Lue keskustelun säännöt.
Tulen hulluksi tuon tyttäreni kanssa!!!!
22.08.2011 |
Tyttärelläni on ikää 6 vuotta, eli uunituore esikoululainen siis.
Tytön luonne saa mut menettämään mielenterveyteni. :(
(Meillä on myös 4- ja 2-vuotiaat pojat.)
Viimeiset 2 vuotta tyttö on ollut todella, siis todella ilkeä. En löydä hänestä lainkaan omaatuntoa, joka kolkuttaisi edes vähän kun on tehnyt pahojaan, en myötätuntoa, en lempeyttä, en hyvyyttä, en empatiakykyä, en mitään... Ainoastaan ilkeyttä, kokee mielihyvää kun on loukannut/satuttanut toista, nauraa vain ivallisesti päälle, kun vahingoittaa toista (niin henkisesti taikka fyysisesti, tai rikkoo toisen omaa), komentaessa ja jäähyllä ollessaan nauraa vain omahyväisesti ja ivallisesti, sekä yleensä hokaa hiljaa ”voi kuule ei haittaa, ei tunnu missään...”
Ei kunnioita tai noudata mitään perheemme ja kotimme sääntöjä, vaan rikkoo niitä aivan koko ajan, se sama omahyväinen ja ilkeä ilme kasvoillaan. Ja koska me emme hyväksy sääntöjen rikkomista, vaan pakotamme noudattamaan niitä (jo lopulta ihan kädestä pitäen), niin ”suorittaa” sen pakotettuna samalla ivallisesti nauraen.
Hänellä joudutaan pitämään aivan äärettömän tiukkaa kuria (itseä välillä ihan surettaa, miten tiukkaa sen kurin pitää olla), kaikki asiat pitää esittää hänelle kuin armeijassa alokkaalle. Ääni pitää olla aina korotettu, tyttö pitää pysäyttää fyysisesti (esim. illalla kun menemme hammaspesulle, niin jotta tyttö edes vähän rekisteröisi, mitä hänelle sanotaan, häntä pitää ottaa hartiosta kiinni, luoda lähikatsekontakti ja sanoa todella selkeällä ja kuuluvalla äänellä ”NYT MENEMME HAMMASPESULLE!” ja 99% kerroista hänet pitää taluttaa sinne hammaspesulle. Samalla vain hymyilee ivallisesti. Jos hänelle vain sanoo normaaliin äänen sävyyn ”Nyt hammaspesulle!”, niin hän ei kuuntele, vaan jatkaa leikkejään. Kun asiaa toistaa kymmenen kertaa ihan vieressä, tyttö alkaa vain nauramaa ivallisesti ja aloittaa esim. lelujensa heittelyn ympäri kotia täysin ilkeyttään, eikä tee elettäkään että tottelee. Tästä käytöksestä kun antaa ensin varoituksen, että joutuu jäähylle, jatkaa edelleen vain ivallista nauruaan ja alkaa heittelemään entistä enemmän tavaroita, ja kun sitten käsketään jäähylle, ei mene, vaan hänet kannetaan sinne, sillä vetää siinä vaiheessa itsensä veltoksi. Jäähyllä istuessa vain hymyilee ivallisesti, ja yleensä huutelee jotain törkeyksiä, ja mumisee itsekseen ”ei kuule haittaa yhtään...”, ja saattaa lopulta istua siellä 20min, jonka jälkeen talutetaan hammaspesulle, nauraa vain ivallisesti samalla). Ja tämä esimerkki oli nyt ihan lievimmästä päästä.
Tyttö saattaa (tai siis tekeekin hyvin usein) ihan vain ohimennen lyödä, tönäistä tai potkasta pikkuveljiään, ja hymyilee vain ivallisesti päälle. Ja vaikka asiaan puututaan joka ikinen kerta, eli meillä noudatetaan nollatoleranssia väkivallan suhteen, niin vaikka tytölle pitäisi miten rankan puhuttelun, lopulta jo karjuu itseltään kurku kipeäksi, laittaa jäähylle jopa tunniksi, ja tietenkin joka kerta asiaa pitää pyytää anteeksi, niin silti tyttö vain hymyilee ivallisesti ja saattaa toistaa tekonsa hetken päästä uudelleen. Pelkästään pikkuveljien satuttamisesta saattaa istua päivän aikana 15 kertaa jäähyllä, ja kaikki minun energiani menee siihen, eli tytön ”kurittamiseen”.
Kun tytön kanssa keskustelee asioista, niin hän on kyllä hyvin älykäs. Tietää ja osaa perustella hyvin, miksi toista ei saa satuttaa (ei fyysisesti eikä henkisesti), ja osaa kuvailla hyvin, mitä sellainen aihuttaa, ja itsekin kokee luonnollisesti mielipahaa, jos häntä satutetaan ja kaipaa asian käsittelyä, ja että tulee kuulluksi. Ja tietenkin myös hänellä on oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, silloin kun hän on kokenut vääryyttä, ja olemme auttaneet, kuunnelleet ja neuvoneet yms.
