Lue keskustelun säännöt.
Tulen hulluksi tuon tyttäreni kanssa!!!!
22.08.2011 |
Tyttärelläni on ikää 6 vuotta, eli uunituore esikoululainen siis.
Tytön luonne saa mut menettämään mielenterveyteni. :(
(Meillä on myös 4- ja 2-vuotiaat pojat.)
Viimeiset 2 vuotta tyttö on ollut todella, siis todella ilkeä. En löydä hänestä lainkaan omaatuntoa, joka kolkuttaisi edes vähän kun on tehnyt pahojaan, en myötätuntoa, en lempeyttä, en hyvyyttä, en empatiakykyä, en mitään... Ainoastaan ilkeyttä, kokee mielihyvää kun on loukannut/satuttanut toista, nauraa vain ivallisesti päälle, kun vahingoittaa toista (niin henkisesti taikka fyysisesti, tai rikkoo toisen omaa), komentaessa ja jäähyllä ollessaan nauraa vain omahyväisesti ja ivallisesti, sekä yleensä hokaa hiljaa ”voi kuule ei haittaa, ei tunnu missään...”
Ei kunnioita tai noudata mitään perheemme ja kotimme sääntöjä, vaan rikkoo niitä aivan koko ajan, se sama omahyväinen ja ilkeä ilme kasvoillaan. Ja koska me emme hyväksy sääntöjen rikkomista, vaan pakotamme noudattamaan niitä (jo lopulta ihan kädestä pitäen), niin ”suorittaa” sen pakotettuna samalla ivallisesti nauraen.
Hänellä joudutaan pitämään aivan äärettömän tiukkaa kuria (itseä välillä ihan surettaa, miten tiukkaa sen kurin pitää olla), kaikki asiat pitää esittää hänelle kuin armeijassa alokkaalle. Ääni pitää olla aina korotettu, tyttö pitää pysäyttää fyysisesti (esim. illalla kun menemme hammaspesulle, niin jotta tyttö edes vähän rekisteröisi, mitä hänelle sanotaan, häntä pitää ottaa hartiosta kiinni, luoda lähikatsekontakti ja sanoa todella selkeällä ja kuuluvalla äänellä ”NYT MENEMME HAMMASPESULLE!” ja 99% kerroista hänet pitää taluttaa sinne hammaspesulle. Samalla vain hymyilee ivallisesti. Jos hänelle vain sanoo normaaliin äänen sävyyn ”Nyt hammaspesulle!”, niin hän ei kuuntele, vaan jatkaa leikkejään. Kun asiaa toistaa kymmenen kertaa ihan vieressä, tyttö alkaa vain nauramaa ivallisesti ja aloittaa esim. lelujensa heittelyn ympäri kotia täysin ilkeyttään, eikä tee elettäkään että tottelee. Tästä käytöksestä kun antaa ensin varoituksen, että joutuu jäähylle, jatkaa edelleen vain ivallista nauruaan ja alkaa heittelemään entistä enemmän tavaroita, ja kun sitten käsketään jäähylle, ei mene, vaan hänet kannetaan sinne, sillä vetää siinä vaiheessa itsensä veltoksi. Jäähyllä istuessa vain hymyilee ivallisesti, ja yleensä huutelee jotain törkeyksiä, ja mumisee itsekseen ”ei kuule haittaa yhtään...”, ja saattaa lopulta istua siellä 20min, jonka jälkeen talutetaan hammaspesulle, nauraa vain ivallisesti samalla). Ja tämä esimerkki oli nyt ihan lievimmästä päästä.
Tyttö saattaa (tai siis tekeekin hyvin usein) ihan vain ohimennen lyödä, tönäistä tai potkasta pikkuveljiään, ja hymyilee vain ivallisesti päälle. Ja vaikka asiaan puututaan joka ikinen kerta, eli meillä noudatetaan nollatoleranssia väkivallan suhteen, niin vaikka tytölle pitäisi miten rankan puhuttelun, lopulta jo karjuu itseltään kurku kipeäksi, laittaa jäähylle jopa tunniksi, ja tietenkin joka kerta asiaa pitää pyytää anteeksi, niin silti tyttö vain hymyilee ivallisesti ja saattaa toistaa tekonsa hetken päästä uudelleen. Pelkästään pikkuveljien satuttamisesta saattaa istua päivän aikana 15 kertaa jäähyllä, ja kaikki minun energiani menee siihen, eli tytön ”kurittamiseen”.
Kun tytön kanssa keskustelee asioista, niin hän on kyllä hyvin älykäs. Tietää ja osaa perustella hyvin, miksi toista ei saa satuttaa (ei fyysisesti eikä henkisesti), ja osaa kuvailla hyvin, mitä sellainen aihuttaa, ja itsekin kokee luonnollisesti mielipahaa, jos häntä satutetaan ja kaipaa asian käsittelyä, ja että tulee kuulluksi. Ja tietenkin myös hänellä on oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, silloin kun hän on kokenut vääryyttä, ja olemme auttaneet, kuunnelleet ja neuvoneet yms.
