Lue keskustelun säännöt.
Tulen hulluksi tuon tyttäreni kanssa!!!!
22.08.2011 |
Tyttärelläni on ikää 6 vuotta, eli uunituore esikoululainen siis.
Tytön luonne saa mut menettämään mielenterveyteni. :(
(Meillä on myös 4- ja 2-vuotiaat pojat.)
Viimeiset 2 vuotta tyttö on ollut todella, siis todella ilkeä. En löydä hänestä lainkaan omaatuntoa, joka kolkuttaisi edes vähän kun on tehnyt pahojaan, en myötätuntoa, en lempeyttä, en hyvyyttä, en empatiakykyä, en mitään... Ainoastaan ilkeyttä, kokee mielihyvää kun on loukannut/satuttanut toista, nauraa vain ivallisesti päälle, kun vahingoittaa toista (niin henkisesti taikka fyysisesti, tai rikkoo toisen omaa), komentaessa ja jäähyllä ollessaan nauraa vain omahyväisesti ja ivallisesti, sekä yleensä hokaa hiljaa ”voi kuule ei haittaa, ei tunnu missään...”
Ei kunnioita tai noudata mitään perheemme ja kotimme sääntöjä, vaan rikkoo niitä aivan koko ajan, se sama omahyväinen ja ilkeä ilme kasvoillaan. Ja koska me emme hyväksy sääntöjen rikkomista, vaan pakotamme noudattamaan niitä (jo lopulta ihan kädestä pitäen), niin ”suorittaa” sen pakotettuna samalla ivallisesti nauraen.
Hänellä joudutaan pitämään aivan äärettömän tiukkaa kuria (itseä välillä ihan surettaa, miten tiukkaa sen kurin pitää olla), kaikki asiat pitää esittää hänelle kuin armeijassa alokkaalle. Ääni pitää olla aina korotettu, tyttö pitää pysäyttää fyysisesti (esim. illalla kun menemme hammaspesulle, niin jotta tyttö edes vähän rekisteröisi, mitä hänelle sanotaan, häntä pitää ottaa hartiosta kiinni, luoda lähikatsekontakti ja sanoa todella selkeällä ja kuuluvalla äänellä ”NYT MENEMME HAMMASPESULLE!” ja 99% kerroista hänet pitää taluttaa sinne hammaspesulle. Samalla vain hymyilee ivallisesti. Jos hänelle vain sanoo normaaliin äänen sävyyn ”Nyt hammaspesulle!”, niin hän ei kuuntele, vaan jatkaa leikkejään. Kun asiaa toistaa kymmenen kertaa ihan vieressä, tyttö alkaa vain nauramaa ivallisesti ja aloittaa esim. lelujensa heittelyn ympäri kotia täysin ilkeyttään, eikä tee elettäkään että tottelee. Tästä käytöksestä kun antaa ensin varoituksen, että joutuu jäähylle, jatkaa edelleen vain ivallista nauruaan ja alkaa heittelemään entistä enemmän tavaroita, ja kun sitten käsketään jäähylle, ei mene, vaan hänet kannetaan sinne, sillä vetää siinä vaiheessa itsensä veltoksi. Jäähyllä istuessa vain hymyilee ivallisesti, ja yleensä huutelee jotain törkeyksiä, ja mumisee itsekseen ”ei kuule haittaa yhtään...”, ja saattaa lopulta istua siellä 20min, jonka jälkeen talutetaan hammaspesulle, nauraa vain ivallisesti samalla). Ja tämä esimerkki oli nyt ihan lievimmästä päästä.
Tyttö saattaa (tai siis tekeekin hyvin usein) ihan vain ohimennen lyödä, tönäistä tai potkasta pikkuveljiään, ja hymyilee vain ivallisesti päälle. Ja vaikka asiaan puututaan joka ikinen kerta, eli meillä noudatetaan nollatoleranssia väkivallan suhteen, niin vaikka tytölle pitäisi miten rankan puhuttelun, lopulta jo karjuu itseltään kurku kipeäksi, laittaa jäähylle jopa tunniksi, ja tietenkin joka kerta asiaa pitää pyytää anteeksi, niin silti tyttö vain hymyilee ivallisesti ja saattaa toistaa tekonsa hetken päästä uudelleen. Pelkästään pikkuveljien satuttamisesta saattaa istua päivän aikana 15 kertaa jäähyllä, ja kaikki minun energiani menee siihen, eli tytön ”kurittamiseen”.
Kun tytön kanssa keskustelee asioista, niin hän on kyllä hyvin älykäs. Tietää ja osaa perustella hyvin, miksi toista ei saa satuttaa (ei fyysisesti eikä henkisesti), ja osaa kuvailla hyvin, mitä sellainen aihuttaa, ja itsekin kokee luonnollisesti mielipahaa, jos häntä satutetaan ja kaipaa asian käsittelyä, ja että tulee kuulluksi. Ja tietenkin myös hänellä on oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, silloin kun hän on kokenut vääryyttä, ja olemme auttaneet, kuunnelleet ja neuvoneet yms.
