Lue keskustelun säännöt.
Tulen hulluksi tuon tyttäreni kanssa!!!!
22.08.2011 |
Tyttärelläni on ikää 6 vuotta, eli uunituore esikoululainen siis.
Tytön luonne saa mut menettämään mielenterveyteni. :(
(Meillä on myös 4- ja 2-vuotiaat pojat.)
Viimeiset 2 vuotta tyttö on ollut todella, siis todella ilkeä. En löydä hänestä lainkaan omaatuntoa, joka kolkuttaisi edes vähän kun on tehnyt pahojaan, en myötätuntoa, en lempeyttä, en hyvyyttä, en empatiakykyä, en mitään... Ainoastaan ilkeyttä, kokee mielihyvää kun on loukannut/satuttanut toista, nauraa vain ivallisesti päälle, kun vahingoittaa toista (niin henkisesti taikka fyysisesti, tai rikkoo toisen omaa), komentaessa ja jäähyllä ollessaan nauraa vain omahyväisesti ja ivallisesti, sekä yleensä hokaa hiljaa ”voi kuule ei haittaa, ei tunnu missään...”
Ei kunnioita tai noudata mitään perheemme ja kotimme sääntöjä, vaan rikkoo niitä aivan koko ajan, se sama omahyväinen ja ilkeä ilme kasvoillaan. Ja koska me emme hyväksy sääntöjen rikkomista, vaan pakotamme noudattamaan niitä (jo lopulta ihan kädestä pitäen), niin ”suorittaa” sen pakotettuna samalla ivallisesti nauraen.
Hänellä joudutaan pitämään aivan äärettömän tiukkaa kuria (itseä välillä ihan surettaa, miten tiukkaa sen kurin pitää olla), kaikki asiat pitää esittää hänelle kuin armeijassa alokkaalle. Ääni pitää olla aina korotettu, tyttö pitää pysäyttää fyysisesti (esim. illalla kun menemme hammaspesulle, niin jotta tyttö edes vähän rekisteröisi, mitä hänelle sanotaan, häntä pitää ottaa hartiosta kiinni, luoda lähikatsekontakti ja sanoa todella selkeällä ja kuuluvalla äänellä ”NYT MENEMME HAMMASPESULLE!” ja 99% kerroista hänet pitää taluttaa sinne hammaspesulle. Samalla vain hymyilee ivallisesti. Jos hänelle vain sanoo normaaliin äänen sävyyn ”Nyt hammaspesulle!”, niin hän ei kuuntele, vaan jatkaa leikkejään. Kun asiaa toistaa kymmenen kertaa ihan vieressä, tyttö alkaa vain nauramaa ivallisesti ja aloittaa esim. lelujensa heittelyn ympäri kotia täysin ilkeyttään, eikä tee elettäkään että tottelee. Tästä käytöksestä kun antaa ensin varoituksen, että joutuu jäähylle, jatkaa edelleen vain ivallista nauruaan ja alkaa heittelemään entistä enemmän tavaroita, ja kun sitten käsketään jäähylle, ei mene, vaan hänet kannetaan sinne, sillä vetää siinä vaiheessa itsensä veltoksi. Jäähyllä istuessa vain hymyilee ivallisesti, ja yleensä huutelee jotain törkeyksiä, ja mumisee itsekseen ”ei kuule haittaa yhtään...”, ja saattaa lopulta istua siellä 20min, jonka jälkeen talutetaan hammaspesulle, nauraa vain ivallisesti samalla). Ja tämä esimerkki oli nyt ihan lievimmästä päästä.
Tyttö saattaa (tai siis tekeekin hyvin usein) ihan vain ohimennen lyödä, tönäistä tai potkasta pikkuveljiään, ja hymyilee vain ivallisesti päälle. Ja vaikka asiaan puututaan joka ikinen kerta, eli meillä noudatetaan nollatoleranssia väkivallan suhteen, niin vaikka tytölle pitäisi miten rankan puhuttelun, lopulta jo karjuu itseltään kurku kipeäksi, laittaa jäähylle jopa tunniksi, ja tietenkin joka kerta asiaa pitää pyytää anteeksi, niin silti tyttö vain hymyilee ivallisesti ja saattaa toistaa tekonsa hetken päästä uudelleen. Pelkästään pikkuveljien satuttamisesta saattaa istua päivän aikana 15 kertaa jäähyllä, ja kaikki minun energiani menee siihen, eli tytön ”kurittamiseen”.