Pikkuveljet ovat taas aivan toista maata. Äärimmäisen empaattisia ja hyväsydämisia lapsia. Omatunto heillä kolkuttaa heti, kun huomaavat tehneensä jotain väärin, ja haluavat selvittää asian. Pyytävät aina aidosti ja oma-aloitteisesti anteeksi, ovat todella helliä ja ymmärtäväisiä. Onneksi poikamaiset luonteenpiirteet heillä ovat hyvin vahvat, eli vaikka en hyväksi väkivaltaa missään muodossa, niin kun sisko tulee ja tempaisee vain ohimennen, niin kyllä he saman tien puolensa pitävät, ja tönäisevät siskon pois. Ja kyllä he takaisin lyövät, ja lujaa (poikina kun ovat siskoaan niin paljon vahvempia vaikka ovatkin nuorempia). Ristiriitaiset tunteet vanhempana, sillä en voi hyväksyä toisen satuttamista, mutta toisaalta on myös omalla tavalla tyytyväinen että nuoremmat heti puolustavat itseään, eikä jää siskonsa jalkoihin... Mutta poikien kanssa siis jatkuvasti työstetään tätä asiaa, eli kyllä ihmisen täytyy osata puolensa pitää, mutta toista ei saa satuttaa. Mutta se siis asia erikseen (ja kyllä pojatkin laitetaan istumaan yhtä lailla jäähylle lyömisestä tms.).
Tytön käytös on muutenkin vain esim. puhekielessä pelkkää kiristytsä, uhkailua, tai sitten kiukuttelua ja vikisemistä. Mitään asiaa ei pysty puhumaan normaalisti, tai edes ruumiinkieli ei voi olla normaalia, rauhallista, rentoa, ystävällistä. Pieninkin asia, esim. huomatessaan että vessasta on loppunut vessapaperi, niin marssii kuuluvasti luokseni kädet puuskassa ja karjuu asian todella röyhkeään tyyliin ”kiva, kiva, no nyt mä en voi mennä pissalle kun ei ole edes vessapaperia!!!”
Ja mikä ihme siinä on, pojille riittää kun puhuu ja sanoo kaikki asiat lempeästi, niin he kuuntelevat heti, ja tottelevat heti. Koskaan eivät sano vastaan. Ja tytölle saa sanoa kauniisti tuhat kertaa, eikä silti ikinä kuuntele, saati sitten tottele, vaan lopulta asia pitää jo karjua ja ohjata samalla kädestä pitäen.
Eli ei meillä missään nimessä koko ajan karjuta, huudeta, komenneta, vaan ne keinot joudutaan ottamaan päivittäin ja moneen kertaan käyttöönn, kun ei kaunis sanomisen mene perille. Aina ensin siis puhutaan normaaliin, kauniiseen äänensävyyn.
Ehka kerran päivässä, max. 15Min ajan tyttö on oma ihana itsensä ilman tuota sairasta roolia. Tällöin hän puhuu kauniisti, ruumiinkieli on lempeä ja aito, kuuntelee, tottelee yms. Mutta sitä rauhaa kestää vain sen max.15min päivässä. :( Muuten hän on täynnä vain tyhjyyttä, ilkeyttä, julmuutta, ivaa yms.
Tämä kaikki aiheuttaa sen, että minulla on jäljellä enää vain vihaa tuota tyttöä kohtaan. :( Tunnen inhoa omaa lastani kohtaan, enkä enää jaksa häntä. Kolme vuotta olen nyt yrittänyt ja yrittänyt (mieheni kanssa siis yhdessä tietenkin).
Mutta täydellinen voimattomuus ja ristiriita syntyy siitä, kun päiväkodissa, kylässä, mummiloissa yms. vieraissa paikoissa tyttö on todella kiltti, hyväkäytöksinen, reilu, empaattinen, tottelevainen ja kuuliainen, reipas, oma-aloitteinen, ja sitä kaikkea hyvää, mitä vain hyväkäytöksiseltä lapselta voi odottaa. Päiväkodista saamme vain pelkkää positiivista palautetta, eikä siellä ole koskaan ilmennyt mitään sen kaltaista käytöstä, mitä se kotona on. Olemma nämä vuodet puhuneet asioista avoimesti päiväkodissa, erityislastentarhanopettajan kanssa, neuvolassa, lastenlääkärillä. Mutta kun mikään näistä kotona ilmenneistä luonteenpiirteistä ei ilmene missään muualla, kenenkään muun silmissä, niin apua on ollut äärimmäisen vaikea saada. Itse asiassa mahdotonta. He kaikki kun näkevät vain sen kiltin, reippaan, älykkään ja todella empaattisen tyttölapsen.
Olemme kokeilleet mieheni kanssa kaikki meille annetut kasvatusneuvot ja vinkit, mutta mikään ei auta, eikä tee tyttöön lainkaan muutosta.
Ainoat pelastukset tähän perhehelvettiin on ne hetket, kun tyttö on joko yksin tai veljiensä kanssa hetken mummiloissa hoidossa, jotta saamme vanhempina hetken huilata lapseltamme. Hänen ilkeytensä on niin käsittämätönsä, että alan jo kohta täysin ateistina uskomaan pahuuden olemassa oloon, ja että tyttäreni on paha. Onneksi heidät voi hyvillä mielin antaa hoitoon, sillä hoidossa tytärkin on äärimmäisen hyväkäytöksinen ja kiltti. Siellä ei siis tapahdu edes ns. silmänpalvontaa, vaan hän aidosti on kiltti, ei satuta toisia, ei tee kiusaa tms.
