Miksi naisten otettava lapset ystävätapaamisiin mukaan? :(

Todella ajankohtaista!



Omien kavereideni kanssa on tilanne että n. 29 vuotiaana noin 15 kaveristani 12 on lapsellista. Ensimmäinen vauvan saanti oli järkytys minulle, en vielä tuolloin tajunnut kuinka pahasti jotkut tipput vauvalandiaan ja toiset jäävät sinne pitkäksikin aikaa. Tuo kaverisuhde katkesi täysin, koska lapsesta tuli kaiken keskipiste, tapaamisia ei voinut olla ilman lasta, mistään muusta ei puhuttu kuin lapsesta jne.



Myöhemmin lähennyimme uudestaan, kaverin lasten ollessa eskarissa. Meillä molemmilla oli suuri elämänmuutos, ainut molempien tuttavissa, se lähensi. Jossain vaiheessa puhuimme sitten tämän lapsiasiankin läpi. Kaveri kertoi, että katuu katkerasti sitä uppoutumistaan vauvalandiaan. Hän meni omien sanojensa mukaan sekaisin, ja ryhtyi liikaa elämään vain oman perheen kesken. Kun lapset kasvoivat, jäljellä oli vain pari kaveria, lapsellisia sellaisia. Hän sanoi, että lapset ovat pieniä vain vähän aikaa, kannattaa sitkutella sen yli jotenkin kavereiden kanssa. Muuten käy niin, että lapset lähtevät maailmalle vähin erin: päiväkotiin, kavereille, kouluun, ja lopulta kokonaan pois ja äiti jää ilman omia ystäviä.



Lisäksi hän sanoo, että lapset ovat ihania ja tärkeitä, parasta elämässä, mutta hän tahtoo tavata ystäviään myös ilman lapsia. Nyt näemme noin joka toinen kerta ilman lapsia ja joka toinen kerta lasten kanssa, noin kerran kuussa. Olemme molemmat tyytyväisiä.



Vierestä olen seurannut tätä vauvalandiaan tippumista nyt noin 10 kertaa ja joka kerta se tapahtuu. Olen aina hiukan surullinen omasta puolestani kun kaverini raskautuu, mutta tietenkin todella onnellinen samalla kertaa heidän puolestaan. Tiedän jo, että ystävyytemme menee jäähylle hetkeksi aikaa ja palaa sitten joskus. Joidenkin kanssa onnistumme sitkuttelemaan läpi vauva-ajan ja vähän päälle ja äiti palaa normaaliksi. Toiset taas jäävät vuosikausiksi tänne vauvalandiaan, toisten kohdalla paluupäivää ei ole vielä näkynyt.



Toiset haluavat olla ensisijaisesti äiti ja toissijaisesti äiti ja sen jälkeen tulee vasta kaikki muu kaukana takana. Toisilla äitiys on ekana, mutta he huolehtivat muustakin: tapaavat pariskuntina kavereita, lähtevät lenkille yhdessä kavereiden kanssa tai kahville kahdestaan.



Itse teen aina parhaani ymmärtääkseni lapsiperhe-elämän erilaisuutta: joustan ajoissa, ymmärrän, että kaikki tapaamiset eivät ole mahdollisia ilman lapsia ja ymmärrän että tapaamiset harvenevat. Mutta en ymmärrä sitä, että 15-20 vuotinen ystävyys menee romukoppaan lapsen takia. Se voi muuttua tai joustaa molempiin suuntiin, mutta kiinni siitä kannattaa pitää.



Ystäväni sanoi hyvin, että sitten kun jotain tapahtuu: kuolema, sairaus, avioero, työttömyys, on hyvä olla ystäviä ja siksi niistä kannattaa pitää kiinni. Silloin ystävyyden arvon todella tietää.

