Lastnepsykiatrin näkemys lomailusta ilman vauvaa

Siis onko ne lapset sitten jotenkin niin jonkun rytmin orjia ettei siitä voi lomallakaan poiketa?

Meidän lapset (nuorin 2v.) on nyt kotonakin näin pyhäaikaan valvoneet n. puoli yhteen meidän vanhempien kanssa, kyllä lomallakin voidaan valvoa ja mennä rantakävelyille.

Tai jos nukkuvat niin sitten voivat olla rattaissa.

Ja kun ei niitä laiteta heti iltakuudelta nukkumaan niin sittenhän nukkuvat aamullakin pitkään, meilläkin n. 11:sta.

Siinähän jää kivasti vanhemmilla aikaa loikoilla aamulla ja nauttia vaikka aamuseksistä kun lapset vielä nukkuu.

Musta tuntuu että monet väsyy siihen lastenhoitoon siksi, että niitten rytmit on niin yliorjallisia ja siksi lastenhoito on taakka.

Meillä lapset on siinä kaikessa arjessa ja lomassa mukana, nukutaan kun nukutaan ja syödäään kun syödään ja sitä mitä on tarjolla ja silleen (jos ei ruoka maistu niin eläähän noi muutaman pv:n herkuillakin), ja kaikilla on kivaa.

Toki meillä sitten arkena on vähän "normaalimpi" rytmi. Mutta ei niin tiukka kun monilla tuntuu olevan - turha sitten valittaa miksi lapset herää aamuviideltä jos ne pannaan nukkumaan kun meillä heräillään päiväunilta.

relatkaa hyvät ihmiset niiden aikataulujen ja päivärytmien suhteen. Helpompaa toki silloin jos ei osallistuta pk-elämään.

Mä olen tehnyt töitä nyt äitiyslomankin aikana keikkaluontoisesti; onkohan vauva nyt traumatisoitunut, eihän se tosiaan tiedä olinko töissä vai juhlimassa. Toisaalta, niinhän se on muualla, harvinaisen pitkät äitiyslomathan meillä täällä Suomessa on. Eikä täälläkään 30 vuotta sitten ollut :o

Eikös tämä lähtenyt liikkeelle 3-vuotiaasta, jonka äiti olisi ensimmäistä kertaa lähtenyt lomalle ilman lasta. Ja heti ollaan jo vauvan vanhempien pariviikkoisissa seksilomissa ja ainaisessa poissaolossa :D

Eikös tämä lähtenyt liikkeelle 3-vuotiaasta, jonka äiti olisi ensimmäistä kertaa lähtenyt lomalle ilman lasta. Ja heti ollaan jo vauvan vanhempien pariviikkoisissa seksilomissa ja ainaisessa poissaolossa :D

mä olen vain kommentoinut tuota ap:n linkittämää tekstiä, jossa puhutaan ensisijaisesti vauvoista.

Eikös tämä lähtenyt liikkeelle 3-vuotiaasta, jonka äiti olisi ensimmäistä kertaa lähtenyt lomalle ilman lasta. Ja heti ollaan jo vauvan vanhempien pariviikkoisissa seksilomissa ja ainaisessa poissaolossa :D

mä olen vain kommentoinut tuota ap:n linkittämää tekstiä, jossa puhutaan ensisijaisesti vauvoista.

en mä täällä päivittäin roiku niin en todella voi tietää että mun pitäis ottaa huomioon jotkut jouluna läpikäydyt ketjut.

ilman lasta lomailevat tekevät tahallaan hallaa. He eivät tunne lapse kehitystä. He uskovat lapsen oppivat sosiaaliseksi kun hänet vie 10-kuisena päiväkotiin.



Siksi on hyvä että asioista puhutaan . Syyllistää ei saisi mutta tästä on mahdoton puhua ilman että lomailijaäiti tuntee syyllisyyttä. Lapsen voi jättää, vauvaa ei. Kyllä minusta vauvankin voi viedä yöhoitoon tutulle jos jaksamisen kanssa on vaikeaa, ei se satunnaisuus, mutta juuri se asenne ja eron kesto. Ei vauvaa voi jättää useammaksi yöksi.

