HS tänään: Synnytystrauma voi estää vauvahaaveet

esimerkiksi KTG:n hälytyksistä 73% on aiheettomia.

etta vauvan sydanaanien vaimeneminen oli ongelma. Sita siis ihmettelen. Kun sen ei pitaisi olla mikaan uskonasia. Toki tuosta sisatutkimuksesta olisi voinut sanoa siina tilanteessa, siita olen ihan samaa mielta. Mutta eipa siina hirveasti itsemaaraamisoikeutta olekaan jos vauvan elama on kysymyksessa, jos itsemaaraamisoikeudella tarkoitetaan sita, etta saa paattaa joidenkin vaihtoehtojen valilla. Mutta tietenkin hoitohenkilokunta voisi selittaa mita tekee kun sen tekee. Ehka he olettivat etta potilas ymmartaa tilanteen, mutta kaikki eivat tietenkaan sita ymmarra. Suomessa nyt vain on niin surkea kommunikaatiokulttuuri ihan yleisestikin, etta en sinansa ihmettele ettei noitakaan tilanteita hallita paremmin.

ei ole tuota tilastoakaan voinut tietää, kun kerran sisätutkimuskin synnytystilanteessa tuli hänelle yllätyksenä... Ja kuka voi väittää pystyvänsä itse sanomaan milloin KTG hälyyttää turhaan? Oikeasti ihmettelen tuota tarinaa. Vielä se loppukaneettikin, että oli ihana synnyttää omilla lihaksilla silloin tokalla kerralla... Joo-o, niin varmaan, mutta kun se ei kuitenkaan ole se pääasia miten se lapsi tulee maailmaan, vaan olisi hyvä myös tajuta että elävä ja terve lapsi ei ole mikään itsestäänselvyys, ja synnytyksen päätarkoitus on edelleenkin se, eikä olla mikään äidin itseilmaisutapahtuma...

ensimmäinen synnykseni ei mennyt ihan normaalisti ja pelästyin kyllä kovasti. Lasten ikäeroksi tuli tästä johtuen viisi vuotta. Eikä toista olisi edes tullut, jos en etukäteen olisi saanut lupaa sektioon.



Synnytykseni oli lähes kivuton siihen lapsen ulossaantiin asti. Puudutkset onnistuivat sen verran hyvin eikä lapsella ollut mitään hätää. Ponnistus vaihe kesti puolitoistatuntia ja muuten kyllä meni reippaati yli kahdenkymmenen tunnin tuo synnytys. Tietoa sain mukavasti koko synnytyksen ajan. Yksi kätilöistä ei kyllä herättänyt pahemmin luottamusta, oli aika epävarman oloinen.

Mikä meni pieleen? Istukka ei irronnutkaan ja kun sitä aika voimallisesti koetettiin ulos niin kätilölle jäi napanuora käteen. Sitten tuli kokeneempi kätilö paikalle ja määräsi saman tien leikkuriin. Mua paikkailtiin sitten kolmisen tuntia ja olin myös saanut neljännen/kolmannen asteen repeämät. Herätessä oli kaameat kivut! Vuotoarvio oli 5l. Vielä parin kuukauden päästäkin tuli alapäähän kipua kävellessä pidempään. En tarkkaan muista milloin ne katosivat. Toinen sitten leikkattiin ja voin sanoa, että ne kivut oli totisesti paljon vähäisemmät verrattuna ekaan synnytykseen!!

Näyttää siltä, että ihmisiä ärsyttää, että jotkut haluavat kokea synnytyksen kauniina ja voimakkaana tapahtumana, varsinkin jos se itselle on ollut "välttämätön kärsimys".



Olen aistivinani ihan suoranaista vahingoniloa, jos "doulajoogaajalla" menee synnytys huonosti.



Itse ajattelen näin, että sellaiset naiset joilla on jo valmiiksi parempi kosketus omiin tunteisiin ja halu hallita elämäänsä (hyvällä tavalla! ei niin että voisi vaikuttaa kaikkeen, vaan niin että pyrkii vastuullisesti tekmään omia valintoja), valmistautuvat synnytykseenkin huolellisemmin ja oikeasti uskaltavat odottaa siltä myös hyvää.



Ehkä tällaiset ihmiset ovat alttiimpia traumatisoitumaan sitten kun kaikki ei menkään hyvin. EI siksi, että olisivat odottaneet liikoja (kyllähän fiksu ihminen tietää millaista synnyttäminen on ja miten monta asiaa siinä voi mennä arvaamattomasti). Vaan siksi, että he tunnistavat millaisen haavan kokemus on heihin tehnyt.



