HS tänään: Synnytystrauma voi estää vauvahaaveet

En kokenut, että minua juurikaan sattui, en traumatisoitunut tai muutakaan sellaista.

No voisko tuon yllättävän ja hämmentävän traumatisoitumattomuuden taustalla olla se ettei sua juurikaan sattunut? Poistaako se ettei SUA juurikaan sattunut sen mahdollisuuden, että jotain toista voisi sattua aivan helvetisti?

Mutta tietysti tämä on perin outo ajatus, jos kulttuuri on sellainen, että synnyttäjä on vain ruho, jota voi käännellä ja johon voi survaista kätensä mitenkään huomioimatta sitä ihmistä, joka ruhossa elää. Ja ei, se kunnoittava suhtautuminen ei tarkoita mitään joogahippeilyä vaan ihan perusempaattista ja myös toisen tunteiden huomioimista pelkän lihallisen käsittelyn ohessa. Niin vieras asia kuin se tälle lääketieteellemme onkin. En kyllä ikinä synnytä...

Olen tasta ihan samaa mielta kuten tuossa edella kirjoitin (kirjoitin tuon aikaisemman myos johon viittaat), JOS kyse on siis ihan vain siita etta ihmisille pitaa puhua ja heilta kysya miten he voivat tms. eika siita, etta he haluavat suunnitella synnytyksensa taysin. Sita odotan itsekin ja olen myos sellaista kohtelua synnyttajana saanut. Suomen ulkopuolella. MUTTA edelleen olen sita mielta etta tama ei liity synnytykseen tai laaketieteeseen mitenkaan spesifisti, vaan ihan vaan suomalaiseen kulttuuriin jossa valorisoidaan huonoa ja toykeaa kaytosta jotenkin "autenttisempana" kuin hyvaa... Jos kaikki ihmiset kayttaytyisivat huomaavaisesti ja peruskohteliaasti toisiansa kohtaan kaikissa tilanteissa, kuten monessa maassa on tapana, niin varmasti se kaytos ennenpitkaa leviaisi myos synnytyssaleihin...

Kokemus oli voimaannuttava.

Minulla oli ensimmäinen synnytys imukuppisynnytys lapsen sydänäänien romahtamisen takia, pitkä ponnistusvaihe takana. Olihan se kieltämättä aika pelottava tilanne, kun yhtäkkiä kätilöille tuli tosi kiire hakemaan lääkäriä, sitten jo puuduteltiin, leikattiin epparia jne. Itse olin aika uupunut ponnistamisesta ja valmiiksi 'pihalla'. Oli hienoa, kun synnyttäneiden osaston kätilö jutteli kanssani synnytyksestä ja kertoi, että tarvittaessa synnytyksessä paikalla ollut kätilö voi tulla käymään, jos haluan. Neuvolan terveydenhoitaja kyseli ensikäynnillä, minkälaiset ajatukset synnytyksestä jäi. Toisen lapsen äitiysneuvolassa terveydenhoitaja kysyi heti, minkälaiset ajatukset tulevasta synnytyksestä kun ensimmäisessä ollut pieni hätätilanne. Kävin synnytystapa-arviossakin juuri tuon imukuppiasian takia ja siellä sekä hoitaja että lääkäri kyselivät mielipiteitäni. Noilla jutteluilla on kyllä ollut todella suuri merkitys asian käsittelyssä ja etenkin toiseen synnytykseen valmistautumisessa. Tottakai tärkeintä on, että vauva saadaan terveenä ulos, ja jos kiireessä ei ehdi kaikkea kertoa äidille, on asian läpikäynti jälkikäteen sitäkin tärkeämpää.

Kokemus oli voimaannuttava.

mistä viestistä tää lause on?

ei ole tuota tilastoakaan voinut tietää, kun kerran sisätutkimuskin synnytystilanteessa tuli hänelle yllätyksenä...

Vääristelettekö te ihan tietoisesti tuota asiaa vai ettekö ihan oikeasti ymmärrä lukemaanne? Tuo lauseesi antaa ymmärtää, että tuli yllätyksenä, että synnytyksessä ylipäänsä tehdään sisätutkimus. Ei varmasti näin ollut. Herää kyllä kysymys, miten te itse noin yleensä suhtaudutte kanssaihmisiin, jos toista kunnioittava suhtautuminen on noin vaikea asia ymmärtää.