Tasaisesti ja sopivasti vuoden ympäri kuin vetää itsensä piippuun ja koettaa sitten paikata nuppiaan jollain viidellä vuorokaudella Roomassa.



BTW monissa hotelleissa ja lomakohteissa on lastenhoitopalvelua. Tai lapsille toimintaa.



Jotkut suosivat myös anopin tai oman äidin/vanhempien matkalle mukaan ottamista, jotta ei tarvitsisi olla erikseen lomalla, mutta saisi myös sitä "parisuhdeaikaa".

jossa perheen esikoinen vietti ensimmäisen vuotensa sukulaisperheellä hoidossa. Ihan toisella paikkakunnalla, vanhempansa tekivät töitä sen ajan, ei varmaan epätyypillistä siihen aikaan. Kun pikkuveli oli syntynyt (eli ehkä joku puolitoista vuotta myöhemmin) sitten otettiin esikoinen takaisin kotiinsa. Eli kaksi hylkäämiskokemusta, ensin sinne hoitopaikkaan (ei ihan vastasyntyneenä) ja sitten sieltä pois.



Aikuisena sama henkilö kärsi pahemmista mielenterveys- ja alkoholiongelmista kuin kukaan nuoremmista sisaruksistaan. Yritti kovasti pitää kulisseja yllä nuoruutensa, mutta aikuisiällä eli käytännössä erakkona ja kuoli suhteellisen nuorena. En voi olla ajattelematta että sillä lapsuusiän traumatisoitumisella on ollut paljonkin merkitystä, vaikka siihen aikaan ei ole osattukaan sitä ajatella. Silloin on ajateltu että tärkeintä kun lapsi hoidetaan fyysisesti kunnolla, ja niin hänet varmasti hoidettiinkin.



Jos joku nyt sanoo että onhan vuosi tai enemmän ihan eri asia, niin on toki aikuisille, mutta ei välttämättä lapselle. Jos pienen lapsen muisti ei kuitenkaan kanna kuin vähän matkaa menneisyyteen, niin ehkä sillä ei ole suurta eroa onko ero vuosi vai viikko, unohtaminen voi olla samanlaista. Minusta on hyvä että tästä asiasta puhutaan, koska minusta tämä ei ole "maalaisjärkinen" asia, maalaisjärjellä ajatellen se on hyvä jos lapsi ei saa itkukohtausta kun vanhemmat palaavat, ja se on hyvä jos vanhemmat saavat vähän omaa aikaa. Toisaalta joskus olosuhteille ei voi mitään, esimerkiksi sairaalaan voi joutua kuka vaan milloin vaan, mutta ehkä tällainen tieto varhaisista kiintymyssuhteista auttaa helpottamaan lapsen oloa.



Tosin täytyy taas muistaa, että eihän kaikki esim. adoptoidut lapset ole aivan murskana psyykkisesti. Ei se irtautuminen hoitajista kaikkia tuhoa, mutta eihän se silti tarkoita että se olisi täysin suositeltavaakaan.

Jos äiti on tunne-elämältään normaali ja uskaltaa kuunnella äidinvaistojaan, tuon psykin mielipide on itsestäänselvyys.