Olen aivan varma, että 70-luvulla rivissä synnytyssalissa tuntitolkulla makuutetut naiset (joille kätilö tiuski että "rouva on nyt hiljaa vain") myös traumatisoituivat - mutta koska heillä ei ollut tapana tunnistaa tunteitaan muutenkaan, ei se näy päällepäin ennenkuin ovat kommentoimassa vähätteleävsti omien tyttäriensä synnytyksiä... tai miten se kullakin sitten esiin vuotaa.

...ehkä tämän mainitsemani vahingoniloisen ilmapiirin takana on kirjoittajien oma suru siitä, että synnytyksessä valta oli jollakulla toisella.

Näyttää siltä, että ihmisiä ärsyttää, että jotkut haluavat kokea synnytyksen kauniina ja voimakkaana tapahtumana, varsinkin jos se itselle on ollut "välttämätön kärsimys".

Näissä doula-joogaajissa ärsyttää kylläkin kaikkein eniten se, että jos kaikki menee hyvin, niin jälkeenpäin ollaan niin supersynnyttäjää niin supersynnyttäjää ja "ihmetellään" suureen ääneen, miten jollakin on ollut niin vaikeaa ja kyllä minä vaan selvisin ilman lääkkeitä. Ja suurin piirtein ollaan sitä mieltä, että jonkun toisen traumaattinen synnytys hädin tuskin hengissä selvinneine vauvoineen olisi ollut "voimauttava ja positiivinen kokemus", jos synnyttäjä vaan olisi hengittänyt oikein. Eivät toki kaikki luomusynnyttäjät tai sellaisiksi haaveilevat ole edelläkuvatunlaisia, mutta näitä suuriäänisiä mahtuu joukkoon valitettavan monta ja he pilaavat vähän normaalimpienkin maineen.

...ehkä tämän mainitsemani vahingoniloisen ilmapiirin takana on kirjoittajien oma suru siitä, että synnytyksessä valta oli jollakulla toisella.

en tosin ole mielestani vahingoniloinenkaan ollut, mutta kyllakin hiukan tuota Minnan tarinaa tassa ihmetellyt. Itsellani on takana 3 synnytysta, joista kaikki ovat menneet periaatteessa mielestani mukavasti (eka tosin vahan vaikeampi synnytys, vauvan vaaran tarjonnan ja sydanaanien laskun takia) vaikkakin hyvin medikalisoidusti (omien sairauksieni ja laakityksieni takia). Mutta ennen kaikkea mulla on elavat ja terveet lapset kaikista niista seurauksena. Se on enemman kuin saatoin moninkertaisena riskiraskausodottajana itsestaanselvasti odottaa missaan raskaudessani. Olen aarimmaisen kiitollinen siita, etta laaketiede on pystynyt auttamaan minuakin saamaan terveita ja elavia lapsia (suurin osa ihmisista, jotka sairastavat harvinaista sairautta joka minulla on ei saa elavia lapsia ollenkaan...). Minnan tarinaa lukiessani itselleni tuli epatodellinen olo, koska en voinut ymmartaa, miksei han tunnu tajuavan etta elavan ja terveen lapsen saaminen on se ihme ja ilo, vaan tuo minun mielestani paa-asia tuntuu katoavan siihen synnytyksen "tekniseen" puoleen, eli miten se kaytannossa suoritetaan...

Näyttää siltä, että ihmisiä ärsyttää, että jotkut haluavat kokea synnytyksen kauniina ja voimakkaana tapahtumana, varsinkin jos se itselle on ollut "välttämätön kärsimys".

Olen aistivinani ihan suoranaista vahingoniloa, jos "doulajoogaajalla" menee synnytys huonosti.

Itse ajattelen näin, että sellaiset naiset joilla on jo valmiiksi parempi kosketus omiin tunteisiin ja halu hallita elämäänsä (hyvällä tavalla! ei niin että voisi vaikuttaa kaikkeen, vaan niin että pyrkii vastuullisesti tekmään omia valintoja), valmistautuvat synnytykseenkin huolellisemmin ja oikeasti uskaltavat odottaa siltä myös hyvää.

