Lue keskustelun säännöt.
Tulen hulluksi tuon tyttäreni kanssa!!!!
22.08.2011 |
Tyttärelläni on ikää 6 vuotta, eli uunituore esikoululainen siis.
Tytön luonne saa mut menettämään mielenterveyteni. :(
(Meillä on myös 4- ja 2-vuotiaat pojat.)
Viimeiset 2 vuotta tyttö on ollut todella, siis todella ilkeä. En löydä hänestä lainkaan omaatuntoa, joka kolkuttaisi edes vähän kun on tehnyt pahojaan, en myötätuntoa, en lempeyttä, en hyvyyttä, en empatiakykyä, en mitään... Ainoastaan ilkeyttä, kokee mielihyvää kun on loukannut/satuttanut toista, nauraa vain ivallisesti päälle, kun vahingoittaa toista (niin henkisesti taikka fyysisesti, tai rikkoo toisen omaa), komentaessa ja jäähyllä ollessaan nauraa vain omahyväisesti ja ivallisesti, sekä yleensä hokaa hiljaa ”voi kuule ei haittaa, ei tunnu missään...”
Ei kunnioita tai noudata mitään perheemme ja kotimme sääntöjä, vaan rikkoo niitä aivan koko ajan, se sama omahyväinen ja ilkeä ilme kasvoillaan. Ja koska me emme hyväksy sääntöjen rikkomista, vaan pakotamme noudattamaan niitä (jo lopulta ihan kädestä pitäen), niin ”suorittaa” sen pakotettuna samalla ivallisesti nauraen.
Hänellä joudutaan pitämään aivan äärettömän tiukkaa kuria (itseä välillä ihan surettaa, miten tiukkaa sen kurin pitää olla), kaikki asiat pitää esittää hänelle kuin armeijassa alokkaalle. Ääni pitää olla aina korotettu, tyttö pitää pysäyttää fyysisesti (esim. illalla kun menemme hammaspesulle, niin jotta tyttö edes vähän rekisteröisi, mitä hänelle sanotaan, häntä pitää ottaa hartiosta kiinni, luoda lähikatsekontakti ja sanoa todella selkeällä ja kuuluvalla äänellä ”NYT MENEMME HAMMASPESULLE!” ja 99% kerroista hänet pitää taluttaa sinne hammaspesulle. Samalla vain hymyilee ivallisesti. Jos hänelle vain sanoo normaaliin äänen sävyyn ”Nyt hammaspesulle!”, niin hän ei kuuntele, vaan jatkaa leikkejään. Kun asiaa toistaa kymmenen kertaa ihan vieressä, tyttö alkaa vain nauramaa ivallisesti ja aloittaa esim. lelujensa heittelyn ympäri kotia täysin ilkeyttään, eikä tee elettäkään että tottelee. Tästä käytöksestä kun antaa ensin varoituksen, että joutuu jäähylle, jatkaa edelleen vain ivallista nauruaan ja alkaa heittelemään entistä enemmän tavaroita, ja kun sitten käsketään jäähylle, ei mene, vaan hänet kannetaan sinne, sillä vetää siinä vaiheessa itsensä veltoksi. Jäähyllä istuessa vain hymyilee ivallisesti, ja yleensä huutelee jotain törkeyksiä, ja mumisee itsekseen ”ei kuule haittaa yhtään...”, ja saattaa lopulta istua siellä 20min, jonka jälkeen talutetaan hammaspesulle, nauraa vain ivallisesti samalla). Ja tämä esimerkki oli nyt ihan lievimmästä päästä.
Tyttö saattaa (tai siis tekeekin hyvin usein) ihan vain ohimennen lyödä, tönäistä tai potkasta pikkuveljiään, ja hymyilee vain ivallisesti päälle. Ja vaikka asiaan puututaan joka ikinen kerta, eli meillä noudatetaan nollatoleranssia väkivallan suhteen, niin vaikka tytölle pitäisi miten rankan puhuttelun, lopulta jo karjuu itseltään kurku kipeäksi, laittaa jäähylle jopa tunniksi, ja tietenkin joka kerta asiaa pitää pyytää anteeksi, niin silti tyttö vain hymyilee ivallisesti ja saattaa toistaa tekonsa hetken päästä uudelleen. Pelkästään pikkuveljien satuttamisesta saattaa istua päivän aikana 15 kertaa jäähyllä, ja kaikki minun energiani menee siihen, eli tytön ”kurittamiseen”.
Kun tytön kanssa keskustelee asioista, niin hän on kyllä hyvin älykäs. Tietää ja osaa perustella hyvin, miksi toista ei saa satuttaa (ei fyysisesti eikä henkisesti), ja osaa kuvailla hyvin, mitä sellainen aihuttaa, ja itsekin kokee luonnollisesti mielipahaa, jos häntä satutetaan ja kaipaa asian käsittelyä, ja että tulee kuulluksi. Ja tietenkin myös hänellä on oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, silloin kun hän on kokenut vääryyttä, ja olemme auttaneet, kuunnelleet ja neuvoneet yms.
