Miksi toinen lapsi? Elämä yhden kanssa niin ihanaa. Monilapsisten perheiden elämä näyttää..

Kivasti vastauksia ja näkökulmia, kiitos. Olen itse ainoa lapsi, enkä ole kärsinyt osastani - päinvastoin, mikä varmaan vaikuttaa siihen, että tuntuu jotenkin vaikealta ajatukselta "hankkia" toinen lapsi. Olen ollut hyvin läheinen vanhempieni kanssa ja olen vieläkin, ja jotenkin ajattelen että se on sen ansiota, että olen ainoa lapsi. Ei ole ollut sisaruksia viemässä pois vanhempien merkitystä ja kieltämättä olen saanut olla se maailman napa. Siitä huolimatta minusta ei ole kasvanut muista välittämätöntä itsekeskeistä paskiaista, vaan olen empaattinen, auttavainen ja sosiaalinen ihminen.



Näitä vielä mietinkin, jos joku vielä jakaisi näkemyksiään:



- Onko vanhempien merkitys jotenkin vähäisempi lapselle monilapsisessa perheessä kuin yksilapsisessa perheessä? Toivoisin, että minulla olisi kaikissa ikävaiheissa läheinen ja vahva suhde lapseeni (kuten itselläni on ja on ollut vanhempieni kanssa).



- Miten toista lasta osaa rakastaa kuten ensimmäistä (joka on todella toivottu ja rakastettu)? Tuntuu pahalta että mitä jos en osaakaan jakaa äidinrakkautta tasaisesti molemmille, kun tuo esikoinen on niin älyttömän rakas?



Ihan käytännön asioita vielä ovat mm. että meillä menisi asunto vaihtoon, jos tulisi toinen lapsi. Mitään hoitopaikkoja ei myöskään ole - yhden ehkä joskus saisi johonkin vaikka leffareissun ajaksi, mutta kahta jo epäilen.. Ja kun ei ole kotona tottunut älyttömään sirkukseen ja älämölöön, niin päähän sattuu ajatus siitä että joka päivä olisi sellaista, mitä monilapsisten kaveriperheiden luona näkyy....



Mutta: sitten mietin sellaistakin, että mitä jos tuolle ainokaiselle tapahtuu jotain - miten ikinä selvitä siitä jos on vain yksi lapsi... todella itsekäs näkökulma, myönnän. Ja monihan kertoo miten tärkeitä sisarussuhteet ovat ja sellainen olisi hienoa tarjota lapselle/lapsille. Itselläni on vaan kokemusta päinvastaisesta: mieheni ja veljensä ovat hyvin etäisiä, molemmat vanhempani ovat riitautuneet omien sisarustensa kanssa niin että osaan ei ole edes puhevälejä, paras ystäväni on täysin sotajalalla omiensa kanssa jne. Huhhuh. Parhaimmillaankaan en tiedä kuin kohteliaita välejä sisarusten kesken ehkä yhtä ihanneperhettä lukuunottamatta, missä kaikki ovat toistensa ylimpiä ystävíä.



AP

Tuo sekasortoinen aika on niin lyhyttä että enpä sitä enää muista. Meillä kolme vanhinta on jo koulussa ja kuopus 1,5v. Toki kauhulla odotan joka vuotisia vatsatauteja mutta ne ovat pieni paha.

Jokavuotiset vatsataudit ei ole mitenkään kiveen hakattu. Meillä esim. ei ole koskaan ollut mitään koko perheen kattavia tai edes kaikki lapset kattavia vatsatauteja, ja pisimmilläänkin oksennustauti on kestänyt n 6tuntia.

Tiedän että ollaan yhdeltä riesalta säästytty, mutta on meitä muitakin, mun kaveripiirissä aika monissa perheissä vatsatudit on harvinaisuus.

T: äiti, 3 lasta, lapset koulussa/pk:ssa

Kivasti vastauksia ja näkökulmia, kiitos. Olen itse ainoa lapsi, enkä ole kärsinyt osastani - päinvastoin, mikä varmaan vaikuttaa siihen, että tuntuu jotenkin vaikealta ajatukselta "hankkia" toinen lapsi. Olen ollut hyvin läheinen vanhempieni kanssa ja olen vieläkin, ja jotenkin ajattelen että se on sen ansiota, että olen ainoa lapsi. Ei ole ollut sisaruksia viemässä pois vanhempien merkitystä ja kieltämättä olen saanut olla se maailman napa. Siitä huolimatta minusta ei ole kasvanut muista välittämätöntä itsekeskeistä paskiaista, vaan olen empaattinen, auttavainen ja sosiaalinen ihminen.