Ehkä tällaiset ihmiset ovat alttiimpia traumatisoitumaan sitten kun kaikki ei menkään hyvin. EI siksi, että olisivat odottaneet liikoja (kyllähän fiksu ihminen tietää millaista synnyttäminen on ja miten monta asiaa siinä voi mennä arvaamattomasti). Vaan siksi, että he tunnistavat millaisen haavan kokemus on heihin tehnyt.

Olen aivan varma, että 70-luvulla rivissä synnytyssalissa tuntitolkulla makuutetut naiset (joille kätilö tiuski että "rouva on nyt hiljaa vain") myös traumatisoituivat - mutta koska heillä ei ollut tapana tunnistaa tunteitaan muutenkaan, ei se näy päällepäin ennenkuin ovat kommentoimassa vähätteleävsti omien tyttäriensä synnytyksiä... tai miten se kullakin sitten esiin vuotaa.

...ehkä tämän mainitsemani vahingoniloisen ilmapiirin takana on kirjoittajien oma suru siitä, että synnytyksessä valta oli jollakulla toisella.

en tosin ole mielestani vahingoniloinenkaan ollut, mutta kyllakin hiukan tuota Minnan tarinaa tassa ihmetellyt. Itsellani on takana 3 synnytysta, joista kaikki ovat menneet periaatteessa mielestani mukavasti (eka tosin vahan vaikeampi synnytys, vauvan vaaran tarjonnan ja sydanaanien laskun takia) vaikkakin hyvin medikalisoidusti (omien sairauksieni ja laakityksieni takia). Mutta ennen kaikkea mulla on elavat ja terveet lapset kaikista niista seurauksena. Se on enemman kuin saatoin moninkertaisena riskiraskausodottajana itsestaanselvasti odottaa missaan raskaudessani. Olen aarimmaisen kiitollinen siita, etta laaketiede on pystynyt auttamaan minuakin saamaan terveita ja elavia lapsia (suurin osa ihmisista, jotka sairastavat harvinaista sairautta joka minulla on ei saa elavia lapsia ollenkaan...). Minnan tarinaa lukiessani itselleni tuli epatodellinen olo, koska en voinut ymmartaa, miksei han tunnu tajuavan etta elavan ja terveen lapsen saaminen on se ihme ja ilo, vaan tuo minun mielestani paa-asia tuntuu katoavan siihen synnytyksen "tekniseen" puoleen, eli miten se kaytannossa suoritetaan...

Ihmettele rauhassa. Tässä kuitenkin faktaa:

Synnytyksen jälkeisen masennuksen taustalla on usein ikävät synnytyskokemukset, jotka saattavat heijastua monia vuosia suhteessa lapseen.

Ennen vanhaan näitä traumoja ei ollut, koska synnytyksiin kuoltiin enemmän tai sitten hukuttauduttiin järveen lapsen kanssa synnytyksen jälkeen. Tätäkö sinä haluat?

Miksi edes näät tärkeäksi tulla vähättelemään tositen ihmisten kokemuksia tai traumoja? Kertoo siitä, ettet ole itse kokenut mitään traumaattista, etkä ole jaksanut sivistää itseäsi sitä vertaa, että voisit ymmärtää toisten tuskaa

Näissä doula-joogaajissa ärsyttää kylläkin kaikkein eniten se, että jos kaikki menee hyvin, niin jälkeenpäin ollaan niin supersynnyttäjää niin supersynnyttäjää ja "ihmetellään" suureen ääneen, miten jollakin on ollut niin vaikeaa ja kyllä minä vaan selvisin ilman lääkkeitä. Ja suurin piirtein ollaan sitä mieltä, että jonkun toisen traumaattinen synnytys hädin tuskin hengissä selvinneine vauvoineen olisi ollut "voimauttava ja positiivinen kokemus", jos synnyttäjä vaan olisi hengittänyt oikein. Eivät toki kaikki luomusynnyttäjät tai sellaisiksi haaveilevat ole edelläkuvatunlaisia, mutta näitä suuriäänisiä mahtuu joukkoon valitettavan monta ja he pilaavat vähän normaalimpienkin maineen.

Ennen ei traumatisoiduttu synnytyksissä, niihin kuoltiin.



Ja ihan samassa suhteessa nykyäidit joutuu vaikeisiin synnytyksiin kuin ennen, sillä erotuksessa että nykyään selvitään hengissä. Mutta mitä luulette, minkälaisia ne synnytykset on, joihin parisataa vuotta sitten olis kuoltu mutta nyt ei enää? Tosi ihania ja voimaannuttavia kokemuksia?

