Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te keillä on lapsia, kysymys lapsuudestanne
Ikävöittekö koskaan omaa lapsuuttanne vai oletteko jotenkin sataprosenttisen keskittyneitä nykyhetkeen ja lastenne lapsuuteen ja korkeintaan muistelette omia hauskoja kommelluksianne nuorempana? Haluaisitteko ikinä olla sellainen huoleton lapsi josta omat vanhempanne pitävät huolta sen sijaan että olette itse huolenpitäjän osassa? (Riippumatta siitä oliko lapsuus oikeasti huoleton tai ei)
Itselläni ei ole lapsia vielä ja liekö minulla lähestyvän kolmenkympin kriisi vai mikä kun en ajattele lapsia nähdessäni että ompa ihania minäkin haluan vaan että voi noita onnekkaita lapsia, saisinpa itse olla heidän tilallaan jne, toki siten että omat vanhempani olisi edelleen ne jotka minusta huolehtii. Kun olin lapsi niin se huolenpito jäi säännöllisesti vähemmälle esim alkoholin takia mutta sitä kuitenkin oli niin tiedän mitä kaivata.
Kommentit (139)
Olen pahoillani <3 Totta kai kokemuksesi vaikuttavat ajatuksiisi. Minulla oli onnellinen lapsuus ja niin on omillakin lapsillani ollut, osa jo aikuisia. Enkä ikävöi omaa lapsuutta, vaan muistelen lämmöllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma lapsuuteni oli painajaismaisen kamala. En kaipaa sieltä kuin joitain yksittäisiä aikoja, kun olin kesiä maalla serkkujen luona ja isä ja äiti olivat Helsingissä.
Huh, ei, lapsuuteni ja nuoruuteni oli aika ahdistava. Pitkään meni että uskalsin omia lapsia edes tehdä...
En kaipaa lapsuuttani, se oli hirveä. Väkivaltaa, pelkoa, arvaamaton luonnevikainen vanhempi, ja en anna vanhempieni tavata lainkaan lapsiani sillä ovat edelleen aggressiivisia, väkivaltaa käytetty minuun aikuisenakin.
En ole siis huoleton ja suruton äiti, ennemminkin vasruuntuntoinen ja ehkä stressaava. Vahdin tarkkaan että omat lapset saa onnellisen ja turvallisen lapsuuden, paljon rakkautta ja lämpimän kodin joka on turvapaikka. Vanhemmuus on ajoittain raskasta kun meiltä perheenä puuttuu suvun tuki, isovanhempien tuki jne eli yksin ilman apua pitää jaksaa ihan aina. Silti lapset on hienointa mitä mulla on. Olen myös uralla päässyt pitkälle, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna ihaniin lapsiini.
En ikävöi omaa lapsuuttani yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En sano että lapsuuteni olisi ollut kurja tai huono.
Mutta oma lapsuusaika on sen verran tuoreessa muistissa, että aion olla lapsilleni erilainen vanhempi mitä minun vanhempani olivat minulle.
Kuri ja järjestys tulee nykyäänkin olla, mutta aion olla enemmän läsnä ja antaa lasten olla lapsia. Kasvattaa lapset niin, että vanhemmat ovat tuki ja turva, eikä pelkkä auktoriteetti jota pelätä.
Kasvatus oli 80 luvulla melko erilaista mitä 2020 luvulla...
Ikävöin lapsuudesta lähinnä mummon luona olemista ja muunkin äidin puolen suvun, serkkujen ja pikkuserkkujen, seuraa. Koulusta pidin myös ja kyllä mulla ystäviä/kavereita, tosin asuivat kaukana (maaseudulla). Kotioloja en tosiaan kaipaa, koska isällä mt-ongelmia, ja olin ainoa lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kaipaa lapsuuttani, se oli hirveä. Väkivaltaa, pelkoa, arvaamaton luonnevikainen vanhempi, ja en anna vanhempieni tavata lainkaan lapsiani sillä ovat edelleen aggressiivisia, väkivaltaa käytetty minuun aikuisenakin.
En ole siis huoleton ja suruton äiti, ennemminkin vasruuntuntoinen ja ehkä stressaava. Vahdin tarkkaan että omat lapset saa onnellisen ja turvallisen lapsuuden, paljon rakkautta ja lämpimän kodin joka on turvapaikka. Vanhemmuus on ajoittain raskasta kun meiltä perheenä puuttuu suvun tuki, isovanhempien tuki jne eli yksin ilman apua pitää jaksaa ihan aina. Silti lapset on hienointa mitä mulla on. Olen myös uralla päässyt pitkälle, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna ihaniin lapsiini.