On siis kauheaa, että nautin suunnattomasti käydä töissä vain sen takia, että saan olla edes sen 8h päivässä erossa tyttärestäni.
Miksi, miksi hän on kotona nii julma ja ilkeä. Niin tunteeton ja suoraan sanottuna paha? Miksi hän ei millään asteella kykene kunnioittamaan vanhempiaan, eikä arvostamaan mitään, mitä hänellä on? Hänellä on hyvä koti, ihana perhe, hyvät vanhemmat, tasapainoinen ja rauhallinen elämä yms. Mutta mistään hän ei ole kiitollinen, vaan yrittää tuhota sen kaiken.
En enää keksi mitä tekisin hänen kanssaan.
Kun hän esim. kaatuu pyörällään ja satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, minun on äärimmäisen vaikea lohduttaa häntä, enkä tunne enää mitään myötätuntoa häntä kohtaan. :( Se on vain teennäistä lohdutusta.
Nyt on vasta puolipäivä, ja olen valmis viemään tytön lastenkotiin ja luovuttaa huoltajuuteni viranomaisille. Meillä on siis esikoinen ja keskimmäinen nyt kuumeessa, ja siksi olen lasten kanssa tässä kotona ainakin pari päivää. Siis kauhea sanoa, mutta joudun olemaan tyttäreni kanssa kotona, ilman toisen aikuisen tukea (viikonlopun vielä kesti joten kuten, kun pääsimme miehen kanssa vuorotellen edes pihalle hetkeksi rauhoittumaan ja eroon tyttären luota).
Itse olen käynyt jo 1,5 vuotta terapiassa asian tiimoilta, sillä aloin jo pelkäämään omaa käytöstäni, etten joku päivä pysty hillitsemään itseäni tyttäreni suhteen. Raivo sisälläni kun on vain kasvanut ja kasvanut, ja viha häntä kohtaan. Sairastuin jo kaskivaikeaan masennukseen tämän vaikean vanhemmuuden vuoksi. Lääkitys (välillä vahvakin) on tuonut helpotusta omaan olotilaan, masennukseen ja pahimpaan raivoon lastani kohtaan, mutta ei se helpota tätä itse tilannetta.
Kaikki asiantuntijat neuvovat vain ymmärtämään, asettumaan lapsen asemaan yms. yms. Ja vakuuttavat kaiken tämän olevan normaalia käytöstä.
Tänään tyttö on jo ehtinyt saada tämän huushollin aivan sekaisin; on kiusannut ja löynyt veljiään, rikkonut heidän leikit moneen kertaan, istunut jäähyllä 5 kertaa, haistatellut minulle, haukkanut mnut tyhmäksi, rumaksi, vihaavansa minua, heitellyt tavaroita ympäriinsä, ärsyttänyt meitä muita vain seuraamalla koko ajan perässä ja matkimalla kaikkia puheita perässä ivalliseen äänensävyyn, ja kaikki aamutoimet on tapahtunut kädestä pitäen (yöpuvun riisuminen, hammaspesu, aamupalalle tulo yms. ja esim. ruokapöydässä näyttää vain muille kieltä ja irvailee, ja kun on passitettu ruokapöydästä jäähylle, naureskellut vain ivallisesti perään...)
Huoh... edes vähän helpotti purkaa tätä asiaa edes tänne. :(
Kohta loppuu aamulla tallennetty Pikkukakkonen, ja paluu arkeen (helvettiin) on edessä.
Kommentit (141)
sydämestäni, että rohkenisit katsoa peiliin: syy tyttäresi käytöksestä löytyy ihan sieltä. Sinun ja hänen vuorovaikutussuhteesta, mistä sinä aikuisena ja äitiä olet vastuussa. Voit miettiä ensin, missä asemassa tyttäresi on perheessäsi ja millainen on suhde poikiisi.
Syy oireiluun löytyy 99,9% varmuudella sinun ja tyttäresi välisestä vuorovaikutussuhteesta. Tyttö voi äärimmäisen pahoin ja on ahdistunut, mutta älykkäänä hän osaa kohdistaa sen juuri sinuun, koska ymmärtää että häntä kohdellaan väärin. Siksi hän käyttäytyy hyvin muualla hoidossa ollessaan. Jos vika olisi tytössä itsessään, hänen käytöksensä olisi ilkeää muuallakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuli mieleen että lapsenne kokee äärimmäistä hylkäämistä.. En tiedä mistä johtuu. Mutta vaikka ette ole sitä todellakaan tahallanne tehneet, se voi olla silti tytölle todellinen kokemus hänen sisäällään. Juuri tuo että lapsi tahallaan loukkaa ja satuttaa teitä kertoo minusta siitä että hän tahtoo hylätä teitä takaisin. Luultavasti lapsesi on todella fiksu ja herkkä, iloitse siitä!:)Hän omalla kiellään viestittää kuinka paljon häneen sattuu kun tuntuu että ette rakasta häntä enään!
