Siskoni saa lapsen - olen kateellinen ja katkera

joidenkin vastaajien kanssa siitä, että sinun kannattaisi ehkä jutella jollekin ammattiauttajalle epävarmuudestasi ja tunteistasi - niiden alta voi paljastua jotain ongelmia, jotka ovat estäneet sinua elämästä. Siinä mielessä siskosi raskaus on sinulle oikeastaan onnenpotku, että se selvästi sysäsi nuo ongelmat pintaan ja sinut lähemmäs avun hakemista.

Olet kyllä harvinaisen idiootti ihmiseksi. Olet itse syypää vaikeuksiisi, teet tahallasi elämäsi kurjaksi, ja sitten vingut kun toinen osaa ottaa elämän oikein ja nauttia siitä. Mene oikeasti hoitoon. Ja jätä siskosi rauhaan.

Mutta sun tässä pitäisi hoitoon mennä.

itse samaa kokeneena. Annan neuvon aplle. Kannattaa hakea mieluisalta alueelta asunto. Sen jälkeen alkaa lasta yrittämään. Työpaikan ehtii myöhemminkin. Elätte kyllä miehesi tuloilla.

Voi puhua melko nopeasta raskautumisesta koska ei ehtinyt tulla yksiäkään menkkoja seukkaamisen aloittamisesta ennenkuin plussasin.

Ja onneni kukkuloilla olin. Asuin yksiössä lapseni kanssa ja työskentelin matalapalkka-alalla.

Miesystäväni ei oikein osannut arvostaa iloista perheuutista...

Eli tilanne oli joka suhteessa erittäin epävarma.

Silti abortti ei edes käynyt mielessäni.

Nyt olen kahden lapsen äiti (kolmas on tulossa) ja asumme miesystäväni/avokkini kämpässä.

En vain jaksa ymmärtää jahkailevia p*skanvatkaajia!!! (anteeksi)

itse samaa kokeneena. Annan neuvon aplle. Kannattaa hakea mieluisalta alueelta asunto. Sen jälkeen alkaa lasta yrittämään. Työpaikan ehtii myöhemminkin. Elätte kyllä miehesi tuloilla.

ap:n tekstistä paistaa läpi että hänellä on ongelma tuon lapsen yrittämisen suhteen. Hän on kateellinen siskolleen joka ei ole miettinyt jokaista piirua elämässään tarkalleen kohdilleen. Kontrolliongelma? Perfektionisti?

Minun neuvoni on että ei kannata odottaa liian pitkään. Muuten voi huomata että lapsia ei ole, eikä niitä enää jaksaisi/pysty "hommaamaankaan".

Olen tehnyt nuorena (26) lapsen todella epävarmoissa oloissa. Olin paskapalkalla paskaduunissa.



Lapsi tupsahti (kondomi) elämään. Oltiin miehen kanssa eroamassa muiden ongelmien vuoksi.



Lapset syntyvät maailmaan kyselemättä, onko teillä vanhemmilla nyt 4000 kuukausipalkkaa, iso turvallinen Golf pihassa ja mahtava ok-talo hyvällä alueeella.



Joko ehkäiset ikuisesti, teet abortin, jos ei mahdu elämään tai synnytät epävarmaan elämään. Mulla on kaksikin tuttua, jotka jättivät lapsen tekemisen myöhemmäksi. Olivat määräaikaisina ihan hyvässä duunissa, mutta pelko oli. Molemmilla kesti yli kolmekymppisinä kauan tulla raskaaksi. Toinen ei ole saanut toista lasta vieläkään, vaikka ehkäisyä ei ole käytetty 13 vuoteen.



Olen tehnyt kerran itse abortin, koska pakko oli jaksaa siinä pätkätyössä. Mies oli kaukana työssä sillä hetkellä. Pari pientä mukeloa oli silloin ja koetin jaksaa noiden pikkuisten vuoksi.



Tällaista se on, elämä.

Elämä on sitä että kun vähiten odotat lapsi kuolee.

Oletko kateellinen siskollesi raskaudesta ja sen lisäksi hyvästä työpaikasta ja asunnosta/asuinalueesta?



Vai uskalsiko siskosi uhmata tämänhetkistä tilannetta ja vauva syntyy toistaiseksi epävarmempaan tilanteeseen?



=Mitä kaikkea kadehdit?

selvittämään pääsi.

mitä sitä nyt muuttamaan.



Eli: Kyllä se sisko vielä edestänsä tämän löytää, ei tuommonen pikaliitto kestä. Eivät edes tunne kunnolla, varmasti on mies joku viraissa juoksija, alkoholiin menevä tms. mitä ei puolessa vuodessa ole vain tullut esiin. Siinä sitten itketään ja erotaan.



