanssa, tai edes ajatella häntä. Olet kuin hakattu vaimo joka ei osaa lähteä parisuhteesta, kun mies on sanonut että ansaitset hakkaamisen.

No en enää pidäkään yhteyksiä juuri, mutta äitiini välien katkaiseminen ei mitenkään mystisesti ratkaise ongelmiani. Toki se helpottaa hiukan, kun se paskiainen ei kerro enää paskaa totuuttaan mulle korvaani. Mutta ei se sitä mihinkään muuta, ettei mulla oikeastaan ole eväitä ja kykyä sitten elää, kun joku, joka kertoo mitä mieltä olla asioista ja varsinkin lasten asioista puuttuu. Ts ei äitini osaisi kertoa miten olla lasten kanssa, mutta tarttisin siihen silti apua, joka ei syyllistäisi minua. Mutta koska tällaista ei ole olemassakaan, menemme näin, että mies hoitaa.

Lisäksi olen katkera siitä, ettei lapsi saa edes äidiltään tukea! Voi helvetti! Ota huomioon, että äitini on mielestään täydellinen ihminen, ja on kertonut sen minullekin monta kertaa. Niin KYLLÄ MINÄ NYT SITTEN ODPTAN, ETTÄ TÄMÄ TÄYDELLINEN IHMINEN PYSTYY omaa tytärtään tukemaan. Vai mitä vittua?! Olenko ollut aivan turhaa ystävällinen hänelle? Voi helvetti! Olen aivan superkatkera tällaisesta täysin turhasta ystävällisyydestä, mitä minä saan? Ja milloin?!?

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti kuka sinä olet ja mikä tekee elämästäsi sinun omaa? Ensimmäiseen pariin vuoteen en itse ymmärtänyt, että voin mennä ja harrastaa jonkin verran sen lapsenkin kanssa. Voin kehittää itseäni esim päikkäriaikaan yms. Ei ole aina pakko pakertaa kotitöitä, ne voi jakaa sen toisen aikuisen kanssa, tehdä asiat helpommaksi tai välillä ihan antaa vaan olla. Itse olen aika spontaani ja se on kyllä vähentynyt mutta eihän se tarkoita, että minuus tai elämäni siitä miksikään katoaisi.

Juuri näin. Jos ei nappaa, niin antaa olla. Jos kersoilla on ruokaa, vaatteet ja katto pään päällä, ja rakastavat vanhemmat, niin pärjäävät kyllä vaikka lakanoita ei vaihdeta joka viikko ja tiskejä ei tiskata joka päivä.

Meillä mies edellyttää tiettyä siisteystasoa jota itsekin ylläpitää ja samaa edellyttää minulta,joka voisinkin vain antaa olla. Ap

ne lapsetkin alkaa tuntua omalta elämältä jossain vaiheessa, ainakin useimmissa tapauksissa. 

Ensin se on outoa ja vierasta olla lapsen kanssa, odottaa vaan että vauva/taapero menee unille ja saa katsoa omia sarjoja, lukea kirjaa, juoda lasillisen viiniä, soittaa kaverille, panna miehen kanssa tms.Lapsen kanssa olo on aluksi kuormittavaa, pelkää tekevänsä jotain väärin, vauvan itku ahdistaa ja pelottaakin, ei ole mitään järkevää tekemistä, aika kuluu siihen että heilutetaan äitiyspakkauksen helistintä ja jokelletaan "äyh". Se onkin aika kamalaa aikaa, koska ei kukaan jaksa 14h päivässä katsella helistintä.

