Pappi vastaa

Tervehdys virkaveljelle ja muille keskusteluun osallistujille! Pappi2 kiittää mielenkiintoisesta keskustelusta, hyvistä kysymyksistä, ap-papin hyvistä vastauksista, ja poistuu muihin hommiin.

Valitan paluun viivästymistä. Olen siis ketjun aloittanut pappi. Tervehdys myös toiselle papille, joka jatkoi vastaamista :)

Siunattua adventin ja joulun aikaa teille kaikille!

T: Pappi2

Avioerosta vastamäessä ja toisen mielipiteiden kunnioittamisen puutteessa (nämä kaksi menevät niin lähelle toisiaan, että niputan ne tässä samaan):



Avioliittoon luonnollisesti kuuluu myös vastamäkiä, se taitaa olla ihan selvää. Mutta niitä myötämäkiäkin siinä soisi olevan. Ja toisen mielipiteiden kunnioittaminen luonnollisesti myös kuuluu avioliittoon - samalla kun omistakin mielipiteistä on tarvittaessa hyvä pitää kiinni. Oletan nyt, ettei "toisen mielipiteen kunnioittamisella" tässä tarkoiteta jatkuvaa toisen mielipiteeseen mukautumista. Sitähän se ei ole.



Avioerosta on nykyään tehty hyvin helppo, ja sitä myös toisinaan suositellaan lääkkeeksi jos jonkinlaiseen ongelmaan. Välillä kerrotaan onnellisuudesta, jonka avioero ja uusi kumppani toivat tullessaan. Useimmiten kuitenkin jätetään kertomatta, miten usein samat ongelmat toistuvat ja jopa pahenevat uusissa suhteissa. Toiset huomaavat vasta toisessa tai kolmannessa suhteessa käsitellä ongelmia, joita olisi pitänyt käsitellä jo ensimmäisessä. Lyhyesti sanottuna epäilen vahvasti, paranisiko tilanne sittenkään eroamalla.



Tällä en tarkoita, että tilanne nyt olisi hyvä tai että siinä pitäisi vain kitkutella eteenpäin hampaat irvessä. Teidän molempien suhde vaatii töitä ja yhteistä halua korjata asioita. Monta kertaa harmillista on se, että kun toinen haluaa keskustella ongelmista, toinen saattaa olla aidosti yllättynyt sellaisten olemassaolosta. Mutta siitäkään ei pidä hätkähtää. Pitemmässä avioliitossa väistämättä alkaa välillä turtumaan toiseen ja olettaa liikaa toisen sanomattakin tietävän mitä itse ajattelee. Negatiivinen kehä johtaa kerta toisensa jälkeen samoihin turhiin riitoihin ilman että niitä osaisi välttää.



Ihan yleisesti suosittelen erilaisia parisuhdekursseja (luonnollisesti ensisijaisesti kristillisiä, mutta yhtä lailla yleisiäkin) jokaiselle avioparille. Ne eivät vielä tarkoita sitä, että avioliitossa olisi suuria ongelmia. Monille kursseille ei oteta jos on vakavia ongelmia parisuhteessa. Ne ovat ennemminkin parisuhteen hoitamista ja siitä huolehtimista. Miehelle kynnys lähteä voi olla suurempi kuin naiselle. Tällöin asiaa voi esimerkiksi verrata auton vuosihuoltoon. Hyvinhän se kulkee nytkin, mutta myös jatkosta täytyy pitää huolta ;) Jos parisuhde on tärkeä, sen on näyttävä myös panostuksessa. Eli mars parisuhdetta hoitamaan ja yhteistä aikaa järjestämään!



Suurempien ongelmien kanssa painiville - ehkä teille kahdelle kysyjälle - suosittelen parisuhdeneuvontaa. Esimerkiksi seurakunnan parisuhdeneuvontaa tai yleistä perheneuvontaa. Ongelmien kanssa ei pidä jäädä yksin. Vääränlaista asennoitumista ja elämäntapaa on mahdollista muuttaa. Se on vaikea tie, mutta väittäisin, että kannattava. Yhteisen liiton eteen kannattaa tehdä työtä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että toiselle on sanottava ääneen, miltä itsestä tuntuu, missä mennään ja mikä omasta mielestä on ongelmana. Tämän jälkeen toisenkin kantaa on kuunneltava rauhassa. Rauhassa. Ja mikäli ongelma ja näkökulmaerot ovat niin suuria, ettei niistä selviä keskinäisellä puhumisella ja yhteisellä ajalla (sitä ei saa unohtaa), silloin on haettava apua ulkopuolelta.

