Lastnepsykiatrin näkemys lomailusta ilman vauvaa

Mikä yhdelle lapselle on aivan harmiton viikon ero vanhemmista voi olla toiselle kova pala. Kyllä kukin äiti ja isä parhaiten tietää mikä omalle lapselle on traumatisoivaa ja mikä ei. Oletteko huomanneet että aikuistenkin kesken on havaittavissa suuria eroja yksilöllisissä herkkyystasoissa? Esim. omat lapseni voisin huoletta hylätä viikoksi, mutta naapurin herkkislasta en varmasti jättäisi ilman äitiä viikoksi, kun alahuuli alkaa väpättää jo siitä kun äiti menee kauppaan... ja 4-vuotiaasta kyse.

Tuo on NIIN paksua soopaa kuin olla ja voi.

Nyt puhuttiin vauvoista. Äiti ei takuulla voi tietää vielä vauvaikäisestä, millaisia psyykkisiä vaurioita viikon ero primääristä ihmissuhteesta eli omista vanhemmista tarkoittaa.

Lisäksi en todellakaan leuhkisi sillä, että omat lapset ovat helposti jätettävissä kenen tahansa muun hoitoon. Minusta se on todella huolestuttavaa: nelivuotiaan kuuluukin vielä olla sidoksissa omiin vanhempiinsa, jos nyt siis pidemmästä erosta kuin rutiininomaisesta päivähoidosta on puhe!

Kuten tuossa lastenpsykiatrin kirjoituksessakin sanottiin, lapsen välinpitämätön suhtautuminen eroon on huolestuttava, EI hyvä merkki.

Poikasen symbioosivaihe liittyy nimenomaan emoon. Tämä symbioosi kestää lajityypistä riippuen muutamasta päivästä muutamaan vuoteen. Ihmisellä se kestää pitkään, koska aivojen kehitys on monimutkaisempi prosessi kuin esim. ankoilla. Symbioosivaiheen voi suhteuttaa myös odotettavissa olevaan elinikään, joka ankalla on huomattavasti lyhyempi kuin ihmisellä. Biologisesti emo on se, joka kantaa lapsen, synnyttää, imettää. Poikanen leimaantuu emoonsa, jos kehitys sujuu oikein. Emon hormonit varmistavat, että hänet on biologisesti ohjelmoitu vastaamaan poikasen tarpeisiin. Tätä biologiaa vastaan moni nykynainen kapinoi, kun ei kestä sitä tunnetta, että joku on riippuvainen hänestä. Vauvan riippuvuus ahdistaa. Tällainen kestämättömyys ja kaipuu riippumattomuuteen on jonkinlainen psyykkinen häiriötila.

Hienoa, kun fiksujakin ihmisiä vielä löytyy. =)

"lääkäri", jolla oli kaikenlisäksi oikeinkirjoitus hakusassaan, oli lääkäri? Kyllä onnistui taas joku sivistyksen huipentuma vedättämään kokonaista laumaa mammoja.



Ja toisaalta tosiaan oikeissakin lääkäreissä on täysin tunteettomia ja kylmiä ihmisiä, ja ehkä vielä muuta väestöä suuremmassa määrin. En tiedä lääkiksen pääsykokeista, mutta lääkärin työ jo itsessään vaatii tiettyä kovuutta, jota ei ihan jokaiselta löydy.

Mikä yhdelle lapselle on aivan harmiton viikon ero vanhemmista voi olla toiselle kova pala. Kyllä kukin äiti ja isä parhaiten tietää mikä omalle lapselle on traumatisoivaa ja mikä ei. Oletteko huomanneet että aikuistenkin kesken on havaittavissa suuria eroja yksilöllisissä herkkyystasoissa? Esim. omat lapseni voisin huoletta hylätä viikoksi, mutta naapurin herkkislasta en varmasti jättäisi ilman äitiä viikoksi, kun alahuuli alkaa väpättää jo siitä kun äiti menee kauppaan... ja 4-vuotiaasta kyse.

