Miksi toinen lapsi? Elämä yhden kanssa niin ihanaa. Monilapsisten perheiden elämä näyttää..

valitti, että eivät voineet olla mökillä kun heidän ainoa lapsi (poika 9v), ei viihdy siellä yksin. Oli pakko tulla kotiin, että poika sai kavereita.

Joku ainoa lapsi ei viihdy yksin, joku viihtyy. Joku sisaruksellinen ei viihdy yksin (tai pelkästään sisarusten seurassa), toinen viihtyy. Kaikenlaisia näistä olen kohdannut :)

valitti, että eivät voineet olla mökillä kun heidän ainoa lapsi (poika 9v), ei viihdy siellä yksin. Oli pakko tulla kotiin, että poika sai kavereita.

Kaikille helpompaa ja hauskempaa. Inhosin sitä esikoisen jatkuvaa viihdytystä, ja tunsin koko ajan, että hän kaipaisi toisen lapsen seurakseen, eikä vain vanhempiaan. Nyt on kaksi ja tietysti melua ja vilskettä enemmän kuin yhden kanssa, mutta tuntuu luontevalta että lapset meluavat omiaan ja vanhemmat saavat olla aikuisia eivätkä ainokaisensa leikkikavereita. Tietysti on kaverit, mutta ainakaan meidän naapurustossa tällaiset päiväkoti-ikäiset eivät vielä pahemmin käy toistensa kotona leikkimässä.

tajuttoman tylsää olla mökillä ja leikkiä kesät aina yksin. Olin äärettömän kateellinen naapurin tytöille, joilla oli ikäeroa 1 vuosi.



Ainoana lapsena olin aina altavastaajan asemassa, koska minut olisi voinut jättää yksin koska tahansa ja minulla ei olisi ollut ketään. Sisaruksilla oli aina toisensa.



Iltaisin kun piti lähteä kotiin, olin aina vanhempieni kanssa. Kuinka tylsää ja yksinäistä. Eihän meillä voinut joka ilta olla yökavereitakaan.



Pääsin matkoille ja sain kaikkein parasta, koska oli rahaa. Mutta silti koin aina yksinäisyyttä. Eniten olisin toivonut maailmassa sisarusta.



Meillä on 3 lasta ihan juuri tämän takia.

En kyllä hankkisi toista isommalla ikäerolla vaikka olen aikuisiässä sitten ystävystynytkin oman sisarukseni kanssa, meillä on kuusi vuotta ikäeroa. Omilla lapsilla on puolitoista vuotta ikäeroa ja kun se rankin pari vuotta on ohi, niin nyt saa nauttia hedelmistä, ei tarvi leikittää eikä keksiä ohjelmaa kun yhdessä touhuavat ja pelaavat vaikka ovatkin eri sukupuolta.

Mulla oli ja tuo pelko raskauden aikana, että voinko rakastaa toista niin paljon kuin esikoista. Rakkauden määrä ei ollu vakio vaan se lisääntyi. Kakkonen oli aivan erilainen luonteeltaan ja taspainotti perhettämme ja lunasti heti paikkansa joukossamme. Vaikka ikäeroa on viisi vuotta on käsittämätöntä miten rakkaita nuo ovat toisilleen ja touhua ja leikkiä riittää.

Ennen kun minulla oli yksi lapsi pelkäsin menettäväni hänet ja olin kaikista yökyläreissuista tosi kireänä. Kakkosen jälkeen tuollaista ei ole ollut. Olen paljon rennompi, toisen lapsen äitiys on myös ihanaa, kun kaikki esikoisen kanssa ollut epävarmuus on poissa. Rahaa on vähemmän, sotkua enemmän ja pinna useammin kireällä. Toisaalta rakkautta on enemmän, pusuja ja suukkoja enemmän ja elämää enemmän.

Mä en kyllä usko että mun hermot kestäisi kahta kun ei meinaa kestää yhtäkään. Vai saako siinä toisen lapsen syntyessä niitä roppakaupalla lisää? Ei meillä ole mitenkään erityisen mukavaa ja helppoa kiukkuilevan lapsen kanssa, oletan kuitenkin että edes vähän enemmän kuin kahden moisen.

[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 19:29"]

En kyllä hankkisi toista isommalla ikäerolla vaikka olen aikuisiässä sitten ystävystynytkin oman sisarukseni kanssa, meillä on kuusi vuotta ikäeroa. Omilla lapsilla on puolitoista vuotta ikäeroa ja kun se rankin pari vuotta on ohi, niin nyt saa nauttia hedelmistä, ei tarvi leikittää eikä keksiä ohjelmaa kun yhdessä touhuavat ja pelaavat vaikka ovatkin eri sukupuolta.