Niinpä niin. Nyt sitten tulee taas se piston tunne sydämeen. Kuopus on nyt jo reilun 3 v, ja vieläkin, silti.. Kerronpa nyt tapaukseni, vaikka tässä ketjussa tulenkin melko varmaan saamaan täydellisen lynkkauksen (jossain toisessa aloituksessa tuskin, mutta tämä onkin tämän otskin alla) Minä ja mieheni saimme mahdollisuuden puoli-ilmaseen kahdenkeskiseen lomaan keski-eurooppaan, loma-aika oli pidennetty viikonloppu. En muista miksi ja mistä syystä ajankohta oli se mikä oli, miksi sitä ei voinut myöhentää tms. Takana oli kuitenkin ajanjakso, joka oli kaikin puolin raskas meille molemmille ja etenkin minulle ja parisuhde kapasi kahdenkeskistä hetkeä (ei, en ala selittää miksi ja mitä kaikkea oli takana!!! mutta voin sanoa, että aikamoinen kuorma vastuksia, eikä sitä aikaa oltu onnistuttu ottamaan olohuoneen sohvalla lasten nukahdettua jne jne plaaplaa...) Isompi muksu oli 4 v ja vauva 6 kk ikäinen, vauvna kannalta erittäin huono ikä jättää yhtään kellekään hoitoon, oli just pahin vierastamisvaihe meneillään ja kiinni minussa kovasti. Vauva oli jo kiinteällä ruualla ja pullovauva ollut alusta asti. Meille kotiin tuli isovanhemmat hoitovastuuseen. vauva vierasti heitä aivan valtavasti, sai lähes hysteerisen kohtauksen kun "joutui" jomman kumman syliin ja itki jo heidät nähdessään. En teidä miksi, ilmeisesti vian erittäin vieraita ihmisiä hänelle, vaikka oli toki isovanhemmat tavannut aiemminkin. Isovanhemmat tulivat illalla, olivat yön ja me lähdimme aamuyöstä lentokentälle, emme voineet siis herättää ja sanoa heippaa vauvalle. Hoitojakso oli mennyt hyvin, ja vauvan kanssa mennyt hyvin, ei vierastanut jne ym. Mielessäni ajattelin, että vauva on vain alistunut, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole ollut. Loma oli mukava ja antoisa, mutta huoli vauvan hylkäämisestä oli koko ajan... Kun palasimme, vauva ei reagoinut minuun eikä isäänsä. Tulin tulokseen, että vauva oli kokenut sen todella suurena hylkäämisenä, hän oli unohtanut meidät, omat vahempansa, ja minut, äitinsä. Erossaolo oli ollut myös 4 vuotiaalle raskas kokemus, vaikka oli ollut aiemminkin viikonloppuja yökylässä mummolassa. Nyt oli kummitätinsä luona ollut yön (tai kaksi, en muista enää kummin ) ja viihtynyt ja sieltä palasi sitten kotiin, mutta oli ressukka luullut, että me vanhemmat olemme kotona myös - kukaan ei ollut kertonyut, ettemme ole!! ja sai hysteerisen kohtauksen jossa itkusta ei meinannut tulla loppua, ja tämä lapsi oli kuitenkin isovanhempien pikku "lellikki" ja heillä usein ollut... läheinen siis. Tuon jälkeen ei ole ollut lapsivapaita lomia. Ei ole ollut mahdollisuutta - ei löydy hoitajaa eikä ole rahaa! Joku viikonloppuloma oli, jonne otimme tuon pienemmän mukaan, ja ispompi meni isovanhemmille.Ja molemmat ovat olleet pari kertaa yhden yön yökylässä tutuilla, mutta ei enempää. Ehkä tuo 6 kk ikäisenä koettu hylkääminen tulee takaumana lapselle jonain käytöshäiriönä tms. joskus???

Sen verran kommentoin, että miksi oli PAKKO lähteä niin, ettet hyvästellyt vauvaa. Itse ainakin olen sitä mieltä että tuollainen "katoaminen"on kaikkein pahin vauvalle. Heiluttaminen ja sanominen että tulemme takaisin varmasti vaikuttaa positiivisesti tuollaisiin lähtöihin.

Ja niin, en kyllä sitäkään ymmärrä miksi on pakko lomailla kun vauva on noin pieni ja selkeästi vierastaa. Vaikka omat tarpeet olisivat suuret, silti se vauvan etu pitäisi tulla ennen kaikkea muuta...

aikaa lastensa - etenkin pienten lasten - kanssa kuin koskaan aikaisemmin. Lapset voivat koko ajan huonommin ja huonommin, kouluissa on rauhattomampaa, huostaanotot lisääntyvät. Mistä tämä johtuu? Vielä 60- ja 70-luvuilla äidit olivat muutaman viikon äitiyslomilla ja palasivat sitten töihin. Missä tämän ajan traumoja potevat lapset nyt ovat?