Eli vielä rautalangasta: ongelma ei ole siinä mitä toimenpiteitä tehdään vaan siinä, MITEN SUHTAUDUTAAN. Eli ei kerrota mitään, ei informoida, ei kysytä, ei ilmoiteta että mitä ollaan tekemässä vaan kohdellaan kuin jotain teuraseläintä. Mistä syystä synnytys on sellainen tilanne, jossa ei tarvitse huomioida potilaan tunteita ollenkaan? Ihan kuin se olisi täydellinen joko-tai, joko lapsen paras tai äidin paras. Onko tässä jokin vanhakantainen "kärsimys kasvattaa" -ajatus vai mitä ihmettä? On tässä ainakin tullut esiin näitä mielipiteitä "on sitä ennenkin synnytetty traumatisoitumatta". Ennenhän tosiaan kaikki oli paremmin...

Se kunnioittava asennoituminen on loppujen lopuksi hyvin pienestä kiinni eikä sen luulisi vievän liikaa aikaa tai muutenkaan olevan kovin ongelmallista. Mutta tietysti tämä on perin outo ajatus, jos kulttuuri on sellainen, että synnyttäjä on vain ruho, jota voi käännellä ja johon voi survaista kätensä mitenkään huomioimatta sitä ihmistä, joka ruhossa elää. Ja ei, se kunnoittava suhtautuminen ei tarkoita mitään joogahippeilyä vaan ihan perusempaattista ja myös toisen tunteiden huomioimista pelkän lihallisen käsittelyn ohessa. Niin vieras asia kuin se tälle lääketieteellemme onkin.

En kyllä ikinä synnytä...

Miettikääpä vaikka ihan tavallista gynen käyntiä. Vaikka makaat jalat levällään siinä pöydällä ja tiedät mitä on tulossa, on se kiva, jos lääkäri sanoo, että nyt laitan käden sisään, kohta nipistää, yritä olla liikkumatta yms. verrattuna siihen, että yhtäkkiä työntää käden tai välineet sisään ja kääntelee ja vääntelee. Onneksi omissa, sekä vaikeassa että helpossa, synnytyksessä oli ihanaa henkilökuntaa.

Kokemus oli voimaannuttava.

mistä viestistä tää lause on?

Nimenomaan kivun kokeminen on erilaista ihmisillä. Mitä puudutetta luulet mahan paineluun saavan?

Silloin mulla todettiin synnytyksenjälkeinen masennus. Esikoinen oli jo 2,5v ja kuopus 1v.



Masennus tosin johtui suurilta osin lapsuudentraumoistani. Vanhempani pahoinpitelivät minua rangaistukseksi ja halveksivat minua. Tein paljon pahojani ja olin ilkeä lapsi. Siksi minua rankaistiin jatkuvasti. Kehitin pienestä pitäen pahan ihmisen identiteetin itselleni. Lensin jopa ulos päiväkodista. Äitini oli pakko ryhtyä pph:ksi.



Nuorena ryyppäsin ja rällästin. Olinhan paha. Olin tottunut ihmisten paheksuntaa. Pelkkä pärstäkertoimeni näytti siihen riittävän.



Raskaaksi tullessani minuun iski suorituspakko. Oli pakko olla hyvä äiti. Pahalta ihmiseltä siihen vaadittiin paljon.



Avasin vauvalle säästötilin, tilasin Aku Ankan, ostin kaiken mahdollisen.



Synnytyksessä kävi huonosti. Se oli kamala kokemus, vaikkakin kesti vain 8h. Synnytyssalit olivat täynnä. Jouduin odotushuoneeseen. Kätilö eikä sh:kaan kerenneet auttamaan, he vain kuikkivat silloin tällöin ovelta. Tuskat olivat kamalat. He lupasivat epiduraalin heti kun vaiun kerkiävät.



Kun vihdoin pääsin synnytyssaliin, oli liian myöhäistä kivunlievitykseen. Aloin ponnistaa. Itkin tuskasta. Ponnistin yli tunnin. Kätilö oli väsynyt ja kiukkuinen edellisen kriisisynnytyksen jäljiltä ja tiuski minulle.