Niin, välillä olen miettinyt että olisiko tavallaan "helpompaa" jos vanhemmat olisi olleet joko tosi ihania tai tosi kamalia eikä sekä että päivästä ja kantapään asennosta riippuen. Että olen jotenkin jäänyt koukkuun niihin hyviin lapsuuden tuntemuksiin kuin huumeeseen, joita oli kuitenkin ihan liian vähän. Jos niitä hyviä aikoja ja hetkiä ei olisi ollut juuri yhtään niin olisinko itsekin nyt ns oikea aikuinen joka haluaa luoda omille lapsille hyvän lapsuuden enkä muistelisi ja kaipaisi niitä hyvän lapsuuden murusia vain koko ajan..
Mutta toisen vastaajan kommenttiin,mielenkiintoista että jos on ollut ihana lapsuus niin sitä muistelee lämmöllä eikä kuitenkaan kaipaa sinne! Saakohan silloin sitten tarpeeksi sitä ihanuutta että voi sitten hyvillä mielin jakaa sitä eteenpäin. Kun taas jos on ollut kamala lapsuus niin silloinkin voi olla kasvanut semmoiseksi joka haluaa hoitaa lapsiaan mutta taustalla on enemmän stressiä ja huolta.
Ja sitten minä välimalli joka on näennäisesti aikuinen mutta tahtoisi olla hoivattava pikkuvauva.
No tunnistan tuon lapsellinen halun että saisi olla ”vauva”ja äidin hoidettavana, vaikka mulla on siis kamala väkivaltalapsuus.
Jokainen kaipaa kokemusta sellaisesta että tulee kannatelluksi. Mä en ole saanut sitä kokemusta koskaan omilta vanhemmiltani ja siksi lapsellisesti sitä kaipaa. Järjen tasolla tietenkin tiedän että sitä ei tule, vanhemmilta saa vain henkistä/fyysistä väkivaltaa, nyt ja aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt tiedä miten omat lapset tähän liittyy, mutta en ole koskaan kaivannut omaa lapsuuttani. Kaikki oli ihan ok, mitä nyt vähän yksinäistä ja ahdistavaa välillä. Omilla lapsillani on toivottavasti kivempaa, ainakin itse nautin perhe-elämästä näin aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
No tunnistan tuon lapsellinen halun että saisi olla ”vauva”ja äidin hoidettavana, vaikka mulla on siis kamala väkivaltalapsuus.
Jokainen kaipaa kokemusta sellaisesta että tulee kannatelluksi. Mä en ole saanut sitä kokemusta koskaan omilta vanhemmiltani ja siksi lapsellisesti sitä kaipaa. Järjen tasolla tietenkin tiedän että sitä ei tule, vanhemmilta saa vain henkistä/fyysistä väkivaltaa, nyt ja aina.
Juuri tätä tarkoitan. Eihän se halu olla lapsenkaltaisesti hoivattavana toisaalta ole sinänsä lapsellinen (paheksuttavassa mielessä) koska se on kuten sanoit se mitä jokaisen ihmisen pitäisi lapsena saada ja jos ei saa niin ainakin osa sitä jää kaipaamaan.
Mutta tämä tarve on todella hankala koska sitä oman äidin ja/tai isän pyyteetöntä hoivaa ei voi korvata millään! Parisuhteessakin rakkaus riippuu aika pitkälti ulkoisista asioista, mistä kertoo myös sanonta kun rahat (tai ulkonäkö, tai seksuaalinen mielenkiinto, tai fyysinen ja psyykkinen terveys) loppuu niin rakkaus lentää ulos ikkunasta. Ei se ole sama asia. Ja itse tykkään hoitaa lemmikkejäni, mutta eihän hoivan antaminen ja sen saaminen ole toisillaan korvattavissa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kaipaa lapsuuttani, se oli kuitenkin ihan ok. Mieluummin vastaan itse omista asioista kuin kyselisin lupaa kaikkeen tekemiseen.
Omalle lapselle suon vapauksia asioissa joissa oma äiti määräsi omien toiveideni yli.
En tunne halua palata lapsuuteeni.
Samalla tunnen kyllä edelleen, että vanhempani huolehtivat minusta. Heiltä voi aina kysyä neuvoja ja pyytää apua. Eivät he minnekään ole kadonneet vain, koska olen aikuinen.
Eivät vanhempani siis mitenkään tuppaudu, mutta se perusturva on kyllä tallella. Tulee varmasti olemaan iso shokki sitten kun he joskus kuolevat eikä tätä tunnetta enää ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisko niin, että tuo tarve jää vahvaksi juuri silloin, jos oma lapsuus ei ole ollut perusturvallisimmasta päästä?
Omassa lapsuudessa äitienpäivän tienoilla radiossa soi renkutus "lapsuus se on korrrvaamaton", olikohan nimi Orvokkeja äidille. Mietin jo silloin, että kuka hullu kaipaa lapsuuttaan. Itse en kaipaa sieltä yhden ainoaa päivää.
Vierailija kirjoitti:
En tunne halua palata lapsuuteeni.
Samalla tunnen kyllä edelleen, että vanhempani huolehtivat minusta. Heiltä voi aina kysyä neuvoja ja pyytää apua. Eivät he minnekään ole kadonneet vain, koska olen aikuinen.