Pikkuveljet ovat taas aivan toista maata. Äärimmäisen empaattisia ja hyväsydämisia lapsia. Omatunto heillä kolkuttaa heti, kun huomaavat tehneensä jotain väärin, ja haluavat selvittää asian. Pyytävät aina aidosti ja oma-aloitteisesti anteeksi, ovat todella helliä ja ymmärtäväisiä. Onneksi poikamaiset luonteenpiirteet heillä ovat hyvin vahvat, eli vaikka en hyväksi väkivaltaa missään muodossa, niin kun sisko tulee ja tempaisee vain ohimennen, niin kyllä he saman tien puolensa pitävät, ja tönäisevät siskon pois. Ja kyllä he takaisin lyövät, ja lujaa (poikina kun ovat siskoaan niin paljon vahvempia vaikka ovatkin nuorempia). Ristiriitaiset tunteet vanhempana, sillä en voi hyväksyä toisen satuttamista, mutta toisaalta on myös omalla tavalla tyytyväinen että nuoremmat heti puolustavat itseään, eikä jää siskonsa jalkoihin... Mutta poikien kanssa siis jatkuvasti työstetään tätä asiaa, eli kyllä ihmisen täytyy osata puolensa pitää, mutta toista ei saa satuttaa. Mutta se siis asia erikseen (ja kyllä pojatkin laitetaan istumaan yhtä lailla jäähylle lyömisestä tms.).
Tytön käytös on muutenkin vain esim. puhekielessä pelkkää kiristytsä, uhkailua, tai sitten kiukuttelua ja vikisemistä. Mitään asiaa ei pysty puhumaan normaalisti, tai edes ruumiinkieli ei voi olla normaalia, rauhallista, rentoa, ystävällistä. Pieninkin asia, esim. huomatessaan että vessasta on loppunut vessapaperi, niin marssii kuuluvasti luokseni kädet puuskassa ja karjuu asian todella röyhkeään tyyliin ”kiva, kiva, no nyt mä en voi mennä pissalle kun ei ole edes vessapaperia!!!”
Ja mikä ihme siinä on, pojille riittää kun puhuu ja sanoo kaikki asiat lempeästi, niin he kuuntelevat heti, ja tottelevat heti. Koskaan eivät sano vastaan. Ja tytölle saa sanoa kauniisti tuhat kertaa, eikä silti ikinä kuuntele, saati sitten tottele, vaan lopulta asia pitää jo karjua ja ohjata samalla kädestä pitäen.
Eli ei meillä missään nimessä koko ajan karjuta, huudeta, komenneta, vaan ne keinot joudutaan ottamaan päivittäin ja moneen kertaan käyttöönn, kun ei kaunis sanomisen mene perille. Aina ensin siis puhutaan normaaliin, kauniiseen äänensävyyn.
Ehka kerran päivässä, max. 15Min ajan tyttö on oma ihana itsensä ilman tuota sairasta roolia. Tällöin hän puhuu kauniisti, ruumiinkieli on lempeä ja aito, kuuntelee, tottelee yms. Mutta sitä rauhaa kestää vain sen max.15min päivässä. :( Muuten hän on täynnä vain tyhjyyttä, ilkeyttä, julmuutta, ivaa yms.
Tämä kaikki aiheuttaa sen, että minulla on jäljellä enää vain vihaa tuota tyttöä kohtaan. :( Tunnen inhoa omaa lastani kohtaan, enkä enää jaksa häntä. Kolme vuotta olen nyt yrittänyt ja yrittänyt (mieheni kanssa siis yhdessä tietenkin).
Mutta täydellinen voimattomuus ja ristiriita syntyy siitä, kun päiväkodissa, kylässä, mummiloissa yms. vieraissa paikoissa tyttö on todella kiltti, hyväkäytöksinen, reilu, empaattinen, tottelevainen ja kuuliainen, reipas, oma-aloitteinen, ja sitä kaikkea hyvää, mitä vain hyväkäytöksiseltä lapselta voi odottaa. Päiväkodista saamme vain pelkkää positiivista palautetta, eikä siellä ole koskaan ilmennyt mitään sen kaltaista käytöstä, mitä se kotona on. Olemma nämä vuodet puhuneet asioista avoimesti päiväkodissa, erityislastentarhanopettajan kanssa, neuvolassa, lastenlääkärillä. Mutta kun mikään näistä kotona ilmenneistä luonteenpiirteistä ei ilmene missään muualla, kenenkään muun silmissä, niin apua on ollut äärimmäisen vaikea saada. Itse asiassa mahdotonta. He kaikki kun näkevät vain sen kiltin, reippaan, älykkään ja todella empaattisen tyttölapsen.
Olemme kokeilleet mieheni kanssa kaikki meille annetut kasvatusneuvot ja vinkit, mutta mikään ei auta, eikä tee tyttöön lainkaan muutosta.
