Muita jotka eivät parantuneet MT-ongelmista pitkistä hoidoista huolimatta?

Vierailija kirjoitti:

En ole parantunut, vois sanoa että jopa huonontunut joidenkin asioiden suhteen (esim keskivaikea masennus nykyään vaikea). Lopetin terapian koska en hyötynyt siitä mitään. Ei mikään terapia paranna tissittömyyttäni, ylipainoani, rumuuttani, köyhyyttäni ja yksinäisyyttäni.

Eli sulla on varhainen itsetuntovaurio. Sellaisen hoitaminen vaatii vuosien psykodynaamisen terapian.

Vierailija kirjoitti:

Elät sellaista elämää mikä sinusta itsestä tuntuu parhaalta. Ei ole olemassa muottia missä lukee normaali elämä. Ei minullakaan ole kavereita. Koska viihdyn yksin. Ei tarvi selitellä kellekkään mitään.

Näitä on helppo huudella kun omat ominaisuudet ja halut menevät yksi yhteen. Tälläkin palstalla hirveästi porukkaa jotka rakastavat yksinoloa ja erakkoelämää. Osa ei ole kaivannut seksuaalista kanssakäymistä koskaan. Monella menevät kyvyt ja kiinnostuksenkohteet päällekkäin, eli lahjakkuuksia löytyy niiltä aloilta ja harrastuksista mitkä kiinnostavat.

Itse olisin huonoista sosiaalisista taidoista huolimatta kaivannut (oman henkistä) seuraa aivan todella paljon. Minulla on myös paljon kiinnostuksenkohteita joiden suhteen jopa poikkeuksellisen huonot kyvyt ihan neurologisista ominaisuuksista johtuen.

Minkä terapiasuuntauksen psykoterapiassa olet ap käynyt? Ehkä suuntaus on ollutväärä, varsinkin jos ongelmasi juontavat juurensa varhaisiin kokemuksiin.

Ei ole mitään pitkän aikavälin näyttöä siitä, että nykyinen hoitosysteemi parantaisi potilaita. Kaikki lääketieteellinen näyttö esimerkiksi psyykenlääkkeiden hyödyistä perustuu lyhyen aikavälin tutkimuksille hyvin epäedustavista potilasryhmistä. Tämän takia masennusperäinen työkyvyttömyys ei ole suinkaan laskenut tai pysynyt suhteellisen vakaana, vaan kasvanut huomattavasti kaikissa länsimaissa viime vuosikymmenien aikana. Itsekin olen ollut lyhyen aikaa psykiatrisessa hoidossa oletetusti hyvin vakavien ongelmien johdosta ja lopetin tuon hoidon ihan siksi, että "hoito" vaikutti minusta täysin järjettömältä ylilääkinnältä. Nuoria terveitä ihmisiä pumpattiin täyteen lääkkeitä, minkä jälkeen he taantuivat silmissä. Vuoden päästä sama hoikka, eläväinen nuori saattoi olla masentunut, turvonnut zombi, joka tuijotti pöhöttyneenä seinää. Psykoterapiaan pääsee joko rahalla tai mahdollisesti arvionnin jälkeen, jos on rahaa edes Kela-tuettuun psykoterapiaan eikä sekään luonnollisesti tuo syrjäytyneelle ihmiselle hienoa vakaata työpaikkaa, kavereita eikä rakastavaa puolisoa tai mielekkäitä harrastuksia. 

Myöhemmin olen oivaltanut, että en ole sairaudentunnoton enkä järjetön, kun pidin hoitoa täysin häiriintyneenä. Edes lyhyen aikavälin tutkimuksissa esimerkiksi masennuksen tai edes skitsofrenian hoitovaste ei lääkityksellä ole kliinisesti merkitsevä, toisin sanoen lääkityksen ja plasebovasteen ero on huomaamaton, jopa täysin olematon. Esimerkiksi myös esim. psykoosin relapsille on lääkekokeissa lähes yhtä monta määritelmää kuin on kokeita itsessään, ja vain 7 % relapseista viittaa kliinisesti merkitsevään psykoosiin. Käytännössä sana relapsi voi useammin viitata liian nopeasta vieroituksesta (suurin osa potilaista vieroietaan viikossa parissa edelliseltä lääkitykselä) syntyneisiin lieviin vieroitusoireisiin, jotka kestävät pari päivää. Silti näihin tutkimuksiin viitataan relapsiutkimuksina. Yhtä hyvin voisit rakentaa hoitosuosituksen kokeiden varaan, jossa rekrytoisit vakavasi alkoholisoituneita puistokemistejä ja vierottaisit heidät muutamassa päivässä viinasta. Olen nähnyt alkoholisteja vieroitusoireissaan ja kyllä ne nyt yhden skitsofrenian relapsin määritelmän täyttäisivät heittäen. Vähän vihamielisyyttä ja paranoiaa kehiin, niin saataisiin hurjia NNT lukuja muutaman viikon ja kuukauden seurantajaksolla.  Jos ne nyt olisivat siinä kunnossa edes, että pystyisivät vastaamaan kysymyksiin, mikä on relapsin määrittämisen keskeinen edellytys. Koko psykiatrinen hoito on naurettava vitsi. Se on kylvänyt väestön täyteen terveydellisesti haitallisia ja elintomintoja sotkevia kemikaaleja täysin naurettavien tutkimusten pohjalta.  