Tuo on NIIN paksua soopaa kuin olla ja voi.

Nyt puhuttiin vauvoista. Äiti ei takuulla voi tietää vielä vauvaikäisestä, millaisia psyykkisiä vaurioita viikon ero primääristä ihmissuhteesta eli omista vanhemmista tarkoittaa.

Lisäksi en todellakaan leuhkisi sillä, että omat lapset ovat helposti jätettävissä kenen tahansa muun hoitoon. Minusta se on todella huolestuttavaa: nelivuotiaan kuuluukin vielä olla sidoksissa omiin vanhempiinsa, jos nyt siis pidemmästä erosta kuin rutiininomaisesta päivähoidosta on puhe!

Kuten tuossa lastenpsykiatrin kirjoituksessakin sanottiin, lapsen välinpitämätön suhtautuminen eroon on huolestuttava, EI hyvä merkki.

ihmiseltä, joka kirjoitti noin "fiksusti"?

Tuosta oli luettavissa ihan selkeästi, että ko. henkilö a) ei ole juuri opiskellut ihmislapsen kehityspsykologiaa b) ei välitä juuri opiskellakaan c) hänellä itsellään on mahdollisesti jäänyt kiintymyssuhde heikoksi ja nyt hän toistaa samaa lapsilleen halveksumalla lasten osoittamia normaaleja eroahdistuksen merkkejä.

Arvaan, että hän on antanut vauvansa yökylään varhain ja säännöllisesti ja päivähoitoon heti äitiysloman päätyttyä. Tyypillinen tapaus, jonka mielestä lapsen riippuvaisuus äidistä ja äidin halu olla lapsen kanssa on sairasta.

Mikä yhdelle lapselle on aivan harmiton viikon ero vanhemmista voi olla toiselle kova pala. Kyllä kukin äiti ja isä parhaiten tietää mikä omalle lapselle on traumatisoivaa ja mikä ei. Oletteko huomanneet että aikuistenkin kesken on havaittavissa suuria eroja yksilöllisissä herkkyystasoissa? Esim. omat lapseni voisin huoletta hylätä viikoksi, mutta naapurin herkkislasta en varmasti jättäisi ilman äitiä viikoksi, kun alahuuli alkaa väpättää jo siitä kun äiti menee kauppaan... ja 4-vuotiaasta kyse.

Tuo on NIIN paksua soopaa kuin olla ja voi.

Nyt puhuttiin vauvoista. Äiti ei takuulla voi tietää vielä vauvaikäisestä, millaisia psyykkisiä vaurioita viikon ero primääristä ihmissuhteesta eli omista vanhemmista tarkoittaa.

Lisäksi en todellakaan leuhkisi sillä, että omat lapset ovat helposti jätettävissä kenen tahansa muun hoitoon. Minusta se on todella huolestuttavaa: nelivuotiaan kuuluukin vielä olla sidoksissa omiin vanhempiinsa, jos nyt siis pidemmästä erosta kuin rutiininomaisesta päivähoidosta on puhe!

Kuten tuossa lastenpsykiatrin kirjoituksessakin sanottiin, lapsen välinpitämätön suhtautuminen eroon on huolestuttava, EI hyvä merkki.

ihmiseltä, joka kirjoitti noin "fiksusti"?

Tuosta oli luettavissa ihan selkeästi, että ko. henkilö a) ei ole juuri opiskellut ihmislapsen kehityspsykologiaa b) ei välitä juuri opiskellakaan c) hänellä itsellään on mahdollisesti jäänyt kiintymyssuhde heikoksi ja nyt hän toistaa samaa lapsilleen halveksumalla lasten osoittamia normaaleja eroahdistuksen merkkejä.