...ehkä tämän mainitsemani vahingoniloisen ilmapiirin takana on kirjoittajien oma suru siitä, että synnytyksessä valta oli jollakulla toisella.

en tosin ole mielestani vahingoniloinenkaan ollut, mutta kyllakin hiukan tuota Minnan tarinaa tassa ihmetellyt. Itsellani on takana 3 synnytysta, joista kaikki ovat menneet periaatteessa mielestani mukavasti (eka tosin vahan vaikeampi synnytys, vauvan vaaran tarjonnan ja sydanaanien laskun takia) vaikkakin hyvin medikalisoidusti (omien sairauksieni ja laakityksieni takia). Mutta ennen kaikkea mulla on elavat ja terveet lapset kaikista niista seurauksena. Se on enemman kuin saatoin moninkertaisena riskiraskausodottajana itsestaanselvasti odottaa missaan raskaudessani. Olen aarimmaisen kiitollinen siita, etta laaketiede on pystynyt auttamaan minuakin saamaan terveita ja elavia lapsia (suurin osa ihmisista, jotka sairastavat harvinaista sairautta joka minulla on ei saa elavia lapsia ollenkaan...). Minnan tarinaa lukiessani itselleni tuli epatodellinen olo, koska en voinut ymmartaa, miksei han tunnu tajuavan etta elavan ja terveen lapsen saaminen on se ihme ja ilo, vaan tuo minun mielestani paa-asia tuntuu katoavan siihen synnytyksen "tekniseen" puoleen, eli miten se kaytannossa suoritetaan...

Ihmettele rauhassa. Tässä kuitenkin faktaa: Synnytyksen jälkeisen masennuksen taustalla on usein ikävät synnytyskokemukset, jotka saattavat heijastua monia vuosia suhteessa lapseen. Ennen vanhaan näitä traumoja ei ollut, koska synnytyksiin kuoltiin enemmän tai sitten hukuttauduttiin järveen lapsen kanssa synnytyksen jälkeen. Tätäkö sinä haluat? Miksi edes näät tärkeäksi tulla vähättelemään tositen ihmisten kokemuksia tai traumoja? Kertoo siitä, ettet ole itse kokenut mitään traumaattista, etkä ole jaksanut sivistää itseäsi sitä vertaa, että voisit ymmärtää toisten tuskaa

mutta se on auttanut suhteuttamaan asioita enka kuvittele hallitsevani elamaani taysin. Esimerkiksi krooniseen sairauteeni, joka diagnosoitiin jo nuorena, ei ole parantavaa hoitoa ja siihen voi periaatteessa kuolla milloin tahansa huonolla tuurilla, tai sitten elaa pitkankin elaman, etukateen tata ei voi tietaa. Synnytyksen paatarkoitus ON saada elava ja terve lapsi maailmaan, ja niin kauan kuin se toteutuu, on jo jotain hyvaa saatu aikaan; kaikki siita ylospain on plussaa. Trauma on tietysti trauma ja ihmisilla on erilaisia traumakynnyksia, en vaitakaan sita, mutta tuo Minnan oheistarina on kummallisesti kerrottu. Lapsella oli hata, kaikki ei mennyt kuten aiti oli suunnitellut; lopulta syntyi elava ja terve lapsi. Aidin kanssa olisi pitanyt kommunikoida paremmin, mutta itse asia ei olisi siita muuttunut, synnytys olisi silti mennyt eri tavalla kuin aiti oli suunnitellut, eika se ole hoitohenkilokunnan syyta. Itse HS:n juttu on mielestani taysin ymmarrettava, ja muutkin oheistarinat tajuan.

...ehkä tämän mainitsemani vahingoniloisen ilmapiirin takana on kirjoittajien oma suru siitä, että synnytyksessä valta oli jollakulla toisella.