Surku tulee lasta, eroperheeseen joutuu jo nuorena, äiti vailla kunnon ammattia, kunnon työtä, ei varallisuutta kummallakaan vanhemmallaan, ei nuo nuoruuden virheinä syntyneet lapset häävejä lähtökohtia saa. Bonuksena äiti elää vielä kesken jäänyttä nuoruuttaan ja turhautuu pian kun näkee mitä vauva-arki on eikä kykene läsnäolevaan jah yvään äitiyteen. onneksi sä voit lapsen tätinä tarjota lapselle jotain mitä ei äidiltään koskaan saa, järkevää turvallista aikuisuutta.



Toista se on kypsien ja järkevin, kunnollisten vanhempien lapsilla. Kun on ensin hankittu ammatti ja työ, varallisuutta ja kunnon koti. Ehditty vuosien saatossa tutustua toisiinsa, reissata, juhlia ja elää, niin siihen on hyvä lapsen syntyä. Vanhemmat omistautuvat lapsen kasvatukselle kun muut menot eivät enää jalkaa vipata ja puolisokin on oikeaksi jo ehditty havaita, eikä taloushuolet paina. Ihan on eri asia siihen auvoon syntyä. Onneksi sun lapsille tulee tää järkevä malli, sitten kun vaan en parit pikkusolmuset nopsaa selvittelette alta pois. Ajattele sun siskolla on kaikki solmut vielä edessä ja siinä on sitten lapsi/lapset (ehkä monelle eri isällekin siihen menenssä) mukana sopassa äidin henk. koht. solmuja selvittämässä.

Että mitäpäs tuossa kadehtimaan kun joku sössii elämänsä, säälit vaan korkeintaan ja alemmuudentuntoisesti voit sitten tarjota tukeasi "mitä minä sanoin" tyyppisesti huokaamalla kun sisko on pulassa typeryytensä takia.



Että pysy vaan tiukasti järkevässä linjassasi!!! Sä olet oikeassa ja siskosi spontaanius = ajattelemattomuus ja vastuuttomuus vielä kostautuu, paitsi itselleen, niin myös lapselleen. Elät nyt tästä ajatuksesta hykerrellen niin kyllä se kateus hälvenee.



No joo, jos ihan totta puhutaan, niin selvitä itsellesi kuka olet ja kuuluuko lapsi aidosti haaveisiisi ja kuuluuko nykyinen mies tulevaisuuteesi. Olette siskosi kanssa hyvin erilaisia ilmeisesti ja suhtaudutte asioihin eri tavoin. Sulla on oikeus olla erilainen ja siskollasi omanlaisensa. Molemmilla tavoilla voi elää ihan hyvän elämän ja niin tuo oma varmistelusi kuin siskosi spontaanius voi johtaa onnelliseen elämään, hyvään vanhemmuuteen jne. mutta molemmissa voi ihan yhtä hyvin tulla ongelmiakin, pieniä ja isoja. Suvaitsevaisuutta, se helpottaa!!! Ja tuo alku oli tosiaan sitten tsoukki ja varoittava esimerkki siitä mihin tuo tän hetkinen tuntemuksesi voi johtaa ajatusmaailmassasi jollet onnistu vapauttamaan itseäsi moisesta vertailusta.

Kiitos teille kaikille vastauksista, niin oikeista kuin sarkastisistakin. Sain paljon ajattelemisen aihetta.



Yritin eilen puhua asiasta miehelleni, niin tästä lapsiasiasta kuin ylipäätään siitä, miksi koen olevani "ansassa" elämäni kanssa. Tuntuu, että vuosienkaan taistelun ja yrittämisen jälkeen en saa elämää tasaantumaan niin että lapsen olisi hyvä tulla. Ehkä olen perfektionisti, mutta haluaisin kuitenkin tarjota lapselle hyvän kodin ja kohtuullisen elintason. Nykyisellään se ei onnistu...



(Siskollani on vakityö, hänen poikaystävänsä aloitti juuri uudet opinnot. Heillä on periaatteessa sama elintaso kuin meilläkin.)



Mieheni oli sitä mieltä (kuten kai monet teistäkin), että murehdin ihan liikaa ja olen päästäni sekaisin. Mies jopa morkkasi ja syyllisti minua siitä, että olen ahdistunut. Suuttui, kun kiusasin häntä moisella kitinällä... Ainakaan mieheni kanssa en siis voi asiasta puhua. Olen varannut perheneuvola-ajan kunnastamme, ja ajattelin siellä kysellä, että missä näistä elämän epävarmuuksista voisi jutella... Onneksi minulla on hedelmällistä ikää jäljellä vielä muutama vuosi, jos vaikka saisin elämäni reilaan.