Pikkuveljet ovat taas aivan toista maata. Äärimmäisen empaattisia ja hyväsydämisia lapsia. Omatunto heillä kolkuttaa heti, kun huomaavat tehneensä jotain väärin, ja haluavat selvittää asian. Pyytävät aina aidosti ja oma-aloitteisesti anteeksi, ovat todella helliä ja ymmärtäväisiä. Onneksi poikamaiset luonteenpiirteet heillä ovat hyvin vahvat, eli vaikka en hyväksi väkivaltaa missään muodossa, niin kun sisko tulee ja tempaisee vain ohimennen, niin kyllä he saman tien puolensa pitävät, ja tönäisevät siskon pois. Ja kyllä he takaisin lyövät, ja lujaa (poikina kun ovat siskoaan niin paljon vahvempia vaikka ovatkin nuorempia). Ristiriitaiset tunteet vanhempana, sillä en voi hyväksyä toisen satuttamista, mutta toisaalta on myös omalla tavalla tyytyväinen että nuoremmat heti puolustavat itseään, eikä jää siskonsa jalkoihin... Mutta poikien kanssa siis jatkuvasti työstetään tätä asiaa, eli kyllä ihmisen täytyy osata puolensa pitää, mutta toista ei saa satuttaa. Mutta se siis asia erikseen (ja kyllä pojatkin laitetaan istumaan yhtä lailla jäähylle lyömisestä tms.).
Tytön käytös on muutenkin vain esim. puhekielessä pelkkää kiristytsä, uhkailua, tai sitten kiukuttelua ja vikisemistä. Mitään asiaa ei pysty puhumaan normaalisti, tai edes ruumiinkieli ei voi olla normaalia, rauhallista, rentoa, ystävällistä. Pieninkin asia, esim. huomatessaan että vessasta on loppunut vessapaperi, niin marssii kuuluvasti luokseni kädet puuskassa ja karjuu asian todella röyhkeään tyyliin ”kiva, kiva, no nyt mä en voi mennä pissalle kun ei ole edes vessapaperia!!!”
Ja mikä ihme siinä on, pojille riittää kun puhuu ja sanoo kaikki asiat lempeästi, niin he kuuntelevat heti, ja tottelevat heti. Koskaan eivät sano vastaan. Ja tytölle saa sanoa kauniisti tuhat kertaa, eikä silti ikinä kuuntele, saati sitten tottele, vaan lopulta asia pitää jo karjua ja ohjata samalla kädestä pitäen.
Eli ei meillä missään nimessä koko ajan karjuta, huudeta, komenneta, vaan ne keinot joudutaan ottamaan päivittäin ja moneen kertaan käyttöönn, kun ei kaunis sanomisen mene perille. Aina ensin siis puhutaan normaaliin, kauniiseen äänensävyyn.
Ehka kerran päivässä, max. 15Min ajan tyttö on oma ihana itsensä ilman tuota sairasta roolia. Tällöin hän puhuu kauniisti, ruumiinkieli on lempeä ja aito, kuuntelee, tottelee yms. Mutta sitä rauhaa kestää vain sen max.15min päivässä. :( Muuten hän on täynnä vain tyhjyyttä, ilkeyttä, julmuutta, ivaa yms.
Tämä kaikki aiheuttaa sen, että minulla on jäljellä enää vain vihaa tuota tyttöä kohtaan. :( Tunnen inhoa omaa lastani kohtaan, enkä enää jaksa häntä. Kolme vuotta olen nyt yrittänyt ja yrittänyt (mieheni kanssa siis yhdessä tietenkin).
Mutta täydellinen voimattomuus ja ristiriita syntyy siitä, kun päiväkodissa, kylässä, mummiloissa yms. vieraissa paikoissa tyttö on todella kiltti, hyväkäytöksinen, reilu, empaattinen, tottelevainen ja kuuliainen, reipas, oma-aloitteinen, ja sitä kaikkea hyvää, mitä vain hyväkäytöksiseltä lapselta voi odottaa. Päiväkodista saamme vain pelkkää positiivista palautetta, eikä siellä ole koskaan ilmennyt mitään sen kaltaista käytöstä, mitä se kotona on. Olemma nämä vuodet puhuneet asioista avoimesti päiväkodissa, erityislastentarhanopettajan kanssa, neuvolassa, lastenlääkärillä. Mutta kun mikään näistä kotona ilmenneistä luonteenpiirteistä ei ilmene missään muualla, kenenkään muun silmissä, niin apua on ollut äärimmäisen vaikea saada. Itse asiassa mahdotonta. He kaikki kun näkevät vain sen kiltin, reippaan, älykkään ja todella empaattisen tyttölapsen.