Pikkuveljet ovat taas aivan toista maata. Äärimmäisen empaattisia ja hyväsydämisia lapsia. Omatunto heillä kolkuttaa heti, kun huomaavat tehneensä jotain väärin, ja haluavat selvittää asian. Pyytävät aina aidosti ja oma-aloitteisesti anteeksi, ovat todella helliä ja ymmärtäväisiä. Onneksi poikamaiset luonteenpiirteet heillä ovat hyvin vahvat, eli vaikka en hyväksi väkivaltaa missään muodossa, niin kun sisko tulee ja tempaisee vain ohimennen, niin kyllä he saman tien puolensa pitävät, ja tönäisevät siskon pois. Ja kyllä he takaisin lyövät, ja lujaa (poikina kun ovat siskoaan niin paljon vahvempia vaikka ovatkin nuorempia). Ristiriitaiset tunteet vanhempana, sillä en voi hyväksyä toisen satuttamista, mutta toisaalta on myös omalla tavalla tyytyväinen että nuoremmat heti puolustavat itseään, eikä jää siskonsa jalkoihin... Mutta poikien kanssa siis jatkuvasti työstetään tätä asiaa, eli kyllä ihmisen täytyy osata puolensa pitää, mutta toista ei saa satuttaa. Mutta se siis asia erikseen (ja kyllä pojatkin laitetaan istumaan yhtä lailla jäähylle lyömisestä tms.).
Tytön käytös on muutenkin vain esim. puhekielessä pelkkää kiristytsä, uhkailua, tai sitten kiukuttelua ja vikisemistä. Mitään asiaa ei pysty puhumaan normaalisti, tai edes ruumiinkieli ei voi olla normaalia, rauhallista, rentoa, ystävällistä. Pieninkin asia, esim. huomatessaan että vessasta on loppunut vessapaperi, niin marssii kuuluvasti luokseni kädet puuskassa ja karjuu asian todella röyhkeään tyyliin ”kiva, kiva, no nyt mä en voi mennä pissalle kun ei ole edes vessapaperia!!!”
Ja mikä ihme siinä on, pojille riittää kun puhuu ja sanoo kaikki asiat lempeästi, niin he kuuntelevat heti, ja tottelevat heti. Koskaan eivät sano vastaan. Ja tytölle saa sanoa kauniisti tuhat kertaa, eikä silti ikinä kuuntele, saati sitten tottele, vaan lopulta asia pitää jo karjua ja ohjata samalla kädestä pitäen.
Eli ei meillä missään nimessä koko ajan karjuta, huudeta, komenneta, vaan ne keinot joudutaan ottamaan päivittäin ja moneen kertaan käyttöönn, kun ei kaunis sanomisen mene perille. Aina ensin siis puhutaan normaaliin, kauniiseen äänensävyyn.
Ehka kerran päivässä, max. 15Min ajan tyttö on oma ihana itsensä ilman tuota sairasta roolia. Tällöin hän puhuu kauniisti, ruumiinkieli on lempeä ja aito, kuuntelee, tottelee yms. Mutta sitä rauhaa kestää vain sen max.15min päivässä. :( Muuten hän on täynnä vain tyhjyyttä, ilkeyttä, julmuutta, ivaa yms.
Tämä kaikki aiheuttaa sen, että minulla on jäljellä enää vain vihaa tuota tyttöä kohtaan. :( Tunnen inhoa omaa lastani kohtaan, enkä enää jaksa häntä. Kolme vuotta olen nyt yrittänyt ja yrittänyt (mieheni kanssa siis yhdessä tietenkin).
Mutta täydellinen voimattomuus ja ristiriita syntyy siitä, kun päiväkodissa, kylässä, mummiloissa yms. vieraissa paikoissa tyttö on todella kiltti, hyväkäytöksinen, reilu, empaattinen, tottelevainen ja kuuliainen, reipas, oma-aloitteinen, ja sitä kaikkea hyvää, mitä vain hyväkäytöksiseltä lapselta voi odottaa. Päiväkodista saamme vain pelkkää positiivista palautetta, eikä siellä ole koskaan ilmennyt mitään sen kaltaista käytöstä, mitä se kotona on. Olemma nämä vuodet puhuneet asioista avoimesti päiväkodissa, erityislastentarhanopettajan kanssa, neuvolassa, lastenlääkärillä. Mutta kun mikään näistä kotona ilmenneistä luonteenpiirteistä ei ilmene missään muualla, kenenkään muun silmissä, niin apua on ollut äärimmäisen vaikea saada. Itse asiassa mahdotonta. He kaikki kun näkevät vain sen kiltin, reippaan, älykkään ja todella empaattisen tyttölapsen.
Olemme kokeilleet mieheni kanssa kaikki meille annetut kasvatusneuvot ja vinkit, mutta mikään ei auta, eikä tee tyttöön lainkaan muutosta.
Ainoat pelastukset tähän perhehelvettiin on ne hetket, kun tyttö on joko yksin tai veljiensä kanssa hetken mummiloissa hoidossa, jotta saamme vanhempina hetken huilata lapseltamme. Hänen ilkeytensä on niin käsittämätönsä, että alan jo kohta täysin ateistina uskomaan pahuuden olemassa oloon, ja että tyttäreni on paha. Onneksi heidät voi hyvillä mielin antaa hoitoon, sillä hoidossa tytärkin on äärimmäisen hyväkäytöksinen ja kiltti. Siellä ei siis tapahdu edes ns. silmänpalvontaa, vaan hän aidosti on kiltti, ei satuta toisia, ei tee kiusaa tms.