en tosin ole mielestani vahingoniloinenkaan ollut, mutta kyllakin hiukan tuota Minnan tarinaa tassa ihmetellyt. Itsellani on takana 3 synnytysta, joista kaikki ovat menneet periaatteessa mielestani mukavasti (eka tosin vahan vaikeampi synnytys, vauvan vaaran tarjonnan ja sydanaanien laskun takia) vaikkakin hyvin medikalisoidusti (omien sairauksieni ja laakityksieni takia). Mutta ennen kaikkea mulla on elavat ja terveet lapset kaikista niista seurauksena. Se on enemman kuin saatoin moninkertaisena riskiraskausodottajana itsestaanselvasti odottaa missaan raskaudessani. Olen aarimmaisen kiitollinen siita, etta laaketiede on pystynyt auttamaan minuakin saamaan terveita ja elavia lapsia (suurin osa ihmisista, jotka sairastavat harvinaista sairautta joka minulla on ei saa elavia lapsia ollenkaan...). Minnan tarinaa lukiessani itselleni tuli epatodellinen olo, koska en voinut ymmartaa, miksei han tunnu tajuavan etta elavan ja terveen lapsen saaminen on se ihme ja ilo, vaan tuo minun mielestani paa-asia tuntuu katoavan siihen synnytyksen "tekniseen" puoleen, eli miten se kaytannossa suoritetaan...

Ihmettele rauhassa. Tässä kuitenkin faktaa: Synnytyksen jälkeisen masennuksen taustalla on usein ikävät synnytyskokemukset, jotka saattavat heijastua monia vuosia suhteessa lapseen. Ennen vanhaan näitä traumoja ei ollut, koska synnytyksiin kuoltiin enemmän tai sitten hukuttauduttiin järveen lapsen kanssa synnytyksen jälkeen. Tätäkö sinä haluat? Miksi edes näät tärkeäksi tulla vähättelemään tositen ihmisten kokemuksia tai traumoja? Kertoo siitä, ettet ole itse kokenut mitään traumaattista, etkä ole jaksanut sivistää itseäsi sitä vertaa, että voisit ymmärtää toisten tuskaa

mutta se on auttanut suhteuttamaan asioita enka kuvittele hallitsevani elamaani taysin. Esimerkiksi krooniseen sairauteeni, joka diagnosoitiin jo nuorena, ei ole parantavaa hoitoa ja siihen voi periaatteessa kuolla milloin tahansa huonolla tuurilla, tai sitten elaa pitkankin elaman, etukateen tata ei voi tietaa. Synnytyksen paatarkoitus ON saada elava ja terve lapsi maailmaan, ja niin kauan kuin se toteutuu, on jo jotain hyvaa saatu aikaan; kaikki siita ylospain on plussaa. Trauma on tietysti trauma ja ihmisilla on erilaisia traumakynnyksia, en vaitakaan sita, mutta tuo Minnan oheistarina on kummallisesti kerrottu. Lapsella oli hata, kaikki ei mennyt kuten aiti oli suunnitellut; lopulta syntyi elava ja terve lapsi. Aidin kanssa olisi pitanyt kommunikoida paremmin, mutta itse asia ei olisi siita muuttunut, synnytys olisi silti mennyt eri tavalla kuin aiti oli suunnitellut, eika se ole hoitohenkilokunnan syyta. Itse HS:n juttu on mielestani taysin ymmarrettava, ja muutkin oheistarinat tajuan.

Mutta ymmärrätkö sitä, että vaikka kuinka lapsi olisi miten terve syntyessään, niin äidin huonot kokemukset voivat säteillä myös lapsen elämässä. Mitä luulet, millaisen lapsen masentuntu ja kaltoin kohdeltu äiti pystyy kasvattamaan? Pystyykö syvästi masentunut ja traumatisoitunut äiti ylipäätänsä olemaan hoitovastuussa lapsestaan?

Äidin synnytyskokemus ei siis todellakaan ole vähäpätöinen asia, jos mietitään ihan lapsen ensimmäisiä vuosia tai jopa tulevaisuutta pitemmällekin. Äidin huono synnytyskokemus voi myös heijastua muutenkin perhe-elämässä. Mies sekä lapset joutuvat varmasti myös kärsimääm äidin pahasta olosta.

Jos et pysty ajattelemaan äidin parasta, yritä edes ajatella äidin ympärillä olevia ihmisiä!

...tässä jutussahan käsitellään äidin synnytyskokemusta ja -traumaa, ei synnytyksen lopputulosta lapsen kannalta.



Siksi myös siinä kainalojutussa puhutaan siitä minkä ÄITI koki ongelmalliseksi. Ei sen ongelmallisuutta vähennä se, että lapsi saatiin hengissä ulos.



Tässä on nyt ilmassa vähän sellaista henkeä, että synnytyksestä ei saa olla mitään mieltä eikä varsinkaan mitään negatiivista mieltä koska "tärkeintä on että tuli terve lapsi".