Ainoat pelastukset tähän perhehelvettiin on ne hetket, kun tyttö on joko yksin tai veljiensä kanssa hetken mummiloissa hoidossa, jotta saamme vanhempina hetken huilata lapseltamme. Hänen ilkeytensä on niin käsittämätönsä, että alan jo kohta täysin ateistina uskomaan pahuuden olemassa oloon, ja että tyttäreni on paha. Onneksi heidät voi hyvillä mielin antaa hoitoon, sillä hoidossa tytärkin on äärimmäisen hyväkäytöksinen ja kiltti. Siellä ei siis tapahdu edes ns. silmänpalvontaa, vaan hän aidosti on kiltti, ei satuta toisia, ei tee kiusaa tms.
On siis kauheaa, että nautin suunnattomasti käydä töissä vain sen takia, että saan olla edes sen 8h päivässä erossa tyttärestäni.
Miksi, miksi hän on kotona nii julma ja ilkeä. Niin tunteeton ja suoraan sanottuna paha? Miksi hän ei millään asteella kykene kunnioittamaan vanhempiaan, eikä arvostamaan mitään, mitä hänellä on? Hänellä on hyvä koti, ihana perhe, hyvät vanhemmat, tasapainoinen ja rauhallinen elämä yms. Mutta mistään hän ei ole kiitollinen, vaan yrittää tuhota sen kaiken.
En enää keksi mitä tekisin hänen kanssaan.
Kun hän esim. kaatuu pyörällään ja satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, minun on äärimmäisen vaikea lohduttaa häntä, enkä tunne enää mitään myötätuntoa häntä kohtaan. :( Se on vain teennäistä lohdutusta.
Nyt on vasta puolipäivä, ja olen valmis viemään tytön lastenkotiin ja luovuttaa huoltajuuteni viranomaisille. Meillä on siis esikoinen ja keskimmäinen nyt kuumeessa, ja siksi olen lasten kanssa tässä kotona ainakin pari päivää. Siis kauhea sanoa, mutta joudun olemaan tyttäreni kanssa kotona, ilman toisen aikuisen tukea (viikonlopun vielä kesti joten kuten, kun pääsimme miehen kanssa vuorotellen edes pihalle hetkeksi rauhoittumaan ja eroon tyttären luota).
Itse olen käynyt jo 1,5 vuotta terapiassa asian tiimoilta, sillä aloin jo pelkäämään omaa käytöstäni, etten joku päivä pysty hillitsemään itseäni tyttäreni suhteen. Raivo sisälläni kun on vain kasvanut ja kasvanut, ja viha häntä kohtaan. Sairastuin jo kaskivaikeaan masennukseen tämän vaikean vanhemmuuden vuoksi. Lääkitys (välillä vahvakin) on tuonut helpotusta omaan olotilaan, masennukseen ja pahimpaan raivoon lastani kohtaan, mutta ei se helpota tätä itse tilannetta.
Kaikki asiantuntijat neuvovat vain ymmärtämään, asettumaan lapsen asemaan yms. yms. Ja vakuuttavat kaiken tämän olevan normaalia käytöstä.
Tänään tyttö on jo ehtinyt saada tämän huushollin aivan sekaisin; on kiusannut ja löynyt veljiään, rikkonut heidän leikit moneen kertaan, istunut jäähyllä 5 kertaa, haistatellut minulle, haukkanut mnut tyhmäksi, rumaksi, vihaavansa minua, heitellyt tavaroita ympäriinsä, ärsyttänyt meitä muita vain seuraamalla koko ajan perässä ja matkimalla kaikkia puheita perässä ivalliseen äänensävyyn, ja kaikki aamutoimet on tapahtunut kädestä pitäen (yöpuvun riisuminen, hammaspesu, aamupalalle tulo yms. ja esim. ruokapöydässä näyttää vain muille kieltä ja irvailee, ja kun on passitettu ruokapöydästä jäähylle, naureskellut vain ivallisesti perään...)
Huoh... edes vähän helpotti purkaa tätä asiaa edes tänne. :(
Kohta loppuu aamulla tallennetty Pikkukakkonen, ja paluu arkeen (helvettiin) on edessä.
Kommentit (141)
Olen 7-vuotiaan välillä hyvinkin haastavan lapsen äiti. Meillä tämä lapsi on kuopus. Hänellä oli tosi vaikea vaihe tuossa kesäloman lopussa. Olin ihan ihmeissäni hänen kanssaan, joitain samoja piirteitä kuin ap:n lapsessa. Pääsin onneksi keslusteluihin välillä lapsen kanssa ja tulin tulokseen:
hän on hyvin herkkä lapsi. Pienempänä hän meni omaan huoneeseensa itkemään, jos joku sanoi edes vähänkin napakasti tai vihaisen oloisesti hänelle jotain tai komensi. Sittemmin hän lopetti itkemään menemisen ja tuli noita "ilkeän" oloisia eleitä ja kamalaa ärinää ja raivoa. Lapsi oli kehittänyt itselleen suojamekanismin: kun tuli paha mieli, hän muuttikin surunsa agressiivisuudeksi. Tästä toimintatavasta onkin todella vaikea päästä eroon. Ei auta muuta kuin antaa paljon hellyyttä ja positiivista palautetta. Ei meillä edelleenkään ole aina helppoa, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Lapsi aloitti nyt koulun ja se tuntuu aktivoivan häntä positiivisesti.