Vierestä olen seurannut tätä vauvalandiaan tippumista nyt noin 10 kertaa ja joka kerta se tapahtuu. Olen aina hiukan surullinen omasta puolestani kun kaverini raskautuu, mutta tietenkin todella onnellinen samalla kertaa heidän puolestaan. Tiedän jo, että ystävyytemme menee jäähylle hetkeksi aikaa ja palaa sitten joskus.

ja siellä on jokainen itse valitsemansa ajan. Minä koin ensimmäisen vuoden todella raskaaksi, sillä allergioiden takia olin todella kiinni imetyksessä. Minun oli pakko olla siellä landiassa, halusin tai en - tai halusivat kaverit tai eivät.

Toinen vuosi meni lapsen astman kanssa taistellessa. Silloin mä tipahdin väsymyslandiaan, sairaalaan huoneeseen ja päivystyksen jonoihin. Minusta oli surullista, että joku ystävistä ei voinut odottaa, että elämämme palaa normaaliksi. minulla ei ollut voimia ratketa joka paikkaan ja huomioida jokaista ystävää samalla tavalla kuin ennenkin. Parhaat ymmärsi, osa jäi matkasta. Jokaisellahan meillä on elämässämme omat vaikeudet mutta silloin kysytään ystäviltäkin sitä empatiaa, aikaa ja tukea.

äitin tyhmyyttä, että suostuu siihen että mies lähtee Pertsalle saunomaan. Äitinä sanoisin että minun menostani on sovittu kuukausi sitten ja minähän menen ja isän tehtävä on etsiä lapselle hoitaja jos itse aikoo juhlimaan lähteä. Aika erikoinen parisuhde noin muuten jos vain miehen menot on tärkeitä ja nainen joustaa aina. Annatteko kaikessa muussakin periksi?

Meilläkään mies ei taatusti muista jos kerron että 1kk kuluttua lähden ystäväni kanssa tyttöjen iltaan tai toiseen kaupunkiin viikonlopuksi ystäväni luokse. Muistutan vielä viikko ennen. Kerran mies oli unohtanut menoni kokonaan ja sanoi minulle paria päivää ennen että heillä on työpaikan pippalot. No minä muistutin omasta reissusta, jolloin mies sanoi ettei sitten itse voikaan lähteä. Se asia tietysti oli itsestään selvä, koska minun menostani oli puhuttu jo viikkoja sitten.

Mutta sitä en ymmärrä, miten nuo kaksi sulkevat toisensa pois? Miksi ette voi tavata sitä äitiystäväänne aamulla pikaisilla kahveilla, ja silti toteutttaa alkuperäistä illan suunnitelmaa (se äiti ei tietysti pääse mukaan)?

Aika monessa perheessä tilanne olisi voinut mennä suunnileen näin:

Äiti sanoo miehelleen n. 1-2 kk ennen, että tyttöjen ilta on silloin ja silloin. Olethan sitten sen aikaa Ullapetterin kanssa? Mies vastaa "joo, tietysti, tottakai" -ja unohtaa koko asian saman tien. Perjantaina äiti sitten alkaa valmistautua kauan odotettua tyttöjen iltaa varten, valitsee vaatteet, pumppaa maidot, ja sanoo isälle, että huomenna on sitten se tyttöjen ilta. Mies vastaa, "ota sitten Ullapetteri mukaan, mä meen Pertsalle saunomaan". Äiti siihen, että tämähän oli sovittu kauan sitten, että minä menen yksin! Mies vastaa "en mä voi tuollaisia muistaa, Pertsa on ostanut jo kaljat ja Makekin tulee". Keskustelu päättyy.

Mies voi ihan helposti jättää kompromissien rakentamisen äidin varaan, koska äiti on lähtökohtaisesti 24/7 vastuussa lapsesta, mies silloin kun niin sovitaan, jos siis ei tule muuta. Mies vain lähtee saunailtaan, mutta äiti taas yrittää keksiä jotain, että edes joskus näkisi ystäviään. Prioriteeteissa ensimmäisenä tulee kuitenkin lapsesta huolta pitäminen, häntä ei vain voi jättää yksin kotiin.