On siis kauheaa, että nautin suunnattomasti käydä töissä vain sen takia, että saan olla edes sen 8h päivässä erossa tyttärestäni.
Miksi, miksi hän on kotona nii julma ja ilkeä. Niin tunteeton ja suoraan sanottuna paha? Miksi hän ei millään asteella kykene kunnioittamaan vanhempiaan, eikä arvostamaan mitään, mitä hänellä on? Hänellä on hyvä koti, ihana perhe, hyvät vanhemmat, tasapainoinen ja rauhallinen elämä yms. Mutta mistään hän ei ole kiitollinen, vaan yrittää tuhota sen kaiken.
En enää keksi mitä tekisin hänen kanssaan.
Kun hän esim. kaatuu pyörällään ja satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, minun on äärimmäisen vaikea lohduttaa häntä, enkä tunne enää mitään myötätuntoa häntä kohtaan. :( Se on vain teennäistä lohdutusta.
Nyt on vasta puolipäivä, ja olen valmis viemään tytön lastenkotiin ja luovuttaa huoltajuuteni viranomaisille. Meillä on siis esikoinen ja keskimmäinen nyt kuumeessa, ja siksi olen lasten kanssa tässä kotona ainakin pari päivää. Siis kauhea sanoa, mutta joudun olemaan tyttäreni kanssa kotona, ilman toisen aikuisen tukea (viikonlopun vielä kesti joten kuten, kun pääsimme miehen kanssa vuorotellen edes pihalle hetkeksi rauhoittumaan ja eroon tyttären luota).
Itse olen käynyt jo 1,5 vuotta terapiassa asian tiimoilta, sillä aloin jo pelkäämään omaa käytöstäni, etten joku päivä pysty hillitsemään itseäni tyttäreni suhteen. Raivo sisälläni kun on vain kasvanut ja kasvanut, ja viha häntä kohtaan. Sairastuin jo kaskivaikeaan masennukseen tämän vaikean vanhemmuuden vuoksi. Lääkitys (välillä vahvakin) on tuonut helpotusta omaan olotilaan, masennukseen ja pahimpaan raivoon lastani kohtaan, mutta ei se helpota tätä itse tilannetta.
Kaikki asiantuntijat neuvovat vain ymmärtämään, asettumaan lapsen asemaan yms. yms. Ja vakuuttavat kaiken tämän olevan normaalia käytöstä.
Tänään tyttö on jo ehtinyt saada tämän huushollin aivan sekaisin; on kiusannut ja löynyt veljiään, rikkonut heidän leikit moneen kertaan, istunut jäähyllä 5 kertaa, haistatellut minulle, haukkanut mnut tyhmäksi, rumaksi, vihaavansa minua, heitellyt tavaroita ympäriinsä, ärsyttänyt meitä muita vain seuraamalla koko ajan perässä ja matkimalla kaikkia puheita perässä ivalliseen äänensävyyn, ja kaikki aamutoimet on tapahtunut kädestä pitäen (yöpuvun riisuminen, hammaspesu, aamupalalle tulo yms. ja esim. ruokapöydässä näyttää vain muille kieltä ja irvailee, ja kun on passitettu ruokapöydästä jäähylle, naureskellut vain ivallisesti perään...)
Huoh... edes vähän helpotti purkaa tätä asiaa edes tänne. :(
Kohta loppuu aamulla tallennetty Pikkukakkonen, ja paluu arkeen (helvettiin) on edessä.
Kommentit (141)
että hän kokee pienen tyttären vertaisenaan eikä osaa kohdata tämän tunteita aikuisen ja vanhemman roolissa? Toivottavasti sentään tyttären isä siihen kykenee, sillä muutoin tytön psyyke tulee murskaantumaan tuossa kasvuympäristössä. Mielestäni jopa lastensuojelun tulisi tuohon puuttua, ehkäpä perhekuntoutus voisi auttaa vinoutuneeseen perhedynamiikkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että teillä on raskaassa elämäntilanteessa (3 lasta kahden vuoden välein) vanhin lapsista "joutunut" tilanteeseen, jossa hänelle ei ole riittänyt riittävästi positiivista huomiota ja häneltä on todennäköisesti pienestä pitäen vaadittu enemmän kuin hän todellisuudessa kykenee tekemään.
Vuorovaikutus tytön kanssa on arjessa lähtenyt väärään suuntaan ja negatiiviseen kierteeseen, jolla on tapana ruokkia itseään. Lapsi ei osaa enää hakea vanhemman huomiota muutoin kuin negatiivisia asioita tekemällä. Tämä toki kiristää vanhemman pinnan äärimmilleen, mutta lapsi on tyytyväinen kun saa edes jonkin reaktion (negatiivinenkin reaktio on lapsen mielestä parempi kuin se, että häneen ei reagoida ja kokee itsensä näkymättömäksi).