Tässä vaan meidän esimerkki, ehkä jotain samaa voisi olla teillä kyseessä.. Mutta teidän tilanteenne varmaan tarvitsee ammattiapua, koska suhtaudut tyttöön jo noin negatiivisesti. Tyttö näyttäytyy silmissäsi ilkeänä olentona eikä hukassa olevana pikku ihmisenä, joka haluaa kaikista eniten, että hänen vanhempansa rakastavat ehdoitta häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis kirjoitin, että mahdollinen masennus olisi ollut kuopuksen syntymän jälkeen, ei esikoisen. Eli tuolloinhan tyttäremme käytös muuttuikin radikaalisti. Eli 2 vuotta sitten.
Ja kyllä itse asiassa vauvakin aistii sen äidin masennuksen, ja voi oireilla siitä vasta vuosien päästä.
Täytyy vielä sen verran kertoa itsestä, että itse olen koulutukseltani ja ammatiltani lastentarhanopettaja, joten nämä asiat (mm. kasvatustiede), eivät ole pelkästää ammatillisesta vinkkelistä katsottuna ole täysin vieraita. Eli paljon on tullut opiskeltua ja luettua ammattikirjallisuutta, mutta kuten sanotaan, suutarin lapsella ei ole kenkiä, ja tässä kohtaa tunnen itseni täysin epäpäteväksi vanhemmaksi.
Kyllä on tullut luettua etenkin tässä viimeisen kahden vuoden aikana taas uudestaan Sinkkosen ja Tahkokallion kirjoja, ja yrittää kerätä niistä itselle hieman eväitä ja voimia tähän tilanteeseen.
Mutta halusin ja haluan kirjoittaa näitä ajatuksiani ja tunteitani äitinä, en lastentarhanopettajana, sillä minulla se ongelma on tässä äitiydessä.
Äitinä nämä kaikki tunteet ovat tulleet todellisena yllätyksenä ja itse asiassa hyvin pelottavina sellaisina.
ap
Okei, kiitos kun kerroit. Sillä en uskonut et noin voisi olla, että lapsi oireilee myöhemmin äidin sairauden vuoksi.
Itse olen sairastanut lapsen syntymästä asti masennusta ja myöhemmin todettiin bipo.ksi ja en näe sen vaikuttavan lapseeni, kuin sillloin jos olen itse väsynyt. Mut nämähän on yksilöllisiä, enkä siis halua mitenkään ali-arvioida tai muuta vastaavaa...
Ymmärrän silti huolesi ja pelkosi.
Enempää minä en osaa enää neuvoa ja auttaa.
Toivon sinulle paljon voimia jaksaa olla vahvana.
Olet hyvä äiti, muista sekin asia! ;)
-K-
mulle tulee hetkittäin tällaisia vihan tunteita molempia lapsiani kohtaan. Tunteita, että vaikka itse teen kaikkeni, tarjoan aikaa, aktiviteetteja, huomioita, syliä, satuja, retkiä jne jne jne, niin silti saan niskaani vain itkua ja huutoa. ELi lapset ovat ihania ja kultaisia kultamussukoita aina kun ollaan jossain kivassa puuhassa, kylässä, mummoloissa, kerhoissa, melkein missä tahansa, mutta kotona ovat usein "pikku perkeleitä" ja sit mulla tulee se riittämättömyyden tunne ja kiukku, joskus melkein itken.
Olen paljon tätä miettinyt, mistä se johtuu, mutta kyllä se johtuu vain ja ainoastaan minusta itsestäni. Olen ollut aina elämän kaikissa jutuissa vähän sellainen perfektionisti ja olen sitä sitten äitiydessäkin. Mutta äitiydessä sellainen ei vaan toimi, koska en mä voi väkisin tehdä lapsistani tietynlaisia tai en voi kieltää heiltä "pahoja" tai "vääriä" tunteita. He ovat KOKONAISIA ihmisiä, ja siten tietysti välillä myös "pahoja". Tämä on mulle tosi vaikea läksy, jota tässä nyt olen yli 5-vuotta opetellut, mutta vieläkin ottaa koville. Itken mä välillä vieläkin (salaa), mutta pääasiassa kyllä nautin lapsistani ja jollain tavalla hyväksyn sen kaiken huudon ja itkun, mitä ne kotona pitävät. Se on karmivaa, voimat vievää, ihan kamalaa, mutta ne on kuitenkin aika pieniä hetkiä, se ei ole mitään koko ajan jatkuvaa. Ja, sitten, mä tosiaan nautin siitä toisesta puolesta, kun lapset käyttäytyvät muualla kuin pienet enkelit. Nautin siitä kun he saavat positiivista palautetta, kun minulle kehutaan kuinka suloisia ja kilttejä lapsia minulla on. Nautin siitä, kuinka he pärjäävät kavereiden kanssa ja osaavat leikkiä toiset huomioon ottaen. Se kaikki positiivinen palaute, mitä "ulkomaailmasta" tulee, se antaa voimaa. voimaa ja uskoa siihen, että jotain minä ja mies ollaan tehty oikeinkin.