Vihdoin saatuani vauvan rinnalle, rupesi kätilö puuduttamaan alapäätäni repeämien ompelemista varten. Huusin tuskasta. Kätilöllä paloi minuun hihat. Hän huusi " anteeksi nyt vaan että yritän auttaa sua!! " Hillitsin huutoni vaikka sattui. En halunnut raivostuttaa häntä enempää.



Perhehuoneessa ollessamme kävi hoitaja kyselemässä vointiani ja kuinka äitiys oli lähtenyt minulla käyntiin. Hormoonihöyryissäni avaudui hoitajalle, kuinka oli iloisesti yllättynyt, että rakastan vauvaani niin paljon. Eihän paha ihminen voi niin käyttäytyä. Kerroin pelänneeni, etten kestäisi vauvan itkua, mutta nyt se ei stressannut minua ollenkaan. Pidin vauvvaa koko ajan liki ja hellin. Olin pakahtua siitä rakkauden määrästä.



Mutta hoitajapa tajusin, kuten aina muutkin, pärstäkertoimeni paljasti kuinka paska ihminen olen. Hän heti valisti" tappaa ei saa!".



Minähän olen paha ihminen, tapan vauvan jos en kestä sen huutoa! On se kumma että 2 minuutissa minusta saa heti sen käsityksen!



Mutta, olin jo tottunut sellaiseen kohteluun. Moni tuttava oli kauhistellut kuultuaan minun tulleen raskaaksi. Ei minusta olisi äidiksi! Eräskin tuttu sanoi että minulta pitäisi ottaa vauva pois jo laitoksella.



Perussettiä. Olinhan paha ihminen.



Ehkä sen takia tahdoinkin näyttää kaikille että minusta tulee täydellinen äiti! Lapsilta ei puuttunut mitään, ne eivät koskaan olleet muuaölla hoidossa, imetin nännit verillä kaiket yöt, silitin potkuhousut, tein ite vellit yms.



Sitten yksi aamu en enää jaksanut.



Nyt monen vuoden terapian jälkeen tajuan miten synnytystraumani vaikutti sairastumiseeni ja äitiyteeni. Enää en uskalla synnyttää.

Synnytyksessä vaan ei aina kaikki suju niin kuin toivoisi

Siksi mielestäni liika valmentautuminen ennen synnytystä on mielestäni turhaa.

En minäkään etukäteen suunnitellut, mutta trauma tuli kun minulle ei kerrottu mitään. Lääkäri vain tuli ja nykäisi vauvan imukupilla ulos ja häipyi paikalta. Kätilö ei kertonut mistä on kyse, kun on lääkärin asia kertoa omat päätöksensä. Kävin juttelemassa kätilön, kun vauva oli viisikuinen, ja silloin vasta sain tietää että lapsen jalan ympärillä ollut napanuora aiheutti syänäänien heikkenemistä ja siksi päätös. Ei siis toimenpiteessä valittamista, mutta kai minun nyt olisi kuulunut saada tietää missä mennään!

usko, että ongelma on se, ettei synnytys mene suunnitelmien mukaan, vaan tiedon ja tuen puute pelottavassa tilanteessa. Mielestä se käy ilmi noista tarinoista.

että äidit eivät enää käy synnytysvalmennuksissa. Eivät ehdi kun niillä on niin paljon muuta tekemistä. Tästä oli ihan hiljan yhdessä lehdessä.

oisin kuule menny, jos olis ollu sitä synnytysvalmennusta!!

vaikka kaikki meni hyvin. Synnytys kesti 17h ja lapsi oli terve, ei repeämiä eikä ongelmia jne. En vain tuntenut lasta kohtaan mitään, halusin vaan olla rauhassa ja yksin. Ehkä isoin ongelma oli päsmäri-mieheni joka otti heti ohjat käsiinsä. Koin lähinnä olevani ulkopuolinen.

tuo jossa kätilö kävi jälkeenpäin juttelemassa, ihan pyytämättä. Tuollaisella asioiden läpikäynnillä on varmasti iso merkitys siinä millaiset muistot jää. Moniko meistä kehtaa alkaa omatoimisesti soittelemaan perään vaikka mieli tekisikin jostain jutella..