Pikkuhiljaa kun tilanne on jatkunut, on vanhemmille alkanut muodostua kuva tytöstä pahana, ilkeänä, vahongoniloisena ihmisenä. Tämähän ei pidä paikkaansa, vaan vanhemman pitäisi nähdä tytön teot pahana, mutta tyttö itsessään on ihana ja rakas!.
Ymmärettävää on, että kun tällainen tilanne on päässyt jatkumaan noinkin monta vuotta, ei vanhemmat näe lapsessaan enää mitään hyvää vaan lapsen kanssa vietettävästä ajasta on tullut taakka. Totuus on kuitenkin se, että lapsi käyttäytyy niin kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Tässä tapauksessa vanhemmat näkevät lasensa vain ja ainoastaan pahana ja ilkeänä tyttönä...joten niinhän se tyttö käyttäytyy!
On silmiinpistävää kuinka mustavalkoisesti äiti kirjoituksessaan erottelee pojat kuin enkeleiksi, jotka aina tottelevat, anteeksi pyytäessään tekevät sen aina vilpittömän empaattisesti, pojissa äiti ei näe mitään negatiivista vaan poikien aggressiokin on hyve. Vastaavasti kaikki tytön piirteet, joita äiti luettelee on vain ja ainoastaan negatiivisia!
Tästä tilanteesta ei ole ulospääsyä ilman perheterapiaa. luulen, että tilanne alkaisi perheterapian avulla laukeamaan melkoisen nopeastikin. Vanhempien on ymmärrettävä kuinka heidän omat asenteensa ja ajatuksensa vaikuttavat tytön käytökseen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen perheen dynamiikassa. Äiti kirjoittaa, että tyttö tahallaan terrorisoi ja pilaa arkea. tyttö on tahallaan paha ja ilkeä yms. tuon ikäinen ei toimi lähtökohtaisesti ilkeästi ja ole paha ja halua terrorisoida perhe-elämää.
Jotain perheen dynamiikassa on pahasti pielessä. Tästä kielii sekin, että tyttö toimii hyvin muissa ympäristöissään (mummola, päiväkoti). tämä puoltaisi sitä, että yttö itse ei ole lähtökohtaisesti paha ja ilkeä vaan koti ja perhe ympäristönä "pakottaa" hänet hakemaan huomiota negatiivisen käytöksen kautta.
Nyt olisi hyvä varata pikaisesti aikaa perheneuvolaan ja päästä aloittamaan perheterapia. vaatikaa sitä, että saatte perhe-elämänne normalisoitumaan!
Meillä annettiin luunappia tai kannettiin tukasta jäähylle. Kaikki jauhaa nykyään sitä samaa paskaa, että lasta ei saa kurittaa ruumiillisesti. En minäkään tosin hakkaamista hyväksy, mutta tukistus ei tapa. Lapsi ei ymmärrä tehneensä väärin, kun vanhempi vain voivottaa "sinä teit nyt tosi tosi tyhmästi, meneppä nyt nurkkaan miettimään mitä tuli tehtyä". Tarkoitan nyt sitä, että kun puhe ei mene perille, niin siinä vaiheessa saa näyttää kumpi näyttää kaapin paikan, lapsi vai aikuinen.
Ja sinulle, joka kirjoitit, että ole kaveri lapsellesi -> vanhemman tulee olla vanhempi eikä kaveri.
JUST just, ja mites siinä sitten enää koskaan yrität opettaa lapsellesi, että älä hakkaa muita jos itse kuritat tuhmuuden jälkeen luunapilla tms.
Ehdoton ei ruumiilliselle ja henkiselle kuritukslle. Kyllä kasvatukselle!!
Täällä on tullut paljon kommentteja ja uskon, että AP on jo varmaan aika täynnä ajatuksia - osa viestien näkökulmista on mielestäni vähän yksioikoisia ja osa taas hyvinkin oivaltavia.
Jo se, että kirjoitat tälle palstalle noin perustavanlaatuisen ja rehellisen tutkielman omista tuntemuksistasi kertoo siitä että prosessoit itsesi kanssa vaikeita juttuja joista yksi on suhteesi tyttäreesi. Se on oiva alku ongelmien selvittämiseen. Vaikutat ihmiseltä, jolle terapia on avuksi ja jolle on tärkeää saada analysoida ympäröivää todellisuutta. Muista kuitenkin, että lapsen maailmankuva ei ole rakentunut vielä niin pitkälle eikä tytön pahalle ololle välttämättä löydy perustavanlaatuista selitystä - te vanhempina voitte auttaa parhaiten tutkimalla omia tunteitanne ja muuttamalla konkreettisesti käytöstänne.
Voi mennä metsään, mutta oletko itse kympin tyttö joka kokee epäonnistuneensa kasvatuksessa kun kohdalle on sattunut älykäs lapsi, joka uskaltaa uhmata auktoriteetteja ja normeja enemmän kuin sinä itse? Sellainen, joka ei ihan ikänsä ja temperamenttinsä puolesta ole yhtä kärsivällinen ja rakentava kuin sinä ja tämän vuoksi aiheuttaa sinussa niin suunnatonta turhautumista? Onko sinulla itselläsi negatiivinen kuva naiseudesta?
