HS tänään: Synnytystrauma voi estää vauvahaaveet

Helsinkiläinen Minna, 29, odotti esikoisensa synnytystä hartaasti.



Hän joogasi, kävi kursseilla ja luki oppaita. Hän halusi synnyttää luonnollisesti, ilman lääkkeitä.



"Synnytyksestäni tulikin väkivaltainen kokemus", Minna sanoo nyt, kolmen vuoden jälkeen.



Synnytys käynnistettiin, kun lapsivesien menosta oli vuorokausi, eikä supistuksia kuulunut. Synteettinen oksitosiini sai supistukset tulemaan rajuina. Sitten vauvan sydänäänet heikentyivät.



"Voinnillani ei ollut enää väliä", hän sanoo.



Minnaa käänneltiin rujosti, kun sydänääniä yritettiin saada kuulumaan.



Minna uskoi laitteen temppuilevan, eikä säikähtänyt lapsensa puolesta. Sitten lääkäri teki Minnalle varoittamatta sisätutkimuksen.



"En saanut sanaa suustani. Se tuntui supistusten aikana niin kivuliaalta."



Yhtäkkiä Minna vietiin pois synnytyssalista. Hississä selvisi, että edessä on hätäsektio. Luomusynnytys vaihtui kirurgin veitseen.



Sairaalasta päästyään Minnan olo oli tyhjä, vaikka vauva olikin terve. Hän ei saanut synnytystä mielestään.



"Tuntui kuin minut olisi raiskattu, mutta traumaani ei otettu tosissaan."



Toisessa raskaudessaan Minna pyysi doulan eli tukihenkilön turvakseen.



Kokemus oli voimaannuttava. Minna kellui synnytysammeessa, kun doula hieroi hartioiden akupisteitä. Lapsi syntyi ilman lääkkeitä.



"Oli ihanaa synnyttää omilla lihaksilla", hän sanoo.

Synnytys vei masennukseen



Kun Saija Niemelä sai vastasyntyneen poikansa rinnalleen, se ei tuntunut miltään.



"Tuntui siltä, ettei lapsen saaminen ollut kaiken sen hirveän tuskan väärti", hän muistelee nyt 11-vuotiaan esikoisensa synnytystä.



Niemelä, 38, oli toivonut keisarileikkausta synnytyspelkonsa vuoksi.



Toive oli kuitenkin torpattu synnytyssairaalassa selittämällä, että sektiossa komplikaatioiden riski on moninkertainen alatiesynnytykseen verrattuna. Niemelän oli rohkaistuttava, mutta pelot jäivät elämään.



"Sitten synnytyksessä kaikki meni pieleen."



Kätilö ei suostunut antamaan kipuherkälle Niemelälle toista epiduraalipuudutusta. Syytä hän ei kertonut.



"Kivuista tuli kestämättömät."



Niemelän epätoivoa kasvatti tunne siitä, ettei kätilö osaa asiaansa.



"Kun kysyin, koska voin alkaa ponnistaa, hän sanoi, että voithan sä siinä nyt vaikka ponnistella. Tuntui siltä, että kätilö teki päätöksensä ihan lonkalta. Oloni oli täysin avuton."



Puolen tunnin kuluttua kätilöiden työvuoro vaihtui.



"Uusi kätilö tuli luokseni ja huusi että älä nyt herranjumala vielä ponnistele! Kohdunsuu ei ollut auennut vielä tarpeeksi", Niemelä muistelee. Kävi ilmi, että aluksi avustanut kätilö oli ensimmäistä päiväänsä töissä.



Oikea ponnistusvaihe alkoi vasta tuntien kuluttua. Silloin Niemelä oli liian uupunut ponnistaakseen. Kätilö työnsi lasta ulos painamalla tuskallisesti hänen vatsaansa.



"Se tuntui todella rajulta."



Myöhemmin, kun Niemelä katseli sairaalassa onnea hehkuvia äitejä, hän tunsi epäonnistuneensa. Jatkuvasti soiva kännykkä ärsytti. Niemelä ei olisi jaksanut palata synnytykseen onnittelupuhelu toisensa jälkeen.



Synnytyskeskustelussa kätilö mainitsi, että toisen epiduraalin eväämiselle ei ollut perusteita. Tehtyjä virheitä ei kuitenkaan pahoiteltu.



Paha olo seurasi Niemelää sairaalasta kotiin. Hän sairastui lievään masennukseen.



"Tuntui siltä, että lapsi oli annettu vaivoikseni."



Puoli vuotta Niemelä kahlasi masennuksessa. Kun olo parani, hän säikähti itsekin tilaansa.



Niemelä lykkäsi synnytystraumansa takia toisen lapsen hankkimista viidellä vuodella, vaikka oli alun perin suunnitellut miehensä kanssa tekevänsä toisen tenavan heti ensimmäisen perään.



Kuopuksensa syntymän Niemelä muistaa parantavana kokemuksena, sillä hän sai toiveidensa mukaisesti sektion.