Tuo "ne alkavat aina sovitteleemaan jo sovittuja menoja oman päänsä mukaan" on juuri sitä, että äiti nyt yksinkertaisesti on vastuussa siitä lapsesta! Yrittäkää hyvät lapsettomat naiset ymmärtää tämä, koska totuus tulee teidänkin eteenne joku päivä.

No, kerronpa, miten useimmat tapaamisemme menevät.

Sovimme jopa 1-2 kk etukäteen, että nähdään sinä ja sinä lauantaina klo 17, tehdään sitä ja sitä. Ei olla tavattu ystävien kanssa ehkä kuukausiin tutulla porukalla, tapaamista varten yksi tulee käymään 200 km päästä, jne. Varataan ravintolat ja teatterit.

Sitten päivää ennen porukan äiti-ihminen laittaa tekstarin, että "sopisko teille sittenkin nähdä klo 10 aamulla mäkkärissä, kun mies meneekin kaverin luokse saunailtaan tänään ja Ullapetteri on saatava päiväunille klo 12 mennessä. Menisi samalla tapaaminen sitten minun ja Ullapetterin kauppakäynnillä ja ehdittäisiin hetken olla isin kanssa perheenä kotona ennen isin saunailtaa. Sori nyt kauheesti."

Ja sitten muut ystäväni suostuvat tuohon. Ovat niin kilttejä. Ja minä kirskuttelen hampaita ja alan miettiä, että mistä saamme jonkun sinne teatteriin lyhyellä varoitusajalla tuon äiti-ihmisen sijaan.

Olisikin vaikka niin, että se äiti-ihminen laittaisi viestiä, ettei nyt vaan pääse, menkää te muut. Mutta kun ne alkavat aina sovittelemaan jo sovittuja menoja oman päänsä mukaan.

mutta tunnistan omassa ystäväpiirissäni hyvin ap:n kaltaiset ystäväni, ja huom, he ovat ystäviäni ja pidän heistä. En minäkään ole luonteeltani mikään kanaemo ja erityisen lapsirakas. Silti on joskus vaikea ymmärtää, miten lapset tuntuvat olevan aiheena sellainen myyttinen tabu kun porukalla tavataan! Eli suurin osa porukasta on äitejä, muutama sellainen joka ei ole. Mutta heti jos juttu menee lapsiin, silmät alkaa pyöriä merkitsevästi ja kommentit on "ei noita vaippajuttuja taas.."

Viimeksi tavatessamme tuli mieleen, että kun ei mulla nyt valitettavasti oikein muuta elämässä ole kuin noi lapset, koirat ja mies. Muiden äitien kanssa puhuisin lapsista ja äitiydestä, mutta kun se ei sitten mukamas sovi kun kaikilla ei niitä lapsia ole ja ne ei jaksa meidän vauva/mukulajuttuja!

Tekis mieli joskus kysyä, että voinkohan mä nyt koiristakaan puhua sen koirallisen ystäväni kanssa, kun ei teillä kaikilla nyt satu hurttaa olemaan?? Mutta kummasti tuntuu että koirista saa puhua kissaihmistenkin kuullen, miehestä nyt puhumattakaan! Selittäkää mulle tämä, koska minä en ymmärrä.

Viimeksi tuli sellainen olo, että nyt kun mulla on toi vauva enkä ole työelämässäkään, että herranen aika; eihän mulla ole mitään puhuttavaa täällä, koska mulla ei ole sopivaa puhuttavaa; ei tiedä miten "ärsytän" niitä muutamaa ihmistä. Että näin meidän elämät alkaa olla niin erilaisia, ja aletaan itsekin olee niin erilaisia, vaikka joskus oltiin niin samanlaisia mukamas.