Clinical relevance of findings in trials of antipsychotics: systematic review | The British Journal of Psychiatry Cambridge Core

Antidepressants and the Placebo Effect (nih.gov)

Definitions of relapse in trials comparing antipsychotic maintenance with discontinuation or reduction for schizophrenia spectrum disorders: A systematic review - PubMed (nih.gov)

En ole näin ollen yllättynyt, että aloittaja ei ole toipunut pitkästä hoidosta huolimatta. Hoitosuositukset ovat huvittavia ja koko tapa medikalisoida ja psykologisoida ihan normaalia poikkeavuutta ja elämän vastoinkäymisiä on melkein niin hupaisan lapsellista, että itkettää. 

Joskus mietin, että mt-asiakkailla on jotenkin harhakäsitys siitä, että "normaalien" elämä on ihanaa. Ihan paskaa se on usein. Ei huvittaisi mennä töihin, ennemmin olisin kotona. En ole löytänyt koskaan mitään elämää suurempaa harrastusta tai työtä. Tasasta puurtamista koko arki. Odotan koko vuoden lomia ja siinä välillä perjantaita, että olisi viikonloppu. En ole masentunut. Vastuu itsestään ja elättämisestään on vain kannettava. Sosiaaliturvaa heikennetään koko ajan ja muutosta parempaan on tuskin näkyvissä. Vastikkeeton sosiaaliturva on vain kaunis uni muutaman vuosikymmenen päästä. Toivottavasti vammaisista ja vakavasti mieleltään sairasta huolehditaan silti, ettei aivan jäisi perheiden yksin huollettavaksi. Synkkä näkymä, tiedän. Näin sen vain uskon menevän. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n pointin siitä, että joillakin ihmisillä on suurempi riski mielenterveydenongelmiin, sillä heissä on jokin ominaisuus tai taipumus, mikä jotenkin estää onnellisen ja "normaalin" elämän toteutumisen. Sitä on vaikea selittää, mutta tunnistan sen itsessäni. Jos vertaan itseäni ystävääni, jolla on myös mielenterveysongelmia, niin hänellä on sellainen draivi kuitenkin ajaa tämä elämä läpi. Itseltäni se puuttuu kokonaan, sillä enimmäkseen haluaisin vain mennä luolaani kuolemaan, ellei tähdet ja taivaat satu olemaan minulle mieleisellä tavalla. En saa itsestäni irti oikein mitään, pakenen heti, en ole lainkaan ratkaisukeskeinen ihminen. Pienikin ongelma ja valtava ahdistus sekä tuska läpäisee minut ja haluan vain kuolla.

Olen yrittänyt työstää tätä ongelmaa, mutta tuntuu, että se kaikki jää pelkäksi esittämiseksi. Jos lähden ihmisten pariin, yritän ja panostan, tuntuu se jäävän pelkäksi esittämiseksi eli sisältä olen ihan yhtä onneton, muuttumaton kuin ennenkin. 

Olen ihan pienestä lapsesta asti ollut sellainen, että kaikki oli jotenkin vaikeaa. Pelkäsin ihan kaikkea ja kaikkia, väsyin, en nauttinut mistään ja noin 10v eteenpäin aloin toivoa kuolemaa. Tämä kaikki vaikka minulla oli suhteellisen mukava lapsuus. Tuntuu, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, että pystyisin selviytymään tästä elämästä. Takana on terapiaa, lääkitystä, kouluttautumista, minulla on lapsia jne. Mutta en vain koskaan ole saanut tunnetta, että selviytyisin, olisin onnellinen tai olo ei olisi vähintäänkin apea. 

Kyllähän se ihmisten kanssa tekemisissä oleminen tavallaan onkin esittämistä ihan kaikille. Sä vain olet saanut taottua päähäsi, että se on jollain tavalla väärin.

Mulla auttoi se kun hyväksyin tämän asian. Ei ne muutkaan kulje tuolla kuin avoin kirja, että "tässä olen minä ja tässä on kaikki mun ongelmat."

Kaikilla on ongelmia, ihan jokaisella. Niitä ei vaan näytetä kaikille. Olen huomannut että mitä enemmän kerron omistani muille, niin kas kummaa, sieltä löytyy kohtalotovereita. Esimerkiksi yhdelle naiselle töissä kerroin että en voi tulla palaveriin koska mua ahdistaa kun kaikki pakkautuu sinne pieneen tilaan, niin hän kertoi että hänellä on myös paniikkihäiriö. Enkä olisi IKINÄ uskonut sitä hänestä, koska hän vaikuttaa tyyliin maailman itsevarmimmalta ihmiseltä. Sain häneltä hyviä vinkkejä ja mun oloa helpotti kun joku ymmärsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n pointin siitä, että joillakin ihmisillä on suurempi riski mielenterveydenongelmiin, sillä heissä on jokin ominaisuus tai taipumus, mikä jotenkin estää onnellisen ja "normaalin" elämän toteutumisen. Sitä on vaikea selittää, mutta tunnistan sen itsessäni. Jos vertaan itseäni ystävääni, jolla on myös mielenterveysongelmia, niin hänellä on sellainen draivi kuitenkin ajaa tämä elämä läpi. Itseltäni se puuttuu kokonaan, sillä enimmäkseen haluaisin vain mennä luolaani kuolemaan, ellei tähdet ja taivaat satu olemaan minulle mieleisellä tavalla. En saa itsestäni irti oikein mitään, pakenen heti, en ole lainkaan ratkaisukeskeinen ihminen. Pienikin ongelma ja valtava ahdistus sekä tuska läpäisee minut ja haluan vain kuolla.