Ehdottaisin aivan ylitevuotavaa Ehdottoman Rakkauden kuuria - ei rangaistuksia (eihän ne kanna hedelmää nytkään ja tyttö varmasti ymmärtää tekojensa seuraukset.) Palaatte niihin sitten myöhemmin. Jättäkää nyt vain pahanteko täysin huomioimatta. Ja rakastakaa tyttöä päästä varpasiiin. Etsikää se rakkaus ja ilo mitä hän on teille kerran ollut sisältänne.Ei kehumalla hänen saavutuksiaan tai lahjojaan, vaan ihan sitä teidän omaa pientä tyttöä ja lastanne. Nin kauan että pääsette läpi. Rakkaus kyllä murtaa suojamuurit. Kun hän näkee että voi luottaa teihin, niin otatte vastaan hänen tunteensa, tulee se itkuna tai raivona. Katsokaa mitä tapahtuu.
T: toisen vaikean lapsen äiti.. :)
Ps olen tullut siihen tulokseen että vaikea lapsi on lapsi joka on rehellinen, ja ilmaisee tuskansa heti ei vasta murrosiässä. Hän tekee palveluksen vamhemmille vaikka jatkuva epäonnistumisentunne on raskasta, tiedän!!
Ehkä teidän molempien olisi syytä käydä yhdessä jossa asiantuntijalla, perheneuvolasta voit aloittaa.
Ihan turhaan sinä komennat ja huudat, älä myöskään lässytä "menemME nyt hammaspesulle", vaan ilmoita yksinkertaisesti ja selväsanaisesti, että "SINÄ menet nyt hammaspesulle" vain yhden ainoan kerran.
Silloin lapsi menettää sen otteen, joka hänelle on nyt kun saa sinun huomiosi kymmeneen käskykertaan.
”kiva, kiva, no nyt mä en voi mennä pissalle kun ei ole edes vessapaperia!!!”
Miten sinä tuossa tilanteessa toimit? Moititko lastasi, riennätkö antamaan sitä vessapaperia vai mitä? Kokeilepa joskus nostamatta takapuoltasi penkista vastata, että "ota sitä siitä pussista". Ilkeämpi äiti - kuten minä - voisi todeta , että pissaa sitten housuihisi jos et mitään muuta keksi - älykäs lapsi kun on.
Miten sinun niin älykäs ja fiksu lapsesi selittää itse omaa käytöstään? Kerrot hänen ymmärtävän, että ei saa satuttaa. Miten hän selittää sen, että itse satuttaa toisia tahallaan?
Älä suotta vie tyttöä jäähylle, jos siitä on vain haittaa vaan kokeile seuraavalla kerralla täsmälleen päinvastaista taktiikkaa: vie pojat sinne jäähylle ja anna jotain kivaa tekemistä, ja keskustele samaan aikaan älykkään lapsesi kanssa siitä, miksi hän taas teki niin kuin teki.
sillä esim. päiväkodissa kun erityislastentarhanopettaja on kanssamme useaan kertaan keskustellut, olemme kertoneet ja selittäneet kaiken juurta jaksaen, ja hän on käynyt usein seuraamassa tytärtämme, niin hänessä ei ole ilmennyt mitään ”vikaa”. Asia nähdään ennemminkin sellaisena tempperamenttisen 6-vuotiaan tytön uhmakäytöksenä, jota se meidän vanhempien mielestä ei todellakaan kotona ole. Siis arvioivat tämän käytöksen vain kertomamme perusteella, sillä päiväkodissahan tämä tällainen käytös ei ilmene millään tavoin. Meillä on nyt onneksi syyskuuhun mennessä esikoulussa sellainen aloituskeskustelu, ja aiomme todellakin kertoa kaikki ongelmamme ja huolemme mahdollisimman hyvin ja yksityiskohtaisesti. Tietenkin. Ja sieltähän he ohjaavat sitten keskustelemaan eri ammattilaisten kanssa, mitä vain esikoulun ja koulun puolesta on tarjota. Monet kerrat olen miettinyt, että ”voi kumpa tämänkin olisi saanut nyt videolle”, jotta meitä ymmärrettäisiin asian suhteen. Itse kameroiden investointi on varmasti todella kallista (sillä yhdellä videokameralla ei pitkälle pötki, sillä sen käyttö varmasti muuttaa tilannetta ihan erilaiseksi, kun tyttö huomaa että häntä kuvataa, eikö tilanne ole siksi aito). Mutta tässä heräsi kyllä ajatus, että jos esim. jollakin yksityisellä lastenpsykologilla olisi tavallaan palveluna tarjota tällaiset kamerat käyttöön, joilla saisi koko kodin tilat kuvattua pidemmältä ajalta, ja kaikki tilanteet tallentuisivat tällöin... Täytyisi ihan alkaa surffaamaan netistä noita lastenpsykologeja, tai itse asiassa varata aika meidän omalta lastenlääkäriltä, jos hänellä olisi joku jota suositella... taitaa olla pitkä ja vaikea matka edessä. Mutta tosiaan, tytäremme ei ole saanut mitään apua, ei terapiaa tms. sillä hänessä ei ole kukaan havainnut mitään ”vikaa”. Sitä vain syyttää itseään taukoamatta, että missä kohtaa tein virheen, että tytöstä kasvoi tuollainen. :´( Ja pohtii koko ajan, mikä se virhe on ollut, onko se korjattavissa...? ap
Ei tyttö ole "kasvanut" tuollaiseksi. Tuo on ihan varmasti vaihe, ja ihan varmasti menee jossain vaiheessa pois. Tilannetta tuntematta tulee mieleen mustasukkaisuus, epävarmuus ja vanhempien huomionkaipuu. Siis omien kokemusten perusteella. Meillä oli vastaavanlaista, hieman lievempänä, mutta silti. Puolustin mielestäni aina lasta, mutta toruin ja huusin usein, ksoka käytös oli kauheaa ja hän kiusasi siskojaan koko ajan. Kerran musitan kuinka hän vihoissaan huusi minulle, että "sä naurat vaan siskoille, etkä ikinä ikinä mulle!"