Yhdyn kirjoittajiin, jotka näkevät ongelman ytimen olevan lapsesi sukupuolessa ja vastakkainasettelun muodostumisessa perheen sisällä. Eskari-ikäinen tasapainoilee varhaislapsuuden ja koulu-uran alkamisen välillä ja näyttää haluavan heittäytyä vaikeaksi vauvaksi, sillä esikoisen vastuu ahdistaa.
Tyttären demoisointi on helppo vaihtoehto tilanteessa, jossa sinulla ei itselläsi ole voimavaroja tehdä kuten miehesi; pitää lasta sylissä kunnes kokee olonsa turvalliseksi. On ymmärrettävää ettet näe lapsessasi helposti rakastettavaa lähimmäistä, sillä olet etäännyttänyt lapsesi vaikka sinun pitäisi kokea lapsi itsenäisenä, kokonaisena olentona. En syytä sinua tästä, mutta tunnut itsekin tietävän, että tilanteen ratkeamiseen vaaditaan myös äidiltä rohkeutta kohdata omia virheitään, pelkojaan ja vajavaisuuksiaan.
On hienoa ja todella hyvä, että käyt yksilöterapiassa. Kaikki vanhemmat vihaavat omia lapsiaan aina välillä (sillä kukaan ei pääse niin lähelle kuin omat vanhemmat ja omat lapset) etkä ole mikään hirviö itsekään vaikka fantasioisit lapsen satuttamisesta tms. Mutta tarvitsette kaikki ulkopuolista apua siihen, että opit jälleen rakastamaan lastasi.
Ps.
Sinun lapsesi eivät ole
sinun lapsiasi,
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan
heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä
itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje
taaksepäin eikä
takerru eiliseen.
Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.
Tästä ulkopuolisen silmin kun kirjoituksiasi analysoi, niin ensimmäisenä tietysti kiinnittyy huomio siihen että kaikkialla muualla käyttäydytään hyvin paitsi kotona. Tarjoaisin tähän itse näkemykseni, joka voi tietysti mennä ihan kuuseen:
Teen itse opetustyötä. Ryhmiin mahtuu monenlaista nappulaa. Jotkut haistattavat piut paut ohjaukselle, jotkut haastavat kaikkea ohjausta ja jotkut ovat kuin lampaita. Kuitenkin kaikki roolit saattavat vaihtua kun vanhemmat tulevat hakemaan. Olenkin ajatellut tämän johtuvan kilttien lammaslapsien kohdalla siitä, että vain kotiympäristössä uskalletaan kapinoida, koska tiedetään ja luotetaan siihen että kukaan ei hylkää eikä suutu, vaan aina annetaan anteeksi ja tunteilleen saa vastakaikua.
Isossa ryhmässä ei ole myöskään tarvetta kilpailuun, vaan kaikki ovat automaattisesti tasa-arvoisia, ja on helppo käyttäytyä. Kotona tilanne taas ei välttämättä ole sama, vaan mustasukkaisuus saa huonoa käytöstä aikaan.
Heti alkuun unohda ajatus siitä että tyttäresi on paha. Rationaalisena aikuisena sinun täytyy ymmärtää että tuo ajatus on aivan älytön. Selkeää on, että koska toiminto tapahtuu vain kotona, on sen syykin myös siinä ympäristössä. En sano että teissä on mitään vikaa, vaan lapsi todennäköisesti kokee olevansa ulkopuolinen tai uhatussa asemassa kotona. Lapsi kyllä huomaa ja aistii vihamielisyytesi, joka pahentaa tilannetta. Tähän ei ole mitään neuvoa minulta, sinun täytyy itse pohtia arkeanne ja sitä, miten kohtelet ja käyttäydyt lasten kanssa, ja kuinka tasa-arvoisesti heitä kohtelette.
Tyttäresi tulee varmasti pärjäämään hienosti, kunhan keksitte käytöksen syyn! Jos se yhtään lohduttaa, niin voin kertoa oppilaastani joka kävelee vanhempiensa yli kotona, ja yrittää samaa myös opetuksessa. Mitä tahansa esitetään, hän ei suostu toteuttamaan. Se tuntuu olevan hänen motiivinsa mihin tahansa toimintaan: saada asettua sitä vastaan ja olla eri mieltä, nostaa pieni uhmakas leuka pystyyn ja olla pomo. vanhemmat ovat ihan loppu. Voin kuvitella kuinka paljon mielummin napauttaisi korvatillikalla kuin halaisi. Parissa vuodessa tyttö ei ole muuttunut piiruakaan. Vanhemmat sen sijaan ovat passiivisempia koko ajan, eivät enää jaksa yrittää.
Sinä jaksat yrittää, ja siksi lapsellasi on tulevaisuus!