Arvaan, että hän on antanut vauvansa yökylään varhain ja säännöllisesti ja päivähoitoon heti äitiysloman päätyttyä. Tyypillinen tapaus, jonka mielestä lapsen riippuvaisuus äidistä ja äidin halu olla lapsen kanssa on sairasta.

mutta mikä on vialla niillä vanhemmilla, erityisesti äideillä, jotka PYSTYVÄT jättämään vauvan esim. viikoksi lomaillakseen? Se nyt vaan ON luonnotonta. Mikä näillä aikuisilla on aiheuttanut jonkun trauman, jonka seurauksena tunnesuhteen luominen on noin ongelmallista?

Minä menin töihin esikoisen ollessa vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Melkein heti jouduin viiden päivän mittaiselle työmatkalle, enkä ole ikinä kitunut niin kuin sen matkan aikana! Lapsi oli mielessä ihan koko ajan ja olin ihan älyttömän ahdistunut erosta. Lapsi oli kotona isänsä kanssa ja ymmärtääkseni ei kokenut tilannetta aivan yhtä ahdistavana kuin äitinsä, onneksi. Minulle tuo oli kuitenkin erittäin opettavainen kokemus. En käsitä, miten joku voi jättää paljon pienemmän vauvansa ja vielä pidemmäksikin aikaa. Vieläpä vapaaehtoisesti! Minun näkökulmastani silloin ei kaikki voi olla ihan kunnossa. Sori vaan, mutta kyllä äidin ja pienen lapsen välillä kuuluu olla SYMBIOOSI.

ja joka toisella negatiivinen minäkuva: en ole tarpeeksi arvokas (että muut ihmiset haluaisivat viettää aikaaq kanssani koska olen heille tärkeä).



En ihmettele miksi tätä ketjua lukiessani!



Monilla vanhemmilla on ollut aiemmin ja on nykypäivänä vaikeuksia tunnistaa vauvan tarpeita. Osalla ei ole hajuakaan siitä mitä pieni lapsi tarvitsee.

mutta mikä on vialla niillä vanhemmilla, erityisesti äideillä, jotka PYSTYVÄT jättämään vauvan esim. viikoksi lomaillakseen? Se nyt vaan ON luonnotonta. Mikä näillä aikuisilla on aiheuttanut jonkun trauman, jonka seurauksena tunnesuhteen luominen on noin ongelmallista?

Minä menin töihin esikoisen ollessa vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Melkein heti jouduin viiden päivän mittaiselle työmatkalle, enkä ole ikinä kitunut niin kuin sen matkan aikana! Lapsi oli mielessä ihan koko ajan ja olin ihan älyttömän ahdistunut erosta. Lapsi oli kotona isänsä kanssa ja ymmärtääkseni ei kokenut tilannetta aivan yhtä ahdistavana kuin äitinsä, onneksi. Minulle tuo oli kuitenkin erittäin opettavainen kokemus. En käsitä, miten joku voi jättää paljon pienemmän vauvansa ja vielä pidemmäksikin aikaa. Vieläpä vapaaehtoisesti! Minun näkökulmastani silloin ei kaikki voi olla ihan kunnossa. Sori vaan, mutta kyllä äidin ja pienen lapsen välillä kuuluu olla SYMBIOOSI.

Kyllä äidit, jotka väittävät että viikon mittainen loma ilman vauvaa on ok eikä vauva siitä kärsi, tarvisivat itse pienen pään tsekkauksen! Ei ole kaikki muumit laaksossa, jos noin kehtaa pokkana väittää.

se tosiseikka, että lapset eivät ole pieniä ikuisesti. Se 5-10 vuoden pätkä, jonka lapsi tarvitsee vanhempiaan erityisen paljon, on todella lyhyt aika aikuisen elämässä.

Sen jälkeen tulee varmasti tilaisuuksia harrastaa yökävelyitä rannalla ja kulttuurikohteita ihan rauhassa.