Kun tytön kanssa keskustelee asioista, niin hän on kyllä hyvin älykäs. Tietää ja osaa perustella hyvin, miksi toista ei saa satuttaa (ei fyysisesti eikä henkisesti), ja osaa kuvailla hyvin, mitä sellainen aihuttaa, ja itsekin kokee luonnollisesti mielipahaa, jos häntä satutetaan ja kaipaa asian käsittelyä, ja että tulee kuulluksi. Ja tietenkin myös hänellä on oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, silloin kun hän on kokenut vääryyttä, ja olemme auttaneet, kuunnelleet ja neuvoneet yms.
Pikkuveljet ovat taas aivan toista maata. Äärimmäisen empaattisia ja hyväsydämisia lapsia. Omatunto heillä kolkuttaa heti, kun huomaavat tehneensä jotain väärin, ja haluavat selvittää asian. Pyytävät aina aidosti ja oma-aloitteisesti anteeksi, ovat todella helliä ja ymmärtäväisiä. Onneksi poikamaiset luonteenpiirteet heillä ovat hyvin vahvat, eli vaikka en hyväksi väkivaltaa missään muodossa, niin kun sisko tulee ja tempaisee vain ohimennen, niin kyllä he saman tien puolensa pitävät, ja tönäisevät siskon pois. Ja kyllä he takaisin lyövät, ja lujaa (poikina kun ovat siskoaan niin paljon vahvempia vaikka ovatkin nuorempia). Ristiriitaiset tunteet vanhempana, sillä en voi hyväksyä toisen satuttamista, mutta toisaalta on myös omalla tavalla tyytyväinen että nuoremmat heti puolustavat itseään, eikä jää siskonsa jalkoihin... Mutta poikien kanssa siis jatkuvasti työstetään tätä asiaa, eli kyllä ihmisen täytyy osata puolensa pitää, mutta toista ei saa satuttaa. Mutta se siis asia erikseen (ja kyllä pojatkin laitetaan istumaan yhtä lailla jäähylle lyömisestä tms.).
Tytön käytös on muutenkin vain esim. puhekielessä pelkkää kiristytsä, uhkailua, tai sitten kiukuttelua ja vikisemistä. Mitään asiaa ei pysty puhumaan normaalisti, tai edes ruumiinkieli ei voi olla normaalia, rauhallista, rentoa, ystävällistä. Pieninkin asia, esim. huomatessaan että vessasta on loppunut vessapaperi, niin marssii kuuluvasti luokseni kädet puuskassa ja karjuu asian todella röyhkeään tyyliin ”kiva, kiva, no nyt mä en voi mennä pissalle kun ei ole edes vessapaperia!!!”
Ja mikä ihme siinä on, pojille riittää kun puhuu ja sanoo kaikki asiat lempeästi, niin he kuuntelevat heti, ja tottelevat heti. Koskaan eivät sano vastaan. Ja tytölle saa sanoa kauniisti tuhat kertaa, eikä silti ikinä kuuntele, saati sitten tottele, vaan lopulta asia pitää jo karjua ja ohjata samalla kädestä pitäen.
Eli ei meillä missään nimessä koko ajan karjuta, huudeta, komenneta, vaan ne keinot joudutaan ottamaan päivittäin ja moneen kertaan käyttöönn, kun ei kaunis sanomisen mene perille. Aina ensin siis puhutaan normaaliin, kauniiseen äänensävyyn.
Ehka kerran päivässä, max. 15Min ajan tyttö on oma ihana itsensä ilman tuota sairasta roolia. Tällöin hän puhuu kauniisti, ruumiinkieli on lempeä ja aito, kuuntelee, tottelee yms. Mutta sitä rauhaa kestää vain sen max.15min päivässä. :( Muuten hän on täynnä vain tyhjyyttä, ilkeyttä, julmuutta, ivaa yms.