Olen yrittänyt työstää tätä ongelmaa, mutta tuntuu, että se kaikki jää pelkäksi esittämiseksi. Jos lähden ihmisten pariin, yritän ja panostan, tuntuu se jäävän pelkäksi esittämiseksi eli sisältä olen ihan yhtä onneton, muuttumaton kuin ennenkin. 

Olen ihan pienestä lapsesta asti ollut sellainen, että kaikki oli jotenkin vaikeaa. Pelkäsin ihan kaikkea ja kaikkia, väsyin, en nauttinut mistään ja noin 10v eteenpäin aloin toivoa kuolemaa. Tämä kaikki vaikka minulla oli suhteellisen mukava lapsuus. Tuntuu, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, että pystyisin selviytymään tästä elämästä. Takana on terapiaa, lääkitystä, kouluttautumista, minulla on lapsia jne. Mutta en vain koskaan ole saanut tunnetta, että selviytyisin, olisin onnellinen tai olo ei olisi vähintäänkin apea. 

Kyllähän se ihmisten kanssa tekemisissä oleminen tavallaan onkin esittämistä ihan kaikille. Sä vain olet saanut taottua päähäsi, että se on jollain tavalla väärin.

Mulla auttoi se kun hyväksyin tämän asian. Ei ne muutkaan kulje tuolla kuin avoin kirja, että "tässä olen minä ja tässä on kaikki mun ongelmat."

Kaikilla on ongelmia, ihan jokaisella. Niitä ei vaan näytetä kaikille. Olen huomannut että mitä enemmän kerron omistani muille, niin kas kummaa, sieltä löytyy kohtalotovereita. Esimerkiksi yhdelle naiselle töissä kerroin että en voi tulla palaveriin koska mua ahdistaa kun kaikki pakkautuu sinne pieneen tilaan, niin hän kertoi että hänellä on myös paniikkihäiriö. Enkä olisi IKINÄ uskonut sitä hänestä, koska hän vaikuttaa tyyliin maailman itsevarmimmalta ihmiseltä. Sain häneltä hyviä vinkkejä ja mun oloa helpotti kun joku ymmärsi.

Tässä taas yksi esimerkki niistä normoiluista mistä täällä olen huudellut. En tietenkään itsekään kulje tuolla selittämässä ongelmistani joka suuntaan, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole tuollaista normokykyä esim. esittää jotain itsevarmaa tms kun todellisuudessa olen arka ja jännittynyt. Helppoa (tai helpompaa) olisi joo elämä jos pystyisi kaikista vaikeuksistaan huolimatta aina esiintymään vaivatta itsevarmana ja reippaana ja omatoimisena ja hommat hoitavana ja sosiaalisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.

Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.

En ole töissä. Kuten sanoin olen taas syrjäytynyt noita parin kaverin näkemistä lukuunottamatta. Ja teillä normoilla on ainakin juuri tuo normovoima mikä saa jaksamaan käymään töissä ja näkemään vaivaa, vaikka elämä ei tuntuisikaan mielekkäältä. Itse en yksinkertaisesti enää edes jaksa hakea töitä tai esittää kiinnostunutta (vaikka en todellakaan viihdy työttömänä kotonakaan). Odotukseni elämältä ovat varmasti vinoutuneita (vaikka en odotakaan "pelkkää ihanaa ruusutanssia"), mutta silti ällistyttää normojen kyky saada niin paljon voimaa erinäisistä pienistä asioista että jaksaa puurtaa eteenpäin elämässä.

Sinulla on ap niin sanottu eksistentialistinen angsti. Sinulta puuttuu raison d'etrê, se syy miksi olet olemassa, what makes you tick. Kaikki ihmiset eivät sitä tarvitse, useille se löytyy elämän myötä esim. lapsista. Mutta jotkut tarvitsevat jotain itseään suurempaa voidaakseen toimia. Ja sitten jos ei satu olemaan uskonnollisuuteen tai vaikka kettutyttöilyyn taipuvainen, elämä muuttuu mielettömäksi ja merkityksettömäksi.

Olen itse hiukan samassa tilanteessa kuin sinä. Tosin olen parantunut mielenterveysongelmistani ja aika vähällä terapialla (minulla on neurologinen syy, miksi pärjää keskimääräistä huonommin ponnistelusta huolimatta, ja aloin toipua kun tajusin ettei minun kuulu yrittää olla samanlainen duracell-pupu kuin muut tuntemani ihmiset).

Opiskelen tällä hetkellä sinänsä kiinnostavaa alaa, jaksamiseni kanssa kamppailen. Minulla on ihana onnellinen parisuhde. Teen päivittäin ihania ja nautinnollisia asioita. Ja silti melkein joka ilta mietin, että jos vaan hyppäisi koskeen, koska kaikki tämä on kuitenkin niin turhaa ja merkityksetöntä. Pelkät hetkelliset nautinnot, vaikka niitä olisikin päivittäin paljon, eivät kerta kaikkiaan riitä tyydyttämään minua henkisesti. Ponnistelen jaksamiseni kanssa niin paljon, että en voi ponnistella opiskelujeni eteen älyllisesti niin paljon, kun tahtoisin.