Kiitos vastauksista ja hyvää ja siunattua joulunodotusta myös toiselle papille :)



Uskovan anopin ongelmalle: Tämä anoppi kuulostaa aika hurjalta tapaukselta. Onko hän todella näin yksipuolinen ihminen vai onko tässä mukana myös pettymysten tuomaa kärjistystä? Kiusallisen itsekriittinen kysymys, mutta sekin on ajoittain tehtävä itselle.



Kirkkovaltuustoon henkilöt valitaan yleisellä vaalilla, joissa kaikki konfirmoidut 18v (ensi syksynä 16v) kirkon jäsenet ovat äänioikeutettuja. Tällöin kirkkovaltuustoon pääsee mukaan monenlaisilla meriiteillä, jotka eivät kaikki todellakaan ole seurakunnan asioissa erityisen keskeisiä (kuten esim. puoluekanta).



Se mitä kuvaat anoppisi käytöksestä, ei tietenkään ole kristillistä. Toki osalle asioista voi olla hyväkin selitys, jota me emme vain tiedä, mutta kaikille ei varmaankaan ole hyväksyttävää syytä. Valitettavan usein me itse olemme kuitenkin aika sokeita omille puutteillemme, väärälle käytöksellemme ja asenneongelmillemme. Samalla kun me huomaamme toisesta helposti sellaisia asioita mitkä ovat selvästi väärin, pitää muistaa, että toiset saattavat huomata meistä vastaavanlaisia asioita, joille me itse puolestamme olemme sokeita. Samoin anoppisi todennäköisesti ei vain näe ongelmaa käytöksessään.



Mikä olisi siis kristillinen tapa suhtautua anoppiin? Ensin tulee varmasti rukoilla itselle rakkautta anoppia kohtaan. Sitten tulee rukoilla hänen puolestaan (ja ei niin, että "anna sen idiootin tajuta..." ;). Vaikeaa, mutta joskus elämä on.



Käytännön tilanteissa on pyrittävä rakastamaan, mutta oltava samalla oikeudenmukainen. Eli usko tai anoppius yms. eivät anna oikeutta ottaa kahta pullaa jos joku jää silloin ilman. Silloin on oltava jämpti ja oikeudenmukainen, ja se on sanottava perustellen, ja siitä on pidettävä kiinni. Asiallisesti, ei huutamalla tai muuten tunteella. Mutta jos hän ottaakin tällä kertaa vain yhden pullan, silloin on itse nieltävä se kiukku, jonka menneiden pullien muistot tuovat mieleen.



Noh, pullaesimerkki on aika hassu, mutta siitä saa jonkinlaisen kuvan perusperiaatteesta. Eli toiseen on pyrittävä suhtautumaan rakkaudella kaikesta huolimatta (Jumala rakastaa myös häntä, ehdottomasti). Mutta tämä ei tarkoita ovimatoksi suostumista, sillä omistakin (ja oman perheen) oikeuksista on pidettävä kiinni.



Lastenlasten tapaamisessa ja anopin omassa elämässä te ette voi paljoa vaikuttaa muuten kuin rukoilemalla. Loppujen lopuksi hän itse menettää siinä kaikkein eniten, jos lapselapset jäävät vieraiksi. Jos taas sinä katkeroidut häneen, silloin sinä itse kärsit siitä kaikkein eniten. Eli rukousta ainakin tarvitaan, ja pitkää pinnaa.



****



Tätä ilmeisesti lukee myös moni uskova, joka rukoilee täällä kerrottujen ongelmien ja tuntemattomien ihmisten puolesta. Voimia ja kestävyyttä teille rukoukseen. Sitä tarvitaan edelleen.

Entäs kirkkoherran sukupuolenvaihdosta? Toimiiko kirkko usein raamatun vastaisesti?