Olemme kokeilleet mieheni kanssa kaikki meille annetut kasvatusneuvot ja vinkit, mutta mikään ei auta, eikä tee tyttöön lainkaan muutosta.
Ainoat pelastukset tähän perhehelvettiin on ne hetket, kun tyttö on joko yksin tai veljiensä kanssa hetken mummiloissa hoidossa, jotta saamme vanhempina hetken huilata lapseltamme. Hänen ilkeytensä on niin käsittämätönsä, että alan jo kohta täysin ateistina uskomaan pahuuden olemassa oloon, ja että tyttäreni on paha. Onneksi heidät voi hyvillä mielin antaa hoitoon, sillä hoidossa tytärkin on äärimmäisen hyväkäytöksinen ja kiltti. Siellä ei siis tapahdu edes ns. silmänpalvontaa, vaan hän aidosti on kiltti, ei satuta toisia, ei tee kiusaa tms.
On siis kauheaa, että nautin suunnattomasti käydä töissä vain sen takia, että saan olla edes sen 8h päivässä erossa tyttärestäni.
Miksi, miksi hän on kotona nii julma ja ilkeä. Niin tunteeton ja suoraan sanottuna paha? Miksi hän ei millään asteella kykene kunnioittamaan vanhempiaan, eikä arvostamaan mitään, mitä hänellä on? Hänellä on hyvä koti, ihana perhe, hyvät vanhemmat, tasapainoinen ja rauhallinen elämä yms. Mutta mistään hän ei ole kiitollinen, vaan yrittää tuhota sen kaiken.
En enää keksi mitä tekisin hänen kanssaan.
Kun hän esim. kaatuu pyörällään ja satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, minun on äärimmäisen vaikea lohduttaa häntä, enkä tunne enää mitään myötätuntoa häntä kohtaan. :( Se on vain teennäistä lohdutusta.
Nyt on vasta puolipäivä, ja olen valmis viemään tytön lastenkotiin ja luovuttaa huoltajuuteni viranomaisille. Meillä on siis esikoinen ja keskimmäinen nyt kuumeessa, ja siksi olen lasten kanssa tässä kotona ainakin pari päivää. Siis kauhea sanoa, mutta joudun olemaan tyttäreni kanssa kotona, ilman toisen aikuisen tukea (viikonlopun vielä kesti joten kuten, kun pääsimme miehen kanssa vuorotellen edes pihalle hetkeksi rauhoittumaan ja eroon tyttären luota).
Itse olen käynyt jo 1,5 vuotta terapiassa asian tiimoilta, sillä aloin jo pelkäämään omaa käytöstäni, etten joku päivä pysty hillitsemään itseäni tyttäreni suhteen. Raivo sisälläni kun on vain kasvanut ja kasvanut, ja viha häntä kohtaan. Sairastuin jo kaskivaikeaan masennukseen tämän vaikean vanhemmuuden vuoksi. Lääkitys (välillä vahvakin) on tuonut helpotusta omaan olotilaan, masennukseen ja pahimpaan raivoon lastani kohtaan, mutta ei se helpota tätä itse tilannetta.
Kaikki asiantuntijat neuvovat vain ymmärtämään, asettumaan lapsen asemaan yms. yms. Ja vakuuttavat kaiken tämän olevan normaalia käytöstä.
Tänään tyttö on jo ehtinyt saada tämän huushollin aivan sekaisin; on kiusannut ja löynyt veljiään, rikkonut heidän leikit moneen kertaan, istunut jäähyllä 5 kertaa, haistatellut minulle, haukkanut mnut tyhmäksi, rumaksi, vihaavansa minua, heitellyt tavaroita ympäriinsä, ärsyttänyt meitä muita vain seuraamalla koko ajan perässä ja matkimalla kaikkia puheita perässä ivalliseen äänensävyyn, ja kaikki aamutoimet on tapahtunut kädestä pitäen (yöpuvun riisuminen, hammaspesu, aamupalalle tulo yms. ja esim. ruokapöydässä näyttää vain muille kieltä ja irvailee, ja kun on passitettu ruokapöydästä jäähylle, naureskellut vain ivallisesti perään...)
Huoh... edes vähän helpotti purkaa tätä asiaa edes tänne. :(
Kohta loppuu aamulla tallennetty Pikkukakkonen, ja paluu arkeen (helvettiin) on edessä.
Kommentit (141)
Käytöshäiriöinen lapsi ei pystyisi siihen. Ongelma on kotona ja vuorovaikutuksessa perheen kanssa. Tarvitsette perheneuvolaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse kameroiden investointi on varmasti todella kallista (sillä yhdellä videokameralla ei pitkälle pötki, sillä sen käyttö varmasti muuttaa tilannetta ihan erilaiseksi, kun tyttö huomaa että häntä kuvataa, eikö tilanne ole siksi aito).