Näitä vielä mietinkin, jos joku vielä jakaisi näkemyksiään:

- Onko vanhempien merkitys jotenkin vähäisempi lapselle monilapsisessa perheessä kuin yksilapsisessa perheessä? Toivoisin, että minulla olisi kaikissa ikävaiheissa läheinen ja vahva suhde lapseeni (kuten itselläni on ja on ollut vanhempieni kanssa).

Mielestäni tuo asia on enemmän kiinni vanhemmista kuin lapsiluvusta. Totta kai jos perheeseen syntyy kovin monta lasta pienin ikäeroin, se väistämättä verottaa vanhempien mahdollisuuksia jakaa huomiota kaikille, MUTTA se asia mikä tässä usein unohtuu, on se, että myös sisarukset sitten antavat sitä huomiota toinen toiselleen. Eli osa siitä ajasta, mitä vanhemmat aiemmin ovat leikkineet ja viihdyttäneet ainokaista, tuleekin sen sisaruksen avulla täytetyksi ihan luonnostaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö vanhempia tarvittaisi ja etteikö heidän antamansa aika olisi tärkeää, lähinnä siinä vain lapsen mahdollisuus erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin oman perheen sisällä monipuolistuu.

Meitä on ollut kaksi lasta, mutta ei äitini ole kovin jaksanut/osannut meidän kanssa touhuta. Nyt aikuisia olemme läheisiä, mutta hän on meidät kasvattanut oman aikanas tyylillä: puhtaat vaatteet ja siisti koti on tärkeintä, ja lapset viihdyttäkööt itse itsensä. Monien ystävieni perheissä on ollut 3-4 lasta, ja kaikilla on ollut aina todella läheinen suhde vanhempiinsa. Eli enemmän se on kiinni vanhemmista ja heidän halustaan panostaa lapsiin, kuin lapsiluvusta.

- Miten toista lasta osaa rakastaa kuten ensimmäistä (joka on todella toivottu ja rakastettu)? Tuntuu pahalta että mitä jos en osaakaan jakaa äidinrakkautta tasaisesti molemmille, kun tuo esikoinen on niin älyttömän rakas?

Yleinen pelko, yleensä täysin aiheeton. Sehän se useamman lapsen vanhemmuudessa onkin se suurin rikkaus, kuinka itsestään huomaa, että omasta lapsestaan osaa löytää ne parhaat puolet, vaikka luonne olisi millainen. Esim. meillä on kolme aika erilaista lasta. Esikoinen on todella oikeudenmukainen ja empaattinen, välillä vaan rasittavan vilkas älämölöäjä. Keskimmäinen on äärimmäisen herkkä taiteilijasielu, joka elelee haavemaailmoissaan ja kolmonen on täysin pitelemätön rämäpää, joka tekee mitä tykkää, mutta on myös äärimmäisen omatoiminen. Ja kaikki aivan mahtavia tyyppejä ja äärimmäisen rakkaita omina itsenään. Sekin vielä, että eriluonteiset sisarukset opettavat toinen toisiaan myös tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen, ja myös paremmin ymmärtämään ihmisten erilaisia tapoja mm. reagoida asioihin.

Ihan käytännön asioita vielä ovat mm. että meillä menisi asunto vaihtoon, jos tulisi toinen lapsi. Mitään hoitopaikkoja ei myöskään ole - yhden ehkä joskus saisi johonkin vaikka leffareissun ajaksi, mutta kahta jo epäilen.. Ja kun ei ole kotona tottunut älyttömään sirkukseen ja älämölöön, niin päähän sattuu ajatus siitä että joka päivä olisi sellaista, mitä monilapsisten kaveriperheiden luona näkyy....

Tuohon voi toki itse vaikuttaa: ottaa itse aina välillä naapurin lapsia/ lapsen kavereita tms. tuttavaperheiden lapsia hoitoon, ja sopii vastavuoroisuudesta. Tai vaihtoehtoisesti siitä, että maksaa hoidosta. Mä olen tehnyt kumpaakin. Kunnon yya-sopimukset naapuruston kanssa on todella kullanarvoiset! Me ollaan muutettu viimeksi vuosi sitten, ja mulla on jo nyt sellaiset verkostot, että käytännössä mikä tahansa iltareissu kyllä onnistuu.