Huh, tulihan vuodatus. Tutuille terkut ;)

on itsestään selvää että nainen jää kotiin, jos miestä ei ala kuulumaan kotiin. Minä en kuitenkaan katsoisi miestä kovin pitkään jos jättäisi systemaattisesti saapumatta kotiin niinä iltoina kun itse olisin sopinut tyttöjen illasta. Joskus tietysti tulee yllättäviä ylitöitä tai auto hajoaa työmatkan varrelle, mutta jännä juttu jos niitä joka kerta tapahtuisi kun olisin menossa bilettämään kavereiden kanssa.

jos toinen yksinkertaisesti ei ilmesty kotiin sovittuun aikaan? Jättää lapset yksin, ottaa heidät mukaan, vai peruu oman menonsa? Tietysti vanhemmuuden ja vastuun jakaminen on tuossa tapauksessa pielessä, asiat pitää hoitaa järjestykseen, keskustella vakavasti jne. Mutta se ei poista sitä, että viime kädessä jonkun on oltava pienten lasten kanssa ihan koko ajan.

Samaa mieltä olen siitä, että ap:n esimerkkitapauksessa äiti todella soittaa ja sanoo, ettei pääse. Mutta onko tosiaan niin, että ystävät toteavat, että jaha, 15 vuoden päästä tavataan sitten! Vai eikö todellakaan ap ystävineen voisi tavata sitä onnetonta äitiä silloin aamupäivällä, vaikka ne kamalat kakarat ovatkin paikalla.

Jos tilanne on tuo, niin olisiko aika keskustella sen miehen kanssa ihan vakavasti. Vaikka vastuusta, vanhemmuudesta ja niiden jakamisesta. Ja oikeastiko te kanssa naiset olette noin tassukoita, että hyväksytte tuollaiset jutut mieheltänne. Jos hyväksytte, niin sitten minusta ap:n esimerkkitapauksessa te soitatte ja sanotte, että sori, en pääse tulemaan ja en taida päästä jatkossakaan ennen kuin muksu on 15.

miehen uran luominen on kiivaimmillaan juuri silloin, kun lapset ovat pieniä.

Näitä "yllättäviä ylitöitä" osuu silloin kohdalle lähes joka arki-ilta -oli sitten naisella menoa illasta tai ei.

Eli onko tämä "systemaattisesti kotiin saapumatta jättämistä", vai ihan hyväksyttävää? Asia ei ole niin mustavalkoinen: perheessä jo nainen on käytännössä luopunut huippu-urasta, kun lapsia on hankittu. Pitäisikö myös miehen tehdä sama?

on itsestään selvää että nainen jää kotiin, jos miestä ei ala kuulumaan kotiin. Minä en kuitenkaan katsoisi miestä kovin pitkään jos jättäisi systemaattisesti saapumatta kotiin niinä iltoina kun itse olisin sopinut tyttöjen illasta. Joskus tietysti tulee yllättäviä ylitöitä tai auto hajoaa työmatkan varrelle, mutta jännä juttu jos niitä joka kerta tapahtuisi kun olisin menossa bilettämään kavereiden kanssa.

jos toinen yksinkertaisesti ei ilmesty kotiin sovittuun aikaan? Jättää lapset yksin, ottaa heidät mukaan, vai peruu oman menonsa? Tietysti vanhemmuuden ja vastuun jakaminen on tuossa tapauksessa pielessä, asiat pitää hoitaa järjestykseen, keskustella vakavasti jne. Mutta se ei poista sitä, että viime kädessä jonkun on oltava pienten lasten kanssa ihan koko ajan.

Samaa mieltä olen siitä, että ap:n esimerkkitapauksessa äiti todella soittaa ja sanoo, ettei pääse. Mutta onko tosiaan niin, että ystävät toteavat, että jaha, 15 vuoden päästä tavataan sitten! Vai eikö todellakaan ap ystävineen voisi tavata sitä onnetonta äitiä silloin aamupäivällä, vaikka ne kamalat kakarat ovatkin paikalla.

