Puolet perheistä ei saa isovanhemmilta hoitoapua juuri lainkaan - se "osallistuvista isovanhemmista"

-syntymäajankohtaan liittyvät vaikeutensa (pula-aika, isän sotatraumat) ja suureen ikäluokkaan liittyvät vaikeutensa (jättimäiset luokkakoot, vaikeudet päästä opiskelemaan ja saada työtä). Mutta noin muuten: heitä pidettiin hyvänä asiana sotien jälkeen, väestönkasvu oli siihen aikaan positiivinen asia.-



Kärsivät enemmän syntymästään kuin saivat tunteen olevansa tervetulleita, taakkoja olivat, joutuivat hoitamaan pienemmät sisarensa yms. Monen isät olivat niin traumaattisia, että viinaa piti kiskoa, ja perhe häädettiin ulos pakkasytötä viettämään yms yms

vanhemmiksi vaan isovanhemmat joutuvat paikkaamaan tätä vajetta. Jos kysyttäisiin ET-lejdessä, miten monen aikuiset lapset auttavat, niin vastaus olisi noin 15%.

hoidettiin suvun toimesta. Mummolasta sai aina apua, ja sitä myös hyödynnettiin. Mutta nykyään moni isovanhempi taas kokee, että se ei ole heidän hommansa, "olemme omamme jo hoitaneet", ja unohtavat iloisesti sen itse aikoinaan saamansa avun. Näin esim. meillä: olen syntynyt v. 1967, ja ainakin meillä oli mummo ja tädit useinkin apuna, kun olin lapsi. ap

eli oli ihan normaalia, että anoppi asui miniän kanssa ja hoiti osan kotitöistä mutta myös sai sanoa sanansa perheen elämästä muutenkin. Aika harva meistä suostuisi siihen, että äiti tai anoppi asuisi samassa talossa, määräisi keittiössä ja motkottaisi siivottomuudesta.

Mutta ihan mielenkiinnosta, mitä kuraa suuret ikäpolvet ovat saaneet niskaansa?

Toki heillä on ollut omat, syntymäajankohtaan liittyvät vaikeutensa (pula-aika, isän sotatraumat) ja suureen ikäluokkaan liittyvät vaikeutensa (jättimäiset luokkakoot, vaikeudet päästä opiskelemaan ja saada työtä). Mutta noin muuten: heitä pidettiin hyvänä asiana sotien jälkeen, väestönkasvu oli siihen aikaan positiivinen asia.

ap

No sota-ajan kuraa! Heidän vanhempansa ovat rakentaneet elämäänsä sota-aikana. Ja monet ovat nähneet myös elämäntyönsä tuhoutuvan. Pakkomuutto kotiseudulta, suru, traumat ja niistä seuranneet väkivalta- ja alkoholiongelmat, järkyttävät kasvatusmetodit.

Siinä sitä kuraa, jota suuret ikäluokat ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan saaneet - eikä se ketju ei ole vieläkään katkennut. Sota-ajan traumat katoavat n. 3 sukupolvessa.

Yhteinen tekijä on välissä oleva sukupolvi. .

jep. Suurten ikäluokkien itsekkyys on ennennäkemätöntä ja kokematonta suomen historiassa. Aina tähän asti edellinen sukupolvi auttoi seuraavaa, ketju on nyt suurten ikäluokkien kohdalla katkennut. Hepä eivät suostu auttamaan KETÄÄN. (ja siis korostan että jotkut kyllä auttaa mutta ei ollenkaan kaikki!)

omaisuutta kuin yksikään ikäluokka aikaisemmin. ja lisää on tulossa, kunhan hieman nuoremmat kupsahtavat. Ennen ei tavistyöläiseltä jäänyt mitään perittävää, nyt on asunto, mökki ja auto, lapsia vain 1 tai 2 eli suuret ikäluokat ovat antaneet lapsilleen käsittämättömän taloudellisen vaurauden.

Mutta ihan mielenkiinnosta, mitä kuraa suuret ikäpolvet ovat saaneet niskaansa?

Toki heillä on ollut omat, syntymäajankohtaan liittyvät vaikeutensa (pula-aika, isän sotatraumat) ja suureen ikäluokkaan liittyvät vaikeutensa (jättimäiset luokkakoot, vaikeudet päästä opiskelemaan ja saada työtä). Mutta noin muuten: heitä pidettiin hyvänä asiana sotien jälkeen, väestönkasvu oli siihen aikaan positiivinen asia.

ap

No sota-ajan kuraa! Heidän vanhempansa ovat rakentaneet elämäänsä sota-aikana. Ja monet ovat nähneet myös elämäntyönsä tuhoutuvan. Pakkomuutto kotiseudulta, suru, traumat ja niistä seuranneet väkivalta- ja alkoholiongelmat, järkyttävät kasvatusmetodit.