Yritä parhaasi olla ajattelematta tytärtäsi viallisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kukaan ei voi olla hyvä tai täydellinen..kaikki ihmiset ovat iästä huolimatta "pahoja" me olemme inhimmillisiä mutta valitettavasti joskus negatiivisuus saa vallaan ja sen voi ihan hyvin nimetä pahuutena..mutta tyttäresi ei kyllä ole demonin kätyri :) se sinun pitää ymmärtää..lapsi tarvitsee aina rajoja..kun lapsia on enemmän rajat on oltava samat kaikilla..kukaan ei ole eriarvoinen..kehenkään ei pidä suhtautua erityisesti tai eri tavalla..joten tyttäressi on saanut sinusta ja perheestäsi otteen..hän ei ole aikuinen eikä osaa vastata itsestään tai teoistaan vielä..hän vain huomaa että hänellä on nyt kaikki valta..ja ymmärtämättömänä käyttää sitä sumeilematta hyväkseen..mutta kärsii siitä itse koska ei osaa käsitellä sitä..siitä paha noidankierre..sen saa loppumaan vain ammatti-auttajan avulla..osaatko sanoa rehellisesti ettei tyttärelläsi olisi mitään traumaa? johonkin asiaan joka olisi tapahtunut kotona..tai kotiin liittyvään elämään? mitä tahansa..jotain ikävää..siinä voi olla syy
ja puhun omasta kokemuksesta.
Itsellänikin oli vaikea esikoinen (poika tässä tapauksessa) ja kaksi kahden vuoden välein syntynyttä tosikilttiä pikkuveljeä. Ja vihasin sitä esikoista oikein täydestä sydämestäni, en enää edes jaksanut yrittää, karjuin. löinkin ja lukitsin huoneeseensa tuntikausiksi.
Mutta kun hän oli kuusivuotias, näin unen joka herätti minut. Siinä kyseinen lapsi ampui itseään useaan otteeseen. En välittänyt pätkääkään, ajattelin että tehköön mitä lystää, sittenpähän siitä päästään. Jonkun ajan kuluttua kävin kuitenkin vilkaisemassa häntä ja huomasin että hän on vielä hengissä, vaikka ihan täynnä reikiä. Siinä maatessaan hän kuitenkin näytti niin pieneltä ja haavoitetulta, että silitin hänen päätään ja sanoin "voi raukkaa..". Silloin pojan silmistä alkoivat kuumat kyynelet virrata.
kun heräsin, itkin silmät päästäni ja tajusin että minä olen se jonka TEHTÄVÄ on rakastaa tätä lasta, täi muuten tuhoan hänen elämänsä. Siitä alkoi rakastamisen opettelu. Aloitin sen tekemällä yksinkertaisesti kotitöitä pojan kanssa kun pikkuveljet nukkuivat. Nimen omaan sitä, koska en voinut leikkiä hänen kanssaan iloisesti. Hän ei suostunut mihinkään järkevään leikkiin, vaan ainoastan sellaisiin, jossa rikottiin kaikki, tuhottiin kaikki ja heiteltiin kaikkea. Mutta kotitöitä tehdessä saatoin tuntea että hänestä oli oikeasti iloa minulle. Ja se alkoi välittyä myös hänelle. Ei kaikki hetkessä muuttunut hyväksi. Poika oli todella vaikea koulussakin koko ala-asteen ajan, keräsi huonoja kavereita, kieltäytyi tekemästä läksyjä, melusi tunnilla, harrasti seksuaalista häirintää yms., mutta kieltäydyin ajattelemasta häntä huonona ihmisenä. Rangaistuksena käytin kotiarestia, jossa kaverit, telkkari ja tietokone olivat kiellettyjä, kotityöt äidin kanssa pakollisia. Näinä rangaistusaikoina poika oli tasapainoisimmillaan, tuntui että ikään kuin pelastin hänet maailmasta jota hän ei hallinnut.
Yläkouluun mennessä tuli hyvä käänne. Huonot kaverit jättivät jatkuvasti arestissa olevan poikani eivätkä uuden koulun opettajat enää painostaneet minua vahtimaan läksyjen tekoa (mikä oli kovasti hietänyt välejä). Nyt poika on kohta 17-vuotias ammattikoululainen, joka kirjoittaa samalla ylioppilaaksi. Fiksu ja rauhallinen, raitis, sisaruksiaankaan ei yleensä enää kiusaa. Olen oikeasti ylpeä tosta pojasta. Parempi ja mukavampi ihminen se on kuin isänsä ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole mikään pikkujuttu. Liiallisista rangaistuksista lapsi voi satuttaa itseään pahastikkin. Minä en usko perheneuvolasta pahemmin olevan apua, tilanne pahempi. Kannattaa hankkia lähete lasten- ja nuorten psykiatriseen.
Olen edelleen sitä mieltä ettei kaikki ongelmat johdu aina äideistä. Lapella voi olla psykiatrinen sairaus.
Kukaan muistanut vielä syyttää isää lapsen käytöksestä? Kai nyt isäkin jotain tehnyt pahaa lapselle ettei pelkästään äiti?
