Älyttömintä mitä mies on sanonut/tehnyt synnytyksessä?

Lupasin miehelle että tällä pääsee listalle. Oltiin käymässä kävelyllä ja mies kävi samalla kahviossa syömässä. Kävelyn ansiosta supistukset vihdoin kovenivat ja olin aika tuskissani. Siinä sitten kahviossa tuli oikein kunnon suppari ja mun teki mieli huuta, mutta tyydyin irvistelemään mihin mies totesi " voisit näyttää vähän kauniipaa naamaa ollaan sentään julkisella paikalla" . Oli kuulemma tarkoitettu vitsiksi!!

mutta meillä mies tuli synnytykseen suoraan työpäivän päälle. avautumis vaihe kesti aika kauan ja mies meni nukkumaan lepohuoneeseen kun ei meinannu tolpillaan pysyä. lopulta päästiin ponnistamaan ja kätilö huomas,että pitäiskö isä käydä hakemassa. oltuaan jonkun aikaa pois kätilö tuli kuiskimaan toiselle hoitajalle josko se kävisi yrittämässä, kun ei saanut isää hereille. on meinaan hyvät unenlahjat meidän isillä. no lopulta ne saivat sen herätettyä ja kaikki sujui mallikkaasti loppuun asti, ja lapsella on muuten isän unenlahjat.

Lueskelen ja naureskelen vedet silmillä näitä juttuja. Nostan.

mies sitten soitti minulle osastolle lähtöpäivänä ihan paniikissa, että mitä vaatteita hän ottaa pienokaiselle mukaan. Kerroin, että olin laittanut kasan kaappiin valmiiksi josta hänen vain täytyy ottaa pojan potkarit pois...kun olin laittanut pojalle ja tytölle sopivat potkarit kasaan molemmat. Siihen sitten ihan, että joo joo, mutta mistäs hän sille kengät löytää?! Piti sitten selittää, ettei meidän tytsy nyt ihan vielä kävele joten ei niitä tarvita!

Mulla käynnisty esikoisen synnytys kahentoista maissa yöllä. Mies oli jo nukkumassa, mut mä valvoin ja laskeskelin supistusten väliä. Olin ihmeen rauhallinen, en jännittänyt yhtään. Jossain vaiheessa sitten tökkäsin miestä kylkeen ja sanoin, että supistuksia tulee 10 min välein. Mies sanoi vain, että " jaa" ja käänsi kylkeä. No, mä jatkoin suppareiden pituuksien miettimistä ja kellon kyttäämistä, kun mies jonkun ajan päästä säpsähti hereille hädissään ja kysy: Siis tuleeko sulla ihan oikeasti ihan supistuksia, niinkun supistuksiasupistuksia?!" Siitä se paniikki sitten alkoi..=) Tosin sitten sen alkuhässäkän jälkeen mies rauhoittui ehkä vähän liiankin kanssa, kun kuulemma mulla ei ollut mitään kipuja ja rauhassa vain kyttäsin kelloa. Jälkeenpäin kertoi, että oli vielä, kun oltiin matkalla sairaalaan ajatellut, että " no, täähän on ihan läpihuutojuttu!"



Oli se kyllä ihana siellä sairaalassa, kun mä aloin olla jo tosi kipeä=) Yritti pitää kädestä ja hieroa selkää, vaikka mä vaan huusin ja temmoin ku pieni kissaeläin..=)

Sinä synnyit: Helmikuun 27, ANNO DOMINI MMIII (herran vuonna 2003)

Hiustesi väri oli: " TRANSPARENT" (läpinäkyvä) vaaleat

Silmäsi olivat: KIINNI



Oli kyllä mies onnesta soikeena. Synnytyssalissa kaikki meni esimerkillisesti, ei edes pyörtynyt vaikka sitä pelkäsinkin. Lapsen verikokeessa oli kyllä hilkulla ettei taju menny.