Uusperheelle seurakunnassa:



Seurakuntien kerhoissa ja muussakin toiminnassa käy monelaisia perheitä. Pieniä ja suuria, lapsettomia ja lapsellisia, uusia ja vanhoja jne. Erilaisilla paikkakunnilla tilanne saattaa olla hyvinkin erilainen. Esimerkiksi pienillä paikkakunnilla korostuvat usein perheiden ns. perinteiset mallit, kun taas suuremmilla usein on myös suurempi kirjo erilaisia perheitä. Tällöin pienillä paikkakunnilla oudoksuminen ei välttämättä liity aina niinkään uskoon kuin paikkakunnan luonteeseen. Toisaalta paikkakunnilla, joissa on esimerkiksi suuri rauhanyhdistys (vanhoillislestadiolaisuus) saattaa suhtautumiseen vaikuttaa paljon herätysliikkeen käsitys ehkäisystä ja avioerosta. Joskus jossakin koettu huono suhtautuminen voi aiheuttaa itselle myös toisaalla epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa tässä asiassa. Tällöin moni asia saattaa paisua omassa mielessä syrjinnäksi. Useimmiten luulisin, että mukana on molempia - todellista huonoa suhtautumista ja omaa epävarmuutta - eri määriä.



Varmuudella on vaikea mennä sanomaan, mutta mahdollisesti avioero saattaa vaikuttaa suhtautumiseen. Raamatussa annetaan lupa avioeroon tietyssä tilanteessa. Näin ollen pelkkä avioerosta ja uudesta avioliitosta kuuleminen ei oikeuta olettamaan, että juuri sinä/te olette tehneet väärin. Toisaalta - kuten edellä jo mainittu - avioeroja tehdään nykyään varsin helposti, ja kriittisyys sellaista kohtaan on aiheestakin seurakunnissa usein suurta. Tämä sitten saattaa aiheuttaa perusteettomia ja liian nopeasti tehtyjä oletuksia esim. teitä kohtaan. Se on toisaalta tätä taustaa vasten ymmärrettävää, mutta ei missään nimessä hyväksyttävää. Olen pahoillani siitä, mitä olette joutuneet kokemaan. Toivon, että jaksatte olla mukana ja pikkuhiljaa saavuttaa yleistä luottamusta yksittäisten ystävyyssuhteiden kautta. Samalla on muistettava, että muutkin ovat ihmisiä, ja avioerosta kuuleminen saattaa ensin hämmentää heitäkin. Joskus koettu huono suhtautuminen voi johtua siitäkin, että toiselle uusi uutinen vaatii vähän aikaa kypsyttelyyn.



Samalla helposti unohtuu, että vaikka ihminen olisi (nyt en siis puhu teistä, vaan yleisesti) tällä saralla tehnyt suurenkin virheen ja synnin, silloinkin on mahdollisuus uuteen alkuun. Eli vaikka avioero olisi tapahtunut huonoimmasta mahdollisesta syystä ja uudelleenavioituminen samoin, sekään ei tarkoita sitä etteikö Jumala edelleen kutsuisi, rakastaisi, haluaisi pelastaa ja pitää seurakunnan yhteydessä. Silloin toki vääryys on tunnustettava ja sitä on pyydettävä anteeksi niin kuin kaikkia muitakin syntejä. Mutta tilannetta ei silloin voi korjata uudella avioerolla. Joskus elämä on rikkinäistä ja joiltain osin se meille jokaiselle sellaiseksi jääkin tässä elämässä.



Toivotan siunausta teidän perheellenne.

Kirkossa kerran tai kaksi vuodessa käyvälle:



Nyt jäin miettimään sitä, puhutko uskosta vai uskon kokemisesta... ne ovat eri asioita, mutta menevät helposti sekaisin - myös uskovalta. Uskon kokeminen tarkoittaa esimerkiksi iloa Jeesuksen merkityksestä, kiitollisuutta anteeksiannosta, yhteyden kokemista Jumalaan, rauhan tuntua, Pyhällä Hengellä täyttymisen kokemusta jne. Nämä ovat sellaista puolta, jota sanoisin uskon kokemiseksi. Nimitys ei todellakaan ole vähättelevä tai millään lailla huonoksi arvottava. Kaikkea muuta.