Kaipaisin sitä, että voin jonkun asian tehtyäni tietää, että tämä on tärkeää. Vaikka kuolisin minuutin päästä, tällä asialla on silti merkitystä. Mutta minulla on hirveän kyyninen perusluonne, joten tuollaisia kokemuksia on vaikea saada. Yritän kehittää itseäni henkisesti, mutta illan tullen se tuntuu pelkältä egorunkkaamiselta. Mikään vapaaehtoistyö tms. ei kiinnosta, koska a) en jaksa ja b) muut ihmiset eivät merkitse minulle oikeastaan yhtään mitään.

Ponnistelen silti kaiken aikaa eteenpäin, lähinnä velvollisuudentunteesta ja rakkaudesta miestäni ja vanhempiani kohtaan. He joutuivat olemaan vuosia niin huolissaan minusta, joten yritän parhaani mukaan ainakin esittää, että nyt pärjään ja olen onnellinen, etteivät he joutuisi olemaan huolissaan.

Vierailija kirjoitti:

Oma siskoni: alkoi oireilla lukioiässä, jäi työkyvyttömyyseläkkeelle n.25vuotiaana ja nyt 50 vuotiaana ollut pari vuotta jo edunvalvojan valvottavana. Hän oli minusta lapsena ja nuorena ns. ihan normaali - hän oli ok hyvä koulussa aina ja luki ylioppilaaksi, hänellä oli harratuksia ja tulevaisuuden suunnitelmia, hänellä oli oma ystäväpiiri ja muuttaessaan opiskelemaan hän sai uusia ystäviä. Kirjoitti aikoinaan ihan hyvän ylioppilastodistusksen. Sitten vaan jotenkin aikuisuuden kynnyksellä hän jäi jumiin (en tiedä miksi) ja alamäki alkoi. Hän jäi ns. vanhempieni perässä vedettäväksi - ei saanut mitään itse aikaan, muutti kotiin takaisin omasta halustaan  ja jäi sinne vaikka vanhemmat yritti saada häntä aktivoitumaan. Hän muutti sitten omilleen ja alkoi käydä mielenterveyspalveluissa - tuntuu, että asiat menee vuosi vuodelta huonommaksi. Nyt hän on ns. tönköksi lääkitty - silmät seisoo päässä ja suusta tulee ihan outoja juttuja välillä. Sen verran tiedän hänen itsensä sanomana, että hänellä ei ole ns. mielisairautta, vaan jokin persoonallisuushäiriö, joka on ns. ominaisuus eikä sairaus. Tämä häiriö sitten tekee hänestä kyvyttömän elämään normaalin piirissä olevaa elämää - hassua, että se ominaisuus sitten aktivoitui aikuisena. Ei kaikki parannu, vaikka lähtökohdista katsottuna hän oli ihan tavallinen lapsi ja nuori.

Persoonallisuushäiriö voi tulla - ja usein tuleekin - näkyviin aikuisuuden kynnyksellä. Lapsilla persoonallisuushäiriötä ei edes diagnosoida, koska persoonallisuus muovautuu aikuisuuteen saakka, kunnes asettuu suhteellisen stabiiliksi ominaisuuksien joukoksi, johon ulkoiset tapahtumat eivät enää voimakkaasti vaikuta.

Vaikka siskosi olisi ollut näennäisen normaali lapsi ja nuori, persoonallisuushäiriön taustalla on aina lapsuuden- ja nuoruudenaikaisia tekijöitä, jotka estävät normaalin persoonallisuuden kehityksen. Useimmat persoonallisuushäiriöt ovat enemmän tai vähemmän posttraumaattisia tiloja, maladaptiivisia selviytymiskeinoja.

Kroonisten mielenterveysongelmien takana on usein persoonallisuusproblematiikkaa. Näin on myös omalla kohdallani. Kuulun siis joukkoon, joka ei ole toipunut masennuksesta tai ahdistuneisuudesta, koska taustalla on ollut persoonallisuushäiriö, jonka diagnostiikassa on kohdallani ollut hankaluuksia, enkä näin ollen saanut tarpeeksi aikaisisin oikeanlaista apua.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkään kukaan mielenterveysongelmainen ei käy missään psykoterapiassa. Ne on ihmisille joilla joko persoonallisuushäiriö, traumoja tai muita kasvun ongelmia. Jos olisit oikeasti mt ongelmainen saisit pillerit, käydä sairaanhoitajalla kerran kuussa ja lopulta eläkkeen.

Sinulla ei ole muuta kuin asenneongelma, se ei ole mt ongelma. Olet päässäsi keksinyt että on jokin normaali ja kiukuttelet sille kun et halua sitä. No älä halua, älä tee ongelmia mitä ei ole.

Kyllä me mt-ongelmaiset käymme ihan Kelan korvaamassa terapiassa. Sitten kun se on ohi, ja olemme edelleen hulluja ja meille haetaan pysyvää työkyvyttömyyseläkettä, kela ja vakuutusyhtiö päättävät että olemme työkykyisiä. Sitten kitkutamme työmarkkinatuella hamaan ikuisuuteen.

Nykyään ei mt-ongelmien takia pääse eläkkeelle, ellei ole toistuvia, pitkiä osastojaksoja takana. Ja osastolle ei tahdo päästä, vaikka olisi yrittänyt lopullista ratkaisua. Joten. Aika moni on umpikujassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n pointin siitä, että joillakin ihmisillä on suurempi riski mielenterveydenongelmiin, sillä heissä on jokin ominaisuus tai taipumus, mikä jotenkin estää onnellisen ja "normaalin" elämän toteutumisen. Sitä on vaikea selittää, mutta tunnistan sen itsessäni. Jos vertaan itseäni ystävääni, jolla on myös mielenterveysongelmia, niin hänellä on sellainen draivi kuitenkin ajaa tämä elämä läpi. Itseltäni se puuttuu kokonaan, sillä enimmäkseen haluaisin vain mennä luolaani kuolemaan, ellei tähdet ja taivaat satu olemaan minulle mieleisellä tavalla. En saa itsestäni irti oikein mitään, pakenen heti, en ole lainkaan ratkaisukeskeinen ihminen. Pienikin ongelma ja valtava ahdistus sekä tuska läpäisee minut ja haluan vain kuolla.