Kätilö ei tainnu oikeen ymmärtää mieheni huumoria, kun hän vauvan synnyttyä sanoi, että sillä on kaikki kuusi varvasta. Muakin taisi pelästyä kun leikilläni ja naureslellen sanoin " lyönkö" , kun yhtäkkiä satutti varottamatta.

kun näin sen miestä pari päivää sen jälkeen, kysäisin tietenkin että miten se synnytys sujui noin niinkuin miehen näkökulmasta. Mies siihen vaan tokaisi että no oonhan mä ennenkin nähnyt kun lehmä poikii ja käy se niillekin kipeää!!! En voinut muuta kun toljottaa suu auki perään...

ja nämä kerran kokeneet konkarit sitten juttelivat keskenään. Mun mies kysyi " mites synnytys meni?" ja kaveri vastas että " kyllähän sieltä kaikennäköstä rojua tuli, sen vauvan lisäks."

Ja synnytyskeskustelu oli sillä käsitelty. Vauvan syömiset ja unet kuitattiin parilla lauseella ja sitten siirryttiin autoihin. Osallistuvia ja ihania isiä kyllä molemmat noin oikeessa elämässä.

lanka- että matkapuhelimeen ja aloin jo hermostua tuskissani. Lopulta mies vastasi puhelimeen ja selitteli että oltiin vaan työkaverin kanssa saunassa, että mikä hätä siellä nyt muka on. No sitten kun tuli vihdoin sairaalaan alkoi valitella heti että on heikko olo. Kätilön kanssa keskustelivat siinä mitä hän on päivän aikana syönyt ja pohtivat että saunakin saattoi heikottaa. Soitti sitten ÄIDILLEEN että toisko jotain syömistä tänne synnytykseen, kun on kova nälkä. Kello siis 23 ja risat. No anoppihan tuli hätiin ja mies mussutteli tyytväisenä kinkkuleipää ja mä ähistelin tuskissani. Esikoinen syntyi 1.15.

Seuraavassa synnytyksessä sain peräruiskeen ja hän odotti vessan vieressä kun ääniä ja muita näytteitä tuli voihkimisen ja murinan säestyksellä. Totesi mun tultua vessasta että ei kai tää tästä enää pahemmaksi menekään. Samaisen synnytyksen aikana hermostuin kun mua käännettiin toiselle kyljelle ja en ylettänyt enää ilokaasuun, sanoin et ihan sama mitä siinä teette mut tänne se kaasu HETI.

Kolmannessa synnytyksessä kätilö kehaisi että rouvahan osaa ponnistaa niin mies siihen että joo ollaan jo kolmatta kertaa täällä, että kokemusta on. Samaiseen synnytykseen mies kaahasi kauheaa vauhtia ja ajoi esimerkiksi kolmasti punaisia päin (oli aamuyö ja hiljaista), silleen erikoista kun hän on itse poliisi.

Kaverin mies oli moittinut kaveria ponnistusvaiheessa, että ponnista äläkä ime takaisin!

selvitti kaverilleen puhelimessa:" ja sit mä leikkasin välilihan!" . Tarkotti napanuoraa...

Olin suunnitellussa sektiossa ja siis hereillä koko toimituksen ajan. Vauva nostettiin kohdusta ylös ja hoitohenkilökunta rupesi ompelemaan minua kiinni. Siellä mahan tienoilla oli mies ja nainen, en tiedä heidän titteleitään mutta kuulin kuinka ompeleva mies sanoi: " Minua on lääkäri M moittinut aina siitä että tuhlaan ompelulankaa, no nyt en tuhlaile."



Selityksen moiseen lausahdukseen sain ompeleet poistaneelta kätilöltä, joka ihmetteli harjoittelijalle että onpa raskineet vähän laittaa tikkejä, niitä oli VAIN seitsemän koko haavassa.



Minusta vain jotenkin huvittava paikka säästää mutta onpahan tuo onneksi pysynyt kiinni ;)

Olo oli jo todella tukala aamulla ja hoputtelin miestäni pistämään liikettä niveliin, että nyt lähdetään. Mies sanoi että " ei mennä liian aikaisin, saattaa kuule mennä vielä koko päivän ja paljon pahempaa vielä luvassa" . Eipä mennyt kuin kolmisen tuntia kun vauva oli syntynyt.