Mutta se on erotettava siitä, mitä on usko. Usko on Pyhän Hengen työ/lahja. Se ei perustu 'sisäistämiseen' tai kokemiseen. Moni yllä mainittu asia voi olla seurausta itse uskosta, ja usein niin onkin ennemmin tai myöhemmin. Mutta ne eivät ole itse usko.



Uskon tunnistamisessa ei pidä katsoa itseen, vaan Raamattuun. Siellä asia ilmaistaan monella tavalla monessa kohdassa. Tiivistäen jokainen voi kysyä itseltään seuraavaa: Uskonko (ei siis koenko, ymmärränkö, toivonko tai tiedänkö, vaan uskonko) että Jeesus on kuollut minun puolestani (niin kuin Raamatussa sanotaan)? Uskonko, että Jumala on herättänyt Poikansa kuolleista (niin kuin Raamatussa sanotaan), että minäkin voisin pelastua? Uskonko, että Jeesukseen turvautumalla minä saan syntini anteeksi ja pelastun (niin kuin Raamatussa sanotaan)? Jos näin on, voi yksinkertaisesti sanoa, että Jeesus, anna minulle anteeksi minun syntini ja pelasta minut. Minä haluan seurata sinua. Ja tuntui miltä tuntui, tämän jälkeen voi todeta olevansa uskova. Vaikka ei tuntuisi miltään, vaikka epäilyttäisi, vaikka masentaisi, vaikka epäonnistuisi tai lankeaisi, ja vaikka mitä. Minä itse tai minun uskoni ei ole uskon kohde, vaan Jeesus.



Sanoit uskovasi Jumalaan ja Jeesukseen. Mikäli se sisältää tämän, se riittää. Vielä kerran on muistutettava, että usko on lahja, jonka Jumala antaa sitä haluavalle. Se ei ole oma puristus tai itsesuggestio. Valitettavasti monet sekoittavat tämän uskon kokemisen itse uskoon ja toteavat jälkeenpäin, ettei Jumala antanut heille uskoa vaikka he pyysivät. Asioiden sekaantumisen johdosta on usein pyydetty kokemusta, vaikka olisi ennemminkin ollut aihetta alkaa ‘ruokkimaan’ jo siellä sisällä olevaa alkanutta uskoa.



Joitakin uskon kokemiseen liittyviä asioita seuraa sitten ennemmin tai myöhemmin, voimakkaasti tai niin pikkuhiljaa että sen huomaa vasta paljon jälkeenpäin. Ne liittyvät yleensä uskonelämän hoitamiseen, ja sen tärkeyttä nyt korostaisin sinulle. Rippikoulussa se usein tiivistetään neljään Apostolien tekojen kirjan alussa mainittuun asiaan: Raamatun lukeminen, rukous (pyytämisestä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, koska Jeesus suositteli myös pyytämään), ehtoollinen ja seurakuntayhteys. Nämä 'ruokkivat' uskoa ja niiden puute taas 'näännyttää' sitä. Ja taas, kokemuksesta riippumatta :)



Siunausta (uskon)elämääsi!

Nyt täytyy taas tältä erää lopetella. Palaan myöhemmin vielä kerran jäljellä oleviin kysymyksiin, mutta sitten joudun jo suuntautumaan toisaalle. Olen pahoillani, mutta en voi luvata, että ehtisin vastaamaan viimeisiin kysymyksiin. Jos on jokin erittäin tärkeä, sen voi vielä kirjoittaa ja mainita siitä, muuten uudet kysymykset jäävät minulta vastaamatta. Mahdollisesti joku toinen voi jatkaa, mutta sen näkee sitten.

69-vuotias äitini, joka on edelleen täysissä sielun voimissa, on valitettavan kova juoruilemaan. Hän kertoo eteen päin lähes kaiken, mitä joku on sanonut jostain toisesta, eikä todellakaan ole tarkoittanut puhuttavaksi eteenpäin. Kuulen häneltä usein, mitä joku sukulainen on esimerkiksi minusta sanonut tai ohi mennen kommentoinut. Uskon, että hän lisäilee omia mielipiteitään mukaan, ja irrottaa yksittäiset kommentit asia yhteydestään. Kummallista on, että hän pitää itseään tosiuskovaisena, käy silloin tällöin kirkossa ja järjestää seuroja joskus jne.