6-vuotias on vasta pieni lapsi.
Jos olet hänen kanssaan kahdestaan jossain, kaupoilla tai jäätelöllä tai elokuvissa, niin onko käytös samanlaista sinua kohtaan?
kai siis teet hänen kanssaan joskus asiota kahdestaan?
Oletko koskaan raivokohtauksen aikana ottanut hänet (vaikka väkisin) syliin ja pitänyt kiinni niin kauan kunnes rauhoittuu. Puhumalla rauhallisesti ja kertomalla, että halataan niin kauan kunnes paha mieli lähtee kokonaan pois. Oletko kertonut kuinka pahalta tuntuu katsoa, että hänellä on niin kurja olla?
Tuo käytös viestii oikeaa hätää sinua kohtaan, eli lapsesi puolustautuu siltä että tuntee että pidät hänestä vähemmän. Siksi tuo puhelu että "ei tunnu missään, ja ei mikään haittaa.."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette tehneet todella paljon asian eteen ja voin vain kunnioittaa noin pitkää pinnaa. Jos oman yrittämisen ja lopputuloksen välillä olisi suora suhde, niin tilanne olisi nyt varmasti ihan toinen. Älkää syyllistäkö itseänne, olette tehneet todella paljon ja todella hyvin pystyt analysoimaan tilannetta.
Valitettavasti patenttiratkaisua ei tule mieleen, olette jo tehneet ja jaksaneet niin paljon. Ammattiapu olisi varmasti hyväksi jo ihan sillä, että saatte itsekin käydä tilannetta ulkopuolisen kanssa läpi.
Lähinnä mietin ihan sitä, että pitäkää huolta myös ihan omasta jaksamisestanne ja ottakaa aikaa ihan ilman lapsiakin. Olette saaneet aikatauluunne todella paljon lasten huomioimista, mistä hatunnosto. Kuitenkin niin paljon on oman jaksamisenne varassa, että on tärkeä olla välillä terveellä lailla itsekäs - eikä vain perheenne vaan ihan itsenne takia.
Olet hyvä äiti, muista pitää huolta itsestäsi!
muualla ei hänellä varmaan ole mitään häiriötä vaan se häiriö on ihan oikeasti sillä kodin dynamiikassa. Rivien välistä voi lukea että vaikka yritättekin paljon, tunnelma on kuitenkin tytön kohdalla kireä ja ehkä jopa pelkäät lasta? Turha luulla ettei lapsi sitä vaistoaisi. MIkään puuha ja laatuaika ei voi korvata tunnetason ongelmia, ainoastaan se kuinka te tunnette tyttöä kohtaan. Mä veikkaan et tyttö on herkkä ja älykäs, mutta teidän perheessä ei olla kovinkaan tunnetaitoisia- ja tyttö on siksi raivoissaan ettei hänen tunteitaan ymmärretä. Lisäksi älykäs lapsi tajuaa jos vanhempi ei pysty olemaan aikuinen ja vastuullinen (ja tämäkin tunnetasolla, "aikuisen puuhat" ei poista ongelmaa) Tyttö ei siis luota teihin oikeudenmukaisina laumanjohtajina koska teidän tunne-elämänne viestittää jotain ihan muuta. Ja se aiheuttaa raivoa ja pelkoa.
En ole mikään psykiatri enkä tunne apN. perhettä, mutta kirjoitusten perusteella tuntuu että te velvollisuudentuntoisesti teette kauheasti kaikkea sen sijaan että pysäyttäisitte tilanteen ja alkaisitte kohdata toistenne tunteita. Koska eihän ne pojatkaan ole mitään pelkkiä mussukoita- ei kukaan ole, vaan heillä on pahan siskon vastapainoksi kiltin lapsen rooli. MInusta teidän pitäisi hakea apua taholta joka tajuaa perhedynamiikasta jotain. Joskus on vaikeaa nähdä omaa osuuttaan asioihin. Ja lapsi, niinkuin sanoin, aistii pienimmänkin äänensävyn vaikka kuinka yrittäisit muuta esittää. Eläimetkään eivät muuten kunnioita ristiriitaisesti viestittäviä, totuudelliseen ja oikeudenmukaisuuteen kykenemättömiä "johtajia", että on ihan luonnonmukaista toimintaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta joka sana. Ap, lue tämä teksti, sisäistä sen jokainen pointti.