Siinä sitä kuraa, jota suuret ikäluokat ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan saaneet - eikä se ketju ei ole vieläkään katkennut. Sota-ajan traumat katoavat n. 3 sukupolvessa.

mutta sellaisia ajankohtaan liittyviä juttuja on oikeastaan kaikilla sukupolvilla, myös esim. omallani, eli 90-luvun vaihteessa suuren laman aikaan työpaikkaa etsineillä. Moni on yhä vaikka pysyvää työpaikkaa, ja on syrjäytynyt työmarkkinoilta.

ap

oma isäni hakkasi meitä lapsia 70-80 luvuilla ihan raivopäisenä, isällä aina kilahti ja hän raivopäissään purki vihansa hakkaamalla meidät lapset, väkivalta oli todella raakaa. Isän oma isä oli tullut "hulluksi" sodassa ja teki isälleni sitä samaa. Isä sitten siirsi sen lapsiinsa.



Itse luojan kiitos tiedostin sen että riski siirtää trauma eteenpäin on mahdollinen, ja olen käynyt terapiassa. Itse pysytyin katkaisemaan väkivallan ketjun täysin, mutta ikävä kyllä siinä yhteydessä piti tehdä myös se valinta että välit isään menivät. Isä kun jatkoi omaa väkivaltahakkaamistaan minuun vielä aikuisikäisenäkin muutaman kerran, ja alkoi orastavasti kokeilla sitä lapsenlapsiinkin.



Ketjun katkaiseminen oli rankkaa mutta se kannatti. Isääni en voi enkä halua olla yhteyksissä. Hänen rangaistuksensa lienee se, että hän joutuu elämään itse itsensä kanssa koko loppuelämänsä.



Ei se ole mikään _oikeutus_ asialle että on itse tullut lapsena hakatuksi. Sen mukaanhan itsekin voisin hakata lapsiani kun olen traumatisoitunut. Kyllä se on sen aikuisen vastuu hoitaa traumansa ja lopettaa viattoman pikkulapsen hakkaaminen, Oma isäni ainakin luisti vastuustaan täydellisesti, hakkasi lapsiaan, ja vielä kehtaa kuvitella olleensa hyvä isä lapsilleen :(

Jatkuvasti kehoittivat mua ja miestäni menemään vaikka leffaan tai syömään, he kyllä hoitavat! Niin....mukavahan se olis ollut, mutta kun heidän mukanaan lapsiamme olisi hoitanut vielä kolmaskin osapuoli, nimittäin kuningas alkoholi...joten ei kiitos mummin ja ukin hoitoavulle.

Minä vastustin, mutta mies oli sitä mieltä, että jos kerran koko ajan toivon apua, niin hänen äitinsähän sitä voi antaa. Nyt anopilla on oma huone ja oma sisäänkäynti, mutta elää kotiamme kuin omaansa. Mies väittää, että heillä oli aikanaan samoin, oli mummo apuan eikä lapset koskaan tulleet tyhjään kotiin. Apua sai aina ja kuulemma anoppi hoiti 3 vuotta omaa anoppiaan kotona, vaikka tämä oli petipotilas.



Minusta tuntuu, että olen menettänyt kotini, miehen mielestä meillä on asiat hyvin, kun asutaan kaikki nyt samassa ja lapsilla on hyvät välit isoäitiin.7

en kaipaa killinkiäkään perintöä! Haluan lapsilleni ISOVANHEMMAT!!!!!



Mutta kun en saa vaikka haluaisin! En, koska lasteni neljä itsekästä paskaisovanhempaa kieltäytyvät kokonaan isovanhemman roolista. Vähänkö joku hemmetin perintö mitenkään mielipahaani lohduttaa tai tähän asiaan vaikuttaa?

mutta sellaisia ajankohtaan liittyviä juttuja on oikeastaan kaikilla sukupolvilla, myös esim. omallani, eli 90-luvun vaihteessa suuren laman aikaan työpaikkaa etsineillä. Moni on yhä vaikka pysyvää työpaikkaa, ja on syrjäytynyt työmarkkinoilta.

ap

Nykyaika on ihan lastenleikkiä sota-aikaan verrattuna.