Haluaisin jotenkin kuriin tuon hänen juoruilunsa. Kymmenen käskyä ei taida kieltää pahan puhumista tai yleensä puhumista ja asioiden levittelemistä muista ihmisistä, mutta löytyisikö raamatusta joitain kohtia liittyen juoruilun "syntisyyteen"?



Kiitos.

Epikuros: "Haluaako jumala estää pahaa, muttei kykene? Silloin hän ei ole kaikkivoipa. Onko hän kykenevä, muttei halukas? Silloin hän on pahantahtoinen. Onko hän sekä kykenevä että halukas? Mistä siis tulee paha? Eikö hän ole kykenevä eikä halukas? Miksi siis kutsua häntä jumalaksi?"

Epikuros: "Haluaako jumala estää pahaa, muttei kykene? Silloin hän ei ole kaikkivoipa. Onko hän kykenevä, muttei halukas? Silloin hän on pahantahtoinen. Onko hän sekä kykenevä että halukas? Mistä siis tulee paha? Eikö hän ole kykenevä eikä halukas? Miksi siis kutsua häntä jumalaksi?"

mitenkä kirkko tuon selittää?

Miksi Jumala urhasi poikansa? miksi hänen piti tehdä niin ja mihin se perustuu?

Epikuros: "Haluaako jumala estää pahaa, muttei kykene? Silloin hän ei ole kaikkivoipa. Onko hän kykenevä, muttei halukas? Silloin hän on pahantahtoinen. Onko hän sekä kykenevä että halukas? Mistä siis tulee paha? Eikö hän ole kykenevä eikä halukas? Miksi siis kutsua häntä jumalaksi?"

Tämä on näennäisen hyvä perustelu ateismin kannalta, mutta filosofisesti se on jo pääosin hylätty. Se ei vain toimi. Tässä linkki erääseen artikkeliin, jonka kirjoittaja itse on agnostikko:

www. argumentti. fi/ teodikea_jumalan_olemassaolo. php?id=106

Miksi Jumala urhasi poikansa? miksi hänen piti tehdä niin ja mihin se perustuu?

Miksi kuolema pelasti ihmiset? Kuka vaati sen kuoleman syntien sovitukseksi?

Miksi Jumala urhasi poikansa? miksi hänen piti tehdä niin ja mihin se perustuu?

Miksi kuolema pelasti ihmiset? Kuka vaati sen kuoleman syntien sovitukseksi?

Se on puhdistautumisuhri. Vanhassa testamentissa niitä on vaikka kuinka paljon.

Miksi Jumala urhasi poikansa? miksi hänen piti tehdä niin ja mihin se perustuu?

Miksi kuolema pelasti ihmiset? Kuka vaati sen kuoleman syntien sovitukseksi?

Se on puhdistautumisuhri. Vanhassa testamentissa niitä on vaikka kuinka paljon.

Kuka vaati sen kuoleman?

Se on puhdistautumisuhri. Vanhassa testamentissa niitä on vaikka kuinka paljon.

Kuka vaati sen kuoleman?

Mutta kuka se uhrin saaja tässä tapauksessa oli? Jos Jumala, niin eikö hän olisi voinut suoraan antaa anteeksi synnit, ilman verenvuodatusta? Jos joku muu, niin...? Uhrilla on aina jokin kohde, jolle uhri uhrataan.

Tätä en ole ymmärtänyt enkä näköjään vieläkään ymmärrä.

Se on vähän niin kuin uskonnon idea. Ehkä Jumala on niin rehellinen itselleen, että vaati ihmisiltä uhrin. Itselleenhän se tietysti oli suurin uhraus. Ehkä tässäkin pitäisi ajatella että Jumala on kuin vanhempi joka pisti lapsensa kärsimään, koska se on hänelle hyväksi. Ja mehän emme tiedä mitä Jeesus oli tehnyt ansaitakseen uhrilampaan osan. Jumalan tiet ovat mysteeri.

se lienee jumalan suuri salaisuus.. *huokaus*

Ei kirkko ole määritellyt maailman kaikista asioista oppia.En siis ole varma onko mitään" virallista oppia"olemassa siitä,pelastuuko alkuasukkaat tms.