-ap

Olen alkanut pikku hiljaa hyväksyä, että toisille mahdollisuudet aukeavat elämässä aiemmin ja toisille myöhemmin. Eihän se tietenkään ole siskon vika, ettei minulla ole töitä... Päätimme miehen kanssa, että katsomme tilannetta ensi vuonna uudelleen. Jospa silloin olisi meilläkin elämä sillä mallilla, että lapsi voisi tulla. Asiaa täytyy vielä vähän sulatella, mutta yritän olla iloinen siskon puolesta.



Olisi kiva kuulla, jos jollakulla teistä on ollut samanlaisia kokemuksia?



-ap

Minun sisko on juuri tuollainan. Kun tulin raskaaksi ei voinut iloita puolestamme. Oli totinen ja teeskenteli  iloa ja lopulta itki asiaa. Me haaveiltiin mieheni kans yhteisestä lapsesta puoli vuotta suhteen vakiintumisen jälkeen. Sitä vaan tajusi, että tämä ihminen se on. Ei puhuttu lapsen hankkimisesta muille ja aika nopeasti olin raskaan. Koko raskausaika oli ihanaa ja onnellista, useampi vuosi mennyt lapsen kanssa hyvin ja parisuhde voi myös hyvin. Minua ei pelottanut yhtään, vaan tiesin mitä teen ja halua. Siskoni on sanonutkin minulle joskus, etten ole ns. äitityyppiä ja hän ei voisi edes kuvitelle, että minusta tulisi äiti. Se oli aika syvä loukkaus. Olen ihan normaali ihminen, työssä käyvä ja kouluni käynyt, mutta johonkin siskoni luokitteluun en lokeroidu ihanne äiti lokeroon! Vaikka en ole pikku tytöstä asti stereotyyppisesti haaveillut omista häistä ja isosta perheestä, niin aina mielessäni olen tiennyt, että oman lapsen haluan ja tulen rakastamaan sitä maailmassa eniten. Kaikista asiosta ei vaan tarvi vouhottaa ja muille tiedottaa!

Siskoni maalaili juuri tuolla tavalla piruja seinille, että pitää olla kaikka mahdollinen; kunnon ura, hieno asunto jne jne.. ennen kuin voi edes harkita. Täysin paniikissa kyseli minulta miten meinataan tulla toimeen jne. vaikka meillä molemmilla oli työt. Inhoan tuollaista ajattelua ja tuollaisia ihmisiä. Suosittelen todellakin terapiaa. Kannattaako tuollaisten pelkojan ja erävarmuuden kanssa edes suunnitella lasten hankintaa? Sitä arkea, et pysty hallitsemaan ja suunnittelemaan pilkun tarkasti. Kestätkö sen?

Kaiken kukkuraksi siskoni sai haluamansa lapsen, kun uskalsi lopulta hankkia sen. Oli masentuntu koko raskauden ajan ja vaikuttaa masuntuneelta ja ylihuolehtivalta äidiltä. Hän epäili minun mahdollisuuksia onnistua äitinä, mutta olipa väärässä ja on myöntänyt sen itsekin.

Ja minä voin sanoa, että arvelin jo etukäteen, että hänen maailman isoimmaksi asiaksi paisunut haave tulla äidiksi, ei välttämättä olekaan mikään huippu juttu. Ihan oikeassa olin, mutta enpä ollut niin törkeä kuin hän, että oisin sen hänelle ääneen mennyt sanomaan.

Ja tuo kateus omaa siskoaan kohtaan! Sekin on jo syy mennä terapiaan. Oman siskon onni ei voi olla oma epäonni.

[quote author="Vierailija" time="20.08.2011 klo 19:31"]

Asunto on liian pieni ja huonosti varusteltu. Lisäksi seutu on aika levotonta. En halua kasvattaa lasta täällä. Tiedän, että vastaavissa asunnoissa kyllä asuu lapsiperheitä, mutta jotenkin olin ajatellut, että ensin ammatti, sitten työ, omakotitalo ja sitten muksuja. Nyt on vasta ammatti, työpaikasta ja talosta vain haaveilen.

(Ja tiedän, että moni pitää moista ajattelua typeryytenä. Minusta kuitenkin työ ja kunnon asunto tuovat turvaa ja pysyvyyttä, joita perheelleni haluaisin.)