"Oli ihanaa lähteä keisarileikkaukseen sovittuna ajankohtana. Tiesin koko ajan mitä tapahtuu."



Ja kun Niemelä tällä kertaa sai vauvan syliinsä, hän itki onnesta.

Ei enää koskaan



Samuli Ropponen, 36, tietää miltä epätoivo tuntuu. Hän sai sitä ison annoksen, kun hänen esikoispoikansa syntyi kolme vuotta sitten. Moni asia meni pieleen.



Raskaus oli yliaikainen, ja synnytys käynnistettiin oksitosiinilla, joka voimistaa kohdun supistuksia. Se aiheutti Ropposen puolisolle niin rajut supistukset, ettei epiduraalipuudutuskaan auttanut. Ropponen seurasi voimattomana vierestä 22 tunnin ajan, kun avovaimo huusi tuskasta.



"Tuntui siltä, että hän kuolee kipuihinsa, enkä voi tehdä mitään."



Turvattomuutta lisäsi se, että hoitajat vaihtuivat pitkän synnytyksen aikana kuusi kertaa. Kukaan heistä ei kertonut, miten synnytys etenee.



"Emme tienneet, sujuuko kaikki normaalisti. Se oli kaikkein karmeinta."



Lopulta lääkäri päätti tehdä sektion, Ropposen mielestä aivan liian myöhään. Piina oli ohi, mutta traumaattinen synnytys ei unohdu.



Synnytyksen jälkeen hän ajatteli, ettei halua kokea samaa enää koskaan.



"Jos seuraava kerta tulee, osaamme vaatia enemmän tietoa ja sektiota todennäköisesti jo etukäteen."

Siksi mielestäni liika valmentautuminen ennen synnytystä on mielestäni turhaa.

eli synnyttäjälle ei ole kerrottu missä mennään, se lisää pelkoa kun vain arvailee mikä on tilanne.

ja synnytyksessä vauvan etu ajaa äidin, jo elossa olevan ihmisen edun edelle. Äidin voinnilla ei ole väliä, sikiö ulos vauvahautomosta keinolla millä hyvänsä.

että synnyttäjät ja kaikki muutkin traumautuvat nykyään paljon herkemmin kaikesta kuin aikaisemmin.



Mikseivät tukihenkilöt selvitä asioita ja kysy synnyttäjän puolesta saatavilla olevasta kivunhoidosta, synnytyksen etenemisestä, onko normaalia, miksi jotakin tehdään/jätetään tekemättä?



Varmaan eroja paikkakunnissa ja sairaaloissa - miten on koulutettu kohtelemaan asiakasta ja kertomaan toimenpiteistä yms. Ja sitten tietty henkilötason asiat - muut voivat olla mukavia ja yksi joukossa oleva Golgatan Olga-kätilö saa koko homman kusemaan.



OT, mutta olen usein miettinyt noita käynnistyksiä, että jos ei käynnistettäisi, niin jäisivätkö nuo synnytykset tosiaan spontaanisti käynnistymättä tykkänään.



Itselläni oli esikoisen syntyessä pari ikävää juttua, mutta vuoden päästä toinen syntyi helpommin ja parin vuoden päästä kolmas vielä helpommin. Minulla keskeisin ongelma oli juuri kolkko kätilö, joka osui ekan synnytyksen loppuvaiheisiin. Sain tilaisuuden purkaa kokemukset sairaalassa ja myös neuvolassa, niin että traumoja ei tainnut jäädä.

että synnyttäjät ja kaikki muutkin traumautuvat nykyään paljon herkemmin kaikesta kuin aikaisemmin.

Mikseivät tukihenkilöt selvitä asioita ja kysy synnyttäjän puolesta saatavilla olevasta kivunhoidosta, synnytyksen etenemisestä, onko normaalia, miksi jotakin tehdään/jätetään tekemättä?

Varmaan eroja paikkakunnissa ja sairaaloissa - miten on koulutettu kohtelemaan asiakasta ja kertomaan toimenpiteistä yms. Ja sitten tietty henkilötason asiat - muut voivat olla mukavia ja yksi joukossa oleva Golgatan Olga-kätilö saa koko homman kusemaan.

OT, mutta olen usein miettinyt noita käynnistyksiä, että jos ei käynnistettäisi, niin jäisivätkö nuo synnytykset tosiaan spontaanisti käynnistymättä tykkänään.

Itselläni oli esikoisen syntyessä pari ikävää juttua, mutta vuoden päästä toinen syntyi helpommin ja parin vuoden päästä kolmas vielä helpommin. Minulla keskeisin ongelma oli juuri kolkko kätilö, joka osui ekan synnytyksen loppuvaiheisiin. Sain tilaisuuden purkaa kokemukset sairaalassa ja myös neuvolassa, niin että traumoja ei tainnut jäädä.

Ja useimmitenhan ne eivät tosiaan mene.

kuten usein muistakin terveydenhuollon toimenpiteistä, mutta synnytys on ääriesimerkki.