Jos tilanne on tuo, niin olisiko aika keskustella sen miehen kanssa ihan vakavasti. Vaikka vastuusta, vanhemmuudesta ja niiden jakamisesta. Ja oikeastiko te kanssa naiset olette noin tassukoita, että hyväksytte tuollaiset jutut mieheltänne. Jos hyväksytte, niin sitten minusta ap:n esimerkkitapauksessa te soitatte ja sanotte, että sori, en pääse tulemaan ja en taida päästä jatkossakaan ennen kuin muksu on 15.

miehen uran luominen on kiivaimmillaan juuri silloin, kun lapset ovat pieniä.

Näitä "yllättäviä ylitöitä" osuu silloin kohdalle lähes joka arki-ilta -oli sitten naisella menoa illasta tai ei.

Eli onko tämä "systemaattisesti kotiin saapumatta jättämistä", vai ihan hyväksyttävää?

että miehen on yksinään kustannettava se koko perheen eläminen, ja pitäähän siinä vähän töitä tehdä jos toinen aikuisista on esimerkiksi 5 vuotta kotona. Tuostahan täytyy neuvotella perheessä etukäteen ja miettiä miten asiat hoidetaan (lykätään lainoja esim) ja kuinka paljon töitä se vaatii mieheltä lisää jos mistään ei tingitä. Tämä saattaa kirpaista jotakuta, mutta on paljon naisia jotka eivät halua luopua elintasostaan yhtään (eli miehen pitää tehdä lisää töitä) - samalla mies ei kuitenkaan saisi olla pois kotoa. Tästä tulee ongelma.

Jotkut miehethän kokee pikkulapsiajan niin ärsyttäväksi, että ylitöitä ja muuta menoa tulee ihan vaan siksi ettei tarvitsisi olla kotona kuuntelemassa sitä lasten kitinää ja vaimon narinaa. Mitä enemmän mies on pois, sitä enemmän vaimo narisee ja lapset kitisee. Noidankehä on valmis...

Minäkin olen kyllästynyt siihen että lapsukaiset pyörivät jaloissa joka treffeillä. Olen itse onnellinen koululaisen äiti. Useilla ystävilläni on lapsia ja heidän mielestään lapset kuuluu olla aina mukana kun näemme. WTF?? Milloin sitten saa puhua vapaasti ilman keskeytyksiä ja puhua jostain muusta kuin muksujen räkätaudeista?? Kamoon naiset, onhan meillä nyt muitakin "rooleja" kuin se äitijumalattaren rooli. Onneksi löytyy myös lapsettomia ystäviä, sillä heidän kanssaan voi latautua taas siihen äitirooliin keskustellen vaikkapa kirjallisuudesta, eksoplaneetoista ja politiikasta.

Olen ainoa lapseton ystäväpiirissäni ja mielestäni on luonnollista, että lapset ovat tapaamisissa ihan käytännön syistä. Voin ihan hyvin syöttää ystäväni lasta puhuessamme ja viimeksi jopa onnistuin ratkaisemaan sisarusten alkavan riidan, josta ystäväni oli aidosti kiitollinen.



Se, mikä minua häiritsee perheellisissä ystävissä, on ystävyyden pinnallistuminen. Tapaamisia on vähemmän, emme enää koe ja tee juttuja yhdessä eikä maailmaa parantavia keskusteluja ole enää aikaa käydä. Siis juuri niitä asioita, joiden takia ystävyys aikoinaan alkoi. Nyt vain muistellaan vanhoja aikoja, mitään uutta ystävyyteen ei synny.



Varsinkin äitien töihin paluun jälkeen perheellisten elämä on yhtä jaksamisen rajamailla oravanpyörässä pyörimistä. Tässä katoaa ystävyyden vastavuoroisuus. Jos minulle esimerkiksi tulisi ongelma, johon tarvitsisin ystävän tukea, ei minulla tällä hetkellä ole yhtään siihen kykenevää ystävää, koska kaikki energia menee heillä omasta arjesta selviytymiseen eikä resurssit riitä toisen ongelmien kuuntelemiseen ja ratkomiseen.