Mutta: sitten mietin sellaistakin, että mitä jos tuolle ainokaiselle tapahtuu jotain - miten ikinä selvitä siitä jos on vain yksi lapsi... todella itsekäs näkökulma, myönnän. Ja monihan kertoo miten tärkeitä sisarussuhteet ovat ja sellainen olisi hienoa tarjota lapselle/lapsille. Itselläni on vaan kokemusta päinvastaisesta: mieheni ja veljensä ovat hyvin etäisiä, molemmat vanhempani ovat riitautuneet omien sisarustensa kanssa niin että osaan ei ole edes puhevälejä, paras ystäväni on täysin sotajalalla omiensa kanssa jne. Huhhuh. Parhaimmillaankaan en tiedä kuin kohteliaita välejä sisarusten kesken ehkä yhtä ihanneperhettä lukuunottamatta, missä kaikki ovat toistensa ylimpiä ystävíä.

AP

Mullakin oli ainoan lapsen kanssa tolkuton menettämisen pelko, ja voin kertoa, ettei se kyllä helpota yhtään, kun lapsia on useampia. LÄhinnä moninkertaistuu. Kun se suuri rakkaus tuo mukanaan myös ne suuret pelot ja ahdistukset. Mutta on se rakkaus silti aina suurempaa.

Mun lähipiirissä sisarussuhteet on kyllä todella tärkeitä, ja sisarukset läheisiä keskenään. Itsekin olen veljeni kanssa läheinen, ja sisarpuoleni kanssa myös, vaikka tutustuimme vasta pari vuotta sitten.

Ja hei, siihen, millaisiksi sisarussuhteet muodostuu, voi kyllä vaikuttaa todella paljon! Pahinta mitä tiedän, on loputon hyvittely esikoiselle siitä ainokaisen aseman menettämisestä. Tiedän perheen, jossa sitä harrastetaan vielä 40-vuotiaalle esikoiselle... Perhe on teidän ja jos te päätätte tehdä toisen lapsen, on hänellä oltava oikeus samanlaiseen asemaan kuin esikoisella. Lapsia voi kasvattaa kunnioittamaan, arvostamaan ja ymmärtämään toisiaan. Monissa perheissä vaan lapset saavat toisiaan kohdella tavoilla, mitä ei koskaan hyväksyttäisi kavereita tai muita ihmisiä ylipäätää kohtaan. Ei esim sisarusten välistä epäreilua kiusaamista todellakaan pidä hyväksyä. Normaalit sisaruskinastelut erikseen.

koko toisen raskauden ajan etten rakasta toista lasta niin paljon kuin ensimmäistä, mutta kun se nostettiin rinnalle synnytyksen jälkeen tuli siitä aivan yhtä rakas kuin ensimmäisestä lapsesta!! Molempia rakastan aivan yhtä paljon!!!



enempää lapsia ei meille tule! kaksi tyttöä 2 vuoden ikäerolla on aivan täydellistä meille!! nyt on meidän perhe kasassa ja onnellinen!!!



t.kaksi rakasta omaava äiti

Halutaanko tehdä arjesta haastavampaa, ja tehdä toinen lapsi?

No, päädyimme tekemään, ja onneksi niin.

Arvelin etten mitenkään pystyisi rakastamaan toista yhtä paljon kuin ekaa. Höpöhöpö, rakastan . Lapsi vielä eri sukupuolta ja luonteelta erilainen, eli täydellinen lisä meidän perheeseen.

Kolmaskin lapsi alkoi sitten mietityttää.. tehdänkö vielä yksi? Rakastanko häntä yhtä paljon..? Miten talous kestää? Parisuhde?

pätimme ottaa riskin, kolmas syntyy näinä päivinä.



Jokainen lapsi on siis ollut rikkaus, rakkaudesta tehty. Meidän jälkeläiset. :)

Huonona päivävä siis :)

Hyvinä päivinä (näitä onneksi suurin osa) meno on aivan erilaista, ääntä toki riittää mutta elämä on iloista ja asenne positiivinen.