Mutta lapset kasvaa ja niistä tulee jo noin 2-3-vuotiaina aika hauskoja kavereita. Voi hassutella, pelata pelejä, katsoa yhdessä telkkua, käydä pyörälenkillä, uimassa, laittaa ruokaa yhdessä, jutella asioista, shoppailla, käydä pizzalla, nauttia matkustelusta jne... Toki niistä on edelleen vaivaa ja huolta ja hoitamista, mutta elämä monipuolistuu siitä vauva-ajasta. Ja itse rentoutuu, ei sillä ole niin väliä nukahtaako se 20 vai 22, ihan sama, voi soittaa ystävälle vaikka lapsi on hereillä, voi jopa juoda lasillisen viiniä tai kutoa sukkaa/ lukea kirjaa ja antaa lapsen piirrellä itsekseen. Vauvakooma on ohi ja lapsestasi on tullut luonnollinen osa perhettä, eikä joku ylimääräinen rasittava hoitotoimenpiteiden kohde. Tai ainakin mulle kävi näin, varmaan sullekin! 

56.

Sinulla on ongelma. Ja se EI ole enää sinun äitisi vaan sinä itse. Lopeta tuo itsesäälissä vellominen ja lopeta se yhteydenpito äitiisi täysin. Ja hyväksy se, että sinä et saa apua äidiltäsi vaikka mikä olisi. Minäkään en saa; rapajuopoksi itsensä juonut sadistinen äitini rikkoi minut niin monta kertaa etten jaksa edes laskea. Minä en kelvannut mihinkään, minä olin vaikea, minun kanssani ei kukaan haluaisi mennä naimisiin koska olen niin kamala lapsi, minä en osannut, serkkuni osasi kaiken paremmin. Ja alkoholin käytön lisääntyessä: teen sinusa perinnöttömän, sinun pitäisi tappaa itsesi, olet yksi huora  vaan, sinusta ei koskaan tule mitään. Ja mitä vielä, en viitsi muistella. 

Kun esikoiseni syntyi, kävin kaiken läpi, ja kävin sitä vielä pitkään. 

Sitten jossain vaiheessa helpotti. Kyyneleet tulee edelleen joskus, katkeruus vain hetkeksi äitienpäivänä. 

Outo tuo kommenttisi ettei maailmassa olisi ketään muuta kuin naisen oma äiti, joka voisi kertoa miten lasten kanssa ollaan syyllistämättä siinä. Todella outo kommentti. Sellaisen voi kertoa isä, sisko, ystävä, neuvolan terveydenhoitaja, naapurin Tiina... aika epäreilu kommentti myös niitä kohtaan, joiden äiti on lähtenyt tai kuollut jopa. 

Luulen, että sinun itsesi on helpointa olla tuossa tilassa. Kaikki muu vaatii tahtoa ja viitsimistä, siis eteenpäin pääseminen, itsensä hyväksyminen, avun ottaminen vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin äiti on sanonut, ettei minusta voi kukaan aidosti pitää, jos minulle ollaankin ystävällisiä päin naamaa niin selän takana pitävät ihan kamalana. Olen tehnyt virheitä joten on ollut helppo uskoa että näinhän se onkin. Siksi minulla ei ole ystäviä kuin pinnallisesti, enkä jaksa kauheasti sellaista eikä siitä ole apua rakastetuksitulemisen tunteen tarpeeseen.

56

Sun pitää itse rakastaa itseäsi. Äitisi puheet tiedät valheeksi, joten ala poistamaan niitä päästäsi järjestelmällisesti, ajattelet että äitisi on täys mulkku ja valehtelija, ja että sinä olet tarpeeksi hyvä ja ansaitset rakkautta ja hyväksyntää. Sinä et ole paha ihminen, vai mitä? Et ole kiduttanut ja tappanut ihmisiä? Miksi siis ruoskit itseäsi vuodesta toiseen? Ja ei, vastaukseksi ei riitä että kun äiti sanoi. Äitisi aloitti sen sanomisen, ja sinä itse olet jatkanut.