Tämä kaikki aiheuttaa sen, että minulla on jäljellä enää vain vihaa tuota tyttöä kohtaan. :( Tunnen inhoa omaa lastani kohtaan, enkä enää jaksa häntä. Kolme vuotta olen nyt yrittänyt ja yrittänyt (mieheni kanssa siis yhdessä tietenkin).
Mutta täydellinen voimattomuus ja ristiriita syntyy siitä, kun päiväkodissa, kylässä, mummiloissa yms. vieraissa paikoissa tyttö on todella kiltti, hyväkäytöksinen, reilu, empaattinen, tottelevainen ja kuuliainen, reipas, oma-aloitteinen, ja sitä kaikkea hyvää, mitä vain hyväkäytöksiseltä lapselta voi odottaa. Päiväkodista saamme vain pelkkää positiivista palautetta, eikä siellä ole koskaan ilmennyt mitään sen kaltaista käytöstä, mitä se kotona on. Olemma nämä vuodet puhuneet asioista avoimesti päiväkodissa, erityislastentarhanopettajan kanssa, neuvolassa, lastenlääkärillä. Mutta kun mikään näistä kotona ilmenneistä luonteenpiirteistä ei ilmene missään muualla, kenenkään muun silmissä, niin apua on ollut äärimmäisen vaikea saada. Itse asiassa mahdotonta. He kaikki kun näkevät vain sen kiltin, reippaan, älykkään ja todella empaattisen tyttölapsen.
Olemme kokeilleet mieheni kanssa kaikki meille annetut kasvatusneuvot ja vinkit, mutta mikään ei auta, eikä tee tyttöön lainkaan muutosta.
Ainoat pelastukset tähän perhehelvettiin on ne hetket, kun tyttö on joko yksin tai veljiensä kanssa hetken mummiloissa hoidossa, jotta saamme vanhempina hetken huilata lapseltamme. Hänen ilkeytensä on niin käsittämätönsä, että alan jo kohta täysin ateistina uskomaan pahuuden olemassa oloon, ja että tyttäreni on paha. Onneksi heidät voi hyvillä mielin antaa hoitoon, sillä hoidossa tytärkin on äärimmäisen hyväkäytöksinen ja kiltti. Siellä ei siis tapahdu edes ns. silmänpalvontaa, vaan hän aidosti on kiltti, ei satuta toisia, ei tee kiusaa tms.
On siis kauheaa, että nautin suunnattomasti käydä töissä vain sen takia, että saan olla edes sen 8h päivässä erossa tyttärestäni.
Miksi, miksi hän on kotona nii julma ja ilkeä. Niin tunteeton ja suoraan sanottuna paha? Miksi hän ei millään asteella kykene kunnioittamaan vanhempiaan, eikä arvostamaan mitään, mitä hänellä on? Hänellä on hyvä koti, ihana perhe, hyvät vanhemmat, tasapainoinen ja rauhallinen elämä yms. Mutta mistään hän ei ole kiitollinen, vaan yrittää tuhota sen kaiken.
En enää keksi mitä tekisin hänen kanssaan.
Kun hän esim. kaatuu pyörällään ja satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, minun on äärimmäisen vaikea lohduttaa häntä, enkä tunne enää mitään myötätuntoa häntä kohtaan. :( Se on vain teennäistä lohdutusta.
Nyt on vasta puolipäivä, ja olen valmis viemään tytön lastenkotiin ja luovuttaa huoltajuuteni viranomaisille. Meillä on siis esikoinen ja keskimmäinen nyt kuumeessa, ja siksi olen lasten kanssa tässä kotona ainakin pari päivää. Siis kauhea sanoa, mutta joudun olemaan tyttäreni kanssa kotona, ilman toisen aikuisen tukea (viikonlopun vielä kesti joten kuten, kun pääsimme miehen kanssa vuorotellen edes pihalle hetkeksi rauhoittumaan ja eroon tyttären luota).