En nyt tiedä onko sun tunteet tai tilanne yhtään samanlaisia, mutta jaoinpahan ajatukseni silti ;) tsemppiä!
Hienoa, rehellistä kirjoittelua ap:ltä. Ongelma vaikuttaisi olevan sekä perheen sisäisessä vuorovaikutuksessa (pikku hiljaa syntynyt ja pahentunut) että tyttösi tunnetaidoissa. Veikkaan, että hänellä on vaikeuksia käsitellä monenlaisia haastavia tunteita ja on siksi noin "lukossa" ja turvautuu uhmakkuuteen ym.
Suosittelen varaamaan aikaa perheneuvolasta, saatte apua perhedynamiikkaan. Lisäksi tytöllesi voisi olla hyödyksi oma "terapia" tai ainakin työntekijä, jonka kanssa opettelisi tunnetaitoja. Jonkinmoinen arvio ainakin olisi hyvä tehdä. Perheneuvolaan voit itse varata suoraan ajan.
t. lastenpsykologi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietty sillä erotuksella ettei narsisiti kärsi itse vaan muut.Luojan kiitos ei ole mun lapsi.Väkisinhän tollasta alkaa vihaamaan ja inhoamaan.Sääli veljille et joutuu tollasen uhriksi jo pienestä pitäen.
Itse kameroiden investointi on varmasti todella kallista (sillä yhdellä videokameralla ei pitkälle pötki, sillä sen käyttö varmasti muuttaa tilannetta ihan erilaiseksi, kun tyttö huomaa että häntä kuvataa, eikö tilanne ole siksi aito).
Kirjoitit alotuksessasi, että "Ehka kerran päivässä, max. 15Min ajan tyttö on oma ihana itsensä ilman tuota sairasta roolia. ... Mutta sitä rauhaa kestää vain sen max.15min päivässä." Voisit ihan hyvin laittaa vaikka kameran/kännykän kuvaamaan jonnekin hyllylle niin, ettei tyttäresi huomaa sitä, sitten pyydät hänet samaan huoneeseen. Jos vain vartti päivässä (about) on hyvää käytöstä, niin eiköhän jo puolen tunnin videoon (tai paljonko muistia sitten onkaan käytettävissä) mahdu tällainen huono hetki. Näitä sitten vaan kuvaat useamman siirtäen välillä koneelle, siinähän sitä arkea tulee kuvattua ilman, että tyttäresi huomaisi, että häntä kuvataan.
Tässä pitää kuvata VANHEMPIA ja lasta yhdessä, vanhempien ilmeitä, eleitä, muita juttuja joita he eivät ehkä huomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jo tämä kahden tunnin purkaus asiasta täällä antoi jo voimia jaksaa tämän päivän ja hivenen.
Erilaistan ihmisten näkemysten ja kokemustan lukeminen antaa niin paljon perspektiiviä omaan tilanteeseen, että sitä jaksaa jo hivenen taas yrittää olla aikuinen ja vanhempi lapsilleen.
(Ja lapset sai extra-löhöilyhetken katsomalla vielä elokuvan tähän päälle... noh, sairaana saa hivenen ansaittua hemmottelua. ;))
Mutta kiitos kaikille kun jaksoitte lukea ja vastata!
ap
*43:lle vielä:
Siis juuri tuolta minusta tuntuu. Tuntuu kuin tytär olisi rakentanut ympärilleen jonkin muurin, eräänlainen roolin, jonka läpi hän ei pääse itse. Esim. joissakin pahoissa raivonpuuskissa lasten isä on lopulta ottanut tytön syliin, ja pitänyt vain väkisin tiukasti sylissään, ja tyttö on raivonnut ja karjunut jopa 45min putkeen siinä, kunnes raivo on lauennut, ja tyttö onkin alkanut itkemään oikeasti. Ja kun se oikea itku on tullut, niin tyttö on myös rentoutunut välittömästä (ja usein nukahtanut isänsä syliin). Eli tuntuu kuin niillä hetkillä se rooli olisi murtunut. Ja tämän jälkeen, viimeistään herätessä esiin on kömpinyt se oikea tyttö.