Ensin muistelin, että meillä ei mitään kummaa tapahtunut, mutta kun tarkemmin muistelin.... :D



Olin ktg-käyrässä ennen kuin jäin osastolle odottamaan käynnistystä ja mies oli huoneessa mukana. Kun vauvan syke jumputti tasaiseen tahtiinsa, niin mies rupesi siinä tahdissa tanssimaan jotain " disko" tanssiaan... Oli aavistuksen koomisen näköistä :D



Supistuskäyrä oli myös meidän miehen mieleen: synnytyssalissa " kannusti" moneen kertaan tyyliin; " Hyvä hyvä! Kohta mennään yli 80:n! Sehän on paremmin kuin Suomen keihäsmiehet!" (tapahtui siis olympialaisten jälkeen...) :) Loppuvaiheessa en jostain syystä jaksanu nauraa...



Yritin lievittää supistuskipuja sellaisilla lämpögeelipusseilla ja sellaiset oli viritelty sekä mahan että selän puolelle. Jossain vaiheessa pyysin miestä hieromaan alaselkää ja hän kiltisti tekikin niin. Yhtäkkiä hän vetäisi kätensä pois ja huudahti jotain. Tajusin, että kädet olivat osuneet melko kuumaan geelipussiin ja selitin asian. Miesparka oli luullut, että kyseessä olivat paljonpuhutut " synnytyspoltot" :D :D

Tää nyt ei oo moka, mutta huvittavaa kuitenkin.



Mies on toiminnan miehiä ja synnytyksessäkin oli omiaan olemaan apuna kätilöille ja lääkäreille, esim. pitämällä mua paikoillaan, kun laitettiin epiduraalikanyylia selkään (joka ei sitten koskaan ehtinyt ajoissa). Ponnistusvaihe oli lyhyt ja kun vauva oli jonkin aikaa lepäillyt masun päällä, mies leikkasi napanuoran, punnitti ja mittaili pojan lähes oma-aloitteisesti ja lopuksi vielä pesi ja puki. olin oikeastaan melko hämmästynyt. =)



Vauva vietiin sitten hetken päästä pois johonkin tarkistukseen ja mies oli edelleen aika pahasti touhuissaan (taisi verenkierrossa olevan adrenaliinin määrä olla melkoinen!) ja se tuumaskin naapurihuoneitten monitoreja seurattuaan, että hänpä vois mennä vaikka vielä tuohon naapurille avuksi, ku ne sielä niin kuuluu huutavan, että ei tämä nyt niin hirveetä ollu ja puhtiakin piisais.



sama touhu jatkuu ajoittain edelleen... =)

Soitin miehelle töihin (oli siis tietysti yövuorossa kun synnytys käynnistyi) ja pyysin pikkuhiljaa tulemaan kotiin. Työkaveri kertoi että mies oli pyörinyt ympyrää etsien kai jotain ja työkaveri oli joutunut tarraamaan hartioista, näyttäämään oven paikan ja antamaan ohjeita. Siis tyyliin " ota pyörä, avaa sen lukko ja lähde polkemaan"

Kotiin mies tuli ennätysvauhtia ja lähes väkisin työnsi mua ovelle ja etsi taksin numeroa. Minä söin vielä paahtoleipää ja yritin selittää että ihan vielä en halua sairaalaan. Ei siinä kyllä kauheasti aikaa ollut kun poika syntyi 3h tämän jälkeen.

Synnytyksen jälkeen mies otti kuvia vauvasta ja myöhemmin näin että oli ottanut minustakin kuvan heti synntyksen jälkeen (siis onneksi ylävartalosta/kasvoista ettei alapäästä =)) ja kun kysyin syytä hän sanoi ihan tosissaan että olin ollut niin kaunis siinä maatessani että oli pakko ollut ottaa kuva! Itse en kuvassa mitään kaunista nähnyt mutta arvatkaa kuinka kommentti lämmitti mieltä!!!