Ei ole mikään pikkujuttu. Liiallisista rangaistuksista lapsi voi satuttaa itseään pahastikkin. Minä en usko perheneuvolasta pahemmin olevan apua, tilanne pahempi. Kannattaa hankkia lähete lasten- ja nuorten psykiatriseen. Olen edelleen sitä mieltä ettei kaikki ongelmat johdu aina äideistä. Lapella voi olla psykiatrinen sairaus. Kukaan muistanut vielä syyttää isää lapsen käytöksestä? Kai nyt isäkin jotain tehnyt pahaa lapselle ettei pelkästään äiti?
oireilisi lapsi myös muissa ympäristöissä kuin kotona. Nyt tilanne on kuitenkin se, että lapsi oireilee ainoastaan äidin seurassa, muualla on täysin mallikelpoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eskari juuri vasta alkanut. Tilanne hyvinkin muuttuu kun alkaa sääntöjä tulla. Voi olla vieraskorea.
Eskari juuri vasta alkanut. Tilanne hyvinkin muuttuu kun alkaa sääntöjä tulla. Voi olla vieraskorea.
voi saada alkunsa jos vanhemmat ovat kyvyttömiä lapsen emotionaalisiin tarpeisiin vastaavaan vuorovaikutukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"minulla on jäljellä enää vain vihaa tuota tyttöä kohtaan"
omaa lastasi? Siis ihan oikeasti? Pikkuveljissä ei vaikuta olevan mitään vikaa, vaan tyttäressä on kaiken pahan alku ja juuri. Aika mustavalkoinen maailmankuva..
mutta lapsensa mustamaalaava äiti pilaa lapsensa elämän. Ihan oikeasti. Noin pieni lapsi tarvitsee ehdotonta rakkautta. Ja samaa mieltä- ette ole pystynneet vastaamaan hänen emotionaalisiin (tunne-) tarpeisiinsa. Saitte haastavan lapsen joka edellyyttää että teidän on opeteltava jotain mitä ette ennestään osaa. Jos haluat lapsellesi tulevaisuuden, ap niin hyvä terapia sulle auttaa. Ja korostan hyvä- nämä kunnalliset turhanpäiväiset jorinat ei auta ketään jolla on oikeesti ongelmia. Sun pitää selvittää miksi et pysty ottamaan lastasi sellaisena kuin hän on. Vika löytyy tod. näk omasta historiastasi. Toinen vaihtoehto on tietysti jatkaa OMALLA mukavuusalueella ja uhrata lapsensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jo aiemmin ties millä numeroilla. Joku kamala kierre ap:lla on tyttärensä kanssa. Kuvaavaa on tämä hyvä-paha -jaottelu. Jos voi oikeasti kirjoittaa, että 2-VUOTIAS pikkuveli on empaattinen, aidosti pahoillaan, pyytää sydämestään anteeksi jne. on mopo vähän karannut. Ei sillä, etteikö 2-v. voisi olla ihana, tottakai, mutta kovin pyyteettömiä ja jaloja tunteita sen ikäisellä ei yleensä kai ole, ne kehittyvät hitaasti.
ja jos ap aikuisena ihmisenä on käynyt noinkin pitkään terapiassa, niin todella kysymys on ap:n omasta kyvystä olla aikuinen ihminen ja äiti, tytär vain älykkäänä reagoi noin ap:n täydellisen kyvyttömään vuorovaikutukseen ja anteeksi vain - rakkaudettomuuteen - tyttöään kohtaan.
Sääli tyttöä - ehkä olisi ihan oikeasti parempi antaa hänet sijaisperheeseen niin että hän saisi ikätasonsa mukaiset olot ja voisi kasvaa tasapainoiseksi koululaiseksi, nuoreksi ja henkisesti terveeksi aikuiseksi.
tuli sanottua aika monta kertaa....
mutta yksi ongelma on se, että kyseessä ilm. teidän esikoinen.
Mekin aikanaan jotenkin vaaditiin / odotettiin esikoiselta liikaa ja heti reagoitiin kaikkeen ja juoksutettiin sitä koko ikänsä kaikenmaailman psykologiessa ja terapioissa ja lähes suljetulla osastolla ja jajaja... ei mitään apua mistään. Turhaa vouhotusta lopulta.
Nyt meillä on perheen kolmas lapsi, 5v., ehkä vähän samanlainen, kuin teidän tyttö (ei ihan noin paha - mutta toisaalta tytöt ON ehkä henkisesti kehittyneempiä tällaisiin peleihin ja 6v. iässä ON tietty "minimurrosikä").
Mutta mä en jaksa jotenkin enää hössöttää näistä käytöshäiriöistä. Annan lapsen olla niin pitkälle kuin mahdollista, yritän puuttua mahd. vähän, annan mahdollisuuksien mukaan vain positiivista huomiota - ja kas kummaa, huono käytös vähenee tai muuttuu siedettävämmäksi.
Relatkaa sikäli, että jos joskus ei vaikka hampaanpesu onnistu, jättäkää väliin.
Kyllä meilläkin on siis pakko kädestä pitäen viedä lapset hampaanpesulle, otan sen ihan itsestään selvyytenä.
Ja panen oman laiskuuteni piikkiin, jos joskus joku homma mättää.
En esim. vaadi lasta pukemaan itse, tai siivoamaan tai mitään. Kehotan kyllä ja pyydän mukaan, välillä tulee, välillä ei. Usein puen ison lapsen itse - se olkoon hänelle pieni hetki äidin lämpöä.
Annan tehdä mitä haluaa, jos haluaa katsoa videota saa katsoa, olla tietokoneella saa olla jne.