Itse en ole tätä vielä kertaakaan kokeillut, itselläni ei ole vielä ollut yksinkertaisesti voimia (henkisesti) tähän ryhtyä. Olen joutunut taistelemaan niin paljon oman raivoni kanssa. Tämä on tosin mahdollistanut hyvin sen, että olen myös itse saanut aikaa rauhoittua ja ajatella asioita järkevästi.*
Ja tuolloin tyttö otetaan aina kainaloon, vaikka minulta se ei enää suju luontevasti, ja tiedän, hän vaistoaa sen. Mutta en voi itselleni vain sormia napsauttamalla taikoa sympatiaa ja läheisyyttä tytärtäni kohtaan. :´(
Tässä voisi olla homman ydin. Aivan kuten toteat, tyttö kyllä aistii jos välittäminen ei ole aitoa ja vilpitöntä.
On tietenkin helppo netissä kirjoitella että vaikeinakin aikoina pitäisi vaan jaksaa olla aidosti rakastava vanhempi jne., mutta eipä tilanteeseen kai muuta ratkaisua ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta halusin ja haluan kirjoittaa näitä ajatuksiani ja tunteitani äitinä, en lastentarhanopettajana, sillä minulla se ongelma on tässä äitiydessä.
Äitinä nämä kaikki tunteet ovat tulleet todellisena yllätyksenä ja itse asiassa hyvin pelottavina sellaisina.
Kun käyt tämän läpi, niin sinusta kasvaa loistava lastentarhanopettaja! Ymmärrät paljon paremmin vanhempia. On tosiaan ihan eri asia kasvattaa työkseen lapsia lapsiryhmässä kuin olla äiti.
Minulla on haastava lapsi ja olen joskus miettinyt, että on se hyvä, ettei minulla ole kasvatusalan koulutusta tai työkokemusta. Minä en tiedä, miten tämänikäisen kuuluisi käyttäytyä, minkälaisten kasvatusotteiden pitäisi hänen kanssaan toimia. Minun pitää lähteä lapsesta itsestään ja miettiä, mikä juuri hänen kanssaan toimii, mitä häneltä voi odottaa ja mikä menee yli hänen voimiensa.
Veikkasin tuossa jo edellä, että lapsesi tarvitsee enemmän omaa rauhaa ja omaa tilaa, mitä kolmilapsisessa perheessä on mahdollista. Muistatko vielä itse, millaista oli olla tuonikäinen tyttö? Miten olisit tuolloin halunnut tulla kohdelluksi? Miten olisit reagoinut, jos sinua olisi kohdeltu niin kuin kohtelet tyttöäsi? Mikä tuntui kivalta, mikä epäreilulta?
En minä oikein muuta osaa sanoa, puhukaa tytön kanssa paljon omista tunteistanne. Hyväksy lapselta kaikenlaiset ajatukset. Meillä alkoi moni solmu aueta, kun viisivuotias tunnusti, ettei pidä tottelemisesta.
Siis juuri tuolta minusta tuntuu. Tuntuu kuin tytär olisi rakentanut ympärilleen jonkin muurin, eräänlainen roolin, jonka läpi hän ei pääse itse. Esim. joissakin pahoissa raivonpuuskissa lasten isä on lopulta ottanut tytön syliin, ja pitänyt vain väkisin tiukasti sylissään, ja tyttö on raivonnut ja karjunut jopa 45min putkeen siinä, kunnes raivo on lauennut, ja tyttö onkin alkanut itkemään oikeasti. Ja kun se oikea itku on tullut, niin tyttö on myös rentoutunut välittömästä (ja usein nukahtanut isänsä syliin). Eli tuntuu kuin niillä hetkillä se rooli olisi murtunut. Ja tämän jälkeen, viimeistään herätessä esiin on kömpinyt se oikea tyttö.
Itse en ole tätä vielä kertaakaan kokeillut, itselläni ei ole vielä ollut yksinkertaisesti voimia (henkisesti) tähän ryhtyä. Olen joutunut taistelemaan niin paljon oman raivoni kanssa. Tämä on tosin mahdollistanut hyvin sen, että olen myös itse saanut aikaa rauhoittua ja ajatella asioita järkevästi.
Siksi tyttö kiukkuaa sinulle niin paljon, jos et reagoi. Tai saa häntä lopettamaan kuten isänsä.
Ja se on uuvuttavaa! Kukaan ei kasvata lapsiaan, etteikö se olisi rankkaa ja helvettiä, mutta myös ihanaa ja antavaa, haastavaa!
Itse otan myös poikani tiukkaan otteeseen, vaikka se on välillä vaikeaa.
Siirrän silmälasini aina heti alkuun pois, kun on pari kertaa päällään lyönyt minua, eli taakse päin heiluttamalla päätään ja rillit meinanneet mennä rikki.
Otan pojan joko lattialla tai sohvalla niin syliini, että hänen selkä on rintakehääni vasten. Otan kiinni hänen ranteistaan ja laitan kädet ristiin hänen edessä. Ja omilla jaloillani panen hänen jalkansa "lukkoon" ettei voi päästä mitenkään irti.
Lapsi huutaa ja raivoaa, kunnes väsyy.
Alkuun koin tuon kamalaksi, kun huusi et äiti kuristaa ja pelkäsin mitä naapurit ajattelee! (asun kerrostalossa). Enää en välitä mitä muut ajattelee koska kasvatan lastani ja haluan saada raivokohtaukset ohi.