[/quote]

Ymmärrän kyllä nuo ihanteet. Itsekin joskus ajattelin noin. Elämä vaan ei aina mene ihan suunnitelmian mukaan. Minulla on ystäviä, jotka hankki sekä huippukoulutukset, työpaikat että omakotitalon ja vuosia saivat lasta yrittää sekä keskenmenonkin joutuivat kokemaan.

Toinen pariskunta samoin, ja he joutuivat turvautumaan lapsettomuushoitoihin ja keinohedelmöitykseen.

Onhan nuokin tapoja saada lapsi, mutta vähän miettisin, jos tuo asia aiheuttaa noin kovaa huolta, surua ja murhetta sekä stressiä kaiken mahdollisen hankkimisesta. Kuulostaa ihan järkyttävältä suorittamiselta.

En todellakaan tarkoita, että pitäis jossain baarireissulla vaan hankkiutua raskaaksi tai työttömänä äitinä pyöriä jossain lähiössä vuokralla. Tiedän montakin, jotka ovat hankkineet lapsen vähän "kesken eräisessä" elämäntilanteessa, ja sitten myöhemmin hankkineet talot, autot sun muut. Ja onnea vaan tuohon ajatusmaailmaan, että omakotitalo ja farmariauto pihassa muka tuovat onnen ja autuuden! Voit tulla pettymäänkin elämääsi.

Ymmärtäisin, jos olisit tahtomattasi lapseton, mutta nyt on kyllä melko vaikea käsittää.

4 vuotta vanha ketju. Mitähän ap:lle kuuluu?

[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 11:16"]

4 vuotta vanha ketju. Mitähän ap:lle kuuluu?

[/quote]

Teki itsarin kun ei kestänyt enää siskonsa onnea :(

Ap:n reaktio on vähän samanlainen, kuin olen itse itsestäni pelännyt. Epäilen veljeni tyttöystävän olevan raskaana, vielä tosin eivät ole mitään kertoneet. Olemme kuitenkin mieheni kanssa yrittäneet lasta jo kolme vuotta, kun taas he eivät ole edes seurustelleet puoltakaan siitä. Haluaisin tietysti iloita toisten puolesta, mutta pelkään että osaanko jos ja kun kertovat uutisen.

Luulen, että olet rakentanut pääsi sisään haavemaailman ja toivot, että asiat elämässäsi toteutuisivat sen mukaan. Monilla niilläkin, jotka tekee rohkeita ratkaisuja, on myös haaveet ja ihanteet, he ovat vaan valmiita kestämään ja sietämään epävarmuutta ja elämään vaiheita elämässä, jolloin kaikki ei vastaa sitä ihannetta.

Itse tein lapset opiskellessani ja väitöskirjaa tehdessäni. Olihan se välillä rankkaa, mutta kun oikea rytmi löytyi, niin sain olla paljon kotona ja toisaalta minulla oli omat tavoitteet ja tekeminen lasten ohella. Jossakin vaihessa mies teki ihan kamalan paljon töitä ja ihmiset päivitteli sitä, ettei ole lasten kanssa, mutta se työrupeama silloin, on mahdollistanut nyt "sapattivuosia" ja jaksoja, jolloin hän saa olla paljon kotona ja lasten kans.

Ja vaikka me molemmat ollaan hyvin koulutettuja ja toisella meistä hyvä työ, minun hyvä, mutta ei mitenkään rahakas, niin meillä ei ole vieläkään omakotitaloa. Ihana koti meillä on silti. Minusta on vähän hassua ajattelua, että lapsen voi hankkia vasta kun on omakotitalo. Sen mukaanhan sitä eletään mikä on mahdollista. Tosiasia on, että 30 ikävuoden jälkeen lasten saaminen alkaa olla jo hankalaa, ja minä en kyllä miettisi mitä taloja ja kaikkea sitä mitä pitää nyt pakolla saada.

Me haaveillaan työvuodesta ulkomailla. Miehen työ mahdollistaisi sen ja olisi taloudellisestikin kannattavaa. Eli talon osto vaan siirtyy kauemmas ja autokin tullaan myymään, jos sinne lähdetään.

Vaikutat perfektionistilta. Minä sinuna menisin juttelemaan jonnekin. Ihan sillä, että huomaisit, kuinka itse saatat asettaa itsellesi rajoja ja tovoitteita, jotka lopulta voivat tehdä elämästäsi onnettoman. Ei pidä olla ehdoton. Elätkö oikeasti tässä hetkessä? Vai mietitkö koko ajan, että sitten joskus sitä ja tätä. Kaikkea ei voi siirtää huomiseen. Eikä koko ajan voi pelätä vaaroja. Aina elämässä tulee yllätyksiä.

Toivon, että saisit joskus oman lapsen ja pystyisit uskomaan hyvään tulevaan