Kirjoitit alotuksessasi, että "Ehka kerran päivässä, max. 15Min ajan tyttö on oma ihana itsensä ilman tuota sairasta roolia. ... Mutta sitä rauhaa kestää vain sen max.15min päivässä."
Voisit ihan hyvin laittaa vaikka kameran/kännykän kuvaamaan jonnekin hyllylle niin, ettei tyttäresi huomaa sitä, sitten pyydät hänet samaan huoneeseen. Jos vain vartti päivässä (about) on hyvää käytöstä, niin eiköhän jo puolen tunnin videoon (tai paljonko muistia sitten onkaan käytettävissä) mahdu tällainen huono hetki. Näitä sitten vaan kuvaat useamman siirtäen välillä koneelle, siinähän sitä arkea tulee kuvattua ilman, että tyttäresi huomaisi, että häntä kuvataan.
Itsellä ollut psyykkisesti sairas tyttö. Tosin nyt jo aikuinen. Elämä oli todella raskasta ja kaikenlaisia tunteita oli.
Toivottavasti perheenne saa apua. Te ilkeilijät voitte miettiä että lapsella voi ihan oikeasti olla vaikka mielisairaus mitä ei ole äiti aiheuttanut.
Koko kommunikaatio on nyt kääntynyt pimeälle puolelle, negatiivisuuden noidankehäksi. Vaikka olen samaa mieltä, että joku järjestys ja säännötä on lapsilla oltava, jäähyjen sijaan tarjoaisin nyt varauksetonta, positiivista huomiota ja sillä tavalla tekisin turhaksi ivan ja ilkeyden muurin, millä tyttö nyt ympäröi itsensä.
Mutta kun kaikki on jo kokeiltu.
Tämä positiivisen palautteen antaminen, ymmärtäminen, tukeminen jne. jne.
Kaikkien yrittämisien jälkeen se on lopulta sitten päätynyt tähän noidenkehään, ettei sitä vanhempana enää jaksa ymmärtää ja yrittää.
Kaikesta huolimatta tytölle on järjestetty AINA todella paljon kahdenkeskistä aikaa vanhemman tai vanhempien kanssa. Pikkuveljien syntymästä asti olemme järjestäneet vähintään kerran viikossa jonkin jutun, mihin tyttö on päässyt vain äidin, tai isän, tai kummankin vanhemman kanssa, ilman veljiä. Nämä jutut ovat olleet; ulkoilua (siis ihan kahdestaan, ettei vain puistoon viety muitten lasten kanssa leikkiään, vaan menty rakentamaan metsään majaa, keräämään kukkia, eväsretkelle, luistelemaan, pulkkamäkeen), kirjastoon, kahvilaan mehulle ja pullalle, käyty kahdestaan lastenteattereissa, pari kertaa elokuvissa nyt kun on isompi, ruokakauppaan otan aina kaikkia lapsia vuorotella sen yhden mukaan jne. Ja tämän lisäksi lasten isä ottaa kaikkia lapsia aina kun mahdollista omiin puuhasteluihinsa mukaan (esim. vaikka auton renkaiden vaihtaminen), ja etenkin on eniten ottanut tytärtämme juuri sen vuoksi, että olemme ajatelleen sen tekevän erityisesti hänelle hyvää. Ja iltaisin tytölle luetaan aina ihan vain kahdestaan (eli isä tai äiti) iltasatuja, ja veljille sitten luetaan yhdessä toisen vanhemman kanssa. Ja tuolloin tyttö otetaan aina kainaloon, vaikka minulta se ei enää suju luontevasti, ja tiedän, hän vaistoaa sen. Mutta en voi itselleni vain sormia napsauttamalla taikoa sympatiaa ja läheisyyttä tytärtäni kohtaan. :´(
Ja ajatellen perhettämme, meillä on kolme lasta, kaksi vanhempaa ja 5 päivänä (arkena) viikossa töissä, niin enempää emme pysty enää kaiken arjen keskellä järjestämään kahdenkeskistä aikaa tyttärellemme + kaikille lapsille yhteensä, vaan mielestäni sitä on järjestetty kyllä todella paljon.
Kesällä otin palkatonta lomaa 2kk, eli olin lasten kanssa kesälomalla kaiken kaikkiaan 3kk, ja mieheni oli siinä sitten sen 5 viikkoa lomalla. Olen lasten saannin jälkeen siis tehnyt aina näin, jotta lapset saa kunnon kesäloman. Ja teimme sitten loman aikana usein niinkin päin, että pojat meni isovanhemmille hoitoon, jotta saimme lomailla ihan vain keskenään tyttäremme kanssa. Eli kaikkia lapsiamme on kyllä huomioitu niin paljon kuin mahdollista, ja erityisesti tytärtä ihan extra-paljon.