Itselle jäi synnytysvalmennuksesta mieleen kuinka kivunlievitykseen on sen kymmenen erilaista konstia käytettävissä. Sitten tositilanteessa kivunlievitys tuntuikin olevan kiven alla ja sitä olisi pitänyt saada paljon aiemmin. Tuntui ettei kukaan uskonut kuinka nopeasti tuo käynnistetty synnytys eteni huimiin tuskiin.

alapäähän käynnistys on kuulemma useinkin niin raju että vauvan sydänäänet heikkenevät, taukoja ei supistuksiin tule ja siksipä esim ruotsissa ei kyseistä lääkettä pahemmin enää käynnistykseen käytetäkkään. vauva joutuu teholle ja äiti tikattavaksi.

Miks nuokaan naiset eivät saaneet suutaan auki?

JA sitten parutaan kun ei mulle kerrottu mitään. Toki pitäisi asiat automaattisesti kertoa, mutta suu auki jos ei kerrota.



Itsellä ekassa synnytyksessä meni lapsivedet pe, su aamuna käynnistettiin, kivut oli ihan saatanalliset.

Epiduraalin saaminen kesti tunteja, muisti mennyt pitkältä ajalta kivun vuoksi.

2h ponnistuksen jälkeen jouduin hätäsektioon ja vauva suoraan hengityskoneeseen.

Toinen synnytys päätyi imukuppiin ja paikalla oli aivan karsea naislääkäri, joka huusi ja karjui yms. Kipu oli jotain aivan järkyttävää.



Kas mulla ei ole mitään traumoja tullut näistä.

Kolmas syntyi ilman kipuja alakautta, kun vaadin apiduraalinheti ja loppuun asti.

Neläjäs oli kiireellinen sektio, mutta vaadin tietoa missä mennään.



Vieläkin voisin. Ei ensimmäistäkään traumaa.

käyneet kätilöt juttelemassa jälkeenpäin vaikka kysymyksessä "vain" kiireelliset sektiot.

Miks nuokaan naiset eivät saaneet suutaan auki?

JA sitten parutaan kun ei mulle kerrottu mitään. Toki pitäisi asiat automaattisesti kertoa, mutta suu auki jos ei kerrota.

Itsellä ekassa synnytyksessä meni lapsivedet pe, su aamuna käynnistettiin, kivut oli ihan saatanalliset.

Epiduraalin saaminen kesti tunteja, muisti mennyt pitkältä ajalta kivun vuoksi.

2h ponnistuksen jälkeen jouduin hätäsektioon ja vauva suoraan hengityskoneeseen.

Toinen synnytys päätyi imukuppiin ja paikalla oli aivan karsea naislääkäri, joka huusi ja karjui yms. Kipu oli jotain aivan järkyttävää.

Kas mulla ei ole mitään traumoja tullut näistä.

Kolmas syntyi ilman kipuja alakautta, kun vaadin apiduraalinheti ja loppuun asti.

Neläjäs oli kiireellinen sektio, mutta vaadin tietoa missä mennään.

Vieläkin voisin. Ei ensimmäistäkään traumaa.

omnnee vaan sulle ja osan ottoja lapsillesi sekä miehellesi

Cytoteceillä, raju, kesti melkein kaksi vuorokautta ja sain kerran epiduraalin, joka ei toiminut. Vauvan sydänäänet laskivat ja ponnistin häntä ulos yli tunnin pelkän ilokaasun voimin. Leikattiin episiotomia, joka ei riittänytkään vaan sitä piti suurentaa, silti repesin emättimen sisälle päin. Toipuminen kesti todella kauan, en voinut pidättää kaasuja ollenkaan puoleen vuoteen, seksi sattui ekat puolitoista vuotta ja kävin muutamaan kertaan gynelläkin tarkistuttamassa, onko kaikki kunnossa kun aina vaan sattuu. No, uskaltauduin kuitenkin uudelleen raskaaksi, koska ajattelin, ettei toinen synnytys mitenkään voi olla yhtä kamala kuin ensimmäinen. Sitten vauva kuolikin kohtuun. Samat Cytotec-käynnistykset, kärvistelyt (tosin nyt epiduraali toimi) ja kuolleen vauvan synnyttäminen. Olipa sittenkin kamalampaa kuin eka synnytys. Nyt en enää aio ikinä tulla raskaaksi.