Varsinkin ne kohtaukset tuntuu välillä menevän niin yli että huomaan ettei välttämättä lapsikaan osaa itse pysäyttää itseään, jolloin aikuisen ON PAKKO puuttu!
Jokaiselle vinkki;
Muistele omaa lapsuuttasi ja suhdettasi äitiisi. Millainen se oli?
Millainen olit lapsena ja miten äitisi kohteli silloin sinua jos olit tuhma?
Eli käyttäydytkö itse samoin vai täysin eri tavalla?
-K-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että ota yhteys perheneuvolaan. Siihen ei tarvi päiväkodin lupaa :) Omatkin lapseni käyttäytyvät varsin eri tavoin kotona ja muualla.
Jos asiaa tarkastellaan noin tosiseikkojen perusteella, niin huomio kiinnittyy yhteen asiaan: lapsi käyttäytyy hyvin kodin ulkopuolella ja myös ollessaan vanhempien kanssa kaksin, eli mikään "sairaus" ei oikein sovi kuvaan (silloin käytös kai olisi aina samantyyppistä) ja kun kyseessä on jonkin sortin vuorovaikutushäiriö, tämä liittyy selvästi sisaruksiin. Jotain tapahtui ilmeisestikin nuoremman veljen syntyessä. Mietin, tapahtuiko silloin mitään yksittäistä isompaa juttua, vaan menikö kaikki vain silloin tytön sietokyvyn yli, eli asiat olisivat alkaneet mennä vikaan jo aiemmin.
Kiinnitin huomiota siihen, kuinka kerroit tytön vain iloinneen keskimmäisen lapsen syntymisestä. En tarkoita, että tässä sinänsä olisi mitään pahaa, enkä itsekään usko, että sisarusten pitäisi olla toistensa pahimpia vihollisia, jotta olisivat normaaleja. Mutta en vain voi olla ajattelematta, olisiko mahdollista, että tyttö on padonnut kaikki negatiiviset tunteet sisäänsä (oman kokemukseni perusteella tytöille juuri on tyypillistä lukea vanhempien mieltä, eli he tajuavat kyllä, että äiti on iloisempi, jos minä koko ajan hoen rakastavani pikkuveikkaa). Ja toisen veljen syntymä vain kerta kaikkiaan oli sitten liikaa. Tähän liittyen mietin, oletteko kuinka aktiivisesti yrittäneet kasvattaa tytöstä "reipasta ja kilttiä ja kunnollista", eli onko häntä kehuttu vain hyvin tehdyistä asioista (joista toki niistäkin täytyy kehua) vai onko häntä jo pienenä rakastettu (ja näytetty se!), kun hän on epäonnistunut tai vain ollut niin ihana. Äitini lempilausumia on, että turhasta ei saa kehua, ja onhan se niinkin, mutta itse huomaan taistelevani koko ajan omaa armottomuuttani vastaan eli elämästä tulisi kepeämpää, jos ei tarvisi koko ajan vain suorittaa ja olla kiltti. Voisi tehdä joitain asioita ihan hullusti. Kurinpito on aina kinkkinen juttu, sillä jotkut lapset kaiketi kaipaavat hyvinkin tarkasti säänneltyä elämää, mutta toisille taas hulluttelu tekisi oikein hyvää.
Omakohtaisesti en tiedä lasten ivallisuudesta mitään. Mutta jotenkin hurjalta tuntuu, että lapsi kyllä pyytää anteeksi ja istuu jäähyt, mutta ei ole oikeasti yhtään pahoillaan. Oma tokaluokkalainen poikani on aina ollut sellainen, ettei osaa pyytää anteeksi, mutta hyvittää tekonsa tekemättä siitä numeroa eli hän on kyllä pahoillaan, jos kokee olevansa syypää. Eli on tavallaan päinvastainen kuin tyttösi. Mietin, kannattaako noita pakko pyytää anteeksi -käytäntöjä ja jäähyjä tms. edes tytön kohdalla ylläpitää. Nyt tarvisi saada aito yhteys lapseen, eikä seurata koirakouluohjeita. Jollain tavalla olin teksteistäsi aistivinani, että lapsi on teihin jotenkin äärettömän pettynyt, joten suuntaa on tyystin muutettava. En halua pahoittaa mieltäsi tällä lisää, olet kärsinyt jo ihan riittävästi yhden ihmisen kontolle, mutta tilannehan voi muuttua enää oikeastaan vain parempaan suuntaan, joten toimeen kannattaa tarttua.