Itse olen käynyt jo 1,5 vuotta terapiassa asian tiimoilta, sillä aloin jo pelkäämään omaa käytöstäni, etten joku päivä pysty hillitsemään itseäni tyttäreni suhteen. Raivo sisälläni kun on vain kasvanut ja kasvanut, ja viha häntä kohtaan. Sairastuin jo kaskivaikeaan masennukseen tämän vaikean vanhemmuuden vuoksi. Lääkitys (välillä vahvakin) on tuonut helpotusta omaan olotilaan, masennukseen ja pahimpaan raivoon lastani kohtaan, mutta ei se helpota tätä itse tilannetta.
Kaikki asiantuntijat neuvovat vain ymmärtämään, asettumaan lapsen asemaan yms. yms. Ja vakuuttavat kaiken tämän olevan normaalia käytöstä.
Tänään tyttö on jo ehtinyt saada tämän huushollin aivan sekaisin; on kiusannut ja löynyt veljiään, rikkonut heidän leikit moneen kertaan, istunut jäähyllä 5 kertaa, haistatellut minulle, haukkanut mnut tyhmäksi, rumaksi, vihaavansa minua, heitellyt tavaroita ympäriinsä, ärsyttänyt meitä muita vain seuraamalla koko ajan perässä ja matkimalla kaikkia puheita perässä ivalliseen äänensävyyn, ja kaikki aamutoimet on tapahtunut kädestä pitäen (yöpuvun riisuminen, hammaspesu, aamupalalle tulo yms. ja esim. ruokapöydässä näyttää vain muille kieltä ja irvailee, ja kun on passitettu ruokapöydästä jäähylle, naureskellut vain ivallisesti perään...)
Huoh... edes vähän helpotti purkaa tätä asiaa edes tänne. :(
Kohta loppuu aamulla tallennetty Pikkukakkonen, ja paluu arkeen (helvettiin) on edessä.
Kommentit (141)
Vaikka alttius olisikin, niin ympäristötekijät laukaisevat häiriön. Voihan sitä lasta tutkia, mutta vika on lähes varmasti perheen vuorovaikutuksessa, kuten tässä on jo monesti sanottu. Kaikkia lapsia ei voi kasvattaa samoin. Perheen on löydettävä tälle lapselle sopiva kasvatusmetodi. Rangaistukset eivät sitä selvästikään ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tiedän miltä sinusta tuntuu. Meidän esikoinen (nyt 5v) on tuottanut meille paljon päänvaivaa samaisilla asioilla. Ehkä ihan noin pahaan tilanteeseen ei olla ajauduttu, mutta tiedän sen tunteen kun ihan aidosti joutuu miettimään, voiko joku olla syntyjään paha? tai ei ole enää varma rakastaako lastaan niin kuin pitäisi.
Meillä poika on käynyt toimintaterapiassa ja saanut muutakin apua, että onneksi meitä on uskottu ja autettu. Päiväkoti on mukana vahvasti pojan kasvatuksessa ja jokainen vuosi on ollut parempi kuin edellinen. Meillä taival alkoi pojan ollessa 3 vuotta. Siitä asti on tehty kovasti töitä ja välillä on ollut niitä kuukausia kun on tuntunut, että kaikki työ on ollut aivan turhaa!!!
Suosittelen kahdenkeskeistä reissua tytön kanssa. Menkää vaikka kylpylään ja hotelliin yöksi. Ei se yksi pieni reissu vielä palauta rakkautta, mutta antaa sille taas oikean suunnan. Se on nimittäin totta, että olette nyt negatiivisessa kehässä ja se on äärettömän vaikea murtaa. Tyttö vaistoaa teennäiset positiiviset kommentit ja niistä ei ole apua. Sinun pitäisi nyt ihan aidosti saada itsesi positiivisempaan olotilaan tytön suhteen. Ehkä se matka yhdessä voisi auttaa?
Näistä jeesustelijoista täällä ei kannata välittää :) sellainen joka ei ole vastaavanlaista lasta joutunut kasvattamaan ei voi tietää miltä se tuntuu kun oma lapsi ei anna mitään hyvää tunnetta vanhemmilleen! Se on äärimmäisen kuluttavaa ja raskasta. Tsemppiä!
itse en osaa neuvoa, mutta todellakin toivon että ne supermammat pitäisivät naurettavat arvostelunsa mahassaan tämän ketjun osalta, koska tekstistä näkyy kilometrien päähän että AP:lla ei todellakaan ole helppoa ja että hän on tehnyt kaiken taitamansa..