[/quote]

Minä ja veljeni taas tappelimme koko lapsuuden ja niin että veri lensi. Oli kurjaa olla aina mustelmilla.

Nyt aikuisena välit ovat korrektit mutta sellainen yhteinen pohja puuttuu siinä mielessä, että emme voi oikeasti muistella mitään mukavia reissuja tai ylipäätään lapsuuttamme kun aina oli riitaa ja tappelua. Olemme kohteliaan etäisiä, vaikka toistemme elämässä haluammekin olla mukana. Riittävän kaukana silti.

Meilläkin ikäeroa on tuo yksi vuosi.

Omilla lapsillani on (varmaan myös tästä omasta kokemuksesta mutta ennen kaikkea kaveripiirin tilanteita sivusta seuranneena) isompi ikäero (4v) ja viihtyvät kyllä keskenään. Tapellakin osaavat mutta ei onneksi usein eikä niin, että se olisi fyysistä. Ikävöivät toisiaan jos toinen on muualla, joten ihan aidosti välittävät toisistaan paljon. Esikoinen on aina osannut leikkiä myös yksin, ihan pienenä aloitin leikkejä silloin tällöin mutta on aina osannut luontevasti luoda omia leikkejä. Kuopus taas vaatii seuraa, kun sellainen on aina ollut tarjolla. Osaa leikkiä yksin vain lyhyitä hetkiä ja ikävöi enemmän esikoisen seuraa juuri siksi, että saisi leikkikaverin.

Toinen helpottaa, kolmas ja enempi vasta vaikeuttaa. 

[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 19:29"]

En kyllä hankkisi toista isommalla ikäerolla vaikka olen aikuisiässä sitten ystävystynytkin oman sisarukseni kanssa, meillä on kuusi vuotta ikäeroa. Omilla lapsilla on puolitoista vuotta ikäeroa ja kun se rankin pari vuotta on ohi, niin nyt saa nauttia hedelmistä, ei tarvi leikittää eikä keksiä ohjelmaa kun yhdessä touhuavat ja pelaavat vaikka ovatkin eri sukupuolta.

[/quote]

Oikeesti? Eihän kuusi vuotta ole edes paljon! Jotain muuta vikaa teidän lapsuudenperheessä on ollut. Mun esikoisella ja nuorimmaisilla on 14,5 vuotta ikäeroa, ja ovat erittäin läheisiä, ja varmasti tulevat aina olemaan. Minulla on myös 6 vuotta ikäeroa siskon kanssa ja olemme aina olleet läheisiä, minä otin pikkusiskon mukaan kivoille reissuille ja keksin hänelle ja naapurin tytölle kivoja leikkejä, kun muutin kotoa pois ostelin siskolle Helsingistä kivoja vaatteita jotta hän sai vaatteita joita kavereilla ei ollut ym. Myös 10 vuotta nuoremman veljen kanssa on ollut aina niin hyvät välit kun nyt veljen kanssa voi olla, eteläpohjalaisia kun ollaan.

Minusta taas tuntui, ettei ole kiva jos pieni lapsi joutuu touhuamaan aina yksin, tai vaihtoehtoisesti isä tai äiti joutuu venymään mielikuvitusleikkeihin ja muuhun touhuun. Minusta oli ainakin ihan mahtavaa, kun alkoivat touhuta yhdessä heti kun kynnelle kykenivät. Mielestäni vanhemmilla on enemmän aikaa omille jutuilleen ja lapsilla on mielikuvituksekkaammat leikit, kuin jos olisi vain yksi lapsi.

Tokihan heille tulee nahinoita ja itkua ja hammastenkiristystä, mutta sellaista elämä on. Ei se tule kodin ulkopuolellakaan olemaan kullalla silattua, joten pitää osata ratkoa erimielisyyksiä, kestää pettymyksiä ja häviämistä, opetella huomioimaan toista vaikka olisikin väsynyt tai haluaisi tehdä jotain ihan vain itsekseen. Sisarukset opettavat toisilleen (vanhempien ohjauksessa) paljon sellaisia taitoja, joita lapsi tarvitsee kohdatessaan maailman ja kaveripiirit.

Joku sanoo, että kyllähän lapsi saa kavereiden kanssa leikkiä, mutta se ei ole sama. Se on vähän kuin aikuisilla seurustelusuhde, eli pientä juhlaa koko ajan, yhteiselossa se suhde vasta punnitaan.