Jolla ei ole varaa minkäänlaiseen matkusteluun... Tiedätkö, että hyvin voiva äiti, hyvin voiva lapsi. Jos vanhemmat tarvitsevat joskus lomaa arjesta voidakseen paremmin on se ihan kaikkien etu, myös lapsen. T. Lääkäri

että lastenkin kanssa voi matkustaa ja ottaa lomaa arjesta?

kun mukulat roikkuu edelleen mukana ja kaikki täytyy heidän mukaansa tehdä. Juuri siksi mäkin mielelläni lähtisin lomalle yksin (toki lasten kanssa tehdään sitten erilliset lomailut). Saisi nukkua pitkään, touhuta mitä itse haluaa, lähteä vaikka yöllä kävelemään rannalle (riippuen lomakohteesta) jne. Tuota ei voisi lasten kanssa tehdä. Ja turha vedota siihen, että voi jättää lapset tekemättä. Samalla syyllä voikin jättää sitten työpaikan lomat väliin: itsepä olet töihin mennyt.

Siis onko ne lapset sitten jotenkin niin jonkun rytmin orjia ettei siitä voi lomallakaan poiketa?

Meidän lapset (nuorin 2v.) on nyt kotonakin näin pyhäaikaan valvoneet n. puoli yhteen meidän vanhempien kanssa, kyllä lomallakin voidaan valvoa ja mennä rantakävelyille.

Tai jos nukkuvat niin sitten voivat olla rattaissa.

Ja kun ei niitä laiteta heti iltakuudelta nukkumaan niin sittenhän nukkuvat aamullakin pitkään, meilläkin n. 11:sta.

Siinähän jää kivasti vanhemmilla aikaa loikoilla aamulla ja nauttia vaikka aamuseksistä kun lapset vielä nukkuu.

Musta tuntuu että monet väsyy siihen lastenhoitoon siksi, että niitten rytmit on niin yliorjallisia ja siksi lastenhoito on taakka.

Meillä lapset on siinä kaikessa arjessa ja lomassa mukana, nukutaan kun nukutaan ja syödäään kun syödään ja sitä mitä on tarjolla ja silleen (jos ei ruoka maistu niin eläähän noi muutaman pv:n herkuillakin), ja kaikilla on kivaa.

Toki meillä sitten arkena on vähän "normaalimpi" rytmi. Mutta ei niin tiukka kun monilla tuntuu olevan - turha sitten valittaa miksi lapset herää aamuviideltä jos ne pannaan nukkumaan kun meillä heräillään päiväunilta.

mikä tiukka rytmi ole, vaan päinvastoin koska molemmat lapset ovat ihan kotona (tosin vanhin käy kaksi kertaa viikossa kerhossa).

Mutta lomailu menisi siltkin lasten rytmin mukaan. Jos vaikka lomakohteena olisi joku etelän kaupunkin, vaikkapa Ateena, niin ei minua ainakaan kiinnosta loikoilla rannalla ja vahtia koko ajan mitä muksut touhuavat. Haluan mennä museoihin sun muihin vastaaviin kohteisiin. Varmaan harvaa lasta kiinnostaa hirstorialliset "kivikasat" tai ei rrä he jaksaisivat koko päivän kävellä vanhempien perässä kun kolutaan museoita. Ollaan tehty yksi reissu mm. Tallinnaan juurikin sen takia, että minä halusin tutustua historiaan ja voin sanoa, että joka toinen lause oli "en mä jaksa kävellä, tää on ihan tylsää"

Eikä kauheasti onnistuisi myöskään rauhallinen/intiimi illallinen tai vaikkapa juuri tuo yökävely rannalla. Vai pitäisikö ne lapset jättää yksin hotellihuoneeseen?

Meillä on erikseen meidän vanhempien lomat että lasten kanssa tehtävät ja eron huomaa kyllä heti.

Ja ei, mä en vihaa lapsiani vaan päinvastoin. He ovat tärkeimmät asiat elämässäni, mutta jos minulla on mahdollisuus tehdä jotakin ilman heitä, otan kiinni siitä. Eikä se vähennä rakkautta. En ole sentään väkipakolla tyrkkäämässä heitä hoitoon siksi aikaa vaan lapset tosiaan tykkäävät mennä siskoni luokse (joka siis on aina heidän kanssaan kun minä ja mies otamme kahdenkeskistä aikaa).