Mieheni on ollut synnytyksissä mies paikallaan. Esikoisen synnytyksessä oli kuitenkin sen verta tohkeissaan, että kun meille sattui mieskätilö, niin katsoi asiakseen jutella tälle kuin mies miehelle. Siinä sitten käytiin läpi kätilön puutyöharrastukset ja mein iskän kalastukset, välillä teki mieli hihkaista että hei! minä täällä nyt kyllä olen pääosassa, vaihtakaa puhelinnumerot ja soitelkaa!!! Kaikki meni kuitenkin sikäli hyvin, että mies uskoi kätilön kehoituksen pysyä pääpuolella ja hoitaa yläpää, hän kyllä pitää huolen alapäästä. Mutta sitten empparihaavaa ommeltaessa... Sitä ommeltavaa riitti moneen kerrokseen ja siinä vaiheessa kun päästiin aivan reunoille, puudute oli jo häviämässä tai ei ollut vaikuttanutkaan. Päästin vienoja vinkaisuja ja kätilö selitti miten siihen kulmaan on vaikea saada puudute, mutta kun se on ommeltava kunnolla. Mieheni siinä sitten ihmettelemään, että eihän pimpassa kulmia ole ja kätilö selitti oikein käsin havainnollistaen, että kun haava on kohtisuoraan reunaan katsoen, niin kyllä siinä kulma on ja se täytyy ommella hyvin. Siinä siis meikä makas sängyllä reva levällään ja miehet keskustelee pimpan kulmista!

Laukaisin minäkin siihen sitten, että ompelekin sieväksi, jolloin kätilö alkoi kertoa tarinaa siitä, kun joku toinen äiti oli samoin sanoin hänelle lausunut. Oli tämän naisen mies kuulema siihen tokaissut, että ei kai tuolle värkille kauneuskisoja järjestetä.

Lähdimme synnyttämään bussilla, kun pakkasta oli 30 astetta, autoa ei tarvinnut toivoakaan käyntiin ja minuun iski kiireettömyyden keskellä pihiys, ei tässä taksilla lähdetä. Olin vihainen kuin pippuri, sillä en olisi vielä halunnut lähteä sairaalaan (lapsivettä oli alkanut aamuyöstä tihkua ja kello oli kaksi päivällä, pakottivat sairaalasta tulemaan heti). Mieheni oli kauhuissaan, naama valkoisena pakkasi loput tavarat ja seurasi minua kun yli lumipenkkojen oikaisin kohti bussipysäkkiä. Ei uskaltanut sanoa sanaakaan koko matkalla, itse yritin rauhoitella itseäni että ehkä tämä on kuitenkin meidän parhaaksi (en olisi halunnut osastolle). Kun lähestyimme kaupunkia, murjaisin miehelle että mitäs jos jäätäisiinkin vielä kaupungille, kun oli se kirjakaupan alennusmyyntikin tänään? Mies ei tiennyt mitä olisi uskonut tai sanonut, ilmeet vaihtelivat epätoivosta hilpeyteen ja lopulta hän sai vain sanottua että " ei se sairaala ole vankila." Alkoi jo minuakin naurattamaan siinä koululaisten keskellä täpötäydessä bussissa...



Sairaalassa hän oli koko ajan lähtemässä kotiin, sanoi ensin että " ootan nyt vaan että ne tutkii sut" ja kun tutkimusten jälkeen selvisi että paikat olivat vielä ihan kiinni, ja jouduin tosiaan osastolle, mies sanoi että " no, mä lähenkin nyt" ja sitten suostui kuitenkin odottamaan ruokailuun asti. Ennen ruokaa alkoivat kuitenkin supistukset, istuimme kahviossa ja yritin sanoa että pitäis nousta kävelemään johon mieheni vaan että " oota mä luen nää urheilusivut" (luki juuri hesaria). Pariin kertaan yritin ja sitten puoliksi karjaisin että NYT YLÖS SIITÄ! Siinä sitten tepsuttelin pitkin käytäviä ja odotusauloja, osastot kun olivat aivan tukossa äitejä ja vauvoja enkä sinne halunnut. Mies on tältä ajalta kuvannut uudella digikameralla mitä mielenkiintoisempia asioita: sairaalan ohjekylttejä, ovia, käytäviä, penkkejä, minua kauniissa sairaalavaatteissa ja valaan paksuisena irvistellen jne. Nämä kuvat hän sitten kaikki poltti cd:lle yhdessä vauvan ensi päivien (ja imetysten jne. joissa minulla tissit paljaana ja naama punaisia täpliä täynnä) kuvien kanssa ja oli tyrkyttämässä cd:tä kaikkien matkaan, jolloin jouduin appivanhempien silmien alla huutamaan että niitähän kuvia et p*--*-/e vie mihinkään yleiseen jakeluun laita (kotialbuumiinkin on otettu vain hyvin valikoitu osa noista kuvista)! Mies oli pahoillaan, hänestä kuvissa ei ollut mitään vikaa...