Tämä vastavuoroisuuden ja yhdessä kokemisen häviäminen ystävyydestä surettaa minua.

sun pitää vaan hyväksyä se, että kaverisi on äiti. Jos on pieni lapsi niin mihin sä sen tyrkkäät hoitoon jos lapsen isä on töissä ja isovanhemmat myös eikä muuta apua ole jostain syystä saatavilla?



oletko saanut avattua suutasi näille äideille ?

Olen nimittäin yh. Silloin kun lapsi on isällään, niin isä kyllä puolestaan myös järkkää tapaamisensa lapsille sopiviin paikkoihin, leikkipuistoon, kahvilaan, jossa pallomeri ym.

... voin sanoa vain, että olen hoitovapaalla ja lapseni on mukanani lähestulkoon 24/7 ja jos lapsettomat kaverini haluavat tavata minua niin joutuvat samalla tapaamaan myös lapseni. Mieheni on päiväaikaan kotona todella harvoin ja silloin kun on, niin voisin toki poistua kotoa yksin ja jättää lapsen isälle, mutta haluan viettää silloin sitä meidän perheessä harvinaista perheaikaa.



Tosin en ole koskaan vaatinut mitään leikkipuistotapaamisia, vaan olemme kylästelleet puolin ja toisin, lapsellani on ollut leluja mukana, että viihtyy. Tottakai sitä lasta pitää kuitenkin paimentaa tai ainakin hänen touhujaan seurata herkeämättä, joten 100% ei voi keskittyä siihen kaveriin.



Mieheni ei käy kaveritapaamisissa, joten meillä ei voi verrata ihan yksi yhteen. Mutta kyllä mieheni ottaa lapsen mukaan kauppareissuille yms, jos pyydän.



Ehkä sinun pitäisi hankkia lapsettomia kavereita, jos et halua tavata lapsia. Tai sopikaa tapaamiset jonnekin muualle, jos leikkipuistot ovat se ongelma. Ei pientä lasta voi kuitenkaan jättää kaverista kakkoseksi ja yksin kotiin...

Sitä paitsi en mä ainakaan halua jättää lastani jatkuvasti muiden hoitoon, että voin tavata ystäviäni. Vanhemmuus on vastuuta ja tuota vastuun kantaminen tarkoittaa.



Jos mun kaverit eivät halua tavata mua lapseni kanssa, niin olkoot sitten tapaamatta kokonaan. Lapsi on mulle kavereita tärkeämpi, se on tärkein asia koko maailmassa.

jotta olisit tyytyväinen? Tai kuljettaa lapset isovanhemmille hoitoon kenties matkojen päähän? Jos päiväsaikaan sopii tapaamisen (tai ylipäänsä, kun lasten isä on töissä) tai jos ystävä on yh, ei paljon muuta vaihtoehtoa ole. On halvempaa ja helpompaa ottaa lapset mukaan. Oikea ystävä hyväksyy toisen elämäntilanteen. Ja jos oikein pännii, voi kai lapselliselle ystävälle esittää kohteliaan toivomuksen, että tapaisitte aikuisten paikassa vaihteeksi.

Toki jokainen aikuinen ihminen ymmärtää, että jos on pieni lapsi mukana, niin häntä pitää vahtia. Vanhemmuus on kokopäivätyö, ei sitä lasta voi laittaa hyllyn nurkalle, kun äiskä lähtee treffaamaan kavereita.



Kerro toki kavereillesi, ettet halua notkua mainitsemissasi paikoissa. En usko että kukaan mitään tällaista sinulta tietoisesti edellyttää vaan äidit toimivat niinkuin äitinä toimitaan. Varaudu kuitenkin siihen, että kaverisi ovat ensisijaisesti äitejä ja vasta toissijaisesti kavereita, eli tapaamiset eivät ehkä vain sinun ehdoillasi onnistu.

