Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät parantuneet MT-ongelmista pitkistä hoidoista huolimatta?
04.08.2021 |
Yleensä kun lukee ihmisten kertomuksia mt-ongelmista parantumisesta, kuulee joko tyyliin "kävin kaksi vuotta terapiassa ja opin itsestäni paljon ja nyt elämä on ihanaa" tai sitten kertomuksia mistä kuulee ettei ihminen ole pitkässäkään terapiassa päässyt oikein käsiksi ongelmiinsa tai terapia on lopetettu hyvin nopeasti tai on ainoastaan käyty vuosikausia juttelemassa kerran kahdessa kuussa psyk. sairaanhoitajalla.
Itse kävin lähemmäs 10 vuotta kahdessa eri psykoterapiassa (vähintään 2x viikossa) ja sain käsiteltyä paljon ongelmiani ja tapahtui kehitystä. Tein niin kovaa psyykkistä työtä että välillä päässä humisi. Samaan aikaan yritin kehittää itseäni sosiaalisesti, elää terveemmin ja kehittää opiskelu/työ-kuvioita.
Jossain vaiheessa oli kausi milloin henkinen oloni oli selvästi parempi ja kohentuneempi, mutta en minä silti saanut elämää rullaamaan sillä tavalla että olisi löytänyt työn mikä tuntuisi mielekkäältä ja jollain tavalla viihtyisältä, riittävän määrän mielekkäitä ihmissuhteita elämään ja jotain intohimoja harrastusten suhteen. Siitä aloin hiljalleen taas "taantumaan" ja nyt (myös osin koronan myötävaikutuksesta) olen (parin kaverin näkemistä lukuunottamatta) syrjäytynyt taas kokonaan.
Siis onhan tämä elämä nyt aivan h*lvetin vaikeaa, jos ei ole syntynyt ja kasvanut pesunkestäväksi "normoksi", joka viihtyy töissä jonkun kanalauman kanssa ja jonka haaveet ja intohimot on katsoa temppareita tai käydä kirppiksellä tai ostaa joku kaunis sisustus-lamppu. Ja suuri haave käydä makaamassa Espanjassa rannalla lomalla tai ostaa joku typerä rivitalo. Ainakin omat haaveet sellaisia mitkä olisivat vaatineet paljon enemmän henkisiä tai taloudellisia resursseja kuin mitä itseltä löytyy.
Muutenkin tuntuu että ihmiset jotka valittavat masennusta ja ahdistusta, niin yleensä todellisuudessa heidän mieli on kuitenkin 90% terve. Vähän kun saa tukea johonkin epävarmuuteen, niin sitten kaikki tunteiden säätely ja sosiaaliset taidot ja deittailu ja seksiasiat ja työasiat rullaavat kuin itsestään, Ja intohimoa ja mielenkiintoa pukkaa, maalaillaan jollain öljyväreillä ja saadaan jotain joogaorgasmeja. Muita jotka pulassa?
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.
En ole töissä. Kuten sanoin olen taas syrjäytynyt noita parin kaverin näkemistä lukuunottamatta. Ja teillä normoilla on ainakin juuri tuo normovoima mikä saa jaksamaan käymään töissä ja näkemään vaivaa, vaikka elämä ei tuntuisikaan mielekkäältä. Itse en yksinkertaisesti enää edes jaksa hakea töitä tai esittää kiinnostunutta (vaikka en todellakaan viihdy työttömänä kotonakaan). Odotukseni elämältä ovat varmasti vinoutuneita (vaikka en odotakaan "pelkkää ihanaa ruusutanssia"), mutta silti ällistyttää normojen kyky saada niin paljon voimaa erinäisistä pienistä asioista että jaksaa puurtaa eteenpäin elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen sinulle terapian sijaan normoutumista.
Väärä diagnoosi kenties? Mikään hoito ei auta jos yritetään hoitaa väärää asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.
En ole töissä. Kuten sanoin olen taas syrjäytynyt noita parin kaverin näkemistä lukuunottamatta. Ja teillä normoilla on ainakin juuri tuo normovoima mikä saa jaksamaan käymään töissä ja näkemään vaivaa, vaikka elämä ei tuntuisikaan mielekkäältä. Itse en yksinkertaisesti enää edes jaksa hakea töitä tai esittää kiinnostunutta (vaikka en todellakaan viihdy työttömänä kotonakaan). Odotukseni elämältä ovat varmasti vinoutuneita (vaikka en odotakaan "pelkkää ihanaa ruusutanssia"), mutta silti ällistyttää normojen kyky saada niin paljon voimaa erinäisistä pienistä asioista että jaksaa puurtaa eteenpäin elämässä.