Varmasti se onkin tärkeintä, muttei tarkoita etteikö muukin olisi tärkeää.



Käytän itse usein esimerkkinä (kun näistä keskustelen toisten naisten kanssa) ajatusta, että millaista olisi jos kuningatar synnyttäisi. Vieläpä entisajan kuningatar, jolla oikeasti oli valtaa ja jota kunnioitettiin lähes pyhänä.



Kuningatarta ei käänneltäisi ja väänneltäisi vuoteessa selittämättä - tai jos niin täytyisi tehdä, pyydettäisiin mitä nöyrimmin anteeksi - aidosti pahoillaan! - jälkikäteen että näin tehtiin hätätilanteen vuoksi.



Jos kuningattarella olisi jokin toive - vaikka kuinka hoopo! - synnytyksensä suhteen, häntä kuunneltaisiin tosissaan, ja jos toiveen toteuttaminen ei onnistu, se perusteltaisiin.



Kuningattarelle ei tiuskittaisi. Häneltä kysyttäisiin kuinka hän voi. Hänelle pahoiteltaisiin. Hänen ilostaan ilottaisiin. Hänen tunnelmiaan herkästi aistittaisiin.



Mielestäni ei olisi mitenkään mahdotonta, että jokainen nainen saisi olla kuin kuningatar, kun synnyttää. Parhaat kätilöt ja lääkärit saavat tällaisen ilmapiirin aikaiseksi - oli synnytys sitten kuinka luomu tai medikaalinen tahansa. Suurin osa ei saa muttei sentään kohtele synnyttäjää kuin rangaistusvankiakaan. Jotkut ovat tästä järkyttävän kaukana.

Sektiosta aiheutuvat traumat ovat usein kovimpia olen huomannut, niin suunnitellusta kuin hätäsektiostakin. Kätilö kertoi pelkopolilla jossa käyn sektiotrauman vuoksi. Ja ihan suunniteltu perätilan takia.



Ikinä ei lapsia enää.

Minua ottaa kupoliin se, että aina hoetaan ja hoetaan kuin jotakin mantraa, että "tärkeintä on saada vauva terveenä maailmaan". Joo, se on toki ensiarvoisen tärkeää, mutta minun mielestäni kaikkein tärkeintä olisi, että MYÖS äiti selviäisi synnytyksestä mahdollisimman pienin fyysisin ja henkisin vaurioin. Eli mahdollisimman terve äiti + mahdollisimman terve vauva olisi minusta oikea päätavoite, ei pelkästään mahdollisimman terve vauva äidin repeämien, traumojen ja laskeumien kustannuksella.



Uskon, että tuon "tärkeintä on saada vauva terveenä maailmaan" -ajattelun myötä muun muassa äitejä kohdellaan synnytyksissä kaltoin, monesti ikään kuin jonakin hautomokoneina, joiden alapään repeämisellä ei tunnu olevan juuri mitään merkitystä, koska "tärkeintähän on saada vauva terveenä maailmaan". Tämän ajattelun takia myös sektioita pantataan, koska ilmeisesti ei osata ajatella, että joskus se olisi parempi vaihtoehto, kun otetaan huomioon SEKÄ äiti ETTÄ vauva, ei pelkästään jompaakumpaa.



Ja todella soisin, että synnytyksissä kerrottaisiin, mitä ollan tekemässä. Ei keneenkään ihmiseen saa kajota yhtäkkiä mitään kertomatta ja ilmoittamatta. Aina pitää kertoa, mitä on tekemässä. Eihän sitä nyt niin yksityiskohtaisesti tarvitse käydä läpi, mutta sillä tavalla, että nainen tietää suurin piirtein, mitä on tapahtumassa ja tuntee säilyttävänsä ihmisarvonsa ja itsemääräämisoikeutensa.



Toivottavasti Suomeenkin saataisiin pian yksityisiä synnytyssairaaloita. Ehkä niiden myötä naiset tajuaisivat, ettei heitä voi julkisellakaan puolella kohdella synnytyksissä miten tahansa.

mulla käynnistettiin cytotecilla esikoisen synnytys ja hänen sydänäänensä vaimenivat synnytyksen aikana ja supistuskivut olivat aivan infernaalisia (sain epiduraalin vasta kun olin jo lähes kokonaan auennut) ja vaikken traumatisoitunut niin jonkinlainen katkeruus jäi pitkäksi aikaa. Olen aina kuvitellut että olin vain heikko, että vasta oksitosiini aiheuttaa niitä pahoja käynnistyssupistuksia, ei cytotec. Tämä oli hyvä saada tietää!

alapäähän käynnistys on kuulemma useinkin niin raju että vauvan sydänäänet heikkenevät, taukoja ei supistuksiin tule ja siksipä esim ruotsissa ei kyseistä lääkettä pahemmin enää käynnistykseen käytetäkkään. vauva joutuu teholle ja äiti tikattavaksi.