Itse olen monilapsisesta perheestä enkä osaa ajatella yksilapsista perhettä PERHEENÄ kuten sen itse koen (älkää ottako loukkauksena). Mielestäni elämään kuuluu ääntä ja meininkinä ja mitä useampi persoona, sitä sekavampi soppa iloineen ja suruineen. Toki itsekin osaan myös nauttia rauhallisuudesta ja kaipaan omaa aikaa ilman lapsia, mutta en usko, että tottuisin elämään vain yhden lapsen äitinä.

ihmissuhteisiin (siis saako sympatiaa, kun vanhemmat dementoituvat jne.) vaikuttaa muukin kuin sisarusten määrä. Yhdelle lapselle voi ihan hyvin opettaa sellaiset ihmissuhdetaidot, että hän pystyy ylläpitämään YSTÄVYYSSUHTEITA, jotka kantavat elämässä. Ja toisaalta äitini, joka on isosta perheestä, pääasiassa haukkuu sisaruksiaan, joita hyvin harvoin tapaa. Mikäs sen ihanampaa kuin iso lämmin perheyhteisö, mutta ei se itsestäänselvyys ole.



Itselläni on kaksi lasta neljän vuoden ikäerolla, enkä totisesti kumpaakaan vaihtaisi, mutta näin jälkeenpäin ajatellen: esikoinen on sellainen luonne, että hänelle ainokaisena olo olisi varmaan sopinut. Hän on sellainen elä ja anna toistenkin elää -luonne, jonka saa raivon valtaan roikkumalla kiinni hänessä, sotkemalla hänen leikkinsä ym. häirinnällä. Sen sijaan hän ihailtavasti antaa toisten tehdä omia juttujaan rauhassa, ei haasta riitaa jne. Hän vain on perusluonteeltaan tuollainen. Ja voitte arvata, että haasteensa on ollut, kun kuopus syntyi...

on tosiaan mukavaa. Onneksi juna tehdä lisää on mennyt jo ohi. Hoidin yhden viikonlopun kaverin lapsia, jotka ovat oikein mukavia ja "kilttejä" lapsukaisia, mutta kyllä silloin todella tajusin miten kivaa ja helppoa meidän elämä on. Oma eskari-ikäinen lapsikin on kyllä onnellinen, tiedä sitten muuttuuko tilanne joskus ja milloin? Tänään viimeksi kuuntelin kuinka se lauleskeli leikkiessään kun tein aamiaista ja ajattelin, että tänään ollaan onnellisia, tulevaisuudesta ei voi tietää.

Halusin tehdä kaiken oikein ja täydellisesti. Yhden vauvan kanssa olisin ehkä onnistunut paapomaan lapsen piloille. Kahden kanssa oli pakko ottaa maalaisjärki käyttöön. Nyt sisaruksista on seuraa toisilleen ja ovat hienosti oppineet jakamaan kaiken...

kokemusta siitä etteikö ainokainen oppisi jakamaan, päinvastoin. Varsinkin kun seuraa useampilapsisia perheitä ja miten niissä nimenomaan koko ajan väännetään siitä kuka saa käyttää mitäkin tavaraa ja kuka ei. Se jatkuva riita on oikeastaan rasittavimpia asioita monilapsisten kavereiden perheissä. Mun ainokainen esim. on usein halunnut viedä kaverin synttäreille ostetun lahjan lisäksi jonkin oman tavaransa, ja on vietykin.

Oli kyse sitten siitä että jättää lapset kokonaan tekemättä tai siitä että haluaa vain 1 tai 2 lasta.



Itse olen ainokainen enkä koskaan ole kaivannut sisaruksia. Ja kannattaa muistaa että ainokaisten itsekkyys on pelkkä myytti, tätä asiaa on tutkittu laajasti ja havaitut että ainoat lapset ovat ihan yhtä sosiaalisia, epäitsekkäitä yms. kuin sisaruksellisetkin. Eli lapsen sosiaalisen "koulutukseen" ei tarvita sisaruksia.

Eikö ihmisillä ole puolisoa tai ystäviä joiden kanssa elää vanhempien kuoltua kun aina hoetaan tuota ainoan lapsen yksinäisyyttä? Minulle ainakin ystävät ovat aina olleet läheisempiä kuin sisarukseni joita niitäkin on neljä. Tuo kalskahtaa liialliselta perhekeskeisyydeltä - ei maailma ole mikään pelottava paikka johon jäädään yksin jos ei ole sisaruksia. Maailma on täynnä ystävyyttä ja rakkautta, välittäviä ja empaattisia ihmisiä!

Yksi lapsi on aivan hyvä, siihen meilläkin jää kun arvostan rauhaa enemmän kuin hermoille käyvää hulinaa. Lapsen kavereille pidetään ovat auki ja sen hulinan kestän, mutta en hulinaa ja tappelua, jollaista suurperheissä näkee.

meillä nimittäin on neljä aika peräkkäin syntynyttä ja on kokemusta.

Mutta ap.n asiaan. Älä tee toista jos tuntuu siltä. Kuuntele itseäsi. Ainokaiset oppivat myös sosiaalisiksi ja saavat kavereita.