Tiedän. En pysty antamaan itselleni anteeksi sitä, että jatkoin. Olin silloin tosin vasta alle 10-vuotias lapsi, mutta "kun lapsethan eivät ole tyhmiä"! Tai muutenkin olen saanut varata elämässäni aina aikapaljon itseeni niin miettii, että miten tuo asia nyt sitten meni ohitseni, enkä ollut varuillani ja käyttäytynyt hyvin, vaikka äitini käyttäytyi kaikkea muuta kuin hyvin? Minulle tosin vakuuteltiin, että äidin käytös on hyvää. Saahan sitä aikuinen joskus huutaa.

Ehkä osasisin rakastaa itseäni jos osasisin antaa anteeksi itselleni (vai antaa anteeksi, jos osaisin rakastaa, en tiedä, kumpi tulee ensin vai onko sillä merkitystä) mutta en saa rakkauttakaan mistään, niin ei tunnu helpolta osata rakastaa itseään.

56

56, miten sinun miehesi sinua kohtelee? Haluaako seksiä? Ap

Vierailija kirjoitti:

ne lapsetkin alkaa tuntua omalta elämältä jossain vaiheessa, ainakin useimmissa tapauksissa. 

Ensin se on outoa ja vierasta olla lapsen kanssa, odottaa vaan että vauva/taapero menee unille ja saa katsoa omia sarjoja, lukea kirjaa, juoda lasillisen viiniä, soittaa kaverille, panna miehen kanssa tms.Lapsen kanssa olo on aluksi kuormittavaa, pelkää tekevänsä jotain väärin, vauvan itku ahdistaa ja pelottaakin, ei ole mitään järkevää tekemistä, aika kuluu siihen että heilutetaan äitiyspakkauksen helistintä ja jokelletaan "äyh". Se onkin aika kamalaa aikaa, koska ei kukaan jaksa 14h päivässä katsella helistintä.

Mutta lapset kasvaa ja niistä tulee jo noin 2-3-vuotiaina aika hauskoja kavereita. Voi hassutella, pelata pelejä, katsoa yhdessä telkkua, käydä pyörälenkillä, uimassa, laittaa ruokaa yhdessä, jutella asioista, shoppailla, käydä pizzalla, nauttia matkustelusta jne... Toki niistä on edelleen vaivaa ja huolta ja hoitamista, mutta elämä monipuolistuu siitä vauva-ajasta. Ja itse rentoutuu, ei sillä ole niin väliä nukahtaako se 20 vai 22, ihan sama, voi soittaa ystävälle vaikka lapsi on hereillä, voi jopa juoda lasillisen viiniä tai kutoa sukkaa/ lukea kirjaa ja antaa lapsen piirrellä itsekseen. Vauvakooma on ohi ja lapsestasi on tullut luonnollinen osa perhettä, eikä joku ylimääräinen rasittava hoitotoimenpiteiden kohde. Tai ainakin mulle kävi näin, varmaan sullekin! 

 

Onkohan sinulla vain yksi lapsi? 

Vierailija kirjoitti:

56.

Sinulla on ongelma. Ja se EI ole enää sinun äitisi vaan sinä itse. Lopeta tuo itsesäälissä vellominen ja lopeta se yhteydenpito äitiisi täysin. Ja hyväksy se, että sinä et saa apua äidiltäsi vaikka mikä olisi. Minäkään en saa; rapajuopoksi itsensä juonut sadistinen äitini rikkoi minut niin monta kertaa etten jaksa edes laskea. Minä en kelvannut mihinkään, minä olin vaikea, minun kanssani ei kukaan haluaisi mennä naimisiin koska olen niin kamala lapsi, minä en osannut, serkkuni osasi kaiken paremmin. Ja alkoholin käytön lisääntyessä: teen sinusa perinnöttömän, sinun pitäisi tappaa itsesi, olet yksi huora  vaan, sinusta ei koskaan tule mitään. Ja mitä vielä, en viitsi muistella. 

Kun esikoiseni syntyi, kävin kaiken läpi, ja kävin sitä vielä pitkään. 

