Miksi toinen lapsi? Elämä yhden kanssa niin ihanaa. Monilapsisten perheiden elämä näyttää..

vaikka helpompaa ja hauskempaa se meillä ainakin on, kun on useampi kuin vain yksi, tosin, erilaista kyllä.

minusta esikoisella oli liikaa "painetta", kun hän oli vanhempiensa ainoa silmäterä ja koko ajan tavallaan valokeilassa. Kahden lapsen perheenä olemme kaikki rennompia ja meininki on kiva, minusta on hyvä että lapsilla on toisensa, joku joka ymmärtää ja jakaa kokemuksia elämästä. Minusta lapset tuntuvat rohkeilta ja reippailta ja suhteellisuudentajuisilta koska he opettavat toisiaan, oppivat jakamaan ja ottamaan toista huomioon. Uskon että perheitä on erilaisia, ja joissain perheissä yksi lapsi on varmasti paras vaihtoehto. Minusta se on kuitenkin hyvin vaativaa vanhemmille!

minusta esikoisella oli liikaa "painetta", kun hän oli vanhempiensa ainoa silmäterä ja koko ajan tavallaan valokeilassa. Kahden lapsen perheenä olemme kaikki rennompia ja meininki on kiva, minusta on hyvä että lapsilla on toisensa, joku joka ymmärtää ja jakaa kokemuksia elämästä. Minusta lapset tuntuvat rohkeilta ja reippailta ja suhteellisuudentajuisilta koska he opettavat toisiaan, oppivat jakamaan ja ottamaan toista huomioon. Uskon että perheitä on erilaisia, ja joissain perheissä yksi lapsi on varmasti paras vaihtoehto. Minusta se on kuitenkin hyvin vaativaa vanhemmille!

Miehen isä kuoli ennen meidän pikkukakkosen syntymää, ja se viimeistään varmisti asian. Tällaisissa asioissa sisarukset tarvitsevat toisiaan ja pystyvät antamaan tukea. Myös anopin tukemisessa ja hoitamisessa olisi ollut mieletön työ (asumme melko kaukana), jos ei olisi ollut miehellä siskoa. Lapsena sisaruksilla saattaa olla seuraa toisistaan mutta aikuisena sisarukset jakavat vastuun vanhemmistaan. Sekin voi olla nimittäin taakka. Ja surutyötä on suunnattomasti helpottanut jakaminen, se, että joku toinen tietää tarkalleen, mitä on menetetty. Lisäksi meidän lapsillamme on serkkuja, joiden kanssa viettää aikaa, ja serkut ovat tosi tärkeitä ja läheisiä.



Lapsena mieheni ja siskonsa aina tappelivat, joten aina ei se sisarussuhde ole kovin antoisa, mutta varmasti tulee elämässä eteen tilanteita, joissa siitä on vain pelkkää plussaa.

Tokihan ne riitelee ja tappelee välillä niin että multa on hermot mennä, mutta toisaalta on myös ihana seurata kuinka ne kuitenkin on sellainen oma porukkansa, jossa toista autetaan ja puolustetaan tarpeen tullen. Jo nyt lapsina niillä on omat muistonsa yhteisistä jutuista joita muistellaan ja joille hihitetään.

Miehen isä kuoli ennen meidän pikkukakkosen syntymää, ja se viimeistään varmisti asian. Tällaisissa asioissa sisarukset tarvitsevat toisiaan ja pystyvät antamaan tukea. Myös anopin tukemisessa ja hoitamisessa olisi ollut mieletön työ (asumme melko kaukana), jos ei olisi ollut miehellä siskoa. Lapsena sisaruksilla saattaa olla seuraa toisistaan mutta aikuisena sisarukset jakavat vastuun vanhemmistaan. Sekin voi olla nimittäin taakka. Ja surutyötä on suunnattomasti helpottanut jakaminen, se, että joku toinen tietää tarkalleen, mitä on menetetty. Lisäksi meidän lapsillamme on serkkuja, joiden kanssa viettää aikaa, ja serkut ovat tosi tärkeitä ja läheisiä. Lapsena mieheni ja siskonsa aina tappelivat, joten aina ei se sisarussuhde ole kovin antoisa, mutta varmasti tulee elämässä eteen tilanteita, joissa siitä on vain pelkkää plussaa.

eli lapsena ns aina tappelisivat ja vasta aikuisena surun myötä olis jotain läheisempää...