Eivät vanhempani siis mitenkään tuppaudu, mutta se perusturva on kyllä tallella. Tulee varmasti olemaan iso shokki sitten kun he joskus kuolevat eikä tätä tunnetta enää ole.
Ai niin, minulla (ap) on se tilanne että kun me lapset muutimme pois kotoa niin vamhemmatkin lakkasi juomasta ja esim äitini on nykyään miljoona kertaa äidillisempi kuin ollessani lapsi. Jotenkin minua kohdeltiin lapsena kuin aikuista ja nyt aikuisena enemmän kuin lasta.
Mutta siis kun minä haluaisin olla ihan oikea lapsi enkä tällainen sekasikiö. Enkä tarkoita sitäkään että haluaisin pelata jotain pleikkaa ja syödä sipsejä aamusta iltaan vailla velvollisuuksia kuten "huoleton teini" vaan olla juuri se 6 v joka laitetaan huolehtien kouluun ja otetaan vastaan ja jolle sanotaan milloin pitää mennä nukkumaan ja käsketään harjaamaan hampaat ja puhutaan kuin lapselle..
Kaipaan lapsuutta. Olisin halunnut kokea sen, että minua rakastetaan ja minusta pidetään hyvää huolta. Olisin halunnut tietää, miltä tuntuisi olla pieni ihminen, joka tuottaa muille iloa pelkällä olemassaolollaan.
Omaa lapsuutta en ikävöi, mutta mietin sitä usein. Muistan vielä selvästi sen hetken nelivuotiaana, kun tiedostin kuolevani pahoinpitelyyn. Se oli outo ja pysäyttävä tunne, ihmettelin, että tällainen minä olin ja nyt se kaikki kohta loppuu. Katsoin käsiäni. Ihmettelin.
Vierailija kirjoitti:
Kaipaan lapsuutta. Olisin halunnut kokea sen, että minua rakastetaan ja minusta pidetään hyvää huolta. Olisin halunnut tietää, miltä tuntuisi olla pieni ihminen, joka tuottaa muille iloa pelkällä olemassaolollaan.
Omaa lapsuutta en ikävöi, mutta mietin sitä usein. Muistan vielä selvästi sen hetken nelivuotiaana, kun tiedostin kuolevani pahoinpitelyyn. Se oli outo ja pysäyttävä tunne, ihmettelin, että tällainen minä olin ja nyt se kaikki kohta loppuu. Katsoin käsiäni. Ihmettelin.
Juuri tämä. Mistä tämmöisen kokemuksen voi saada nyt aikuisena? Jotakin perusturvan tunnetta ym voi saada terapiasta mutta mistä saada sen n 12 vuoden kokemuksen siitä että on rakastettu vauva, taapero, lapsi, kaikkine pienine päivittäisine muistutuksineen siitä että näin todella on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaipaan lapsuutta. Olisin halunnut kokea sen, että minua rakastetaan ja minusta pidetään hyvää huolta. Olisin halunnut tietää, miltä tuntuisi olla pieni ihminen, joka tuottaa muille iloa pelkällä olemassaolollaan.
Omaa lapsuutta en ikävöi, mutta mietin sitä usein. Muistan vielä selvästi sen hetken nelivuotiaana, kun tiedostin kuolevani pahoinpitelyyn. Se oli outo ja pysäyttävä tunne, ihmettelin, että tällainen minä olin ja nyt se kaikki kohta loppuu. Katsoin käsiäni. Ihmettelin.Juuri tämä. Mistä tämmöisen kokemuksen voi saada nyt aikuisena? Jotakin perusturvan tunnetta ym voi saada terapiasta mutta mistä saada sen n 12 vuoden kokemuksen siitä että on rakastettu vauva, taapero, lapsi, kaikkine pienine päivittäisine muistutuksineen siitä että näin todella on.
Sitä ei voi saada mitenkään. Olen aiemmin vastannut hakattu ja kaltoinkohdeltu lapsi siis.
Mutta sitä voi saada häivähdyksinä. Hengitysharjoituksissa, meditaatiossa, joogassa, rosenterapiassa. Vanhempien rakkautta vaille jäänyt ei saa sitä sellaisenaan mistään koskaan, mutta jotain korvaavia elementtejä voi saada.
Ja tosiaan totta on se myös että hyvän turvallisen lapsuuden kokeneet ei tätä kaipaa. Heillä on se jo, sieltä lapsuudesta. Meitä on vaan valtavan iso osa jotka ei saaneet sitä koskaan.
Alue: Aihe vapaa
En ihan tarkkaan ymmärrä kysymystä, mutta musta tuntuu, että mun oma lapsuus oli paljon helpompi ja huolettomampi kuin omien lasten. Koko ajan vaaditaan jotain ihmeasioita. Ehkä aika kullannut muistot.