Toinen on tuo kipuun suhtautuminen - jos jostain ihmeen syystä ei voi antaa toista epiduraalia tai MITÄÄN muutakaan kivunlievitystä, niin ainakin se pitäisi perustella ja kohdata se toisen kokema kipu. Mutta se tietysti vaatisi sitä, että kohdattaisiin myös se tosiseikka, että sen vauvan lisäksi myös synnyttäjäkin on ihminen, jolle ei voi esim. tehdä alatietutkimusta ilman, että ilmoittaa siitä etukäteen. llmoitus veisi kaksi sekuntia aikaa.



Myöskin sektioiden pihtaaminen on vähän omituista. Ymmärrän erittäin hyvin, että alatiesynnytys on oikein mennessään helppo ja halpa, mutta jossain vaiheessa, kun synnytys ei etene ja äidin tuskat ovat kovat, pitäisi voida tehdä päätös siitä, että hoidetaan sekä äiti että vauva hyvissä voimissa kuntoon.

käynnistyksiä kyllä tehdään enisijaisesti vauvan hengen pelastamiseksi. Jos synnytys ei etene ja vedet menneet, niin vauvan kuoleman riski on jo kohtuullinen.

käynnistyksiä kyllä tehdään enisijaisesti vauvan hengen pelastamiseksi. Jos synnytys ei etene ja vedet menneet, niin vauvan kuoleman riski on jo kohtuullinen.

nousisi että pihdataan hoitoa.

Joogat, kurssit ja kirjojen lukeminen. Kun sitten ei kaikki menekään luomusti tai odotusten mukaan, niin traumahan siitä ressukoille tulee.

mutta jos kotisynnytyksessä menee jotain pieleen, aletaan vastuullisiksi vaatia kuitenkin viranomaisia ja yhteiskuntaa, vaikka äiti on itse jo tehnyt vastuuvalinnan valitsemalla kotisynnytyksen.

Joogat, kurssit ja kirjojen lukeminen. Kun sitten ei kaikki menekään luomusti tai odotusten mukaan, niin traumahan siitä ressukoille tulee.

niin nää tyypit ja doulat käy syyllistämään niitä jotka ei valmistaudu ja hanki oikeaa asennetta synnytyslaulukursseilla ja kirjojen lukemisilla.

Joogat, kurssit ja kirjojen lukeminen. Kun sitten ei kaikki menekään luomusti tai odotusten mukaan, niin traumahan siitä ressukoille tulee.

On se kumma kun ihmiset eivät usko, että synnytys ei useimmiten mene sen mukaan mitä ihminen suunnittelee. Mitä vaan voi sattua.

traumaattisen synnytyksen läpikäyneenä sanoisin, että tieto ja ystävällinen kohtelu auttaisivat paljon huonossakin tilanteessa ja toisaalta, tiedon puute ja yliolkainen suhtautuminen voivat traumatisoida "helponkin" synnytyksen läpikäyneen.



Ja kyllä ne ihmiset ennenkin sai tarumoja. Silloin asioista ei vain puhuttu. Naiset sitten vain juoksivat järveen, tappoivat lapsensa tai muuten pahoinpitelivät heitä pahan olonsa takia.



Hyvä, että tästä puhutaan! Iso vastuu on lääkäreillä ja kätilöillä!

En kaivannut ystävällisyyttä kätilöiltä enkä muutakaan hyssyttelyä eikä kivunlievitys ollut mitenkään mielessä. Ainoa vaatimus oli että keinolla millä hyvänsä ja nopeasti sittenkin pelastavat lapsen hengen.

usko, että ongelma on se, ettei synnytys mene suunnitelmien mukaan, vaan tiedon ja tuen puute pelottavassa tilanteessa. Mielestä se käy ilmi noista tarinoista.

trauman? Tässä on kyse traumasta, ei kriisisynnytyksestä (joka sinällään voi kyllä laukaista trauman)

En kaivannut ystävällisyyttä kätilöiltä enkä muutakaan hyssyttelyä eikä kivunlievitys ollut mitenkään mielessä. Ainoa vaatimus oli että keinolla millä hyvänsä ja nopeasti sittenkin pelastavat lapsen hengen.

traumaattisen synnytyksen läpikäyneenä sanoisin, että tieto ja ystävällinen kohtelu auttaisivat paljon huonossakin tilanteessa ja toisaalta, tiedon puute ja yliolkainen suhtautuminen voivat traumatisoida "helponkin" synnytyksen läpikäyneen.

Ja kyllä ne ihmiset ennenkin sai tarumoja. Silloin asioista ei vain puhuttu. Naiset sitten vain juoksivat järveen, tappoivat lapsensa tai muuten pahoinpitelivät heitä pahan olonsa takia.

Hyvä, että tästä puhutaan! Iso vastuu on lääkäreillä ja kätilöillä!

Valitettavasti vaan kotisynnyttäjät eivät sitä ymmärrä. Sitten kun jotakin menee pieleen, ilmestyvät iltapäivälehtien sivuille ruikuttamaan, kuinka onnettomuus on lääkärien ja kätilöiden vika.