Sitten jossain vaiheessa helpotti. Kyyneleet tulee edelleen joskus, katkeruus vain hetkeksi äitienpäivänä. 

Outo tuo kommenttisi ettei maailmassa olisi ketään muuta kuin naisen oma äiti, joka voisi kertoa miten lasten kanssa ollaan syyllistämättä siinä. Todella outo kommentti. Sellaisen voi kertoa isä, sisko, ystävä, neuvolan terveydenhoitaja, naapurin Tiina... aika epäreilu kommentti myös niitä kohtaan, joiden äiti on lähtenyt tai kuollut jopa. 

Luulen, että sinun itsesi on helpointa olla tuossa tilassa. Kaikki muu vaatii tahtoa ja viitsimistä, siis eteenpäin pääseminen, itsensä hyväksyminen, avun ottaminen vastaan. 

Sinun äitisi olikin rapajuoppo, hänessä oli selvää havaittavaa vikaa ja syytä. Minun äidissäni ei ollut, joten et varmaan osaa samaistua mihinkään minussa. Lisäksi ymmärsit kommenttini jota väitit oudoksi väärin, en edes aivan ymmärrä, miten ymmärsit sen (miten lasten kanssa ollaan syyllistämättä vai syyllistymättä?) mutta tarkoitin, että terapeuttienkaan on vaikea vakuuttaa minua siitä, että ongelmani ja vikani yms eivät ole paha asia, koska äitini sanoi, että kyllä ne ovat.

56

Vierailija kirjoitti:

56, miten sinun miehesi sinua kohtelee? Haluaako seksiä? Ap

No kyllä haluaa. Kohtelee ihan hyvin. Meillä oli niin päin, että ennen kun lapset syntyivät en kaivannut seksiä ollenkaan ja mies sieti selibaattia kanssani. Jokuneen vuosi sitten tämä muuttui ja aloin haluta ja nyt se olen välillä minä joka mietin, olenko seksuaalisesti oikean kumppanin kanssa, se kun ei aiemmin ollut valintaperuste, mutta juuri nyt seksinlaatukysymykset ovat hautautuneet melko alas muiden ongelmien olessa niin suuria :D (ei hauskaa, mutta jotain hyvää ongelmistakin).

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti kuka sinä olet ja mikä tekee elämästäsi sinun omaa? Ensimmäiseen pariin vuoteen en itse ymmärtänyt, että voin mennä ja harrastaa jonkin verran sen lapsenkin kanssa. Voin kehittää itseäni esim päikkäriaikaan yms. Ei ole aina pakko pakertaa kotitöitä, ne voi jakaa sen toisen aikuisen kanssa, tehdä asiat helpommaksi tai välillä ihan antaa vaan olla. Itse olen aika spontaani ja se on kyllä vähentynyt mutta eihän se tarkoita, että minuus tai elämäni siitä miksikään katoaisi.

Juuri näin. Jos ei nappaa, niin antaa olla. Jos kersoilla on ruokaa, vaatteet ja katto pään päällä, ja rakastavat vanhemmat, niin pärjäävät kyllä vaikka lakanoita ei vaihdeta joka viikko ja tiskejä ei tiskata joka päivä.

Ei, kun se on ihan hirveää, jos ei siivota! Näin mulle huudettiin palstalla, kun sanoin luopuneeni siitä.

56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti kuka sinä olet ja mikä tekee elämästäsi sinun omaa? Ensimmäiseen pariin vuoteen en itse ymmärtänyt, että voin mennä ja harrastaa jonkin verran sen lapsenkin kanssa. Voin kehittää itseäni esim päikkäriaikaan yms. Ei ole aina pakko pakertaa kotitöitä, ne voi jakaa sen toisen aikuisen kanssa, tehdä asiat helpommaksi tai välillä ihan antaa vaan olla. Itse olen aika spontaani ja se on kyllä vähentynyt mutta eihän se tarkoita, että minuus tai elämäni siitä miksikään katoaisi.