-sama

Onpa todella kurja tilanne, etteivät isovanhemmat ole mukana lasten elämässä ollenkaan. Käsittämättömän itsekästä.

omat vanhempani ja mieheni vanhemmat ovat molemmat maalta. Siellä oli tapana että lasten vanhemmat (=meidän vanhempamme) eivät hoitaneet itse lapsiaan vaan tekivät palkkatöitä. Lapset laitettiin hyvin pienenä hoitoon tai mummo hoiti.

Minut pantiin kokopäivähoitoon 2kk iästä lähtien ja kaikki viikonloput, lomat, kesälomat 2,5kk putkeen hoiti aina mummot. Jos oli mummolla harvoin joku este niin tädit paikkasi mummoa. Minun vanhempani hoitivat omia lapsiaan ihan minimaalisen vähän (ja senkin vähän huonosti, piittaamatonta ja tunnekylmää menoa). Sama meno oli miehellä, paitsi häntä hoiti vain mummot, ei ollut siis tarhassa hoidossa vaan vanhempien töissäolon ajan mummot hoiti.

Eli vanhempamme ovat lähes 100% hoidattaneet lapsensa omilla vanhemmillaan.

Nyt sitten itse isovanhempina vanhempiemme hoitamis- ja auttamissaldo meidän lapsiamme kohtaan: 0 sekuntia. Ei siis kertaakaan, koskaan, ikinä. Ja pahinta on se että ITSE ilmoittivat että kukin hoitakoon omansa, he eivät aio autella vaan haluavat elää ITSELLEEN.

Joten meillä ei kummatkaan auta koska he ovat nyt kaupungistuneita ja ovat ilmeisesti sitä mieltä että kaupunkiympyröissä hoitakoon kukin lapsensa itse. Kai se oli sitten maalla jotenkin erilaista?

Mutta siis meidän molempien vanhemmat sai ihan oikeasti satoja tuhansia tunteja lastenhoitoapua. Meidän pitää ostaa se apu hintaan 35e tunti palveluntarjoajayritykseltä koska vanhemmiltamme emme sitä saa.

ps. vastineeksi vanhempiensa avusta, meidän vanhempamme eivät hoitaneet myöskään niitä omia vanhenevia vanhempiaan vaan työnsivät heti laitokseen ensi tilassa ja sinne jättivät. Se siitä avun vastavuoroisuudesta.

pps. vanhempani saavat myös sitten itse vanhainkodissa yhä jatkaa sitä "elämistä itselleen" koska ovat onnistuneesti tehneet sitä silloin kun olin itse lapsi, ja nyt kun ainoat lapsenlapset ovat pieniä ja kaipaavat heitä elämäänsä. Heitäpä ei kiinnosta, joten ei taida minuakaan kiinnostaa sitten kun ovat kusivaipoissa ja apua vailla. Ostakoot sen sitten hintaan 35e/tunti.

mutta sellaisia ajankohtaan liittyviä juttuja on oikeastaan kaikilla sukupolvilla, myös esim. omallani, eli 90-luvun vaihteessa suuren laman aikaan työpaikkaa etsineillä. Moni on yhä vaikka pysyvää työpaikkaa, ja on syrjäytynyt työmarkkinoilta.



ap



Pienemmät traumat nämä kuiten ovat.

en kaipaa killinkiäkään perintöä! Haluan lapsilleni ISOVANHEMMAT!!!!! Mutta kun en saa vaikka haluaisin! En, koska lasteni neljä itsekästä paskaisovanhempaa kieltäytyvät kokonaan isovanhemman roolista. Vähänkö joku hemmetin perintö mitenkään mielipahaani lohduttaa tai tähän asiaan vaikuttaa?

eikä pidä väittää, että isovanhempisukupolvi on itsekäs, jos nämä jättävät jättiperintöjä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Aika harva isovanhempi oikeasti jaksaa nykylapsia, jotka ovat pääosin ADHD-tasoisia.

ne mummot jotka sekaantuvat täysin lastensa (erityisesti tyttäriensä) elämään.

mutta sellaisia ajankohtaan liittyviä juttuja on oikeastaan kaikilla sukupolvilla, myös esim. omallani, eli 90-luvun vaihteessa suuren laman aikaan työpaikkaa etsineillä. Moni on yhä vaikka pysyvää työpaikkaa, ja on syrjäytynyt työmarkkinoilta.

ap

Nykyaika on ihan lastenleikkiä sota-aikaan verrattuna.