...tässä jutussahan käsitellään äidin synnytyskokemusta ja -traumaa, ei synnytyksen lopputulosta lapsen kannalta. Siksi myös siinä kainalojutussa puhutaan siitä minkä ÄITI koki ongelmalliseksi. Ei sen ongelmallisuutta vähennä se, että lapsi saatiin hengissä ulos. Tässä on nyt ilmassa vähän sellaista henkeä, että synnytyksestä ei saa olla mitään mieltä eikä varsinkaan mitään negatiivista mieltä koska "tärkeintä on että tuli terve lapsi". Varmasti se onkin tärkeintä, muttei tarkoita etteikö muukin olisi tärkeää. Käytän itse usein esimerkkinä (kun näistä keskustelen toisten naisten kanssa) ajatusta, että millaista olisi jos kuningatar synnyttäisi. Vieläpä entisajan kuningatar, jolla oikeasti oli valtaa ja jota kunnioitettiin lähes pyhänä. Kuningatarta ei käänneltäisi ja väänneltäisi vuoteessa selittämättä - tai jos niin täytyisi tehdä, pyydettäisiin mitä nöyrimmin anteeksi - aidosti pahoillaan! - jälkikäteen että näin tehtiin hätätilanteen vuoksi. Jos kuningattarella olisi jokin toive - vaikka kuinka hoopo! - synnytyksensä suhteen, häntä kuunneltaisiin tosissaan, ja jos toiveen toteuttaminen ei onnistu, se perusteltaisiin. Kuningattarelle ei tiuskittaisi. Häneltä kysyttäisiin kuinka hän voi. Hänelle pahoiteltaisiin. Hänen ilostaan ilottaisiin. Hänen tunnelmiaan herkästi aistittaisiin. Mielestäni ei olisi mitenkään mahdotonta, että jokainen nainen saisi olla kuin kuningatar, kun synnyttää. Parhaat kätilöt ja lääkärit saavat tällaisen ilmapiirin aikaiseksi - oli synnytys sitten kuinka luomu tai medikaalinen tahansa. Suurin osa ei saa muttei sentään kohtele synnyttäjää kuin rangaistusvankiakaan. Jotkut ovat tästä järkyttävän kaukana.

mutta tassa onkin sitten ihan vaan kyse siita surullisenkuuluisasta surkeasta kommunkaatiokulttuurista Suomessa, joka alkaa siita, ettei naapuria tervehdita tai puhekumppania katsota silmiin tai tyokaverin yksityisasioista haluta kuulla sanaakaan (koska "olen vain taalla toissa"), eika asia liitykkaan siis ollenkaan synnytykseen sinansa. Se on vaan poikkeuksellisen herkka tilanne ja siina suomalaisten heikot sosiaaliset taidot tekevat isompaa tuhoa kuin muualla. Eli siis samaa mielta kaikesta tuosta, ja suurin piirtein noin nuo omat erittain medikalisoidut synnytykseni on hoidettukin, vaikken kuningatar olekaan. ;-) Mulla on vaan ollut onni synnyttaa Suomen ulkopuolella. Taman kirjoittajan version allekirjoitan siis taysin. Itse oletin etta kyse on siita ettei synnytys mennyt suunnitelmien mukaisesti, joka edelleen on mielestani eparealistinen ja vaistamatta pettymykseen johtava odotus.