jos on tilanne, että vanhemmat todella siis TODELLA kovasti tarvitsevat yhteistä lomaa, (en kyllä keksi yhtään sellaista tilannetta, miksi vanhempien etu menisi lapsen edun edelle, mutta varmasti sellaisia ääritapauksiakin voi olla) niin silloin on mentävä ja lapsi jätetään mahdollisimman tutun hoitajan luokse, johon vauva totutetaan monta monta kertaa. Mutta jos vanhemmat ovat vain levon tarpeessa, niin sitten he menevät yksitellen lomalle lepäämään ja toinen jää kotiin vauvaa hoitamaan. Tietysti alkuaikoina äiti on tärkeämpi, se on selvää, varsinkin jos äiti imettää vauvaa, niin äiti on se ainoa ihminen joka vauvalle on merkityksellinen ensimmäisten kuukausien aikana. Jos on "pullovauva" niin silloin isä voi olla yhtä tärkeä. Kaikki jotka eivät ymmärrä että pientä vauvaa ei jätetä perheen ulkopuolisten hoitoon ensimmäisinä kuukausina (muuta kuin pakon edessä, sairauden tms) niin eivät ole kovin empaattisia, tai eivät ole vielä kehittäneet kunnon tunnesidettä vauvaan. Joillakin vanhemmilla tämä tapahtuu viiveellä, jos on esim. koliikkivauva tai vanhemmalla masennus.

Kun vauva on pieni? Ja blaa blaa-suhdettakin pitää hoitaa-läpinät olen jo kuullut.

Jos isä ja äiti ovat tasapainoisia aikuisia, he ymmärtävät että suhdetta ehtii korjata ja hoitaa koko loppuelämän, lapsi on pieni lyhyen hetken ja lapsi tulee kaiken edelle!!!

Mutta surullisinta onkin että nykypäivänä tuntuu etteivät vanhemmat ole kovin tasapainoisia aikuisia . Koska se on muka normaalia jättää pieni vauva hoitoon kun lähdetään nautiskelemaan lomalle.

jos adoptiovanhemmat ovat sensitiivisiä ja pystyvät luomaan lapselle turvallisen kiintymyssuhteen (ja lapsella on itsellään siihen vielä kyky - kaikillahan ei ole!) niin tämä korjaava turvallinen kiintymyssuhde suojaa lapsen psyykettä häiriöiltä. Jos taas biologiset vanhemmat jättävät vauvan pitkäksi aikaa muualle hoitoon niin ehkei tällaista suojaavaa turvallista kiintymyssuhdetta pysty muodostumaan, koska lapsella ei ole mahdollisuutta silloin korjaavaan kokemukseen myöhemminkään. Noin 30-40 % suomalaisista kiintymyssuhde on turvaton, joten ei se ihan tavatonta ole. Kaikilla tietenkään ei johdu tästä edes neuroottistasoista oireilua, mutta turvaton kiintymyssuhde aivan selvästi altistaa masennukselle, ahdistuneisuudelle sekä uupumukselle - riippuu ihmisen neurologisesta rakenteesta ja elämän muista tapahtukmista ja vastoinkäymisistä miten ihmisen psyyke kestää kuormittavat tekijät.

Kolmikymppisten sukupolvi todella on sairasta ja turvatonta. Hyvin porskuttavat ne joilla vanhemmat on kyenneet luomaan turvallisen ja tasapainoisen lapsuuden ollen läsnä. Huonosti voimme me uravanhempien kakarat, jotka olemme jääneet tunnetasolla yksin. Jos perheestä usea sairastaa on perheessä jotakin pahasti vialla. Se on fakta. Ei seitkytluvulla päivähoito ja pitkät ulkomaanmatkat olleet kuin harvojen "oikeus". Suurin osa lapsista hoitui kotona huolimatta lyhyistä äitiyslomista.

aikaa lastensa - etenkin pienten lasten - kanssa kuin koskaan aikaisemmin. Lapset voivat koko ajan huonommin ja huonommin, kouluissa on rauhattomampaa, huostaanotot lisääntyvät. Mistä tämä johtuu? Vielä 60- ja 70-luvuilla äidit olivat muutaman viikon äitiyslomilla ja palasivat sitten töihin. Missä tämän ajan traumoja potevat lapset nyt ovat?