Voi että mun käy sääliksi tuota tyttöä :¨(
muualla ei hänellä varmaan ole mitään häiriötä vaan se häiriö on ihan oikeasti sillä kodin dynamiikassa. Rivien välistä voi lukea että vaikka yritättekin paljon, tunnelma on kuitenkin tytön kohdalla kireä ja ehkä jopa pelkäät lasta? Turha luulla ettei lapsi sitä vaistoaisi. MIkään puuha ja laatuaika ei voi korvata tunnetason ongelmia, ainoastaan se kuinka te tunnette tyttöä kohtaan. Mä veikkaan et tyttö on herkkä ja älykäs, mutta teidän perheessä ei olla kovinkaan tunnetaitoisia- ja tyttö on siksi raivoissaan ettei hänen tunteitaan ymmärretä. Lisäksi älykäs lapsi tajuaa jos vanhempi ei pysty olemaan aikuinen ja vastuullinen (ja tämäkin tunnetasolla, "aikuisen puuhat" ei poista ongelmaa) Tyttö ei siis luota teihin oikeudenmukaisina laumanjohtajina koska teidän tunne-elämänne viestittää jotain ihan muuta. Ja se aiheuttaa raivoa ja pelkoa. En ole mikään psykiatri enkä tunne apN. perhettä, mutta kirjoitusten perusteella tuntuu että te velvollisuudentuntoisesti teette kauheasti kaikkea sen sijaan että pysäyttäisitte tilanteen ja alkaisitte kohdata toistenne tunteita. Koska eihän ne pojatkaan ole mitään pelkkiä mussukoita- ei kukaan ole, vaan heillä on pahan siskon vastapainoksi kiltin lapsen rooli. MInusta teidän pitäisi hakea apua taholta joka tajuaa perhedynamiikasta jotain. Joskus on vaikeaa nähdä omaa osuuttaan asioihin. Ja lapsi, niinkuin sanoin, aistii pienimmänkin äänensävyn vaikka kuinka yrittäisit muuta esittää. Eläimetkään eivät muuten kunnioita ristiriitaisesti viestittäviä, totuudelliseen ja oikeudenmukaisuuteen kykenemättömiä "johtajia", että on ihan luonnonmukaista toimintaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai jättäkää keskimmäinen kotiin ja menkää esikoisen ja kuopuksen kanssa jonnekin. Eli rikkokaa te vanhemmat se tyttö ja pojat -asetelma.
Olen itse monilapsisesta perheestä, ja leikkikaverit kyllä vaihtuivat niin, että välillä esim. kuopuksella ja esikoisella oli omat juttunsa ja salaisuutensa.
Onneksi poikamaiset luonteenpiirteet heillä ovat hyvin vahvat, eli vaikka en hyväksi väkivaltaa missään muodossa, niin kun sisko tulee ja tempaisee vain ohimennen, niin kyllä he saman tien puolensa pitävät, ja tönäisevät siskon pois. Ja kyllä he takaisin lyövät, ja lujaa
Tämän naisen ei olisi koskaan pitänyt saada tyttölasta. Kaikssta paistaa läpi, että pojat "poikamaisine luonteenpiirteineen" (ollaanko oikealla vuosituhannellakaan?) ovat niin erinomaisia että ihan. Tyttö saa olla, kunhan on kiltti ja palvoo veljiään kuten äitinsä, ja muutenkin on avuksi ja mahdollisimman vähäksi vaivaksi, kiltti, nätti ja taitava.
Tiedoksesi ap, lapsiin kannattaa suhtautua yksilöinä heidän omista lähtökohdistaan käsin, ei luokittamalla ja stereotypioimalla heitä jonkinlaisiksi oletustapauksiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi poikamaiset luonteenpiirteet heillä ovat hyvin vahvat, eli vaikka en hyväksi väkivaltaa missään muodossa, niin kun sisko tulee ja tempaisee vain ohimennen, niin kyllä he saman tien puolensa pitävät, ja tönäisevät siskon pois. Ja kyllä he takaisin lyövät, ja lujaa
Tämän naisen ei olisi koskaan pitänyt saada tyttölasta. Kaikssta paistaa läpi, että pojat "poikamaisine luonteenpiirteineen" (ollaanko oikealla vuosituhannellakaan?) ovat niin erinomaisia että ihan. Tyttö saa olla, kunhan on kiltti ja palvoo veljiään kuten äitinsä, ja muutenkin on avuksi ja mahdollisimman vähäksi vaivaksi, kiltti, nätti ja taitava.
Tiedoksesi ap, lapsiin kannattaa suhtautua yksilöinä heidän omista lähtökohdistaan käsin, ei luokittamalla ja stereotypioimalla heitä jonkinlaisiksi oletustapauksiksi.
Ja mä suosittelen lukemiseksi jotain muuta(kin) kuin Sinkkosta. Sinkkonenhan ei ole minkään sortin tieteen tekijä vaan psykiatri. Ihmettelen todella paljon miten kasvatustieteiden tenttivaatimuksiin voikin kuulua jotain sellaista huttua.
Monella kirjoittajalla on mielestäni hyviä ajatuksia. Esim. tuo "kaksi lasta kerralla mukaan ja yksi hoitoon" -juttu voisi toimia.