Silloin kun olemme tyttäremme kanssa kehdestaan, hän on ihana oma itsensä. Ilman mitään em. negatiivisia asioita. Mutta ristiriitaisia tunteita taas aiheuttaa se, että ei sitä osaa nauttia itse niistä hetkistä, kun paluu arkeen on sitten yhtä helvettiä (rumasti sanottuna)... vaikea selittää. Mutta siis tulee sellainen tunne, että tyttöä pitää ”lahjoa” kaikella ihanalla laatuajalla, jotta hän kykenee olemaan edes sen pienen hetken oma itsensä.
Mutta hei, tähän väliin, kiitos kaikille vastauksista. Tämän kaiken keskellä, on näkemykset asiasta minkälaisia tahansa, niin ne antaa minulle kuitenkin voimia pohtia asioita, ja nähdä niitä eri perspektiivistä. :) Ja antaa voimaa uskoa, että tähän löytyy vielä jokin ratkaisu.
ap
Asiallinen kritiikki ei ole ilkeilyä. Jokainen tähän ketjuun kirjoittanut on yrittänyt auttaa. Ap:n tyyli ei ole tepsinyt päinvastoin. Miksi ap:n tapaa toimia pitäisi erityisesti kiittää. Selvästi tarvetta joihinkin muutoksiin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hänellähän oli melkoisia tapauksia asiakkaana. Hänen ohjeensa tuollaiseen käytökseen olivat minusta järkeenkäypiä. Jos lapsi esim. löi tai kiroili, äiti/isä kerta kaikkiaan poistui tilanteesta, jätti huonon käytöksen huomioimatta ja lähti pois. Lapsi hakee vanhemmalta reaktiota, ihan mitä tahansa. Hyvä käytös palkittiin taas aina. Hyvin pian lapsi huomasi että hyvällä käytöksellä sai huomiota (positiivista), huonolla käytöksellä jäi ilman.
Tämä on tietysti helppo sanoa näin sivusta, mutta näytti ainakin niihin vekaroihin tepsivän. Teillä näyttäisi olevan niin että tytär hakee epätoivoisesti huomiota, jota varmasti saa hirveällä käytöksellä.
Sanoisin näille 'Olette pilanneet lapsenne' vaan että Haistakaa p*.
Meillä ainkain jo kolmekuisena huomasi selkeän eron muihin lapsiin. Siinä missä muut lapset jaksoivat odottaa vuoroaan yksi huusi täyttä päätä. On haastava, uhmaa ja kuikuttelee, mutta on myös ihana ja suloinen. Mietin kyllä kanssa terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta luettuani, saan kuvan, että kotona on vain käskyjä eikä hellyyttä.
Missään kohtaan ei ilmene, että edes jostain pienestä hän saisi kiitosta ja halailua.
Kerrotko koskaan iltaisin kuinka paljon häntä rakastat, vaikka raastaakin hermojasi?
Jos hän viihtyy päivähoidossa ja kotona oireilee niin sehän on selvä merkki ettei hänellä ole hyvä olla kotona.
Hän todella tekee tahallaan pahaa, koska haluaa huomiota! Ja kun ei saa myönteistä huomiota niin hakee sitten toisella tapaa jolla varmasti sen saa!
Lähde tyttäresi kanssa kaksin esim. kävelylle tai muualle pois kotoa. Vietä aikaa hänen kanssa äläkä hermostu hänen vihoittelusta jos niin tekee. Älä ärsyynny (vaikka ärsyttääkin tahallaan), kun keskustelet hänelle mitä haluaisi tehdä tai mennä kanssasi.
6v lapsi etsii rajojaan, hän on jo iso mutta samalla hän on vielä vasta pieni lapsi. Tuon ikäinen tarvitsee vielä paljon huomiota, hellyyttä, syliä, haleja ja rakkautta!!
Muista että lapsi ei voi sille mitään että hänestä on tullut isosisko (tai -veli). Hän ei ole valinnut asemaansa, joten ei voi myöskään tietää kuinka tuolloin tulisi olla ja toimia, koska on edelleen se sama pieni lapsi.
Yritä aloittaa hellyyden osoitus jo tänään!
Pitämällä häntä vaikka sylissäsi, vaikka koittaisi rimpuilla pois, pidät silti tiukasti sylissä.
Hän tuntee että siinä voi koittaa rimpuilla, mutta koska et päästä häntä pois, rauhoittuu ja näkee että äiti välittää.
Yksi kerta ei tietenkään riitä, mutta ehkä tälle illalle kyllä.
Ala kehumaan häntä pienistä asioista joita on tehnyt. Älä missään nimessä keskity vain tuhmiin tekoihin!