Olen yrittänyt työstää tätä ongelmaa, mutta tuntuu, että se kaikki jää pelkäksi esittämiseksi. Jos lähden ihmisten pariin, yritän ja panostan, tuntuu se jäävän pelkäksi esittämiseksi eli sisältä olen ihan yhtä onneton, muuttumaton kuin ennenkin. 

Olen ihan pienestä lapsesta asti ollut sellainen, että kaikki oli jotenkin vaikeaa. Pelkäsin ihan kaikkea ja kaikkia, väsyin, en nauttinut mistään ja noin 10v eteenpäin aloin toivoa kuolemaa. Tämä kaikki vaikka minulla oli suhteellisen mukava lapsuus. Tuntuu, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, että pystyisin selviytymään tästä elämästä. Takana on terapiaa, lääkitystä, kouluttautumista, minulla on lapsia jne. Mutta en vain koskaan ole saanut tunnetta, että selviytyisin, olisin onnellinen tai olo ei olisi vähintäänkin apea. 

Kyllähän se ihmisten kanssa tekemisissä oleminen tavallaan onkin esittämistä ihan kaikille. Sä vain olet saanut taottua päähäsi, että se on jollain tavalla väärin.

Mulla auttoi se kun hyväksyin tämän asian. Ei ne muutkaan kulje tuolla kuin avoin kirja, että "tässä olen minä ja tässä on kaikki mun ongelmat."

Kaikilla on ongelmia, ihan jokaisella. Niitä ei vaan näytetä kaikille. Olen huomannut että mitä enemmän kerron omistani muille, niin kas kummaa, sieltä löytyy kohtalotovereita. Esimerkiksi yhdelle naiselle töissä kerroin että en voi tulla palaveriin koska mua ahdistaa kun kaikki pakkautuu sinne pieneen tilaan, niin hän kertoi että hänellä on myös paniikkihäiriö. Enkä olisi IKINÄ uskonut sitä hänestä, koska hän vaikuttaa tyyliin maailman itsevarmimmalta ihmiseltä. Sain häneltä hyviä vinkkejä ja mun oloa helpotti kun joku ymmärsi.

Tässä taas yksi esimerkki niistä normoiluista mistä täällä olen huudellut. En tietenkään itsekään kulje tuolla selittämässä ongelmistani joka suuntaan, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole tuollaista normokykyä esim. esittää jotain itsevarmaa tms kun todellisuudessa olen arka ja jännittynyt. Helppoa (tai helpompaa) olisi joo elämä jos pystyisi kaikista vaikeuksistaan huolimatta aina esiintymään vaivatta itsevarmana ja reippaana ja omatoimisena ja hommat hoitavana ja sosiaalisena.

No ei se mullakaan ole näin ollut AINA, mä olen koko ikäni kärsinyt mielenterveys ongelmista ja kärsin edelleen. Olen pöpilässäkin ollut ja kokeillut vaikka mitä lääkkeitä ja hoitoja eikä mikään ole auttanut. Mun on vaan ollut pakko yrittää pärjätä jotenkin ja ihan yksin. Ei ole ketään ollut tukemassa. Edelleen on ihan hiton vaikeaa. Nytkin kesälomalla olen vain maannut sängyssä ja haissut pahalta, kun en näe syytä edes suihkuun mennä kun ei ole duuneja. Ei tämä ole ihmisen elämää. Mutta pakko yrittää vaan jotenkin pärjätä. Joka päivä mietin koska tämä helvetissä eläminen loppuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän psyk. sh mikään terapeutti ole. Kunpahan kannattelee potilasta. Ei ole ammattitaitoa terapiaan heillä. Monet virheellisesti puhuvat käyvänsä terapiassa, vaikka todellisuudessa käyvät keskustelemassa psyk. sh:n kanssa.

No itse asiassa olen nimenomaan käynyt terapiassa psyk.sh.:lla. Toki hän teki yhteistyötä psykiatrin kanssa taustalla, mutta psykiatri ei ollut mukana tapaamisissa. Terapia oli silti tehokasta.

Oliko psykiatrinen sairaanhoitaja kohdallasi myös psykoterapeutti? Jos kyllä, olet käynyt terapiassa. Muussa tapauksessa kyse on ollut supportiivisesta keskusteluavusta, joka on eri asia kuin psykoterapia.

Vierailija kirjoitti:

Minua aina ihmetyttää, että jos ei siedä ihmisiä tai työ jotenkin on liian vaativaa, niin miksi ei hakeudu helppoon työhön, jossa ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä?

Vaikka tehdastyö, kuuntelee radioita kuulokkeilla ja tekee omat hommansa. Palkalla sitten voi tehdä mitä huvittaa, niitä itselle mieluisia juttuja. Ja vailla työstressiä.

Jotenkin tässäkin ihmisillä ihme odotuksia elämästä, että työn pitäisi olla jotain huippujännää ja kiinnostavaa ja sinne menee intopiukkana.