Sellainen asia tuli mieleen, että voisiko tuota tytön käytöstä kotona kuvata häneltä salaa ja toimittaa tätä materiaalia lastenpsykologien nähtäväksi?
Mitä mieltä siellä päiväkodissa/eskarissa ollaan? Tilanteenne kuulostaa pahalta ja sinuna pyytäisin HETI nyt syksyn alkuun erityisopettajan konsultaatiota eskarissa. Hän pystyy tarvittaessa auttamaan eteenpäin. Tyttösi on aivan selkeästi ulkopuolisen tuen tarpeessa.
itse en osaa neuvoa, mutta todellakin toivon että ne supermammat pitäisivät naurettavat arvostelunsa mahassaan tämän ketjun osalta, koska tekstistä näkyy kilometrien päähän että AP:lla ei todellakaan ole helppoa ja että hän on tehnyt kaiken taitamansa.. Sellainen asia tuli mieleen, että voisiko tuota tytön käytöstä kotona kuvata häneltä salaa ja toimittaa tätä materiaalia lastenpsykologien nähtäväksi?
Minullekin tuli heti mieleen, että pitäkää nyt hyvät ihmiset mölyt mahassa ja älkää aukoko päätänne turhaan. Ja siltä varalta, että joku idiootti olisi tällaisen viestin provona pistänyt (jota en todellakaan usko) ilmoitus, että olet sairas.
Mutta siis olen samaa mieltä. Ainoa tapa saada selvyyttä asiaan on kuvata salaa näitä normaaleja arkipäivän tilanteita. Varmaan kannattaisi ihan satsata tähän asiaan ja hankkia kunnon kameroita. 6-vuotiaalle voi vielä sepustaa ihan surutta tarinan kameroista, jos niitä kysyy.
Kuulostaa kyllä ihan kamalalta. Minä jotenkin ymmärrän sua niin hyvin, koska meillä on 5-vuotias tyttö, jolla ihan samanlaisia oireita. Ei kylläkään noin pahoja. Voi olla, että muutaman vuoden kuluttua tyttö on täysin normaali, mutta se ei lohduta nyt. Kyllä kävisin tarkistuttamassa lapsen vaikka yksityisellä psykologilla näiden nauhojen kanssa. Eihän siitä mitään tule, että koko perhe särkyy moisessa menossa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on myös vähän samansorttinen tyttö. Hänen käytöksensä muuttui kun aloimme antaa hänelle POSITIIVISTA huomiota enemmän. Lapsen ei siis tarvitse enää hakea huomiota negatiivisin keinoin. Kysy tytöltäsi mitä hän haluaa tehdä kanssasi ja tee sitten sitä niin että hän saa jakamattoman huomiosi edes hetkeksi.
sydämestäni, että rohkenisit katsoa peiliin: syy tyttäresi käytöksestä löytyy ihan sieltä. Sinun ja hänen vuorovaikutussuhteesta, mistä sinä aikuisena ja äitiä olet vastuussa.
Voit miettiä ensin, missä asemassa tyttäresi on perheessäsi ja millainen on suhde poikiisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sydämestäni, että rohkenisit katsoa peiliin: syy tyttäresi käytöksestä löytyy ihan sieltä. Sinun ja hänen vuorovaikutussuhteesta, mistä sinä aikuisena ja äitiä olet vastuussa.
Voit miettiä ensin, missä asemassa tyttäresi on perheessäsi ja millainen on suhde poikiisi.
Ja tarvian jonkun valopään tulla näitä tänne jakeleen :/
on myös vähän samansorttinen tyttö. Hänen käytöksensä muuttui kun aloimme antaa hänelle POSITIIVISTA huomiota enemmän. Lapsen ei siis tarvitse enää hakea huomiota negatiivisin keinoin. Kysy tytöltäsi mitä hän haluaa tehdä kanssasi ja tee sitten sitä niin että hän saa jakamattoman huomiosi edes hetkeksi.
