Lastnepsykiatrin näkemys lomailusta ilman vauvaa

kai sen nyt lääkäri ja muutkin tajuu, että

vauvalle äiti on se ykkönen ja hän on tutustunut äitiinsä, luonut kiintymyssuhteen ja symbioosin...Sitten äiti lähtee viikoksi pariksi lomalle, niin ei se vauva voi tajuta, että äiti on tulossa takaisin. Vauvan maailma sortuu, kun äiti ei tulekaan takaisin.

Sitten on myös niitä, jotka joka viikonloppu antavat vauvansa jollekin hoitoon. Siitäkös vauva menee sekaisin, eikä pysty luomaan kehenkään kiintymyssuhdetta.

on yleensä niitä, jotka pistää vanhemmat lapset äidin ja vauvan symbioosia pilaamasta päivähoitoon, koska "vauvallakin on oikeus olla perheen ainoa lapsi".

Nimim. Symbioosista vouhkaava, jolla vauva 9 kk ja vanhemmat lapset 5 v. ja 2,5 v. kotihoidossa.

20-25% oireilee psyykkisesti, joten jossainhan se kehitys ja kyky säädellä ja käsitellä omia tunteita on mennyt vikaan.

[/quote]

Oliko se niin vasta otsikoitu, että aika isolla prosentilla pikkulapsiperheistä on jonkinlainen alkoholiongelma? Kai sekin jotain ongelmia aiheuttaa?

Jolla ei ole varaa minkäänlaiseen matkusteluun... Tiedätkö, että hyvin voiva äiti, hyvin voiva lapsi. Jos vanhemmat tarvitsevat joskus lomaa arjesta voidakseen paremmin on se ihan kaikkien etu, myös lapsen.



T. Lääkäri

milloin vaikka sairaalassa?

Jolla ei ole varaa minkäänlaiseen matkusteluun... Tiedätkö, että hyvin voiva äiti, hyvin voiva lapsi. Jos vanhemmat tarvitsevat joskus lomaa arjesta voidakseen paremmin on se ihan kaikkien etu, myös lapsen. T. Lääkäri

että lastenkin kanssa voi matkustaa ja ottaa lomaa arjesta?

ukkos olis lääkäri, ni paljonko painoo panisit sen sanomisille? En tunne yhtään arkijärjellistä lääkäriä, kyllä ne pitää itteensä yli-ihmisinä, ja luulee tietävänsä ihan kaiken. Miks yleensäkään joku haluu olla lääkäri?

Jolla ei ole varaa minkäänlaiseen matkusteluun... Tiedätkö, että hyvin voiva äiti, hyvin voiva lapsi. Jos vanhemmat tarvitsevat joskus lomaa arjesta voidakseen paremmin on se ihan kaikkien etu, myös lapsen.

T. Lääkäri

perustellaan aina....Lienee kuitenkin niin, että jos vanhemmat tarvitsee vauvan hoidosta välittömästi parin viikon yhteisen ajan ilman vauvaa niin eipä häävit eväät ole vanhemmuuteen alun alkaenkaan. Vanhempien hyvinvointi ei voi mennä ohi lapsen hyvinvoinnin kuitenkaan. Muut keinot käyttöön, kuin kutulomat kahdestaan. Tämä lyhyesti ja yksinkertaistettuna.

tuskin on lääkäri. Tai jos onkin, se ei mitään kumoa tutkittua tietoa. Luultavasti hän on juuri sellainen kylmä, urasuuntautunut lapsistaan vieraantunut ja epäempaattinen hyypiö, jollaisia useat lääkärit ovat. Pääsykokeessa kun mitataan vain hyvää muistia, ei empatiakykyä. Tämä illat ja viikonloput jatkuvasti päivystävä lääkäri itse matkustelee hyvän palkkansa varassa ilman lapsia.

Jolla ei ole varaa minkäänlaiseen matkusteluun... Tiedätkö, että hyvin voiva äiti, hyvin voiva lapsi. Jos vanhemmat tarvitsevat joskus lomaa arjesta voidakseen paremmin on se ihan kaikkien etu, myös lapsen.