Kuitenkin se tehdastyö antaa palkan lisäksi tunteen osana yhteiskuntaaa olemisesta ja tuo rytmiä päivään ja luo tervettä unipainetta.

Ja viikonloppu ja loma eroaa arjesta, tälläkin yllättävän iso merkitys ihmisen toimintkykyyn.

Minulle on ihan työkkärin ammatinvalintapsykologi selittänyt, että osa ihmisistä voi (sinun tapaasi) tehdä mitä hyvänsä työtä, kunhan palkka vaan juoksee. Osan taas on pakko kokea se työ merkitykselliseksi ja mielekkääksi, tai uupuvat. Ovat kuulemma synnynnäisiä persoonallisuuspiirteitä, joille ei oikein voi mitään.

Tietysti jos nälkäkuolema uhkaisi, jokainen kokisi minkä vaan työn mielekkääksi. Mutta kun se ei nykymaailmassa uhkaa.

-eri-

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ei parane koskaan. Sain hoidoista avun elää sen kanssa. Nyt jo monta vuotta pärjännyt ilman säännöllistä lääkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkään kukaan mielenterveysongelmainen ei käy missään psykoterapiassa. Ne on ihmisille joilla joko persoonallisuushäiriö, traumoja tai muita kasvun ongelmia. Jos olisit oikeasti mt ongelmainen saisit pillerit, käydä sairaanhoitajalla kerran kuussa ja lopulta eläkkeen.

Sinulla ei ole muuta kuin asenneongelma, se ei ole mt ongelma. Olet päässäsi keksinyt että on jokin normaali ja kiukuttelet sille kun et halua sitä. No älä halua, älä tee ongelmia mitä ei ole.

Kyllä me mt-ongelmaiset käymme ihan Kelan korvaamassa terapiassa. Sitten kun se on ohi, ja olemme edelleen hulluja ja meille haetaan pysyvää työkyvyttömyyseläkettä, kela ja vakuutusyhtiö päättävät että olemme työkykyisiä. Sitten kitkutamme työmarkkinatuella hamaan ikuisuuteen.

Nykyään ei mt-ongelmien takia pääse eläkkeelle, ellei ole toistuvia, pitkiä osastojaksoja takana. Ja osastolle ei tahdo päästä, vaikka olisi yrittänyt lopullista ratkaisua. Joten. Aika moni on umpikujassa.

Minä pääsin v. 2016 eläkkeelle yhden tosi lyhyen osastojakson jäljiltä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap:n pointin siitä, että joillakin ihmisillä on suurempi riski mielenterveydenongelmiin, sillä heissä on jokin ominaisuus tai taipumus, mikä jotenkin estää onnellisen ja "normaalin" elämän toteutumisen. Sitä on vaikea selittää, mutta tunnistan sen itsessäni. Jos vertaan itseäni ystävääni, jolla on myös mielenterveysongelmia, niin hänellä on sellainen draivi kuitenkin ajaa tämä elämä läpi. Itseltäni se puuttuu kokonaan, sillä enimmäkseen haluaisin vain mennä luolaani kuolemaan, ellei tähdet ja taivaat satu olemaan minulle mieleisellä tavalla. En saa itsestäni irti oikein mitään, pakenen heti, en ole lainkaan ratkaisukeskeinen ihminen. Pienikin ongelma ja valtava ahdistus sekä tuska läpäisee minut ja haluan vain kuolla.

Olen yrittänyt työstää tätä ongelmaa, mutta tuntuu, että se kaikki jää pelkäksi esittämiseksi. Jos lähden ihmisten pariin, yritän ja panostan, tuntuu se jäävän pelkäksi esittämiseksi eli sisältä olen ihan yhtä onneton, muuttumaton kuin ennenkin. 

Olen ihan pienestä lapsesta asti ollut sellainen, että kaikki oli jotenkin vaikeaa. Pelkäsin ihan kaikkea ja kaikkia, väsyin, en nauttinut mistään ja noin 10v eteenpäin aloin toivoa kuolemaa. Tämä kaikki vaikka minulla oli suhteellisen mukava lapsuus. Tuntuu, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, että pystyisin selviytymään tästä elämästä. Takana on terapiaa, lääkitystä, kouluttautumista, minulla on lapsia jne. Mutta en vain koskaan ole saanut tunnetta, että selviytyisin, olisin onnellinen tai olo ei olisi vähintäänkin apea. 

Voi taivas, tämä on kuin minun näppikseltäni. Paitsi että minä olen niin äärimmäisen ratkaisukeskeinen, että luon sillä itselleni stressiä ja ongelmia ja uupumusta.

Minullakin oli hyvä lapsuus jne. Mutta en ole ikinä uskonut pärjääväni ja olen lapsesta saakka pelännyt kaikkea kovasti.

Jossain meemissä oli sattuvasti: "After years of therapy, my therapist said to me: "Maybe life just isn't for everyone."

Samaistuin.

Kyllä minulla on onnellisia hetkiä, rakastava puoliso (luoja tietää miksi) jne. Mutta silti joka ilta toivon, ettei aamulla tarvitsisi herätä. Sikäli kun edes saan nukuttua.