Kiinnitin huomiota siihen, että tytär on hyväkäytöksinen, kun pääsee jomman kumman vanhemman tai molempien kanssa olemaan. Sehän on tietysti hyvä asia, mutta todella tarkkana pitää olla millaisen kuvan tämä mahdollisuus lapsen mieleen jättää. Ettei ajatusmalli vaan pääse muodostumaan: "kun olen mahdoton, niin pian saan taas jakamatonta huomiota"? Eli siis mistä lapsi kokee tulevansa palkituksi? Ratkaisu tähän voisi olla tuo kaksi kerrallaan, tai sitten kukin vuorollaan.
Niin ja sinne perheneuvolaan voisi soittaa jo tänään. tai huomenna, ovat jo tainneet lähteä kotiin. Luulen, että kokonaisuuden katsominen auttaa enemmän kuin sun yksilöterapia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
annetaan tosiaan vaan hyvästä käytöksestä, hienoista piirustuksista, kauniista laulusta. Tähän yhdistyneenä koko muu kuvio osoittaa tytölle sen, ettei hän ole rakastamisen tai positiivisen huomioin arvoinen muuten kuin oikeanlaisen toiminnan kautta, ei siis itsessään. Tämä on pointtini: jokainen lapsi, kuten jokainen ihminen, on rakastamisen arvoinen itsessään, ihmisyytensä täähden. Tässä rakkaudessa kasvaa terve, itseensä luottava aikuinen. Tällaisessa peruskuviossa muu kasvattaminen ylipäätään mahdollistuu. Nyt kaikki tämä on ehdollista, ansaittavaa, ja sen tajuamisen hätäännyksestä kumpuaa tytön raivo ja iva. Ja miksi ap saa terapiaa? Masennushan kuopuksen jälkeen oli tiedostamatonta? Eli jotain ap:ssa on itsessään vialla, sillä terve ei terapiaa tarvitse. Ja nyt ap syyttää tyttöään täällä, vaikka yrittääkin vakuuttaa, että syyttää itseään tilanteesta. Muhun ei mennyt läpi, ap todella syyttää tytärtään siitä, että hän on niin kamala ja elämä vaikeaa.
Se on vaatinut mieletöntä rohkeutta.
Minun nähdäkseni olet toiminut kaikin tavoin "oikein". Olet yrittänyt erilaisia keinoja, kertonut avoimesti tilanteestanne lasta hoitaville henkilöille ja hakenut itsellesikin apua. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö jotain vikaa jossakin olisi, mutta ihailen sitä, millä tarmolla olet ryhtynyt asioita ratkomaan. Harva tekisi noin paljon vaan sortuisi ennemminkin lapsen lahjontaan.
Minusta tärkeää on muistaa, että mikään lapsi ei voi olla kaiken aikaa ihana ja herttainen ja kiltti. Lapsen on kokeiltava rajojaan kehhittyäkseen normaalisti eteenpäin. On oikeastaan aika erikoista, että lapsenne ei uhmaa missään kodin ulkopuolella. Sehän tarkoittaa sitä, että lapsenne ei koe mitään muuta paikkaa turvalliseksi uhmaamiselle kuin kodin. Hän kokee teidät vanhempina sen verran turvallisiksi, että uskaltaa kiukutella ja näyttää sen pahan puolen itsestään, koska muualla on koko ajan tsempattava. Ehkä tuo tsemppaaminen ottaa voimille eikä kotona enää jaksa.
Toisaalta hän saattaa kokea kodin ulkopuoliset tilanteet hylkäämisinä teidän vanhempien puolelta. Ehkä hän kokee, että hänet poistetaan perheestä päiväkotiin, kun ette muuten häntä jaksa ja yrittää sitten todistaa itselleen, että kukaan ei jaksa hänen todellista minäänsä pidemmän päälle. Testaaminen on jäänyt hänelle päälle, kun tuntuu, että te vanhemmat ette jaksa häntä.
Uskoisin, että tilanne saataisiin puretuksi, kun joku ulkopuolinen kysyisi lapselta, miksi hän kohtelee teitä ja pikkuveljiään niin kuin kohtelee. Ylipäätään suosittelen kyllä nyt ulkopuolista apua muutenkin.
Meillä samanlainen tyttö, ikää tosin tällä hetkellä lähes 20v. Melkoista on hänen kanssaan elämä ollut ja pahemmaksi mennyt täysi-ikäisyyden jälkeen.
Käytiin perheneuvolassa aikoinaan, jossa ainoa ohje oli aina: ota lapsi (9v) mukaan suihkuun jos lapsi tahtoo. Tytär kun ei kestänyt hetkenkään yksinoloa koskaan. Ei kestä vieläkään.
Lasten psykalla käytiin kerran viikossa kuuden vuoden ajan, psykologit vaihtui, mutta apua ei ollut. Jokaisella psykologilla myös oma käsitys, koulukunnasta riippuen, mistä asiat johtuivat. Toiset tykkäs syytellä äitiä ja äidin lapsuudentraumoja joita äiti ei edes tiennyt omaavansa. Harvempi otti huomioon persoonallisuushäiriöisen isän vaikutuksen asioihin.