Tai ainakin meillä päin jäi. Minunkin äitini oli 60-70 luvun taitteessa 10 vuotta kotona meidän lasten kanssa - kuten suurin osa naapureiden äideistä.

Siinä kohtaa kun äiti ei ollut kotona, meillä oli sitten kotiapulainen. Eli siis aikuinen kotona.

Yksin emme olleet, toisin kuin moni lapsi tätä nykyä.

Liiallisuuksiin vietynä "loma arjesta" voi palvella vanhemman hyvinvointia lapsen kustannuksella.

Liiallisuuksiin mennessä alkoholin nauttiminen voi johtaa terveydellisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Liiallisena määrinä juotu vesi voi tappaa. Liiallinen riskinotto liikenteessä aiheuttaa vaaratilanteita. Liiallinen auringonotto on haitallista. Liiallinen laihduttaminen on terveydelle vaarallista. Liiallinen uskonharjoittaminen voi johtaa sosiaalisiin ongelmiin. Liiallinen saman aiheen esimerkkien antaminen voi aiheuttaa keskustelupalstan kommenttien lukijalle tylsistymistä.

Eikö se nyt ole itsestään selvää että liiallinen on aina liiallista?

Ja olin 30-päisessä luokassa ainoa, jonka äiti oli kotona.

Epäilen vahvasti tuota sun väitettä.

60- ja 70-luvuilla suurin osa äideistä jäi kotiin

aikaa lastensa - etenkin pienten lasten - kanssa kuin koskaan aikaisemmin. Lapset voivat koko ajan huonommin ja huonommin, kouluissa on rauhattomampaa, huostaanotot lisääntyvät. Mistä tämä johtuu? Vielä 60- ja 70-luvuilla äidit olivat muutaman viikon äitiyslomilla ja palasivat sitten töihin. Missä tämän ajan traumoja potevat lapset nyt ovat?

Tai ainakin meillä päin jäi. Minunkin äitini oli 60-70 luvun taitteessa 10 vuotta kotona meidän lasten kanssa - kuten suurin osa naapureiden äideistä.

Siinä kohtaa kun äiti ei ollut kotona, meillä oli sitten kotiapulainen. Eli siis aikuinen kotona.

Yksin emme olleet, toisin kuin moni lapsi tätä nykyä.

Lapsi tuskin saa vakavia psyykkisiä vaurioita satunnaisesta viikonkin erossa olosta ja vaikka saisikin niin hei, kuka voi väittää olevansa mieleltään täysin terve!? Silti suurin osa ihan tasapainoista elämää viettää.



Mutta siihen pitää takertua kun joku aiemmin kirjoitti siitä että se on tuhoisaa ettei vanhemmat osaa ottaa omaa aikaa perheen ulkopuolella. Minä ja mieheni ollaan oltu 10v yhdessä ja meillä on kaksi lasta. Ikinä ei olla oltu kahta yötä pidempään poissa yhdessä (tämäkin vain kerran) ja parisuhteemme voi erinomaisesti. Kun sitä parisuhdetta hoitaa arjen keskellä ja ottaa kahdenkeskistä aikaa kun lapset ovat nukkumassa niin luulen että tämä on pidemmänpäälle paljon tehokkaampaa kuin lomat poissa kotoa.

meillä on poika kohta 6kk ja ollaan oltu kolmesti 1vrk poissa lepäämässä ja nauttimassa parisuhteesta ja neuvolantätikin vaan kannusti siihen! ja ei - ei ole mitää ongelmia tms. Ja hyvin tuo poika on syönyt ja nukkunut kylässä ellei jopa paremmin. Minun äidillä siis hoidossa, mutta tosin näkee kys. mummia muutenkin usein.... voihan sitä kaikesta vaikeeta/ traumaattista tehä, jos haluu.