Tapanani on haaveilla vakavasta sairastumisesta ja johonkin Hessen Taikavuori-kirjan keuhkotautiparantolaan joutumisesta. Pari vuotta sitten minulla oli keuhkokuume, ja arvatkaa mitä? Silloin en tahtonut kuolla. Ensin olin niin sairas, että yritin vain pysyä hengissä, ja kun aloin toipua, heikkona kuin kissanpoika, oli aivan ihanaa kun kukaan ei odottanut minulta mitään. Varsinkin kun kurkunpääni tulehtui, enkä pystynyt päiväkausiin sanomaan sanaakaan. Se oli ihanaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkään kukaan mielenterveysongelmainen ei käy missään psykoterapiassa. Ne on ihmisille joilla joko persoonallisuushäiriö, traumoja tai muita kasvun ongelmia. Jos olisit oikeasti mt ongelmainen saisit pillerit, käydä sairaanhoitajalla kerran kuussa ja lopulta eläkkeen.

Sinulla ei ole muuta kuin asenneongelma, se ei ole mt ongelma. Olet päässäsi keksinyt että on jokin normaali ja kiukuttelet sille kun et halua sitä. No älä halua, älä tee ongelmia mitä ei ole.

Kyllä me mt-ongelmaiset käymme ihan Kelan korvaamassa terapiassa. Sitten kun se on ohi, ja olemme edelleen hulluja ja meille haetaan pysyvää työkyvyttömyyseläkettä, kela ja vakuutusyhtiö päättävät että olemme työkykyisiä. Sitten kitkutamme työmarkkinatuella hamaan ikuisuuteen.

Nykyään ei mt-ongelmien takia pääse eläkkeelle, ellei ole toistuvia, pitkiä osastojaksoja takana. Ja osastolle ei tahdo päästä, vaikka olisi yrittänyt lopullista ratkaisua. Joten. Aika moni on umpikujassa.

Minä pääsin v. 2016 eläkkeelle yhden tosi lyhyen osastojakson jäljiltä.

Tervetuloa vuoteen 2021.

Itseltä evättiin eläke v. 2017, vaikka olin ollut 7 vuotta kuntoutustuella jo. Simsalabim muutuin työkykyiseksi. Ei auttaneet valitukset. Diagnooseina siis toistuva vakava masennus, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja Aspergerin oireyhtymä. AS-diagnoosi kumosi vakuutuslääkärien mielestä kaiken muun.

Toisenkin kerran yritettiin, ja sitten vielä kolmannen kerran kuntoutustukea, mutta sitten sosiaalityöntekijä sanoi että minun on turha itseäni tuolla uuvuttaa. Päädyin siis kituuttamaan työmarkkinatuelle ja sitten hoitosuhdekin katkaistiin psyk.polille. Ei suinkaan siksi, että olisin parantunut -vaan koska hoitosuhde oli kestänyt niin pitkään ja alkoivat vaan lopettaa niitä vanhimmasta päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkään kukaan mielenterveysongelmainen ei käy missään psykoterapiassa. Ne on ihmisille joilla joko persoonallisuushäiriö, traumoja tai muita kasvun ongelmia. Jos olisit oikeasti mt ongelmainen saisit pillerit, käydä sairaanhoitajalla kerran kuussa ja lopulta eläkkeen.

Sinulla ei ole muuta kuin asenneongelma, se ei ole mt ongelma. Olet päässäsi keksinyt että on jokin normaali ja kiukuttelet sille kun et halua sitä. No älä halua, älä tee ongelmia mitä ei ole.

Kyllä me mt-ongelmaiset käymme ihan Kelan korvaamassa terapiassa. Sitten kun se on ohi, ja olemme edelleen hulluja ja meille haetaan pysyvää työkyvyttömyyseläkettä, kela ja vakuutusyhtiö päättävät että olemme työkykyisiä. Sitten kitkutamme työmarkkinatuella hamaan ikuisuuteen.

Nykyään ei mt-ongelmien takia pääse eläkkeelle, ellei ole toistuvia, pitkiä osastojaksoja takana. Ja osastolle ei tahdo päästä, vaikka olisi yrittänyt lopullista ratkaisua. Joten. Aika moni on umpikujassa.

Minä pääsin v. 2016 eläkkeelle yhden tosi lyhyen osastojakson jäljiltä.

Tervetuloa vuoteen 2021.

Itseltä evättiin eläke v. 2017, vaikka olin ollut 7 vuotta kuntoutustuella jo. Simsalabim muutuin työkykyiseksi. Ei auttaneet valitukset. Diagnooseina siis toistuva vakava masennus, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja Aspergerin oireyhtymä. AS-diagnoosi kumosi vakuutuslääkärien mielestä kaiken muun.

Toisenkin kerran yritettiin, ja sitten vielä kolmannen kerran kuntoutustukea, mutta sitten sosiaalityöntekijä sanoi että minun on turha itseäni tuolla uuvuttaa. Päädyin siis kituuttamaan työmarkkinatuelle ja sitten hoitosuhdekin katkaistiin psyk.polille. Ei suinkaan siksi, että olisin parantunut -vaan koska hoitosuhde oli kestänyt niin pitkään ja alkoivat vaan lopettaa niitä vanhimmasta päästä.

Eikö sun pitäis saada jotain autismikuntoutusta ja siihen liittyvää ammatinvalinta ohjausta?