Osastolla hän oli sitten edelleen koko ajan kotiin lähdössä. Kun söin, hän alkoi kaivaa eväitään esiin ja ilmoitti että hänpä syö nämä nyt. Minä kielsin, että mitäs sitten syöt jos tässä menee pitkään, jolloin hän totesi tyynesti että " käyn tekemässä kotona uudet." Minusta hän vaikutti täydeltä idiootilta. Sain kuin sainkin hänet pysyttelemään sairaalassa kaksi tuntia tulomme jälkeen monen verukkeen turvin, viimeinen oli että hän lähtee sitten kun minut on taas tutkittu ja kun minut sitten tutkittiin, jouduimmekin suoraan saliin koska synnytys oli lähtenyt niin vauhdikkaasti käyntiin. Mies ei lopulta ehtinyt ollenkaan syömään niitä eväitään ennen kuin vauva oli syntynyt, salissa ehdimme olla kolme tuntia ja synnytyksen kesto oli viitisen tuntia yhteensä ;)



Sairaalassaolopäivien ajan mies kävi joka päivä heilumassa pari tuntia digikameransa kanssa ja otti aina muistikortin (n.150 kuvaa) täyteen ja vei kameran sitten mennessään. Jäi itseä harmittamaan, yritin moneen otteeseen sanoa että MINÄKIN haluaisin ehkä kuvata vauvaa, kun vuorokauteen mahtui enemmänkin aikaa ja tapahtumia kuin vierailuaika, mutta ei mennyt tuoreelle isälle ollenkaan perille - ja kamerahan piti viedä aina kotiin tyhjennystä varten.



Itse synnytys meillä sujui hyvin yhteistyössä, kätilö vaan moneen otteeseen sanoi miehelleni että " mene vain pois jos tuntuu pahalta" ja minä siinä ponnistusvaiheen ilokaasutokkurassa olin aivan pyörällä päästäni, että mihin ihmeeseen se nyt on lähdössä. Ei onneksi lähtenyt vaan pysyi vierellä painamassa selkää ja puristamassa kättä koko ajan kun tarvittiin :)



Soitin sitten kotiini yhden maissa yöllä, vauva kun tuli yllättäen kaksi viikkoa etuajassa. Isäni vastasi unisena puhelimeen, ja kerroin hänelle että poikavauva tuli. Myöhemmin kuulin, että isäni, tuore tuta, oli mennyt tohkeissaan takaisin makuuhuoneeseen ja hihkunut äidilleni että " ne sai pojan!" Äitini oli ollut vilpittömän ihmeissään, täydestä unesta saanut kakisteltua vain että " ...ai ketkä?" Hän on saanut kyllä vilpittömän hervottomia nauruja koko suvulta...



Nyt tuosta kaikesta on aikaa jo 8½kk ja kohokohtia tuottaa vilkas pojanalku!

mutta kuitenkin: Mieheni alkoi hokemaan kesken supistuksen mulle että: Hyvä mamma, hyvä mamma! Ja nauruhan siinä pääs kun toinen niin tohkeissaan kannusti!

Omasta miehestä jäi päällimmäisenä mieleen lausahdus:

mutta mehän sovittiin, ettei oteta oksitosiinia!



Muuten ihan ok huomatus, mutta olin kotona kärsinyt epäsäännöllisistä ja kivuliaista suppareista pari päivää täysin nukkumatta, ja lekurin mukaan synnytys ei vielä lähde käyntiin ilman oksitosiinia. En olisi enää jaksanut mennä kotiin odottelemaan ilman unta...



Ja olisi ihana epiduraalikin saattanut jäädä kokematta, jollei mies tekniikan ammattilaisena olisi korjannut jotain epiduraalilaitetta. Tosin kertoi sen tehtyään, että pelkäs sen vehkeen hajoavan, kun joutui niin kovakouraisesti korjaamaan.



Ja jos en olisi ollut niin pihalla ponnistusvaiheessa, niin olisin oikeasti voinut motata miestäni, kun hihkaisi: ponnista vielä vähän, musta tukka näkyy jo. En voinut uskoa, koska me molemmat ollaan vaaleita ja olin mielestäni vasta aloittanut ponnistamaan. Mutta sieltähän se mustatukkainen hurmuri sitten syntyi (nykyään hänkin vaalea).