T. Lääkäri

(tuota tekstiä lukematta), että vauvan edun mukaista ei ole pitkä ero äidistä/muusta lähivanhemmasta, koska vauva on symbioosissa äitinsä kanssa, ja pitkä ero voi olla todella stressaava. Käsittääkseni vauva unohtaa vanhempansa aika nopeasti ja kokee siis hylkäämisen.

Äidin kannattaa ottaa omaa aikaa itselleen jollain muulla tavalla.

Eräs sukulaiseni unohti vanhempansa taaperoikäisenä, ja seuraukset ovat näkyneet myöhemmin elämässä. Sinänsä jännä juttu oli, että hänen äitinsä kertoi kerran mulle pojastaan yhtä juttua, ja hän esitti asian niin, että poika olisi muka ollut heudän mukanaan tuona aikana, kun poika todellisuudessa asui isovanhempien luona. Eli ilmeisesti äitikin syyttää itseään jonkin verran pojan myöhemmistä vaikeuksista.

Mikä yhdelle lapselle on aivan harmiton viikon ero vanhemmista voi olla toiselle kova pala. Kyllä kukin äiti ja isä parhaiten tietää mikä omalle lapselle on traumatisoivaa ja mikä ei. Oletteko huomanneet että aikuistenkin kesken on havaittavissa suuria eroja yksilöllisissä herkkyystasoissa?



Esim. omat lapseni voisin huoletta hylätä viikoksi, mutta naapurin herkkislasta en varmasti jättäisi ilman äitiä viikoksi, kun alahuuli alkaa väpättää jo siitä kun äiti menee kauppaan... ja 4-vuotiaasta kyse.

mm. lomailevat vanhemmat = kylmiä lapsistaan välittämättömiä joiden mielestä kotielämä on vain inhottava velvollisuus josta pyritään eroon.



Melkoisen äärilaidoilla mennään. Viikon loma (viikostahan nimenomaan ketjuissa alunperin on puhuttu, eikä kahdesta johon se on jo tässä paisunut) ei riko ketään eikä hajoita mitään. Sensijaan se hajottaa jos ei osaa irtautua ja ottaa aikaa vanhempien kesken.

Niinpä niin.

Nyt sitten tulee taas se piston tunne sydämeen.



Kuopus on nyt jo reilun 3 v, ja vieläkin, silti..



Kerronpa nyt tapaukseni, vaikka tässä ketjussa tulenkin melko varmaan saamaan täydellisen lynkkauksen (jossain toisessa aloituksessa tuskin, mutta tämä onkin tämän otskin alla)



Minä ja mieheni saimme mahdollisuuden puoli-ilmaseen kahdenkeskiseen lomaan keski-eurooppaan, loma-aika oli pidennetty viikonloppu. En muista miksi ja mistä syystä ajankohta oli se mikä oli, miksi sitä ei voinut myöhentää tms. Takana oli kuitenkin ajanjakso, joka oli kaikin puolin raskas meille molemmille ja etenkin minulle ja parisuhde kapasi kahdenkeskistä hetkeä (ei, en ala selittää miksi ja mitä kaikkea oli takana!!! mutta voin sanoa, että aikamoinen kuorma vastuksia, eikä sitä aikaa oltu onnistuttu ottamaan olohuoneen sohvalla lasten nukahdettua jne jne plaaplaa...)



Isompi muksu oli 4 v ja vauva 6 kk ikäinen, vauvna kannalta erittäin huono ikä jättää yhtään kellekään hoitoon, oli just pahin vierastamisvaihe meneillään ja kiinni minussa kovasti. Vauva oli jo kiinteällä ruualla ja pullovauva ollut alusta asti.



Meille kotiin tuli isovanhemmat hoitovastuuseen.



vauva vierasti heitä aivan valtavasti, sai lähes hysteerisen kohtauksen kun "joutui" jomman kumman syliin ja itki jo heidät nähdessään. En teidä miksi, ilmeisesti vian erittäin vieraita ihmisiä hänelle, vaikka oli toki isovanhemmat tavannut aiemminkin.