Tuntuu että tyttö osoittaa mustasukkaisuutensa tuolla käytöksellä. Koeta ottaa tyttö kainaloon joskus vähäksi aikaa ja kysyä mitä haluaisi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on ihan samanlainen tytto ja kaksi nuorempaa. Juuri eskarin aloittanut. Itken kun luen tata. Tiedan milta sinusta tuntuu ja olen ihan avuton itsekin ja pelkaan etta suutun joskus liian kovasti tytolleni.
Kyse on luultavasti siitä että annatte tyttärellenne signaaleja joista hän tajuaa olla tyhmä ja ilkeä. Ihan pelkkä katsekin riittää. Ja kuulostaa myös siltä että olette molemmat demonisoineet lapsen, olette siirtäneet häneen myös pikkuveljien huonot ominaisuudet vaikka todellisuus on toinen.
Yksi videopalaveri varmasti riittää ja tulosten purku.
Kodin ulkopuolella lasta ei ole demonisoitu joten helpottuneena käyttäytyy hyvin ja on oma itsensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kyselee, mita tarkoittaa demonisoitu?
Äitini vertasi pikkusiskoani aina minuun, isosiskoon. Ja tämä toiminta näkyy siskoni elämässä edelleen. Minä, isosisko olin siis aina kuuliainen, kiltti, avulias, kaikin puolin ihannelapsi. Siskoni ei ollut mitenkään vaikea tai hankala, mutta erilainen, ehkä hieman kömpelö, hajamielinen jne. Niin kauas kun muistan, äitini vertasi ihan ääneen siskoani minuun, miksi et koskaan siivoa huonettasi, niin kuin siskosi tekee ihan ilman pyytämistäkin, ei siskosikaan päässyt yökylään noin nuorena, älä kiukuttele, ei siskosikaan koskaan kiukuttele jne jne. Teini-iässä sikolleni tuli masennusoireita ja vielä silloinkin äitini oli ihan selkeästi pettynyt siskooni, kun eihän isosiskostakaan koskaan ollut tällaista vaivaa. Voi kun isosiskosi on aina ollut niin helppo lapsi, miksi sinä olet niin vaikea. Äitini olisi pitänyt ymmärtää, että olemme kaksi eri ihmistä ja erilaisuus on vain rikkaus. Ei kai vanhemmuus ole sitä, että aina pitäisi päästä helpommalla ja että lasten pitäisi vaan olla hiljaa ja huomaamattomia. Vielä nyt aikuisiälläkin äitini viestittää siskolleni, että hänen isosiskonsa on jotenkin parempi ihminen. Se on järkyttävän kamalaa. Olen yrittänyt puhua tästä äidilleni, mutta ei hän kuulemma ikimaailmassa ole tarkoittanut sanoa tai tehdä mitään, joka olisi siskoani loukannut. Mutta niin vaan on loukannut. Kodissamme oli koko lapsuusajan ilmapiiri, että toinen lapsista oli täydellinen ja toinen ihan ok, mutta ei täydellinen. Siskoni on myös muiden ihmissuhteidensa kanssa aika hukassa edelleen nyt aikuisena, on lähes aina sitä mieltä, että kukaan ei pidä hänestä ja hänellä on aika paha alemmuuskompleksi. Itsetunto-ongelmia siis ja jatkuva lääkitys masennukseensa. Vaikka äitini ei siis tarkoittanut mitään pahaa siskolleni sanomisillaan, on siitä kuitenkin aiheutunut siskolleni luultavasti loppuelämän traumat.
Tämä ei ehkä tarinana täysin kosketa sinun tilannettasi, mutta antaa osviittaa ongelmaan.
Tsemppiä ja jaksamista! Aina sitä ei huomaa omassa käytöksessä poikkeamia, vaikka kuinka tuijottaisi peiliin. Ole kuitenkin oikealla tiellä, kun olet lähtenyt purkamaan tätä vaikeaa asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin vaan tuntuu siltä, että isosiskona tyttö on jo kaksi kertaa joutunut luovuttamaan äidin huomion uudelle vauvalle. Onko tyttöä huomioitu positiivisesti näinä hänelle sydäntäseärkevän vaikeina murrosaikoina? Onko hänelle kerrottu jatkuvasti, että vaikka äidille on tullut lisää rakastettavia lapsia, tyttöä on joka rapauksessa rakastettu kauimmin.