2 tai useampikin menee jos on tarpeeksi väliä.

Meillä oli ok kun oli sisarusten välillä 4-6 vuotta, vanhemmat olivat kyllä pitkään lasten kanssa, mutta nyt n. 55 vuotiaina jo kahdestaan.

Kaikki saivat vuorollaan olla tarpeeksi kauan "vauva" ja tappelua oli vain sen itseä nuoremman kanssa, muiden kanssa ei tarvinnut tapella, silti olen hyvin läheinen sisarusteni kanssa, en ehkä nuorimmaisen kanssa niin paljon, koska hän syntyi kun olin jo lähtenyt kotoa, mutta hän on taas sitten ollut hyvin läheinen minun lapseni kanssa, kuin sisarukset. Minusta seuraavaksi nuorin pikkusisko kiusasi minua pienenä, mutta nyt olemme toistemme parhaat kaverit:)

kuin muutama lapsuuden tappeluvuosi.



Itse olen myös kuullut vanhempiensa hoidosta stressaantuneista ainokaisista. Vastuu esim. dementoituneesta vanhemmasta on aika suuri ainoalle lapselle. Eikä ole edes ketään jakamassa huolta.



Tietysti sisaruussuhde voi olla vaikeakin, mutta yleensä kai ei. Itse ainakin nautin omia lapsia katsellessani, kun näen miten he tykkäävät toisistaan ja viihtyvät toistensa kanssa. Toki sisarukset voivat välillä ärsyttääkin, mutta toivoisin lasten olevan vielä aikuisenakin toisilleen läheisiä ja toistensa tukena. Niitä vaikeitakin hetkiä kun useimpien elämään mahtuu.

"Liian suuri" ikäero ei minusta ole hyväksi. Itselläni on 7 vuotta nuorempi sisarus emmekä ole kovin läheisiä. Ikäeroa on aina ollut liikaa, että olisimme olleet kavereita. Tulemme toki toimeen ja olemme aika läheisiäkin, mutta läheisempi suhde olisi, jos olisimme olleet iältämme lähempänä toisiamme.

2 tai useampikin menee jos on tarpeeksi väliä. Meillä oli ok kun oli sisarusten välillä 4-6 vuotta, vanhemmat olivat kyllä pitkään lasten kanssa, mutta nyt n. 55 vuotiaina jo kahdestaan. Kaikki saivat vuorollaan olla tarpeeksi kauan "vauva" ja tappelua oli vain sen itseä nuoremman kanssa, muiden kanssa ei tarvinnut tapella, silti olen hyvin läheinen sisarusteni kanssa, en ehkä nuorimmaisen kanssa niin paljon, koska hän syntyi kun olin jo lähtenyt kotoa, mutta hän on taas sitten ollut hyvin läheinen minun lapseni kanssa, kuin sisarukset. Minusta seuraavaksi nuorin pikkusisko kiusasi minua pienenä, mutta nyt olemme toistemme parhaat kaverit:)

kiljumista ja sekasortoa :D Riippuu niin lasten luonteesta, minkälaista se elämä on..

Meidän ainokainen on ollut aina todella eläväinen, vilkas ja haasteellinen ja se on ollut yksi syy miksi meille ei tule toista lasta. En jaksaisi kahden ikiliikkujan kanssa :)

Entä jo teidän perheen elämä yhden lapsen kanssa ei olisikaan rauhallista, niin katuisitko sitten lapsen tekoa kokonaan?

..monesti ihan kamalalta. Huutoa, kiljunaa, sekasortoa, stressiä, äidit hermoromahduksen partaalla, parisuhde mennyttä. Meillä rauhallista ja ihanaa eloa ihanan poikamme kanssa, miksi "riskeerata" tämä... Kuitenkin mietityttää että "pitäisikö" toinen lapsi yrittää hankkia. Mielipiteitä?

Yksi lapsi, nyt 9 v. Erosin muutama vuosi sitten. Nyt uusi ukko ja olen raskaana. Arki ei ole varmasti hulinaa kun tuo esikoinen on noin vanha jo. : )

..monesti ihan kamalalta. Huutoa, kiljunaa, sekasortoa, stressiä, äidit hermoromahduksen partaalla, parisuhde mennyttä. Meillä rauhallista ja ihanaa eloa ihanan poikamme kanssa, miksi "riskeerata" tämä... Kuitenkin mietityttää että "pitäisikö" toinen lapsi yrittää hankkia. Mielipiteitä?

toista lasta jos siltä ei tunnu.

esimerkiksi perustelu että kaveriksi toiselle tuntuu ihan siltä kuin se syntyvä ei olisi arvokas omana itsenään vaan tulisi leluksi ja paikkaamaan jotain leluvajetta.