Isovanhemmat tulivat illalla, olivat yön ja me lähdimme aamuyöstä lentokentälle, emme voineet siis herättää ja sanoa heippaa vauvalle.



Hoitojakso oli mennyt hyvin, ja vauvan kanssa mennyt hyvin, ei vierastanut jne ym.

Mielessäni ajattelin, että vauva on vain alistunut, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole ollut. Loma oli mukava ja antoisa, mutta huoli vauvan hylkäämisestä oli koko ajan...



Kun palasimme, vauva ei reagoinut minuun eikä isäänsä.

Tulin tulokseen, että vauva oli kokenut sen todella suurena hylkäämisenä, hän oli unohtanut meidät, omat vahempansa, ja minut, äitinsä.



Erossaolo oli ollut myös 4 vuotiaalle raskas kokemus, vaikka oli ollut aiemminkin viikonloppuja yökylässä mummolassa. Nyt oli kummitätinsä luona ollut yön (tai kaksi, en muista enää kummin ) ja viihtynyt ja sieltä palasi sitten kotiin, mutta oli ressukka luullut, että me vanhemmat olemme kotona myös - kukaan ei ollut kertonyut, ettemme ole!! ja sai hysteerisen kohtauksen jossa itkusta ei meinannut tulla loppua, ja tämä lapsi oli kuitenkin isovanhempien pikku "lellikki" ja heillä usein ollut... läheinen siis.





Tuon jälkeen ei ole ollut lapsivapaita lomia. Ei ole ollut mahdollisuutta - ei löydy hoitajaa eikä ole rahaa!

Joku viikonloppuloma oli, jonne otimme tuon pienemmän mukaan, ja ispompi meni isovanhemmille.Ja molemmat ovat olleet pari kertaa yhden yön yökylässä tutuilla, mutta ei enempää.





Ehkä tuo 6 kk ikäisenä koettu hylkääminen tulee takaumana lapselle jonain käytöshäiriönä tms. joskus???

Eli jos et ole lastenpsykiatri niin sun mielipitees on yhtä pätevä kuin siivoojan.

Miksi siis mainitset olevasi lääkäri? Tekeekö se sinusta muita paremman vai?



Ja olen ap:n kanssa samaa mieltä.

Olen myös sitä mieltä että ne joita on pieninä hoidettu välinpitämättömästi siirtävät samaa eteenpäin omille lapsilleen. Kun on lusikalla annettu ei voi kauhalla ammentaa...

Esim. mut jätettiin vauvana / 1v. en muista tarkkaan, ehkä muutamaksi yöksi mummolaan, ja kertoman mukaan en syönyt mitään paitsi sokeripaloja vähän, ja olin ollut jotenkin tosi järkyttynyt.



Ja kun olin n. 3 v. äiti joutui sairaalaan, ehkä n. viikoksi tai vajaa, ja sen jo muistan miten kamalaa se oli (vaikka isä oli siis kotona paitsi päivät töissä). Olin vielä omassa kodissa kodinhoitajan kanssa.

Ja kun olin juuri 4 v. äiti oli taas sairaalassa pikkuveljeä saamassa ehkä n. viikon ja se oli aivan hirveää myös.



Mulla on ollut aina suuri turvallisuudenhakuisuus, olen pelännyt koko lapsuuden että menetän äidin (ihan siis ylipaljon), haeksellut äitiä jos hän mennyt ulos, vieläkin olen jotenkin takertuva ja kauhean kontrollinhaluinen omassa parisuhteessani.

Tiedä sitten miten paljon noilla lapsuudenkokemuksilla on osuutta vai ei.

Ja miksi jokapuolella toitotetaan että ÄITI ei voi olla lapsesta erossa?



Millä oikeudella omitte lapsen ja vanhemman läheisen suhteen vain lapsen ja äidin väliseksi. Miksi isät pitää tuolla tavalla sysätä kuviosta irti? Herätkää tähän päivään jossa lapsella on 2 vanhempaa, isä ja äiti. Jos tajuaisitte irrottaa lapsenne sylistänne välillä edes isänsä huomaan, voisitte ehkä havaita että lapsi ei kuolekkaan jos lähtee joskus kauppaan ilman lasta. Tai vaikka - iik - lomalle!