-sama

Eihän elämää voi verrata johonkin menneeseen aikakauteen yks-yhteen. Silloin oli silloin, ja ihmisetkin kokivat asiat toisin. Materiaalista pulaa ja kuolemanuhkaa rintamalla kokivat kaikki, ja se myös yhdisti.

Sodan jälkeen oli kumminkin toivo paremmasta. Työtä tehtiin ja väestö lisääntyi, valoa pilkotti tunnelin päässä. Yhtään en kiistä, etteikö sotatrauma vaikuttanut monessa perheessä, sekä suoraan isästä lapsiin että isän ja äidin parisuhteen vaikeuksien kautta.

Nyt on pinnalla näköalattomuus. Lama tuli niin että pätkähti, ja toivoa teollisten työpaikkojen saamiseen takaisin halpatuotantomaista ei ole. Väestön ikääntyminen tekee sen, että yhteiskunnalta ei tule tukea jatkossa sitäkään vertaa kuin mitä aikaisemmin.

Eli en menisi vertailemaan nykyajan ihmisten vaikeuksia vaikkapa 50-luvulla eläneiden vaikeuksiin, koska ihmiset vertaavat omaa elämäänsä aikalaisiinsa, ei jonnekin vuoteen kivi ja puukapula. Jos nyt menee huonommin kuin naapurilla, sen elämänsä kokee huonoksi vaikka se olisikin rutkasti parempaa kuin vaikkapa keskiajalla.

ap

en kaipaa killinkiäkään perintöä! Haluan lapsilleni ISOVANHEMMAT!!!!! Mutta kun en saa vaikka haluaisin! En, koska lasteni neljä itsekästä paskaisovanhempaa kieltäytyvät kokonaan isovanhemman roolista. Vähänkö joku hemmetin perintö mitenkään mielipahaani lohduttaa tai tähän asiaan vaikuttaa?

eikä pidä väittää, että isovanhempisukupolvi on itsekäs, jos nämä jättävät jättiperintöjä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Aika harva isovanhempi oikeasti jaksaa nykylapsia, jotka ovat pääosin ADHD-tasoisia.

Kuten tuosta gallupista näkee, osalla lapsiperheissä on paljonkin apua isovanhemmista. Kyllä se kirpaisee, kun huomaa likellä perheitä, joilla ON ihanat isovanhemmat.

Eli ei ole ihan pelkkää kuvitelmaa se.

ap

Yhteinen tekijä on välissä oleva sukupolvi. .

jep. Suurten ikäluokkien itsekkyys on ennennäkemätöntä ja kokematonta suomen historiassa. Aina tähän asti edellinen sukupolvi auttoi seuraavaa, ketju on nyt suurten ikäluokkien kohdalla katkennut. Hepä eivät suostu auttamaan KETÄÄN.

(ja siis korostan että jotkut kyllä auttaa mutta ei ollenkaan kaikki!)

rakastaen, auttaen ja huolehtien. Jättäen ikääntyvät välinpitämättömät ja itsekkäät vanhenemaan yksikseen. Tulee aika, jolloin huoltosuhde kääntyy.. Omista lapsista tulee kultaakin kalliimpia siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan huolenpito loppuu. Ja se loppuu joku päivä, kun paljon puhuttu hyvinvointiyhteiskunta rapautuu.

kuulee kuinka ovat uupuneet.



No tämä muistetaan, minullakaan ei ole aikaa heille kun heille tulee ikää.. sad but true...

Koskaan ei ole vanhempieni tarvinnut maksaa penniäkään päivähoitomaksuja, koska mummo hoiti ilmaiseksi. Nykyisin mummo asuu vielä omassa kodissaan, mutta alkaa olla melko huonossa kunnossa. Äitini hoitaa nyt mummon raha-asioita ja kaikkia muitakin asioita....ja kiroaa koko ajan, kun sen joutuu tekemään. Äidilläni ei ole ajokorttia, joten isäni vakiofraasi on "kun pitää sitä perkeleen mummoa taas roudata" Vanhempani ovat kyllä melko kiittämätöntä sakkia....

Minuakin ovat hiukan ärsyttäneet kiiltokuvamaiset jutut osallistuvista isovanhemmista. Meilläkään ei kummankaan vanhemman omat vanhemmat auta tai osallistu millään tavalla. Ja kun tosiaan kyse on myös siitä, millainen mielikuva päättäjille tulee isovanhemmista ja lapsiperheillä käytössä olevasta turvaverkosta - melkein puolet perheistä EI omaa turvaverkkoa ollenkaan, ainakaan sukunsa puolesta. Ei siis ole yhdentekevää, millainen kuva isovanhemmista annetaan.