Nyt kun tytär on aikuinen, iältään, tunnistan ja näen vahvasti narsistisen luonnehäiriön hänessä.
Rankkaa on.
Yritä saada ap omaa aikaa akkujesi lataamseksi. Koita kestää, tiedän, raskasta on!
(meillä ei edelleenkään esim. isovanhemmat näe tyttäressä mitään ongelmaa. Se se raskasta on, kun tuntuu, että yksin tässä perhehelvetissä ollaan: kukaan ei usko, kun ei kukaan muu näe kuin oma väki! Ja täällä kärsii kyllä kaikki.)
Ehkäpä tässä nyt ei voida mitään vielä diagnosoida, edes av:lla.
Kommenttisi on sikäli kuitenkin arvokas, että tuolla menolla ap kyllä saattaa kasvattaa tytöstään luonnehäiriöisen aikuisen. Että joku ratkaisu kannattaa köytää ja pian.
mulla tuli muutama asia mieleen.
Ensinnäkin se, että kerrot antavasi tytölle positiivista palautetta asioista, joissa hän on taitava. Piirtämisestä yms. Se on ihan hyvä. Mutta siinä on riskinä se, että lapsi alkaa uskoa, että hänen täytyy olla täydellisen hyvä, että suorittamalla ja menestymällä saa hyväksyntää ja rakkautta. Että sitten kelpaa vanhemmilleen. Eli yrittäkää antaa sitä positiivista palautetta ihan arjessa ja osoittaa tytölle, että hän on hyvä sellaisenaan.
Toinen asia on se, että vaikutat jossain määrin täydellisyyteen pyrkivältä äidiltä. Sinulla on vielä koulutusta ja tietoa lapsista... Ja sehän on hyvä, mutta minusta tuntuu, että nykyaikana äitiydestä tulee helposti täydellisyysprojekti. Eli kun pyritään tekemään kaikki oikein ja hyvin, niin odotuksena on sitten se, että lapset ovat täydellisiä, että he pärjäävät, osaavat, menestyvät, ovat kaikin tavoin kunnollisia. Mutta kun lapsetkin ovat ihmisiä, eikä ihan täydellistä ihmistä ole olemassa. Meillä kaikilla on omat heikkoutemme ja vahvuutemme. Kaikki käyttäytyvät joskus tyhmästi, suuttuvat väsyneinä tms. Vaikka kaikkensa yrittäisi vanhempana, niin lapsetkin ovat edelleen epätäydellisiä.
Jossain ap:n viestissä oli maininta kiitollisuudesta. Se särähti korvaan. Ei lasten tarvitse olla kiitollisia vanhemmilleen, ei ainakaan lapsina. Aikuisina he voivat sitten ymmärtää sellaistakin. Lapset kasvavat, hakevat rajojaan, opettelevat elämään, kestämään pettymyksiä jne. Siihen kuuluu se, että vanhemmat ovat heistä välillä ihan tyhmiä yms. Ja myös se, että oppii käsittelemään negatiivisia tunteita rakentavasti. Jos suututtaa, niin on parempi huutaa kuin heitellä huonekaluja. Ja kun siitä pääsee vähän eteenpäin, niin on parempi miettiä, mikä suututtaa...
MLL:llä muistaakseni on materiaalia aiheesta "aggression portaat" tms, voisi googlata.
ei siis vain tyttären käytös, vaan myös oman toiminnan näkyminen videolla. Ja sen kanssa yksityiselle lastenpsykologille tai - psykiatrille. He osaavat sanoa, että mitä näkevät, ja jos asialle voi jotain tehdä. Ja jos kuvaaminen ei onnistu, niin silti yhteyttä noihin tahoihin, vaikka pitemmän matkan päähän, jos kotikaupungissa ei ole saatavilla. Asia pitää korjata mahdollisimman pian.
Olen todella pahoillani tuosta tilanteesta, ap.
annetaan tosiaan vaan hyvästä käytöksestä, hienoista piirustuksista, kauniista laulusta. Tähän yhdistyneenä koko muu kuvio osoittaa tytölle sen, ettei hän ole rakastamisen tai positiivisen huomioin arvoinen muuten kuin oikeanlaisen toiminnan kautta, ei siis itsessään.
Tämä on pointtini: jokainen lapsi, kuten jokainen ihminen, on rakastamisen arvoinen itsessään, ihmisyytensä täähden. Tässä rakkaudessa kasvaa terve, itseensä luottava aikuinen. Tällaisessa peruskuviossa muu kasvattaminen ylipäätään mahdollistuu. Nyt kaikki tämä on ehdollista, ansaittavaa, ja sen tajuamisen hätäännyksestä kumpuaa tytön raivo ja iva.
Ja miksi ap saa terapiaa? Masennushan kuopuksen jälkeen oli tiedostamatonta? Eli jotain ap:ssa on itsessään vialla, sillä terve ei terapiaa tarvitse. Ja nyt ap syyttää tyttöään täällä, vaikka yrittääkin vakuuttaa, että syyttää itseään tilanteesta. Muhun ei mennyt läpi, ap todella syyttää tytärtään siitä, että hän on niin kamala ja elämä vaikeaa.