...tulee mieleen, että olet sen verran herkkä ihminen, että saat traumoja monesta monesta muustakin asiasta kuin siitä, että olet joskus lapsena ollut viikkoja sairaalassa.

Mieheni äiti oli puoli vuotta tuberkuloosiparantolassa, kun perheen lapset olivat ihan pieniä. Voinko siis vedota siihen, kun mies ja sisaruksensa ovat sellaisia kuin ovat (ihan normaaleja)?

Itse olin noin 3-5 vuotiaana kahteen kolmeen otteeseen sairaalassa erinnäköisten leikkausten ja niiden koplikaatioiden vuoksi useitra viikkoja putkeen.

Ja ei silloin sielä vahemmat saaneet oleilla muuta kuin vierailu-aikoina, jotka eivät olleet koko päivää, niin kuin usein nykyään on.

Eli ei ole 3 vuotiaalle herkkua maata siteissä, ettei repisi tiputusta jalasta pois, olin siinä 9 viikkoa ja nähdä vanhempiaan vain harvoin, koska oli sisaruksia ja työt vanhemmilla hoidetavana.

Ja yllätys yllätys, kärsin paniikkihäiriöistä, masennuksesta, ym.

Mutta tämähän nyt ei ollut "kenenkään syy", mutta itse olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä pitkä ero vanhemmista vaikuttaa lapseen. Tietysti itselläni oli vielä tuo sairaalan pelottava ilmapiiri siinä, joka varmasti lisäsi ahdistusta.

Mutta olen myös sitä mieltä, että tänä päivänä lasten traumat johtuvat siitä, että lapset joutuvat jo aivan liian varhain aikuistumaan, hyvä ettei jo laitokselta kotiin tullessa kullan-nupulta kysytä, että mitäs vaippamerkkiä haluisit käyttää ja haluutko nyt röyhtästä vasaemmalla vaiko oikealla olkapäällä ja tämä jatkuu koko lapsuuden, eli ei olla aikuisia niille lapsille ja pidetä rajoja rakkaudella kyllästäen.

Ei todellakaan 8kk vauva vielä päätä siitä mitä haluaa pukea päälleen, mutta onhan näitäkin..

Kolmikymppisten sukupolvi todella on sairasta ja turvatonta. Hyvin porskuttavat ne joilla vanhemmat on kyenneet luomaan turvallisen ja tasapainoisen lapsuuden ollen läsnä. Huonosti voimme me uravanhempien kakarat, jotka olemme jääneet tunnetasolla yksin. Jos perheestä usea sairastaa on perheessä jotakin pahasti vialla. Se on fakta. Ei seitkytluvulla päivähoito ja pitkät ulkomaanmatkat olleet kuin harvojen "oikeus". Suurin osa lapsista hoitui kotona huolimatta lyhyistä äitiyslomista.

No tämä ei kyllä päde minuun (synt. -77), eikä aika moneen tuttavaanikaan, joka on ollut kotihoidossa kouluikäiseksi saakka. Minulle olisi ollut parempi päästä hoitoon muiden lasten kanssa telmimään ja saada turvaa esim hoitotädistä. Sen sijaan katsoin kotona masentunutta äitiäni ja koin sitä myöten kiintymyssuhteeseen liittyvät ongelmat ihan täydeltä laidalta. Ja tiedän näin monen muunkin kohdalla käyneen. Ja terapiassa on ravattu vuosi jos toinenkin. Myös teraputti on vahvisatnut tämän olleen minulle väärä ratksiu. Ja tuolloinha ei apua haettu psyykkisiin ongelmiin, kuten nykyään. Äitini olisi pitänyt saada apua jotta olisi voinut minut hoitaa. Tästä syystä myös monet 60-70 luvun mukulat oireilevat, koska omat vanhempamme ovat jääneet hoidotta ja me kärsimme siitä; ei siitä että olisi kotona hoidettu tai oltu hoitamatta..