Toivon, että tästä on sinulle apua ja että todella toimisit näin.
-K-
koettakaa muodostaa avoin suhde. Kerro hänelle että rakastat ja välität hänestä. Jätä pienemmät isälle ja lähde tytön kanssa pariksi päivää reissuun vaikka kylpylään, anna aikaasi vain hänelle. Tyttärelläsi voi olla jokin mielenhäiriö jos hän on esim narsisti, mutta silti tyttäresi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi saa vain negatiivista palautetta. Hänellä on todella paha olla ja nuo rangaistukset ja muut eivät todellakaan tunnu enää missään, koska hän on jo niin pahassa olossa, ettei siitä alemmas pääse.
Minä olin lapsena vähän samanlainen. Negatiivinen käytös oli ainoa, jolla sain huomiota. Ja hain sitten sitä, kun muuta ei tullut.
niin tytär oli aivan haltioissaan, vaikka olikin itse vasta 2-vuotias pieni tyttö.
Oli pikkuveljeään kohtaan todella hellä ja rakastava, ja sai todellakin osallistua pikkuveljen hoitoon koko ajan (en siis ole mitään ns. supertarkka hysteerikko, että pelkäisin vauvan menevän rikki, eli pikkuveljeen sai koskea rauhassa, pitää sylissä, kantaa, helliä ja välillä sattui kopsahduksia vahingossa). Ja tällaista se oli siihen saakka kun pikkuveli oli sen 2 vuotta ja tytär 4 vuotta.
Monet tutut kun tuskaili sisarusten välisestä mustasukkaisuudesta yms. niin itse ihan ihmettelin, kun meillä ei ilmennyt tuon ensimmäisen kahden vuoden aikana minkään laista mustasukkaisuutta. Isosisko ei siis haitannut lainkaan, vaikka pikkuveli koski ”hänen” tavaroihinsa, ja tuli ”sekoittamaan” leikit, vaan isosisko vain nauroi ja otti veikan mukaan omiin leikkeihin. :)
Silitteli vain veikkaa päälaelta ja sanoi ”voi pikkuista hassua...”
Kaikesta kiusanteosta huolimatta pikkuveli (keskimmäinen) edelleen haluaa leikkiä siskonsa kanssa päivittäin, ja rankkojenkin tilanteiden jälkeen haluaa jatkaa yhteistä leikkiä. Kaikesta huolimatta leikkivät siis koko ajan kotona yhdessä. Loppujen lopuksi aika harvoin tyttö haluaa hakeutua yksin leikkimään. Silloin tällöin hakeutuu huoneeseensa yksin, ja ilmoittaakin siitä, että haluaa nyt olla yksin, ja rakentaa sitten sen oman tyttöjen PetShop-leikin.
Yhdessä leikkiessä leikit on aika lailla tyttäen sanelemia, eli ei kovinkaan paljon poikamaisia.
Pojat sitten leikkii niitä rajuja poikien leikkejä keskenään, tai kavereihen kanssa, tai päiväkodissa. Siskon kanssa mukautuu aina tytön ”sanelemiin” roolileikkeihin tms.
2-vuotias ei nyt vielä osaa leikkiä kummankaan kanssa, vaan on vielä sitä sellaista rinnakkaisleikkiä.
Kyllä sitä miettii, että onko esim. minulla ollut kuopuksen syntymän jälkeen esim. tiedostamattani synnytyksenjälkeinen masennus, johon tytär olisi oireillut näin voimakkaasti. Vaikka kuinka yritin hyvin kaikkia lapsia hoitaa ja kasvattaa, niin enkö sitten kyennyt olemaan heille riittävästi läsnä!?! Ja vaikka lasten isä olikin koko ajan suurena apuna, ja puuhaili paljon isompien lasten kanssa yms.
(Tätä mahdollisuutta on käsitelty myös omassa terapiassani, eikä ole lainkaan poissuljettu mahdollisuus.)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivoisin ap sydämestäni, että rohkenisit katsoa peiliin: syy tyttäresi käytöksestä löytyy ihan sieltä. Sinun ja hänen vuorovaikutussuhteesta, mistä sinä aikuisena ja äitiä olet vastuussa.
Voit miettiä ensin, missä asemassa tyttäresi on perheessäsi ja millainen on suhde poikiisi.
Mulle tulee koulutuksiini paljon ongelmakoiria, joissa ongelmat ovat kuten ap:n tytöllä. Ja syy on siellä hihnan päässä. Tilannetta aletaan purkamaan positiivisen vahvistamisen ja sheippauksen kautta.
Koirankoulutusmetodit pätevät lapsiin 95% ja sillä saralla on sentään koulutusta ja tekemistä tarjolla.
Luin nyt vasta 22 asti kirjoitetun viestisi, kun olin jo kirjoittanut tuon kommenttini numerolla 26 (-K-)
Uskon kyllä että tuo vaihe menee ohi, vaikka ei siltä nyt tunnu.