Koko kommunikaatio on nyt kääntynyt pimeälle puolelle, negatiivisuuden noidankehäksi. Vaikka olen samaa mieltä, että joku järjestys ja säännötä on lapsilla oltava, jäähyjen sijaan tarjoaisin nyt varauksetonta, positiivista huomiota ja sillä tavalla tekisin turhaksi ivan ja ilkeyden muurin, millä tyttö nyt ympäröi itsensä.
sillä esim. päiväkodissa kun erityislastentarhanopettaja on kanssamme useaan kertaan keskustellut, olemme kertoneet ja selittäneet kaiken juurta jaksaen, ja hän on käynyt usein seuraamassa tytärtämme, niin hänessä ei ole ilmennyt mitään ”vikaa”.
Asia nähdään ennemminkin sellaisena tempperamenttisen 6-vuotiaan tytön uhmakäytöksenä, jota se meidän vanhempien mielestä ei todellakaan kotona ole. Siis arvioivat tämän käytöksen vain kertomamme perusteella, sillä päiväkodissahan tämä tällainen käytös ei ilmene millään tavoin.
Meillä on nyt onneksi syyskuuhun mennessä esikoulussa sellainen aloituskeskustelu, ja aiomme todellakin kertoa kaikki ongelmamme ja huolemme mahdollisimman hyvin ja yksityiskohtaisesti. Tietenkin. Ja sieltähän he ohjaavat sitten keskustelemaan eri ammattilaisten kanssa, mitä vain esikoulun ja koulun puolesta on tarjota.
Monet kerrat olen miettinyt, että ”voi kumpa tämänkin olisi saanut nyt videolle”, jotta meitä ymmärrettäisiin asian suhteen. Itse kameroiden investointi on varmasti todella kallista (sillä yhdellä videokameralla ei pitkälle pötki, sillä sen käyttö varmasti muuttaa tilannetta ihan erilaiseksi, kun tyttö huomaa että häntä kuvataa, eikö tilanne ole siksi aito). Mutta tässä heräsi kyllä ajatus, että jos esim. jollakin yksityisellä lastenpsykologilla olisi tavallaan palveluna tarjota tällaiset kamerat käyttöön, joilla saisi koko kodin tilat kuvattua pidemmältä ajalta, ja kaikki tilanteet tallentuisivat tällöin...
Täytyisi ihan alkaa surffaamaan netistä noita lastenpsykologeja, tai itse asiassa varata aika meidän omalta lastenlääkäriltä, jos hänellä olisi joku jota suositella... taitaa olla pitkä ja vaikea matka edessä.
Mutta tosiaan, tytäremme ei ole saanut mitään apua, ei terapiaa tms. sillä hänessä ei ole kukaan havainnut mitään ”vikaa”.
Sitä vain syyttää itseään taukoamatta, että missä kohtaa tein virheen, että tytöstä kasvoi tuollainen. :´( Ja pohtii koko ajan, mikä se virhe on ollut, onko se korjattavissa...?
ap
Hänestä "tehdään" ajatuksellisesti huono ja ilkeä vaikka näin ei ole.
Liittoutuvatko pojat keskenään tyttöä vastaan? Sulkevatko tytön ulkopuolelle leikeistään.
Jotenkin tulee olo että tyttö kokee että hän on kotona ei-toivottu, jos pikkusisaruksetkaan eivät halua häntä kaverikseen. Muuala hänen seuraansa ehkä arvostetaan paremmin?
Jäikö hän tuolloin toisen pikkuveljen syntymän jälkeen jotenkin syrjään?
kai teillä on kahdenkeskisiä juttuja? Esim. jokin harrastus? Oletteko kokeilleet lähteä esim. hotellilomalle kaksin tytön kanssa viikonlopuksi? Käytös voisi olla ihan toisenlaista, jos ei ole koko ajan stressi- ja kilpialutilanne päällä niin kuin kotona näyttää olevan.
jos vika ja häiriö olisi tytössä, oireilisi tämä muissakin ympäristöissä kuin vain ja ainoastaan äidin seurassa.