Mutta itse olen kuullut,että on löydetty alkuasukkaita,jotka ovat kuulemma uskoneet jo valmiiksi "Isään ja poikaan".Ehkä Jumala on sitten heille jotenkin itsensä ilmoittanut siinä tapauksessa.

Raamattu myös puhuu siitä,että uskosta osattomat tuomitaan sydämensä mukaan.Siis sen sydämen tilan mukaan.Eiköhän se ole oikeudenmukaista?Jokainen itse ja Jumala tietää oman sydämensä tilan.Itse en kuitenkaan jättäisi omaa pelastumistani oman sydämeni tilan varaan,eli siis että olisinko todella tarpeeksi hyvä ihminen pääsemään taivaaseen ilman Jeesuksen sovitusta..

"Mutta kuka se uhrin saaja tässä tapauksessa oli? Jos Jumala, niin eikö hän olisi voinut suoraan antaa anteeksi synnit, ilman verenvuodatusta? Jos joku muu, niin...? Uhrilla on aina jokin kohde, jolle uhri uhrataan"



Jeesus uhrattiin meidän synneille.Samalla tavalla kuin Vanhan testamentin aikaan Juutalaiset uhrasivat karitsan.Mutta se piti tehdä joka vuosi tms.Jeesus oli kertakaikkinen sovitusuhri,eikä muita uhreja enää koskaan tarvita.

Oikeastaan Jumala uhrasi itsensä,koska Jeesus ei ole mikään pelkkä erillinen Jumalan poika vaan myös samalla Jumalan "yhdet kasvot".Jumala on kolmiyhteinen Isä,Poika ja Pyhä Henki.Jumala siis uhrautui itse puolestamme ristin kuolemaan.

Kaikki synti pitää sovittaa/sopia ja hyvittää..Syy uhrille on erityisesti se,että synnin palkka on kuolema,kuten Raamatussa sanotaan.Me kuolemme edelleen,mutta emme kuitenkaan iankaikkisesti,koska meille avautuu Jeesuksen sovitustyön myötä iankaikkinen elämä.

Vielä yritän muutamaan kysymykseen vastata. Hyvien kysymysten määrä yllätti, enkä ole oikein pysynyt tahdissa mukana. Toivottavasti kysyjät löytävät vielä ketjun.

Rakastaako Jeesus minuakin oikeasti vaikka olen pahaa tehnyt? Kuuleeko Jumala rukoukseni vaikka en aina häneen usko vaan turvaudun rukouksin silloin kun minulla on vaikeaa?

Jeesuksen rakkaus on suurempi kuin mihin ihmisen pahuudella on mahdollista päästä. Siitä yhtenä osoituksena on se, että hän pyysi anteeksiantoa jopa niille sotilaille, jotka kiduttivat ja tappoivat hänet. Toisin sanoen on ihan varma asia, että Jeesus rakastaa sinua - ihan oikeasti. Ja ihan yhtä paljon kuin ketä tahansa muutakin.

Jumala kuulee varmasti myös rukouksen, emme me pysty tekemään häntä kuuroksi. Mutta sinun itsesi kannalta toivoisin, että suhteesi häneen voisi vakiintua. Jos tähän hakisi jonkinlaista hataraa vertauskuvaa, niin voisi sanoa, että ero on jotain sellaista kuin oman ja naapurin lapsen pyyntö sinulle. Naapurin lapsen pyynnönkin voi monta kertaa toteuttaa, mutta siinä on ero oman lapsen pyyntöön. Ero ei ole paremmuudessa vaan siinä, että heillä on eri asema.

Hädässä ja vaikeuksissa on lupa turvautua Jumalaan. Siitä esimerkkinä Psalmi 50:15 "Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua." Apua jopa käsketään pyytää Jumalalta. Mutta jakeen päätöksenä on Jumalan tavoite tässä toiminnassa. Hän haluaa sinuun pysyvän suhteen - Hän haluaa pelastaa sinut.

Jeesus rakastaa ja kuulee - ja hänellä on sinulle päämäärä :) Siunausta elämääsi!