Juuri näin. Jos ei nappaa, niin antaa olla. Jos kersoilla on ruokaa, vaatteet ja katto pään päällä, ja rakastavat vanhemmat, niin pärjäävät kyllä vaikka lakanoita ei vaihdeta joka viikko ja tiskejä ei tiskata joka päivä.

Ei, kun se on ihan hirveää, jos ei siivota! Näin mulle huudettiin palstalla, kun sanoin luopuneeni siitä.

56

Sä kuuntelet liikaa muita ihmisiä. Ja ehkä jopa kuvittelet muiden negatiivisuudesta vähinään puolet? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja siis vielä se, että oikeastihan tuon kalvosulkeisen pitäisi joku aivan muu, kuin lapsen vanhempi. Jos minun äitini tai kohtalotoverini hirviövanhemmat itse kertoisivatkin tehneensä virheensä ja kertoisivat miten olisi pitänyt toimia et voi edes kuvitella, miten paljon sekin jo saattaisi auttaa. Mutta ei. He syyllistävät tai ainakin minun äitini syyllistää edelleen minua, joten mitään oikaisua mihinkään en tule saamaan.

Olen samaa mieltä toisen kohtalotoverini kanssa, että tuollainen tunteettomuus on hälyttävää ja sinun lapsista tässä sietää olla myös huolissaan, jonka mielestä eihän ne lapsuudenaikaiset kokemukset ole mitenkään vaurioittaneet ketään ikinä.

56

En minä ole sanonut että ei ole vaurioittanut, totta helvetissä on. Mutta ei siihen voi lopuksi ikää jäädä märehtimään ja kieriskelemään että nyyh nyyh kun äiti syyllistää vieläkin. Oma elämä pitää ottaa omiin käsiin. Lapsuus on merkittävä osa elämää, mutta tälläkin palstalla hyvin moni sanoo ettei muista lapsuudestan juuri mitään, ehkä se sitten onkin parempi niin.

Mullakin oli nuorena aikuisena vaikeaa elämässä, mutta nyt nelikymppisenä kun elämä on mennyt eteenpäin, se entinen elämä tuntuu kuin unelta tai jonkun toisen elämältä, en minä mieti sitä päivittäin että kuinka kauheaa mulla sillon oli kun itkin joka päivä, ja mullakin oli lapsi silloin, ja olen kokenut syyllisyyttä siitä ajasta, mutta olen huomannut että lapseni on pärjännyt hyvin elämässä on jo aikuinen, eli minä en pilannut hänen elämäänsä täysin, eikä edes isänsä vaikka varmaan jotain pientä traumaa jäikin. Myös mun lapsuudessa on ollut myös pahjoja asioita, ja ne tuli pintaan enemmän silloin kun sai ekan oman lapsen, mutta en minä silti jäänyt siihen tilaan ikuisesti.

Maailmassa on lapsia jotka näkevät sodan kauhut omakohtaisesti, eikä hekään loppuikäänsä sitä itke, he tietävät että elämä jatkuu ja pitää mennä eteenpäin, muuten tulee hulluksi. Ei kaikilla ihmisillä ole sellaista luksusta että voisi kieriskellä itsesäälissä loputtomiin.