Ap, kiitos kirjoituksistasi...ymmärrän ja samoja kamppailuja läpi elämäni on.
Koen myös olevani kaikessa epänormaali...
Avokonttorissa on todellisia vaikeuksia monessa suhteessa, kun toiset vaikuttavat ottavan kaiken lungisti ja viihtyvän ihmisten seassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään ole parantunut. Sos tilanteiden pelko oikeastaan pahentunut, estynyt persoonallisuus yms. P*skaa.
Olen ainoa lapsi ja lapsesta asti ollut ongelmia ihmisten kanssa, etten vaan koe saavani ja nauttivani ihmistä kuten normi-ihmiset. Kaik on niin kuluttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän psyk. sh mikään terapeutti ole. Kunpahan kannattelee potilasta. Ei ole ammattitaitoa terapiaan heillä. Monet virheellisesti puhuvat käyvänsä terapiassa, vaikka todellisuudessa käyvät keskustelemassa psyk. sh:n kanssa.
No minä esim en ole toivonut suuria, läheisten terveyttä ja onnea, omaakin onnea, hyvää puolisoa, omaa kotia. No sainko kaikkea tuota, ehkä alle puolet tuostakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta sinun ongelmasi piilee katkeruudessa. Miksi olet katkera muille ihmisille? Puhut kanalaumoista, Temppareita katsovista normoista jne. Et tule koskaan elämään mielekästä elämää, jos pidät itseäsi parempana kuin muut, etkä pysty ajattelemaan empaattisesti muista ihmisistä. Sillä Temppareita katsovalla normolla on luultavasti omia ongelmiaan siinä missä muillakin. Etkö ole nähnyt meemikuvia työssäkäynnin kärsimyksestä? Moni ihminen vaan piilottaa sen, tai heille se "kanailu" antaa voimaa jaksaa puurtaa työpäivä läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse kävin vajaa 10v terapiassa ja kuntouttavassa toimintaterapiassa. Aloitin ne alle 20v. Ne menivät hyvin ja olen kiitollinen saamastani avusta ja tuesta mutta minulle määrätyt lääkkeet tuhosivat minut ja elämäni ja olen nyt pahemmassa jamassa kuin ikinä elämäni aikana ja hoitoni ovat loppuneet.
Ajattelin muuttaa metsään erakoitumaan ja odottamaan että kuolo korjaa.
Olen jo luovuttanut ja alkanut ajatella, että tämä krooninen masennus ei ole vika, vaan ominaisuus minussa. Sairaseläkkeellä olen, kymmenien vuosien saikkukierre, terapiat ja lääkekokeilut takana. Täytyy vain mennä tällä, mitä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en ole, mutta mun veli pääsi tässä hiljattain 35-vuotiaana eläkkeelle mt-ongelmien takia. Oli kokeiltu terapiat, lääkkeet, sähköhoitokin. Mikään ei kuitenkaan läheskään työkykyiseksi asti ole auttanut. Kovilla neurolepteillä lähinnä pystyy pahimman tuskaisuuden ja itsetuhoisuuden turruttamaan, mutta sen parempaan ei nykylääketieteen apu ole pystynyt.
Minulla ainakin tämä "pakko"hoito pahentanut ahdistusta ja paniikkia, kun ei pääse millään eroon toimimattomasta hoitosuhteesta.
Lisäksi minulle "unohdetaan" usein kertoa, mitä kivaa hoitotahon tiimi on suunnitellut hoitoani koskien. Eikö tuo ole jo laitonta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.
En ole töissä. Kuten sanoin olen taas syrjäytynyt noita parin kaverin näkemistä lukuunottamatta. Ja teillä normoilla on ainakin juuri tuo normovoima mikä saa jaksamaan käymään töissä ja näkemään vaivaa, vaikka elämä ei tuntuisikaan mielekkäältä. Itse en yksinkertaisesti enää edes jaksa hakea töitä tai esittää kiinnostunutta (vaikka en todellakaan viihdy työttömänä kotonakaan). Odotukseni elämältä ovat varmasti vinoutuneita (vaikka en odotakaan "pelkkää ihanaa ruusutanssia"), mutta silti ällistyttää normojen kyky saada niin paljon voimaa erinäisistä pienistä asioista että jaksaa puurtaa eteenpäin elämässä.