Mutta kerroit että tyttäresi olisi huomannut sinun "kylmenneen" häntä kohtaan. Lapset vaistoaa kyllä, jos vanhempi ei välitä. (Niin uskomatonta kuin se saattaakin meistä välillä olla!)
Itselläni on haastava lapsi myös ja kohta myös 6v.
Toisinaan niin ihana, mutta sitten alkaa hiipimään se pieni hirviö.
Meillä kyllä huudetaan ja joskus lähden mukaan (haluamattani) kun olen väsynyt ja juttu yltyy.
Toisinaan vain olen täysin viileä, kunnes lapsi väsyy äkkäilyyn. Mutta minulla onkin vain yksi lapsi, joten hän purkaa kaiken pahan olonsa minuun, ei siis muihin.
Silti tiedän ettei tuo käytös kestä kauaan, koska on "vaan" uhmaa, ja jaksankin "kärsiä".
Hyviä vinkkejä löytyy myös täältä MLL.n sivuilta;
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/lapsen-te…
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/5_6-vuoti…
-K-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sitä miettii, että onko esim. minulla ollut kuopuksen syntymän jälkeen esim. tiedostamattani synnytyksenjälkeinen masennus, johon tytär olisi oireillut näin voimakkaasti. Vaikka kuinka yritin hyvin kaikkia lapsia hoitaa ja kasvattaa, niin enkö sitten kyennyt olemaan heille riittävästi läsnä!?! Ja vaikka lasten isä olikin koko ajan suurena apuna, ja puuhaili paljon isompien lasten kanssa yms.
(Tätä mahdollisuutta on käsitelty myös omassa terapiassani, eikä ole lainkaan poissuljettu mahdollisuus.)
Minun on jotenkin vaikea uskoa tuota.
Miten pieni vauva olisi voinut aistia sen sinusta ja oireilla siitä nyt?!
Ei tuossa ole mitään järkeä. Anteeksi nyt vaan.
Masennuksen tiedostaa kyllä. Se näkee käytöksestä ja olemisesta.
Vai millä tavalla se olisi sinusta ollut tiedostamatonta? Miten voisit sen nyt tiedostaa?
En kysy ilkeydellä vaan uteliaisuudella.
-K-
Onko tyttärellä kavereita? Kuinka hän käyttäytyy näiden kanssa, jos kaverit esimerkiksi tulevat kotiin? Kaiken kaikkiaan tuo tilanne kuulostaa minusta siltä, että lapsen on paha olla. Johtuuko se sitten mistä, sitä en osaa sanoa mutta neuvolona kautta psykologin juttusille on mahdollista päästä.
Eli kuten olenkin jo kirjoittanut, niin tyttäremme on saanut aina todella paljon sitä kahdenkeskistä aikaa, niin äidin kanssa ihan kahdetaan, isän kanssa kahdestaan, ja olemme olleet paljon kolmistaan; tytär, isä ja äiti. Ja tätä teemme edelleen säännöllisesti näistä kahdesta vaikesta vuodesta huolimatta.
Päivittäin kerromme myös tyttärellemme, että rakastamme häntä. Meillä kun perheessä puhutaan välittämisestä ja rakastamisesta muutenkin hyvin avoimesti. Eli lapset kuulevat myös vanhempien välisiä rakkaudentunnustuksia ja hellyydenosoituksia päivittäin. Ja etenkin näiden ristiriitatilanteiden jälkeen, kaikesta siitä omasta vihastani huolimatta, kerron tyttärelleni että kaikesta huolimatta rakastan häntä, ja selitän mistä suutuin/huusin/raivosin. Painotan olevani vihainen käytöksestä, en tyttärelle itselleen.
Positiivista palautetta tytär on saanut aina todella paljon, eli päivittäin edes siitä pienen pienestä asiasta, mistä vain voi antaa positiivista palautetta, niin sitä heti annetaan. (Turhasta en kehu ketään lasta. Tietenkään. Eihän ne lapset tyhmiä ole, vaan paljon viisaampia kuin osaamme edes kuvitellakaan.) Ja oikein huonoina päivinä voi sentään antaa aina positiivista palautetta tyttären lahjoista, hän on nimittäin äärimmäisen taitava ja lahjaks musikaalisesti ja taiteellisesti. Eli jo pelkästään se kaunis laulu, millä tyttö päivittäin ilahduttaa, niin siitä hän saa aina kehuja. Ja päivittäiset piirustukset ja askartelut saa ylistävää palautetta, sillä se todellakin ovat todella taidokkaita. Eli edes niihin positiivisiin palautteisiin voi turvautua oikein huonoina päivinä, kun ei mistään muusta pysty sitä antamaan.