Mitä sitten kun vanhemmat ovat jo alunperin ajatellleet että yksi lapsi saa riittää ja tulee ongelmia niin ketä sitten syytetään? Uutta lasta vai sitä sisarusta jolle tämä "leikkikaveri" on tehty?

Useammassa lapsessa on useamman lapsen työ. Ei lapset mene "siinä sivussa". Jokainen syntyvä on arvokas omana itsenään ja oikeutettu saamaan oman huomionsa.

Tuo sekasortoinen aika on niin lyhyttä että enpä sitä enää muista. Meillä kolme vanhinta on jo koulussa ja kuopus 1,5v. Toki kauhulla odotan joka vuotisia vatsatauteja mutta ne ovat pieni paha.

On ihan ok, että haluaa päästä helpolla ja tehdä muutakin kuin laittaa ruokaa ja passata muita. Mitä elämä ison perheen vanhempana on. ja kahdessa lapsessa jo täysi työ. Yhden kanssa ehtii hoitaa itsensäkin ja lapsi saa hyvät ystävyyssuhteet, kun jaksaa panostaa myös lapsen kavereihin.

Ja vaikka asia onkin tabu, suurij osa ihmisistä vihaa sukulaisiaan. myös sisarisaan.

En pitänyt yhtään pikkulapsiajasta, ja toivoin vain sen olevan pian ohi.



Myöskin ystävieni lapsista eniten viihdyn juuri yli nelivuotiaiden kanssa.



Monilapsisten ystävieni perheissä on tosiaan ääntä ja elämää, ja arvostan heidän ratkaisujaan, eivät vain mitenkään soveltuisi meille:)

4 pienellä ikäerolla muksut ja nimenomaan jokanen on toivottu ja hankittu.



Parisuhde voi pulleasti, itse nautin olla kotona lapsien kanssa, ei stressiä. Kiljumiset ja huudot kuuluu elämään!



Ei teidän "pidä" hankkia lapsia jos siltä ei tunnu.

Meidän on ihan turha spekuloida että mitäs jos jne, koska tilanne nyt on tämä.



Minä en pidä tuosta ajatuksesta että se toinen lapsi pitää tehdä leluksi että itse pääsee helpommalla. Lapset ei välttämättä viihdy yhtään keskenään jos ovat luonteeltaan ihan erilaisia. Minä tiedän sisaruksia, jotka ovat kiinnostuneita ihan erilaisista asioista joten vanhemmilla on täysi työ keksiä heille molemmille tekemistä ja pitää erossa toisistaan kun ei siitä yhdessä leikkimisestä mitään tule. Samoin yhdet ala-asteikäiset pojat tappelee niin raivokkaasti että ei ole mitään herkkua. Suurin osa sisaruksistahan tulee toimeen keskenään mutta joskut ei pärjää yhtään lapsenakaan.

hienoimpia asioita oli saada sisarus esikoiselleni. Tulevat hyvin toimeen keskenään, ihana seurata heidän touhujaan. Koska ovat leikkikavereita toisilleen, niin minulle jää jopa omaa aikaa.



Koin yhden lapsen äitinä olemisen paljon rankempana.

Molemmissa on puolensa. Minullakin painoi se, että on mukava, kun on erilaisia persoonia, lapsilla elämässä sisaruksia. Meillä siis kolme pientä lyhyellä välillä. Tottahan monen kanssa on erilaista kuin yhden. Varmasti enemmän yövalvomista keskimäärin ja tekemistä piisaa, mutta se tiukka aika on tosi lyhyt ja lapset kasvavat. Heistä on seuraa toisilleen ja me nautimme perheestämme. En silti sano, että jokin toinen ratkaisu on huonompi. Kyllä yksikin lapsi on hyvä

Meillä on pojilla ikäeroa 2,5v. Ei todellakaan voi sanoa että olisi kovin helppoa. Toisella kauhea uhma ja toinen niin pieni vielä. Huh, leluksi.

Saatanhan minä tulevaisuudessa "helpolla" päästä. Ehkä, sitä ei tiedä. Mutta en menisi sanomaan että helppouden takia toisen lapsen tein.