Mä saan normovoimani velvollisuudentunteesta ja moraalintajusta lähinnä. Minusta tämä maailma ja elämä on yleisesti paskaa, ja työ lähinnä sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä. Paitsi että voisihan toki periaatteessa Suomessa jättää pakkoliikkeet tekemättä ja Kela auttaiisi niin ettei nälkää tule, mutta koska se ratkaisu ei toimisi yleisenä periaatteena (tarvitaan verorahoja mistä ne tuet maksetaan), en kokisi oikeaksi työkykyisenä laittaa muita tekemään sitä paskatyötä minunkin edestäni, jotta itse saisin olla vaan.
Oma siskoni: alkoi oireilla lukioiässä, jäi työkyvyttömyyseläkkeelle n.25vuotiaana ja nyt 50 vuotiaana ollut pari vuotta jo edunvalvojan valvottavana. Hän oli minusta lapsena ja nuorena ns. ihan normaali - hän oli ok hyvä koulussa aina ja luki ylioppilaaksi, hänellä oli harratuksia ja tulevaisuuden suunnitelmia, hänellä oli oma ystäväpiiri ja muuttaessaan opiskelemaan hän sai uusia ystäviä. Kirjoitti aikoinaan ihan hyvän ylioppilastodistusksen. Sitten vaan jotenkin aikuisuuden kynnyksellä hän jäi jumiin (en tiedä miksi) ja alamäki alkoi. Hän jäi ns. vanhempieni perässä vedettäväksi - ei saanut mitään itse aikaan, muutti kotiin takaisin omasta halustaan ja jäi sinne vaikka vanhemmat yritti saada häntä aktivoitumaan. Hän muutti sitten omilleen ja alkoi käydä mielenterveyspalveluissa - tuntuu, että asiat menee vuosi vuodelta huonommaksi. Nyt hän on ns. tönköksi lääkitty - silmät seisoo päässä ja suusta tulee ihan outoja juttuja välillä. Sen verran tiedän hänen itsensä sanomana, että hänellä ei ole ns. mielisairautta, vaan jokin persoonallisuushäiriö, joka on ns. ominaisuus eikä sairaus. Tämä häiriö sitten tekee hänestä kyvyttömän elämään normaalin piirissä olevaa elämää - hassua, että se ominaisuus sitten aktivoitui aikuisena. Ei kaikki parannu, vaikka lähtökohdista katsottuna hän oli ihan tavallinen lapsi ja nuori.
Onko sinulla aloittaja ollut kuitenkin tiedossa mitä haluaisit tehdä? missä ? ammatti yms ? perhe?asuinpaikka?....
Vai onko ihan kaikki nuokin täysin hukassa?
Vierailija kirjoitti:
Minusta sinun ongelmasi piilee katkeruudessa. Miksi olet katkera muille ihmisille? Puhut kanalaumoista, Temppareita katsovista normoista jne. Et tule koskaan elämään mielekästä elämää, jos pidät itseäsi parempana kuin muut, etkä pysty ajattelemaan empaattisesti muista ihmisistä. Sillä Temppareita katsovalla normolla on luultavasti omia ongelmiaan siinä missä muillakin. Etkö ole nähnyt meemikuvia työssäkäynnin kärsimyksestä? Moni ihminen vaan piilottaa sen, tai heille se "kanailu" antaa voimaa jaksaa puurtaa työpäivä läpi.
Totta hemmetissä olen katkera ja masentunut (kuten alla oleva kommentoi), olenhan taas lähes kokonaan syrjäytynyt. Mutta elämässäni oli pidempi parin vuoden jakso jolloin olin paljon positiivisempi ja päässyt eroon katkeruudesta (ihmiset kommentoivat että olen positiivinen ja empaattinen ja hyvää seuraa ja ihmiset jotka olivat aiemmin vältelleet minua hakeutuivat seuraani yms), mutta elämäni ei silti lähtenyt rullaamaan tyydyttävästi oikeastaan millään osa-alueella. Ja miksi kuvittelet etten ymmärtäisi että ihmisillä on omia ongelmiaan ja vaikeuksiaan tai etteivät ihmiset olisi monipuolisia, vaikka kutsunkin heitä kanoiksi tai normoiksi?
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.