Minäkin kiinnitin huomiota vastakkainasetteluun tyttö vs. pojat. Ehkä todellakin olet ajautunut ajattelemaan, että tyttö on paha ja pojat hyviä (inhimillistä sekin). Ja se tottakai riepoo tyttöäsi syvältä. Haluaisin kuitenkin "varoittaa" sinua myös toisenlaisista ongelmista: poikasikin voivat jossain vaiheessa alkaa oireilla, koska nyt heillä on kiltin rooli (sama joka tytölläsi oli 4-vuotiaaksi asti?), etkä ehkä näe heitä kokonaisina ihmisinä myös huonoine puolineen? Jos yksi lapsi on vaativa, toiset helposti joutuvat asemaan, jossa heidän on oltava mahdollisimman hajuttomia ja mauttomia, jotta vanhemmat eivät aivan romahtaisi. Eli tilanne on karhunpalvelus myös pojillesi.
Joka tapauksessa toivotan sinulle ja koko perheellesi voimia. Ota asia esiin eskarissa, mutta ennen kaikkea etsi paikka, josta saat apua kodin ongelmiin, eskarissa kun on tarkoitus keskittyä eskariasioihin ja lapsen toimimiseen siinä ympäristössä.
Tietty sillä erotuksella ettei narsisiti kärsi itse vaan muut.Luojan kiitos ei ole mun lapsi.Väkisinhän tollasta alkaa vihaamaan ja inhoamaan.Sääli veljille et joutuu tollasen uhriksi jo pienestä pitäen.
siinä mielessä kuin niitä aikuisilta diagnosoidaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäisenä mieleeni tulee että lapsi kaipaa huomiota, rakkautta ja hellyyttä...
Se on oikea paikka hoitaa koko perhettä. Kun yksi perheen lapsista oireilee niin usein koko perhe tarvitsee jossain määrin tukea/hoitoa. Tehkää nyt jotain, kun tyttö on noin pieni ja asioihin voi vaikuttaa vielä tehokkaasti. Ei kannata odotella enää yhtään.
Jo tekstisi perusteella voi sanoa, että sinun ja tyttäresi vuorovaikutus on häiriintynyt. Et kykene kunnolla lohduttamaan häntä jne. Tiedostamatta hyljeksit tyttöä koko ajan minkä lapsi vaistoaa ja purkaa sitten käyttäytymällä kuten käyttäytyy. Ihmettelen suuresti, että jos olet käynyt terapiassa 1,5 v niin eikö terapeuttisi ehdottanut lapselle mitään apua?
Se tuli mieleeni, että hyvä, kun olette varanneet lapselle rauhallista aikaa molempien vanhempien kanssa, mutta minusta villakoiran ydin on siinä, miten suhtaudutte tyttöön juuri silloin, kun pojat ovat myös paikalla. Ei laatuaika auta pidemmän päälle, jos koko perheen läsnäollessa viestität tytöllesi heti, että "mikset voi olla sellainen kiltti tyttö kuin ennen...". Sekin voi osaltaan lisätä hankalaa käytöstä, jos annatte tytölle enemmän laatuaikaa kuin pojille (ja siis heille yksilöinä, erikseen). Tyttö tajuaa, että hän on jotenkin erilainen, outo lintu, kun hänen takiaan väännytään monelle mutkalle ja pojat osaavat toimia muutenkin. Muistaakseni kirjoitit, että tyttö ei kuitenkaan halua yleensä sulkeutua itsekseen leikkimään, ja minusta ihan maallikkona se kielii siitä, että hän kyllä haluaa porukkaan mukaan, olla tasaveroinen perheenjäsen, mutta se ei onnistu. (Ihmiset tarvitsevat tietysti myös omaa aikaa, ei se ole vika.)
Luepa aloitusviestisi uudelleen. Yritä kuvitella, että kyse on jostain toisesta äidistä ja lapsesta. Tulisiko tunne, että kasvatus on kuitenkin mennyt pahasti metsään (vahingossa)?
Onneksi vaikutat fiksulta ihmiseltä, haluat muutosta ja varmasti saatkin muutoksen aikaan! Yritä jaksaa! Olet saanut paljon hyviä neuvoja!
Jäähyistä ei näkäjään ole mitään hyötyä... Positiivinen huomio + ammattiapu voisivat auttaa. Ei tuollaisessa tilanteessa tarvitse olla yksin! Ja kavereiden kasvatusvinkit (eikä tämäkään) välttämättä sovi näin vaikeaan tilanteeseen.
Sinulla on kiltti tyttö joka skarppaa kodin ulkopuolella ja on kiva vanhemmilleenkin silloin, kun saa kahdenkeskistä aikaa. Syystä tai toisesta se kodin ulkopuolinen elämä on hänelle melkoisen rankkaa ja se sitten purkautuu kotona huonona käytöksenä.
Minä jättäisin rangaistukset pois ja vain järjestetäisin lapselle omaa tilaa, missä saa kotonakin olla rauhassa ja mihin sisarukset eivät pääse. Ja heti, kun huono käytös alkaa, niin lapsi sinne omaan tilaan tekemään jotain itsekseen.
Meidän eskari-ikäinen on eskaripäivistä aivan poikki enkä minä saa pikkusiskon kiusaamista loppumaan muuten kuin toimittamalla hänet johonkin syrjään, omaan rauhaan ja hiljaisuuteen.