Nukkumaanmeno ajoissa joustoa niin paljon kuin mahdollsita.
Annan nukkua missä haluaa, yleensä meidän vieressä.
Jos kiusaa sisarusta, katson ettei nyt ihan vahinkoa tule mutten jaksa koko ajan puuttua.
Rumien puhumiseen, rumiin ilmeisiin jne. en kiinnitä huomioita jos ei ole pakko. Jos niitä tulee julkisilla paikoilla kovasti, saatan sanoa etteivät kuulu hyvään käytökseen tms.
Annan siis mahd. vähän huomiota huonosta käytöksestä.
SEn sijaan yritän rauhoittaa elämän rytmiämme sen verran, että jää pieniä hetkiä aikaa vaikka halata, jutella jotain, sanoa vaan että "tykkäätkö äidistä - minäkin tykkkään susta". Lukea pikku satu, tai laulaa pikku laulu muitten hommien lomassa. Hetken leikkiä jotain tai ihastella jotain lelua.
Kiinnitän huomioni lapseen näinä hyvinä hetkinä, huonot hetket yritän sivuuttaa mahd. paljon automaattikelauksella yli jotenkin vaan, jottei ne olisi meille niitä dominoivia.
Eli olen valmis joustamaan ja tinkimään päivärytmeistä ja rutiineista, syömisistä, lelujen siivoamisesta, käytöstavoista, melkein kaikesta...
(käytöstavat on toki tärkeitä, mutta niitäkään on paha vaatia väkisin, vaan paremmin ne opitaan huomaamatta kun itse muistaa käyttää ahkerasti esim. sanoja kiitos ja anteeksi. Hyvinä hetkinä voi huomauttaa että hei muista kiittää, pyydä anteeksi tms., mutta huonompana hetkenä asiasta on turha nostaa numeroa vaan sivuutan ne jos ei heti onnistu.)
Luulen että ap:n tyttö vaistoaa äidin hienoisen kireän suhtautumisen, ja on omaksunut oman kovistyylinsä selvitä. OIkeasti hän vai kaipaisi sitä että voisi itsekin olla kotona vielä pieni ja hellittävä.
Hänen kanssa luopuisin lähes kokonaan jäähyistä yms. rangaistuksista ja sen sijaan yrittäisin vaan luovia tilanteissa niin ettei niitä oikein tarvittaisi niitä rangaistuksia.
Jos esim. kiusaa pikkuveljiä, ja tilanne menee ihan pahaksi että pakko puuttua, menisin jotenki mukaan leikkiin ja ohjailisin sitä niin että kiusaaminen unohtuu.
Ilmeilyyn, jupinaan yms. kovapäisyyteen suhtautuisin lähinnä itse mielessäni salaa huvittuneesti, että "miten sisukas tyttö onkaan, ihan kuin minä pienenä" :).
Ja tuollainen videokuvaamisen yms. suunnittelu kuulostaa jo vähän narsisti-toiminnalta VANHEMPIEN puolelta (narsistit just rakastaa tuollaista); yritetään todistella että oma lapsi on jotenkin erityisen vaikea ja sairas ja hullu. Vaikka oikeasti kaipaa ehkä vaan vähän rakkautta.
Unohtakaa viikoksi kaikki komentamiset ja jäähyt, antakaa lapselle herkkuja ja karkkeja ja leluja ja ottakaa viereen nukkumaan, katsokaa yhdessä videoita, leikkikää hänen kanssa nukeilla tai jotain seikkailuleikkejä tai mitä vaan (erilaisia leikkejä, esim. koti-roolileikkejä, jotain toiminnalista poliisi-rosvo, ja pelatkaa lautapeliä ja esim. lego-rakentelua, ja tehkää yhdessä äiti-tytär kampauksia ja kauneushoitoja), ja leikkikää yhdessä jotain leikkejä myös niin että veljet mukana, saunokaa ja laulakaa saunalauluja.
Älkää huutako ja rankaisko ja vaatiko mitään.
Ap on yrittänyt kaikkensa ja enemmänkin. Ja täällä vaan jaksetaan lässyttää, että tyttö kokee itsensä ulkopuoliseksi ja että kuria ei saa pitää.
Onko se nyt niin kaukaahaettua, että tytöllä on joku vaikea mt/käyttäytymishäiriö? Tutkimuksiin vaan ja tsemppiä äidille. Kyllä vihan tunteet kuuluvat elämään. Ja rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Jotain rajaa vanhempien syyllistämiselle, kiitos!
Sääli tyttöä - ehkä olisi ihan oikeasti parempi antaa hänet sijaisperheeseen niin että hän saisi ikätasonsa mukaiset olot ja voisi kasvaa tasapainoiseksi koululaiseksi, nuoreksi ja henkisesti terveeksi aikuiseksi.
Enenevässä määrin vauvan synnyttyä. Kysyin pojalta että minne se äidin ihana tottelevainen poika on mennyt kun tilalle on tullut kiukku-Jooseppi... Että mites äiti saisi sen ihanan pojan takaisin. Lapsi vastasi " Pidä minua enemmän sylissä." Itkuhan siitä äidiltä pääsi.