Tuokin on hyvä, että pystyt sanomaan lapsellasi menneen hyvin. Toivottavasti se on myös lapsesi kokemus. Minun kokemukseni äidistä on sellainen, että MITÄÄN asiaa en aikuisuudestani saanut valittaa. Koska ei tää tosiaan ole mennyt kuten olisin toivonut. Niin onko äidistä MINKÄÄNLAISEKSI myötätunnoksi saati olkapääksi jolle itkeä tai murehtia? No ei todellakaan ole. Ja ei se vielä mitään, on mulla ollut tukijoita, jotka maksaneet terapiaani jo nuorena, en olisi kuormittanut äitiä, mutta kun äidin suhtautuminen minun vaikeuksiani kohtaan on ollut TODELLA HYINEN JA KYLMÄ. Mitään vaikeuksia ei saa olla tai niistä ei saa valittaa. Se on itseasiassa pahentanut oloani enemmän, miten äiti on suhteutunut minun asioihini aikuisena, kun se huuto yksistään lapsuudessa. Joku voisi kysyä, miksi puhun äidilleni, joka huusi minulle. No, syy on se, että koin eräänlaisen herätyksen nuorena, että "ehkä huonot välimme ovatkin mun syy" ja aloin jakaa asioitani äidilleni ja näin. Se olikin hyvä asia aluksi, kun mulla oli hyvää kerrottavaa. Kaikki virheeni ongelmani ja fibani äiti kuitenkin tuomitsi pahasti. SE oli minulle aivan kamalaa. Siitä alkoi alamäki ja masennus. Edes terpaeutitkaan eivät ole saaneet minua vakuuttuneiksi, etteivät virheeni ole tuomittavia. Kyllä ne ovat, kun äiti sanoi niin.

On tosi vaikea nähdä itseään omin silmin, kun äiti on ollut niin hallitseva ja suoltanut paljon pahaa päälleni.

Minulla ei ole ollut oikeastaan muita tukijoita, koska äiti on sanonut, ettei minusta kukaan voi pitää jne jne. Mies on tukenut silti, onneksi. Mutta en rakasta miestäni kovin syvästi, se olisikin ihanaa, jos osaisin hänellekin antaa enemmän rakkautta. Mutta ehkä joskus vielä.

Äiti lisäksi tuomitsi minun terapiani. Ei riittänyt, että hän itse haukkui minut, muutkaan eivät olisi saaneet ymmärtää. Menen siitä kuulemma ihan pilalle.

56

Ja toistan itseäni edelleen. Jätä äitisi rauhaan. Älä vihaa äitiäsi enää, sillä ei ole enää mitään merkitystä. Äläkä kuvittele että äitisi pitäisi olla joku lohduttajasi, hyväksy se että äitisi on täys paska, ja sillä hyvä, mene eteenpäin. Sulla on ollut tukijoita jotka maksoi sun terapian, sun ei tarvi olla missään tekemisissä äitisi kanssa, tai edes ajatella häntä. Olet kuin hakattu vaimo joka ei osaa lähteä parisuhteesta, kun mies on sanonut että ansaitset hakkaamisen.

No en enää pidäkään yhteyksiä juuri, mutta äitiini välien katkaiseminen ei mitenkään mystisesti ratkaise ongelmiani. Toki se helpottaa hiukan, kun se paskiainen ei kerro enää paskaa totuuttaan mulle korvaani. Mutta ei se sitä mihinkään muuta, ettei mulla oikeastaan ole eväitä ja kykyä sitten elää, kun joku, joka kertoo mitä mieltä olla asioista ja varsinkin lasten asioista puuttuu. Ts ei äitini osaisi kertoa miten olla lasten kanssa, mutta tarttisin siihen silti apua, joka ei syyllistäisi minua. Mutta koska tällaista ei ole olemassakaan, menemme näin, että mies hoitaa.

Lisäksi olen katkera siitä, ettei lapsi saa edes äidiltään tukea! Voi helvetti! Ota huomioon, että äitini on mielestään täydellinen ihminen, ja on kertonut sen minullekin monta kertaa. Niin KYLLÄ MINÄ NYT SITTEN ODPTAN, ETTÄ TÄMÄ TÄYDELLINEN IHMINEN PYSTYY omaa tytärtään tukemaan. Vai mitä vittua?! Olenko ollut aivan turhaa ystävällinen hänelle? Voi helvetti! Olen aivan superkatkera tällaisesta täysin turhasta ystävällisyydestä, mitä minä saan? Ja milloin?!?