Minullakin oli vastaava kokemus kuin täällä yhdellä "mahan päällä hyppimisestä" eli kätilö ja mieheni painoivat vatsani päältä täydellä voimalla samalla, kun imukupilla avustettiin lapsi ulos (väärä tarjonta). Tunnin ponnistusvaihe ja vähällä oli ettei mennyt leikkuriin. Ilokaasun ja lopussa parakervikaalin voimin mentiin. En kokenut, että minua juurikaan sattui, en traumatisoitunut tai muutakaan sellaista. Itse asiassa luulin synnytyksen olevan kivuliaampaa. Vasta jälkeenpäin tajusin miksi kätilö tuli juttelemaan minulle synntyksen jälkeen. Ilmeisesti piti olla jotenkin järkyttävä kokemus. Vastaavan kokemuksen luin joskus jostain vauvalehdestä, jossa kirjoittaja oli traumatisoitunut. En vähättele kenenkään kokemuksia tai muutakaan, mutta tosiaan ihmettelen miksi se ei minulle ollut mikään kauhea kokemus. Enkä ole psykopaatti:) Ainakaan en suunnittellut mitään ennalta, luulin synnytystä pahemmaksi, en ole päässyt muutenkaan helpolla elämässä. Mene ja tiedä.

ei ole tuota tilastoakaan voinut tietää, kun kerran sisätutkimuskin synnytystilanteessa tuli hänelle yllätyksenä...

Vääristelettekö te ihan tietoisesti tuota asiaa vai ettekö ihan oikeasti ymmärrä lukemaanne? Tuo lauseesi antaa ymmärtää, että tuli yllätyksenä, että synnytyksessä ylipäänsä tehdään sisätutkimus. Ei varmasti näin ollut. Herää kyllä kysymys, miten te itse noin yleensä suhtaudutte kanssaihmisiin, jos toista kunnioittava suhtautuminen on noin vaikea asia ymmärtää.

Eli vielä rautalangasta: ongelma ei ole siinä mitä toimenpiteitä tehdään vaan siinä, MITEN SUHTAUDUTAAN. Eli ei kerrota mitään, ei informoida, ei kysytä, ei ilmoiteta että mitä ollaan tekemässä vaan kohdellaan kuin jotain teuraseläintä. Mistä syystä synnytys on sellainen tilanne, jossa ei tarvitse huomioida potilaan tunteita ollenkaan? Ihan kuin se olisi täydellinen joko-tai, joko lapsen paras tai äidin paras. Onko tässä jokin vanhakantainen "kärsimys kasvattaa" -ajatus vai mitä ihmettä? On tässä ainakin tullut esiin näitä mielipiteitä "on sitä ennenkin synnytetty traumatisoitumatta". Ennenhän tosiaan kaikki oli paremmin...

Se kunnioittava asennoituminen on loppujen lopuksi hyvin pienestä kiinni eikä sen luulisi vievän liikaa aikaa tai muutenkaan olevan kovin ongelmallista. Mutta tietysti tämä on perin outo ajatus, jos kulttuuri on sellainen, että synnyttäjä on vain ruho, jota voi käännellä ja johon voi survaista kätensä mitenkään huomioimatta sitä ihmistä, joka ruhossa elää. Ja ei, se kunnoittava suhtautuminen ei tarkoita mitään joogahippeilyä vaan ihan perusempaattista ja myös toisen tunteiden huomioimista pelkän lihallisen käsittelyn ohessa. Niin vieras asia kuin se tälle lääketieteellemme onkin.

En kyllä ikinä synnytä...

Minullakin oli vastaava kokemus kuin täällä yhdellä "mahan päällä hyppimisestä" eli kätilö ja mieheni painoivat vatsani päältä täydellä voimalla samalla, kun imukupilla avustettiin lapsi ulos (väärä tarjonta). Tunnin ponnistusvaihe ja vähällä oli ettei mennyt leikkuriin. Ilokaasun ja lopussa parakervikaalin voimin mentiin. En kokenut, että minua juurikaan sattui, en traumatisoitunut tai muutakaan sellaista. Itse asiassa luulin synnytyksen olevan kivuliaampaa. Vasta jälkeenpäin tajusin miksi kätilö tuli juttelemaan minulle synntyksen jälkeen. Ilmeisesti piti olla jotenkin järkyttävä kokemus. Vastaavan kokemuksen luin joskus jostain vauvalehdestä, jossa kirjoittaja oli traumatisoitunut. En vähättele kenenkään kokemuksia tai muutakaan, mutta tosiaan ihmettelen miksi se ei minulle ollut mikään kauhea kokemus. Enkä ole psykopaatti:) Ainakaan en suunnittellut mitään ennalta, luulin synnytystä pahemmaksi, en ole päässyt muutenkaan helpolla elämässä. Mene ja tiedä.

Veikkaisin, ettää sikis, kun sait kivunlievitystä. Monmet ei saa ponnistusvaiheeseen mitään kivunlievitystä, ei edes ilokaasua. Epäilen, että kivut olisi sulle aiheuttanut trauman.