Minulla on kaksi eri kaveriporukkaa. Kummassakin porukassa on nyt yhdellä ystävällä lapsi.



Yleensä tavataan koko porukalla. Ja koko sakin pitää mukautua siihen, että yhdellä on lapsi.



En tiedä, häiritseekö tämä muita lapsettomia ystäviäni. He ovat niin kilttejä, että eivät varmaan tunnustaisi sitä itselleenkään.



Mutta minä olen aika kyllästynyt. Voin elää lapsiperheen elämää sitten, kun minulla on omia lapsia - mutta en halua joutua kärsimään muiden lapsista.



Yritän muiden mukana teeskennellä iloista ja hymyilevää ja saatan sanoa "joo, ei se haittaa, että jouduit taas ottamaan lapsen mukaan, kiva sitäkin on tavata", mutta oikeasti kismittää. Tapaamiset menee ihan pelleilyiksi ja lapsen vahtimiseksi, joudutaan vaihtamaan tapaamispaikkaa ja aikaa lapsiystävällisemmäksi, jne.



Ei ole kerta eikä kaksi, kun äitikaveri on muuttanut koko porukan tapaamissunnitelmat. Lapsen isä ei voikaan katsoa lasta, kun lähtee kavereidensa kanssa harrastamaan. Ja tapaamiset pitää sovittaa niin, ettei vaan olla kahvilassa lapsen päivä-, ruoka- tai iltauniaikaan tai jos on ollut tavoitteena vaikka käydä testaamassa jokin uusi ravintola, niin sitten pitääkin mennä sinne hampurilaispaikkaan, missä on se pallomeri.



Miksi miehet ei ole sidottuja samaan jamaan? Meillä on miehen kanssa ystäväpariskunta. Jos minä tapaan pariskunnan naista, niin mennään tyyliin lastenteatteriin, että pentu pääsee mukaan. Miehet lähtee siksi aikaa pelaamaan golfia. Ikinä ei ole vielä käynyt niin, että miehet lähtisi lapsen kanssa teatteriin tai sirkukseen ja me tytöt mentäisiin vaikka zumbaamaan siksi aikaa. Ei ikinä.

Omat lapset jo sen verran isoja, että kaveritapaamiset onnistuu ilman lapsia. Mutta jälkikäteen kun muistelen pikkulapsiaikaa, niin kyllähän siinä vaan niin useimmiten kävi, että lapset oli mukana tapaamisissa. Toki välillä ilmankin lapsia.



Aikaa ennen lapsia ajattelin kuten sinä. En voinut käsittää miksi aina ne lapset pitää olla mukana.

Kun omia sitten tuli, alkoi valjeta.

Kavereideni kanssa (etenkin lapsettomien) täytyi sopia tapaamisesta hyvissä ajoin, koska heidän kalenterinsa täyttyivät nopeasti. Ja toki itselläkin oli näitä neuvoloita, muskareita, uinteja sun muita.



Varasin siis lastenhoitajan, joko että isä on lasten kanssa tai sitten mummi/joku muu tuttu/kummi. Usein kävikin sitten niin, että isälle tuli työmatka yllättäen, mummi sairastui tms. Ja lyhyellä varoitusajalla en saanutkaan ketään hoitajaa. Siispä vaihtoehtona oli perua tapaaminen osaltani tai lapset mukaan. Perumisista ei oikein kaveripiirissä tykätty, joten lapset tuli mukaan.



Tuossa vaan yksi esimerkki.

että he olisivat lapsen kanssa ja te naisporukassa?

Mieltäni myös kutkuttaa kysymys, että kuinka vanha ap on?

Tosiasia myös on, että jotkut naiset omivat lapsen. eivät luota siihen, että lapsen isäkin voisi hoitaa lasta ihan hyvin. Näin heidän täytyy sitten ottaa se lapsi aina mukaan.