56

Minusta nyt tuntuu, että äitisi on siirtänyt sinuun perfektionismin. Mitä jos unohtiaist hetkeksi äitisi, ja miettisit että olet itsekin perfektionisti ja miten päästä siitä irti. Jos yhtään lohduttaa, minä olen saanut äidiltäni avuttomuuden taakan... No meillä on sukurasitteena taipumus ADD:n se miten itse tulen toimeen tämän kanssa on minun ongelmani, eikä äiti osaa auttaa edes itseään saati minua. Mä ainakin hyväksyn itseni sellaisena kuin olen ja sählään tässä menemään miten parhaiten kykenen. Huumori auttaa ainakin.

Jos sulla 56 on mies joka haluaa seksiä kanssasi aina kun haluat, en käsitä miten asiasi ovat niin huonosti. Vai mättääkö seksin laatu? Ap

Vau. Taisin juuri oppia itsestäni enemmän, kuin pitkään aikaan. Minulla on ollut samanlainen lapsuus, ei ihan yhtä rankka, mutta paljon on mennyt vituiksi. Minulla oli vanhempia sisaruksia, jotka lällätteli kaikesta "lapsellisesta", jota tein. Vanhemmat nauroi mukana. Opin jo hyvin, hyvin pienenä että pojista tykkääminen on noloa, nolouden äärimmäinen muoto. Siitä saa isoimmat naurut. Uskalsin hankkia ensimmäisen poikaystävän vasta aikuisiällä, ja kesti kauan, että uskalsin asiasta kertoa. Miten sairasta!

Lisäksi kaikki leikkiminen oli typerää, kaikki mitä sanoin, oli typerää joten opin sitten puhumaan aikuisia miellyttäviä asioita. Kaikki ovat läpi elämäni sanoneet, kuinka vaikutan paljon vanhemmalta, kuin olen. Jollain tavalla se on ollut myös positiivista. Mutta esitin niin pitkään vanhempaa, että se oikea aikuiseksi kasvaminen jäi välistä. Yhtäkkiä olin aikuinen lapsi, aikuisen kropassa ja henkisessä kuoressa.

Nyt ymmärrän, miksi en osaa olla lasten seurassa. Kaikki lepertely ja "ikätasoinen kohtelu" tuntuu niin ihmeelliseltä. Sehän on vain ihminen, kaikille ihmisille voi puhua samalla tavalla. Tulee epämiellyttävä olo ja huomaan, että kaikki muutkin tajuavat, että olen ihan kuutamolla. Mutta toisaalta huomaan tykkääväni kyllä vähän vanhemmista lapsista, joiden kanssa voi tehdä asioita. 

Ihan vain kerrostalon kokoinen kiitos aloittajalle. Mä olen luullut tuntevani itseni aika hyvin (oon paljon käsitellyt näitä omia vajavaisuuksiani) mutta en ole koskaan osannut yhdistää näitä naaman edessä roikkuvia lankoja toisiinsa. Ensimmäinen, mitä itselle tulee mieleen on olla ihan raatorehellinen, näillä sanoilla, puolison kanssa. Eli jos joskus lapsia tulee, niin mulla on ongelmia joita sinä joudut paikkailemaan. Oletko sanonut miehellesi näistä?

Vierailija kirjoitti:

En pysty arvostamaan mitään tekemiäni asioita, kukaan muukaan ei niitä arvosta. Ap

Sä oot jotenkin ikävä ihminen... ei kai sulla oo mahdollisuutta muutokseen sitten

Vierailija kirjoitti:

En tee enää mitään kiinnostavia asioita, en enää edes tiedä mitä ne voisivat olla, yritän vain selviytyä päivästä toiseen. Ahdistaa! En ole enää mitään...

? Eikö elämäsi ole omaa elämääsi, onko kehoosi siirtynyt joku vieras henki? Kummastelee hän...