[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 19:29"]En kyllä hankkisi toista isommalla ikäerolla vaikka olen aikuisiässä sitten ystävystynytkin oman sisarukseni kanssa, meillä on kuusi vuotta ikäeroa. Omilla lapsilla on puolitoista vuotta ikäeroa ja kun se rankin pari vuotta on ohi, niin nyt saa nauttia hedelmistä, ei tarvi leikittää eikä keksiä ohjelmaa kun yhdessä touhuavat ja pelaavat vaikka ovatkin eri sukupuolta.
[/quote]

Se että teillä oli noin ei kerro yhtään mitään. Mä väitän että 6 vuotta on just täydellinen ikäero. Isosisko hoiti ylpeänä vauvaa ja pikkusiskon kasvaessa tuli yhteiset keikit kehiin. 10-vuotias tykkää edelleenkin leikkiä ja pelata yhdessä siskonsa kanssa. Sen lisäksi ehdimme antaa molemmille vauva- ja taaperoaikana rauhassa aikaa ja huomiota eikä mitään rankkoja pikkulapsiaikoja ole ollut. Siskot ovat toisilleen hyvin tärkeät ja läheiset.

[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 20:35"]

[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 19:29"]

En kyllä hankkisi toista isommalla ikäerolla vaikka olen aikuisiässä sitten ystävystynytkin oman sisarukseni kanssa, meillä on kuusi vuotta ikäeroa. Omilla lapsilla on puolitoista vuotta ikäeroa ja kun se rankin pari vuotta on ohi, niin nyt saa nauttia hedelmistä, ei tarvi leikittää eikä keksiä ohjelmaa kun yhdessä touhuavat ja pelaavat vaikka ovatkin eri sukupuolta.

[/quote]

Minä ja veljeni taas tappelimme koko lapsuuden ja niin että veri lensi. Oli kurjaa olla aina mustelmilla.

Nyt aikuisena välit ovat korrektit mutta sellainen yhteinen pohja puuttuu siinä mielessä, että emme voi oikeasti muistella mitään mukavia reissuja tai ylipäätään lapsuuttamme kun aina oli riitaa ja tappelua. Olemme kohteliaan etäisiä, vaikka toistemme elämässä haluammekin olla mukana. Riittävän kaukana silti.

Meilläkin ikäeroa on tuo yksi vuosi.

Omilla lapsillani on (varmaan myös tästä omasta kokemuksesta mutta ennen kaikkea kaveripiirin tilanteita sivusta seuranneena) isompi ikäero (4v) ja viihtyvät kyllä keskenään. Tapellakin osaavat mutta ei onneksi usein eikä niin, että se olisi fyysistä. Ikävöivät toisiaan jos toinen on muualla, joten ihan aidosti välittävät toisistaan paljon. Esikoinen on aina osannut leikkiä myös yksin, ihan pienenä aloitin leikkejä silloin tällöin mutta on aina osannut luontevasti luoda omia leikkejä. Kuopus taas vaatii seuraa, kun sellainen on aina ollut tarjolla. Osaa leikkiä yksin vain lyhyitä hetkiä ja ikävöi enemmän esikoisen seuraa juuri siksi, että saisi leikkikaverin.

[/quote]

Ei millään pahalla, mutta teillä on ollut kyllä kasvatuksessa melkoisia puutteita, jos on saanut tapella koko ajan, ja vielä veripäissään.

Itse olen tosiaan ainoa lapsi, enkä ole kärsinyt asiasta mitenkään, vaan tosiaan päinvastoin olen pitänyt sitä tavallaan etuoikeutettuna asemana. Ehkä siksi koen ajatuksen toisesta lapsesta niin vaikeaksi, ikään kuin uhraisin jotain erityistä pois esikoiseltani. Vaikka eihän se varmasti niin ole, kuten olette monin esimerkein osoittaneet. Olen nyt vaan tällainen pohdiskelijaluonne, ja ensimmäisenkin lapsen hankintaa pohdin pitkään ja hartaasti. Ajattelin pitkään, ettei lapsen tekeminen minulle kuulu jne. mutta kun päätös lapsen yrittämisestä syntyi ja nyt kun se oma maailman ihanin lapsi on olemassa, en voi tietää mitään mahtavampaa ja ihanampaa. TOdennäköisesti toisenkin lapsen kohdalla siis tapahtuisi samoin, mutta kyllä tämä vielä pientä ajatustyötä vaatii. Ja jonkin aikaa haluan nauttia ihan vaan tästä yhdestä ja uudesta ja ihmeellisestä elämäntilanteesta. Mutta ikä painaa päälle, joten loputtomiin emme voi pähkäillä...



AP

.