Vierailija kirjoitti:

Joskus mietin, että mt-asiakkailla on jotenkin harhakäsitys siitä, että "normaalien" elämä on ihanaa. Ihan paskaa se on usein. Ei huvittaisi mennä töihin, ennemmin olisin kotona. En ole löytänyt koskaan mitään elämää suurempaa harrastusta tai työtä. Tasasta puurtamista koko arki. Odotan koko vuoden lomia ja siinä välillä perjantaita, että olisi viikonloppu. En ole masentunut. Vastuu itsestään ja elättämisestään on vain kannettava. Sosiaaliturvaa heikennetään koko ajan ja muutosta parempaan on tuskin näkyvissä. Vastikkeeton sosiaaliturva on vain kaunis uni muutaman vuosikymmenen päästä. Toivottavasti vammaisista ja vakavasti mieleltään sairasta huolehditaan silti, ettei aivan jäisi perheiden yksin huollettavaksi. Synkkä näkymä, tiedän. Näin sen vain uskon menevän. 

Aika moni meistä mt-ongelmaisista on kyllä elänyt ihan normaalia elämää. Tule joskus meidän hullujen vertaistukitapaamisiin, yllätyt miten isokenkäisiä ja menestyneitä ihmisiä siellä saattaa löytyä.

Eräskin tuttu koodari sai aina osastojaksojen jälkeen välittömästi uuden työpaikan. Sitä jopa ns. haettiin kotoa töihin, sen verran kova cv. Sitten se aina veti itsensä niin piippuun, että tuli psykoosijakso, ja osastolle, ja sähköä, ja puolen vuoden päästä kaikki alusta. Vuosia silläkin meni päästä eläkkeelle.

Kyseinen mies maksaa varmasti eläkkeestään veroja enemmän kuin sinä palkastasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkään kukaan mielenterveysongelmainen ei käy missään psykoterapiassa. Ne on ihmisille joilla joko persoonallisuushäiriö, traumoja tai muita kasvun ongelmia. Jos olisit oikeasti mt ongelmainen saisit pillerit, käydä sairaanhoitajalla kerran kuussa ja lopulta eläkkeen.

Sinulla ei ole muuta kuin asenneongelma, se ei ole mt ongelma. Olet päässäsi keksinyt että on jokin normaali ja kiukuttelet sille kun et halua sitä. No älä halua, älä tee ongelmia mitä ei ole.

Kyllä me mt-ongelmaiset käymme ihan Kelan korvaamassa terapiassa. Sitten kun se on ohi, ja olemme edelleen hulluja ja meille haetaan pysyvää työkyvyttömyyseläkettä, kela ja vakuutusyhtiö päättävät että olemme työkykyisiä. Sitten kitkutamme työmarkkinatuella hamaan ikuisuuteen.

Nykyään ei mt-ongelmien takia pääse eläkkeelle, ellei ole toistuvia, pitkiä osastojaksoja takana. Ja osastolle ei tahdo päästä, vaikka olisi yrittänyt lopullista ratkaisua. Joten. Aika moni on umpikujassa.

Minä pääsin v. 2016 eläkkeelle yhden tosi lyhyen osastojakson jäljiltä.

Tervetuloa vuoteen 2021.

Itseltä evättiin eläke v. 2017, vaikka olin ollut 7 vuotta kuntoutustuella jo. Simsalabim muutuin työkykyiseksi. Ei auttaneet valitukset. Diagnooseina siis toistuva vakava masennus, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja Aspergerin oireyhtymä. AS-diagnoosi kumosi vakuutuslääkärien mielestä kaiken muun.

Toisenkin kerran yritettiin, ja sitten vielä kolmannen kerran kuntoutustukea, mutta sitten sosiaalityöntekijä sanoi että minun on turha itseäni tuolla uuvuttaa. Päädyin siis kituuttamaan työmarkkinatuelle ja sitten hoitosuhdekin katkaistiin psyk.polille. Ei suinkaan siksi, että olisin parantunut -vaan koska hoitosuhde oli kestänyt niin pitkään ja alkoivat vaan lopettaa niitä vanhimmasta päästä.

Eikö sun pitäis saada jotain autismikuntoutusta ja siihen liittyvää ammatinvalinta ohjausta?

Minulla on koulutus ja työuraa takana, joten aikuisena diagnosoitu autismi ei avaa mitään ovia. Yllättäen tuosta itselleni suuren helpotuksen tuovasta diagnoosista tuli taikasauva, jolla mitätöitiin kaikki muut ongelmani, ja linja oli se, että "koska olet autismin kanssa pystynyt aikaisemminkin työelämään, pystyt nytkin".

Olen kyllä itse käynyt ammatinvalinnanohjauksessa jne, ja tällä hetkellä opiskelenkin uudelle alalle. Kun itse itseni sinne järjestin ja työkkärin kanssa sovin. Mutta niin kauan, kun olin mt-palveluiden piirissä, minulle sanottiin jatkuvasti, että " ei vakuutusyhtiö tue opiskeluasi ilman työkokeilua". Yritin selittää, että minkä hyvänsä opiskelu olisi minulle loistavaa kuntoutusta, ja jokainen koskaan töissä ollut tietää, että opiskelu on kevyempää kuin työnteko. Tiesin, että pystyn opiskelemaan, mutta en työkokeiluun. Mutta ei kun ei.

Ja yritettiinhän minulle ennen AS-diagnoosia virkata sosiaalisten tilanteiden pelkoakin, kun eivät voineet uskoa että joku voi uupua sosiaalisista tilanteista niin, että tulee paha olo, eikä siksi tahdo mennä. Yritettiin vain patistaa ihmisten pariin, koska sehän kaikki parantaa. Se ainoa ihmisten kanssa oleminen, mitä olisin halunnut, eli opiskelu, oli koko ajan nou-nou.