Voi kumpa minusta löytyisikin vielä voimia kommunikoimaan rakentavasti, jaksamaan pysyä niissä pahimissa tilanteissa aikuisena, vaikka kuinka raivo jyllää pään sisällä. Mutta olen jo niin voimaton. :´(
ap
Ei ole aikaa analysoida tarkemmin, mutta silmiini pistää se kuinka paljon korostat "poikia" ja "tyttöä". Eli puhut poikien ja tyttöjen leikeistä, poikamaisista piirteistä.. pojat sitä ja tätä.
En tarkoita, että sukupuoli pitäisi kokonaan jättää huomioimatta, mutta näin merkittävä erottelu on mielestäni haitaksi. VARSINKIN, kun tyttöjä on yksi ja poikia kaksi.. Tämä saattaa hyvinkin lisätä tyttäresi ulkopuolisuutta, jos puhutte näin ihan yleisesti. Tällaisella vanhanaikaisella vahvalla sukupuolisidonnaisella kasvatuksella on ne "paljon puhunut" haittavaikutukset: tytöistä yritetään muokata huomaamattaan kilttejä sekä hiljaisia ja pojille sallitaan rajuus ja kovuus. Itse pyrin tietoisesti välttämään tätä toimintamallia omassa perheessäni.
Tässä vain yksi näkökulma, voimia toivotan koko perheelle :)
Sama kokemus tyttärestäni siltä osin, että on aina kiukutellut vain kotona. Päiväkodissa / eskarissa / koulussa eivät edes usko että osaa kiukutella.
Tekee kaiken kuten sanotaan, tsemppaa, on hyvin myöntyväinen / suostuvainen kavereiden kanssa, ei valita, jurputa, kiilaile jne. Kympin tyttö!
Mutta kotona.... hakee rajoja, uhmaa. Oikein ärsyttämällä ärsyttää... näkee että haluaa kinata vanhempien kanssa. Välillä erittäin rasittava, koska fiksu on ja käyttää sitä niin hyvässä kuin pahassakin, sitä älyään siis. Nyt alkanut jopa tyrkkimään ja tönimään kotona!
Ja ikää on sentäs jo kahdeksan vuotta. Alkoi juurikin eskari-iässä tämä ehdoin tahdoin uhmaaminen. Onhan tätä jo kestänyt, mutta vielä ajattelen että on "normaalia". Uhmaikää ei tälläkään tytöllä ollut, sai juuri silloin nuoremman sisaruksen ja kaikki meni aivan upeasti. Ei ikinä ollut uhkana/varaana vauvalle, tai uhmannut jos imetin/nukutin jne vauvaa, vaan leikki kiltisti...
Onko nykyisen uhman syy sitten näissä tapahtumissa, kehitystehtävä joka jäi silloin kesken / tekemättä? Empaattinen meidän tyttö on eikä uhmassa ole "ivallista" sävyä, vaan pelkästään riidanhaluinen / ravoisa. Joskus lentää joku tavara, joskus ovet paukkuu... muutoin yleensä ottaen pystyy hillitsemään käytöstään (äänenkäyttöä lukuunottamatta).
Tsemppiä teille! Teet oikein kun huolehdit omasta jaksamisestasi, hae apua jatkossakin niin kauan kuin sitä tarvitsette!
Eli onko sinulla Ap omaa aikaa? Oletko koko ajan lastesi kanssa?
Sinun pitää myös päästä pois kotoa ja tuulettua harrastuksen parissa, jotta jaksat taas kotona!
Itse en muistanut huolehtia itseäni sillä osalla ja olin aina väsynyt lapseni kanssa kun äkkäili.
Aloitin liikunnallisen harrastuksen johon sain purettua oloani, ja ei tuntunut enää niin pahoilta lapsen äkkäilyt.
Minulla siis poika joka on täynnä energiaa, jota ei tunnu aina saavan purettua päivän aikana.
Muista huolehtia itsestäsi !!
-K-
millaiseksi hänen asemansa perheenjäsenenä on tehty ja miten häneen suhtaudutaan.
En minäkään jaksa olla loppumattoman ysävällinen ja empaattinen niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät minusta pidä ja joiden mielestä olen vain ja ainoasaan paha ja ilkeä. Jaksaisitko sinä, ap?
Ap:sta nyt sanoisin, että tässäkin ketjussa näkee jotain hänen ihmistyypistään. Ei ap ota asiallistajaan kritiikkiä vastaan, eikä vastaa siihen. Hän vain selittää ja selittää omia näkökohtiaan. Lieköhän sama juttu sosiaalityöntekijöiden kanssa, neuvoja ei kuunnella, ei oteta todesta, hoetaan vaan omia kokemuksia ja näkemyksiä.
Tyttö on paha, sillä selvä. AP:n maailmankuva säilyy eheänä. Kaikki hyvin. NOT