Tuo symbioosivillitys on aivan järjetöntä, naista sitovaa ja syrjivää puhetta. Oksettaa.

Lapsilla oli toki ikävä mutta elivät normaalia arkea isänsä kanssa sen ajan eli enpä usko että oli kovin traumaattista.

Eri asia olisi ollut, jos en olisi koskaan palannut takaisin.

Yhdessä lomailimme 3 päivää, kun nuorin lapsista oli 2-vuotias. Kyseli toki meitä ja ikävöikin. Mutta oli mummunsa ja sisarustensa kanssa ihan turvassa. Ei edes muista meidän poissaoloa enää.

Eri asia varmaan olisi, jos vanhemmat olisivat jatkuvasti poissa mutta kerta vuoteen tuskin kenenkään elämää pilaa.

että mua sen jutut ei vaan vakuuta. Puhuvat sellaista yleisesti sovittua löpinää, joka on nyt "totta" ja parin vuoden kuluttua saattaa olla "ei totta".



Esim. allergialapsen hoito-ohjeet ovat muuttuneet moneen kertaan.

mutta mikä on vialla niillä vanhemmilla, erityisesti äideillä, jotka PYSTYVÄT jättämään vauvan esim. viikoksi lomaillakseen? Se nyt vaan ON luonnotonta. Mikä näillä aikuisilla on aiheuttanut jonkun trauman, jonka seurauksena tunnesuhteen luominen on noin ongelmallista?

mm. lomailevat vanhemmat = kylmiä lapsistaan välittämättömiä joiden mielestä kotielämä on vain inhottava velvollisuus josta pyritään eroon.

Melkoisen äärilaidoilla mennään. Viikon loma (viikostahan nimenomaan ketjuissa alunperin on puhuttu, eikä kahdesta johon se on jo tässä paisunut) ei riko ketään eikä hajoita mitään. Sensijaan se hajottaa jos ei osaa irtautua ja ottaa aikaa vanhempien kesken.

Viikko voi voi jonkun lapsen rikkoa ja joku toinen ei ole moksiskaan. Ja tuskin yksi viikko vuodessa yhtäkään suhdetta pelastaa, kyllä se ratkaiseva aika on se tavallinen arki kotona. Jos se on päin persettä niin siinä ei viikon loma paina mitään. Parisuhdetta pitää hoitaa arkena ja ottaa se lomaviikko ihan vaan lomana :)

Mulla lapset on pienestä pitäen ollu kerran tai pari kertaa vuodessa mummolassa ilman äitiä,noin viikon kaks yhtä jaksoisesti... Syystä että ei syytä...tai no se että mummola on ollu 800km päässä,että kun on kyyti puoli järjestyny ovat menneet... toki olen itsekki lomaillu niiden kans mummolassa. Täytyy vaan sanoa että onneksi on oma äiti niin ihana että on HALUNNUT VAPAAEHTOISESTI hoitaa lapsenlapsiaan. Lapset on ihan täyspäisiä ja järkeviä yksilöitä,harrastavaisia ja koulussaki sujuu hyvin yms. Ja varmaankin siitä syystä että ovat saaneet olla siellä mummolassa,heillä on mummoon ja pappaan hyvin läheiset välit vaikkakin näkevät harvoin ja välimatka edelleen 800km. Turhaa melua asiasta ja huonoa omaatuntoa,ehkäpä vaan kateellisten panettelua. Ja mitä äiti on tehnyt ajan kun lapset on ollu siellä mummolassa...hmm...töitä,kotitöitä,levännyt,käyny kaupassa ilman lapsia, ajan kans siivoillu ja kierrelly kirppiksiä,katsonu tv:tä,lukenu yms...ja tietenki hoitanu suhdetta mieheni kanssa ja ihan sitä seksiäki harrastettu rauhassa;)