Ainokaisen kohdalla vaan joudut olemaan sosiaalisempi itse, koska ainoa lapsi haluaa aina kavereita kylään tai itse jonnekin. Isossa perheessä (tai ainakin meillä, yritän olla yleistämättä), viihtyvät kotona paljon, koska kavereita on kotona.

Tämä menee niin, että meillä on koko kesän pyörinyt omat lapset mukaan lukien 4-10 lasta. Yökylässä on melkein aina ollut joku. Ja aika moni näistä lastemme kavereista on ainoita kavereita. Homma pelaa hyvin yhteen. Kukaan ainokainen ei ole ollut lellitty (no, ehkä ihan pienenä joutui opettamaan talon tavoille, että meillä kerätään jäljet itse, ketään ei potkita ulos, ettei häiritse yms.) vaan ovat sosiaalisia, kivoja tyttöjä ja poikia.

Varsinkin ainoat pojat tuntuvat tykkäävän siitä, että porukkaa on enemmän ympärillä. Viihtyvät porukassa hyvin ja ovat omatoimisia. Oikein nostan hattua heidän äideilleen kasvatuksesta.

Olen kyllästynyt tähän ainoiden lasten haukkumiseen. Minulla ei ole huonoja kokemuksia.

Yksi asia, mikä on joskus kummastuttanut aikoinaan on se, että ainokaiset ovat enemmän meillä kuin haluavat kotiinsa kavereita. Joissain perheissä on esim niin, että heille ei saa tulla yökylään, mutta heidän lapsi on meillä nyt kesällä aika tiiviisti yökylässä. Se kyllä ei minua haittaa jos lapsi suostuu nukkumaan siskonpedissä lattialla ja hyväksyy, että jääkaapissa ei ole vanukkaita ja erityisherkkuja vaan meiltä löytyy puuroa, perunaa ja kastiketta ja leipää. Ei nimittäin ole varaa ostaa kymmenelle lapselle pikkuherkkuja vaan syötän porukan keitoilla yms. edullisella ruoalla.

Mutta niissä perheissä, mihin ainokaisen kotiin saa mennä, viihtyy myös minun lapseni. Hän saa sitä hiljaisuutta ja rauhaa, mitä ei aina kotoa löydy ja hyötyy siitä. Eli vastavuoroisuus pelaa.

Neljän kanssa alkaa olla aika vaativaa, mutta kyllä neljänkin kanssa pärjää kun oppii organisoimaan.

Kahden kanssa on neljään verrattuna ihan helppoa, hiljaista ja rauhallista. Yhden kanssahan on ihan supertylsää!

Eli siis suosittelen lämpimästi toisen hankkimista.

ei tule olemaan helppoa aikuisena. Sisarukset ovat elämän suola.

ihan tyhmää väitellä;)

Menettämisen pelko vain lisääntyy kun lapsia on enemmän. Nyt on neljä, joiden menettämistä pelkää.



Rakkautta riittää ja oikeastaan rakkaus vain kasvaa kun tulee lapsia enemmän. Se suhde jotenkin muuttuu kun heitä on enemmän kuin yksi. En osaa selittää, mutta se vain jotenkin muuttui kun syntyi toinen, kolmas jne..



Pystyt ainokaisellesi antamaan enemmän kuin me duunariperhe neljälle. Lapsesi pääsee ulkomaille ja pystyt hänelle tarjoamaan monissa asioissa parasta. Älä siis stressaa siitä jos muut painostaa. Ajattele näitä positiivisina asioina. Meillä nimittäin ainakin kitisevät sitä, että kun ei saa sitä, mitä kavereilla on. Vastaan, ei saa ja sillä selvä. Mutta tarjoaisin mielelläni itsekin ulkomaanmatkoja ja merkkifarkkuja yms.



Itse olen myös suurperheestä. Suhde äitiini on läheinen. Vaikka lapsia on useampi niin se ei silti merkitse sitä, että suhde vanhempiin olisi etäisempi. Meillä kaikkilla lapsilla on OMA suhde vanhempiimme ja se on meillä kaikilla läheinen ja rakas.



Keskenään emme aina ole tulleet toimeen ja toisinaan olemme tulleet. Sisaruksien kanssa riitelyssä on vain se, että voit riidellä ihan rauhassa ja tiedät, että ei se kuitenkaan sua hylkää kokonaan. Toki tiedän perheitä, missä sisarusten välit on kokonaan poikki.