Minulla on kaksi eri kaveriporukkaa. Kummassakin porukassa on nyt yhdellä ystävällä lapsi.

Yleensä tavataan koko porukalla. Ja koko sakin pitää mukautua siihen, että yhdellä on lapsi.

En tiedä, häiritseekö tämä muita lapsettomia ystäviäni. He ovat niin kilttejä, että eivät varmaan tunnustaisi sitä itselleenkään.

Mutta minä olen aika kyllästynyt. Voin elää lapsiperheen elämää sitten, kun minulla on omia lapsia - mutta en halua joutua kärsimään muiden lapsista.

Yritän muiden mukana teeskennellä iloista ja hymyilevää ja saatan sanoa "joo, ei se haittaa, että jouduit taas ottamaan lapsen mukaan, kiva sitäkin on tavata", mutta oikeasti kismittää. Tapaamiset menee ihan pelleilyiksi ja lapsen vahtimiseksi, joudutaan vaihtamaan tapaamispaikkaa ja aikaa lapsiystävällisemmäksi, jne.

Ei ole kerta eikä kaksi, kun äitikaveri on muuttanut koko porukan tapaamissunnitelmat. Lapsen isä ei voikaan katsoa lasta, kun lähtee kavereidensa kanssa harrastamaan. Ja tapaamiset pitää sovittaa niin, ettei vaan olla kahvilassa lapsen päivä-, ruoka- tai iltauniaikaan tai jos on ollut tavoitteena vaikka käydä testaamassa jokin uusi ravintola, niin sitten pitääkin mennä sinne hampurilaispaikkaan, missä on se pallomeri.

Miksi miehet ei ole sidottuja samaan jamaan? Meillä on miehen kanssa ystäväpariskunta. Jos minä tapaan pariskunnan naista, niin mennään tyyliin lastenteatteriin, että pentu pääsee mukaan. Miehet lähtee siksi aikaa pelaamaan golfia. Ikinä ei ole vielä käynyt niin, että miehet lähtisi lapsen kanssa teatteriin tai sirkukseen ja me tytöt mentäisiin vaikka zumbaamaan siksi aikaa. Ei ikinä.

Kun sanot ettet halua elää lapsiperheen arkea, niin kuinka usein oikein tapaatte?? Jos tapaa niin paljon että tuntee elävänsä lapsiperheen arkea, niin ei ihme että lapset on mukana! Ei kukaan useita kertoja viikossa jätä lapsiaan hoitoon kavereiden takia.



Ja se vaan on niin, että varsinkin pienet lapset tahtovat äidin ja iskä jää usein kakkosvanhemmaksi. Siksi se lapsi kulkee useammin äidin kuin isän matkassaa.

Jopa niin, että tämä kaveripariskunnan mies on ollut läsnä. Miehet ovat todenneet, että mitäs järkeä siinä olisi.



Lapsen isä saa mielestään olla ihan kylliksi lapsen kanssa kotona, hän haluaa joskus rentoutua ilman lasta. Ja oma mieheni on sitä mieltä, että lasten kanssa ehtii olla sitten, kun on omia.



Ap on 35-v.



Ei ehkä muuten niin kypsyttäisikään tämä tilanne, mutta kun tuntuu, ettei ole tasapuolista. Naiset kärsii tilanteesta enemmän kuin miehet.



Totta, toinen noista ystävistäni on yksinhuoltaja. Ehdotti hänelle mitä hyvänsä, hän muuttaa aina jutun niin, että nähdään jossain lapsipaikassa tai sitten jonkun kaverin luona. Helpointa olisi mielestäni nähdä sitten hänen luonaan, niin lapsi voisi leikkiä omassa huoneessaan. Mutta sitä hän ei yleensä halua vaan ilmeisesti tahtoo hoitaa lapsen leikkipuistoleikittämisen siinä tapaamisen ohella