Meillä on isot ikäerot ja sekään ei kuitenkaan ole estänyt, että olisimme sisarusten kanssa läheisiä. Isoveljeni ovat minua 15 vuotta vanhempia ja ovat minua paljon hoitaneet. Meillä on ihan oma suhteemme siksi. Siskoni kanssa on välillä ollut etäistä, koska elimme ihan eri elämäntilanteissa. Nyt keski-iässä elämme myös, mutta olemme lähestyneet toisiamme ja huomanneet, että eipä määrätyistä asioista kehtaa muille puhua kuin siskolleen. Olemme viettäneet ihania saunailtoja pohtien omia heikkouksiamme, vaihdevuosiamme, elämäämme ja nauraneet hervottomasti ja välillä itkeneet. Ihanaa kun on sisko.



Mutta silti, älä tee toista jos ei siltä tunnu. Lapsesi ei joudu siitä kärsimään. Ainoa, minkä neuvon annan, on se, että älä pane ainoaasi liian suuria odotuksia. Eräs kaverini nimittäin sanoi, että oli kauheaa kun häneltä odotettiin kaikkea mahdollista kun oli ainoa. Hänen piti täyttää ne vanhempien kaikki toiveet kun ei ollut muita lapsia.

Hän repi itsensä irti vanhemmistaan niin, ettei pitänyt heidän loppuelämän aikana mitään yhteyttä. Ihan vain siksi, että sai oman mielenterveytensä säilytettyä.

ovat kyllä kuin orpot piruparat välillä. Mun lapsilla on aina ollu kaveri seurana mutta nämä ainokaiset ovat perheen kesken ollessaan aina yksin. Ilmankos ovatkin sitten aina meille tunkemassa...meillä muuten 3 lasta ja enimmäkseen nauretaan :D:D:D

Lapseni on ainokainen ja viihtyy hyvin sekä porukassa, mutta nauttii myös yksinolosta.



Olemme tehneet paljon reissuja, eikä ole koskaan vinkunut kaverin puutetta niillä, eikä myöskään kotona.



Kavereita saa kutsua kyllä miten usein haluaa, ja useimmiten kavereidensa kanssa ovatkin meillä. Mukavaa niin, enkä pidä sitä tunkemisena, vaan mielelläni pyydetään myöskin yökylään.



Joukkuelajia harrastavana olen myös nähnyt, että osaa olla isossa porukassa ja ottaa toiset huomioon.



Mutta se miten yhdessä perheessä on, ei ole tietenkään koko totuus asioista.

ovat kyllä kuin orpot piruparat välillä. Mun lapsilla on aina ollu kaveri seurana mutta nämä ainokaiset ovat perheen kesken ollessaan aina yksin. Ilmankos ovatkin sitten aina meille tunkemassa...meillä muuten 3 lasta ja enimmäkseen nauretaan :D:D:D

Miten niin ainoa lapsi on yksin kun ollaan perheen kesken? Onhan vanhemmista hänelle seuraa! Taisit paljastaa teidän arjestanne sen ettet itse vietä aikaa lastesi kanssa vaan annat sisarusten olla keskenään. Eli et ymmärrä että lapsi voi nauttia vanhempiensa seurasta kun teillä ei niin ole.

itse olin kotona viihtyvä ainoa lapsi, kävin kyllä kavereilla ja kaverit meillä mutta ei tämä todellakaan jokapäiväistä ollut. Viihdyin ja viihdyn erinomaisesti yksinkin, enkä aina kaipaa seuraa vaikka yleisesti ottaen olenkin sosiaalinen ja tykkään olla isossakin porukassa. Sen sijaan esim. 3 serkkuani (siis sisaruksia keskenään) vaativat usein kavereita mukaan vaikkapa mökille.

En myöskään lapsena koko ajan kinunnut vanhempia seuraksi, koska äiti oli opettanut leikkimään yms. myös itsekseen. Eli ihan pienenä äiti pisti leikin alkuun ja oli jonkun aikaa seurassani ja minä jatkoin jossain välissä itsekseni. Siitä se sitten lähti.

Eiköhän tämäkin ole persoonakysymys ennemmin kuin sisarusten määrästä riippuva asia.

Ainokaisen kohdalla vaan joudut olemaan sosiaalisempi itse, koska ainoa lapsi haluaa aina kavereita kylään tai itse jonnekin. Isossa perheessä (tai ainakin meillä, yritän olla yleistämättä), viihtyvät kotona paljon, koska kavereita on kotona.