Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät parantuneet MT-ongelmista pitkistä hoidoista huolimatta?
04.08.2021 |
Yleensä kun lukee ihmisten kertomuksia mt-ongelmista parantumisesta, kuulee joko tyyliin "kävin kaksi vuotta terapiassa ja opin itsestäni paljon ja nyt elämä on ihanaa" tai sitten kertomuksia mistä kuulee ettei ihminen ole pitkässäkään terapiassa päässyt oikein käsiksi ongelmiinsa tai terapia on lopetettu hyvin nopeasti tai on ainoastaan käyty vuosikausia juttelemassa kerran kahdessa kuussa psyk. sairaanhoitajalla.
Itse kävin lähemmäs 10 vuotta kahdessa eri psykoterapiassa (vähintään 2x viikossa) ja sain käsiteltyä paljon ongelmiani ja tapahtui kehitystä. Tein niin kovaa psyykkistä työtä että välillä päässä humisi. Samaan aikaan yritin kehittää itseäni sosiaalisesti, elää terveemmin ja kehittää opiskelu/työ-kuvioita.
Jossain vaiheessa oli kausi milloin henkinen oloni oli selvästi parempi ja kohentuneempi, mutta en minä silti saanut elämää rullaamaan sillä tavalla että olisi löytänyt työn mikä tuntuisi mielekkäältä ja jollain tavalla viihtyisältä, riittävän määrän mielekkäitä ihmissuhteita elämään ja jotain intohimoja harrastusten suhteen. Siitä aloin hiljalleen taas "taantumaan" ja nyt (myös osin koronan myötävaikutuksesta) olen (parin kaverin näkemistä lukuunottamatta) syrjäytynyt taas kokonaan.
Siis onhan tämä elämä nyt aivan h*lvetin vaikeaa, jos ei ole syntynyt ja kasvanut pesunkestäväksi "normoksi", joka viihtyy töissä jonkun kanalauman kanssa ja jonka haaveet ja intohimot on katsoa temppareita tai käydä kirppiksellä tai ostaa joku kaunis sisustus-lamppu. Ja suuri haave käydä makaamassa Espanjassa rannalla lomalla tai ostaa joku typerä rivitalo. Ainakin omat haaveet sellaisia mitkä olisivat vaatineet paljon enemmän henkisiä tai taloudellisia resursseja kuin mitä itseltä löytyy.
Muutenkin tuntuu että ihmiset jotka valittavat masennusta ja ahdistusta, niin yleensä todellisuudessa heidän mieli on kuitenkin 90% terve. Vähän kun saa tukea johonkin epävarmuuteen, niin sitten kaikki tunteiden säätely ja sosiaaliset taidot ja deittailu ja seksiasiat ja työasiat rullaavat kuin itsestään, Ja intohimoa ja mielenkiintoa pukkaa, maalaillaan jollain öljyväreillä ja saadaan jotain joogaorgasmeja. Muita jotka pulassa?
Kommentit (108)
yli 20 vuotta lääkkeitä, terapiat koettu,e ipä juuri parannusta tapahtunut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta sinun ongelmasi piilee katkeruudessa. Miksi olet katkera muille ihmisille? Puhut kanalaumoista, Temppareita katsovista normoista jne. Et tule koskaan elämään mielekästä elämää, jos pidät itseäsi parempana kuin muut, etkä pysty ajattelemaan empaattisesti muista ihmisistä. Sillä Temppareita katsovalla normolla on luultavasti omia ongelmiaan siinä missä muillakin. Etkö ole nähnyt meemikuvia työssäkäynnin kärsimyksestä? Moni ihminen vaan piilottaa sen, tai heille se "kanailu" antaa voimaa jaksaa puurtaa työpäivä läpi.
Totta hemmetissä olen katkera ja masentunut (kuten alla oleva kommentoi), olenhan taas lähes kokonaan syrjäytynyt. Mutta elämässäni oli pidempi parin vuoden jakso jolloin olin paljon positiivisempi ja päässyt eroon katkeruudesta (ihmiset kommentoivat että olen positiivinen ja empaattinen ja hyvää seuraa ja ihmiset jotka olivat aiemmin vältelleet minua hakeutuivat seuraani yms), mutta elämäni ei silti lähtenyt rullaamaan tyydyttävästi oikeastaan millään osa-alueella. Ja miksi kuvittelet etten ymmärtäisi että ihmisillä on omia ongelmiaan ja vaikeuksiaan tai etteivät ihmiset olisi monipuolisia, vaikka kutsunkin heitä kanoiksi tai normoiksi?
Töihin!
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on vielä masennusta.
Heti on luetaan masentuneeksi, kun ei ole kaavoihin kangistunut kuten muut ihmiset.
Vierailija kirjoitti:
Sulla voi olla traumataustaa, se on haastava juttu hoitaa oikein. Tai sitten jokin mielialahäiriö. En tiedä, kiikun kaakun menee itselläkin, mutta ajattelin pärjäillä näin.
Siihen auttaa kuules 2 minuutin hengittely päivässä, ohjeistettiin mulle.
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ole parantunut. Sos tilanteiden pelko oikeastaan pahentunut, estynyt persoonallisuus yms. P*skaa.
Sama täällä. Estynyt persoonallisuus jne. Työnsivät eläkkeelle, kun en parantunut tämän kummemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.
En ole töissä. Kuten sanoin olen taas syrjäytynyt noita parin kaverin näkemistä lukuunottamatta. Ja teillä normoilla on ainakin juuri tuo normovoima mikä saa jaksamaan käymään töissä ja näkemään vaivaa, vaikka elämä ei tuntuisikaan mielekkäältä. Itse en yksinkertaisesti enää edes jaksa hakea töitä tai esittää kiinnostunutta (vaikka en todellakaan viihdy työttömänä kotonakaan). Odotukseni elämältä ovat varmasti vinoutuneita (vaikka en odotakaan "pelkkää ihanaa ruusutanssia"), mutta silti ällistyttää normojen kyky saada niin paljon voimaa erinäisistä pienistä asioista että jaksaa puurtaa eteenpäin elämässä.
Niin no, kaikilla normaaleilla ei ole sinun luxustasi, että voisi kysellä kiinnostaako mennä töihin vai ei.
Ihan oikeasti, hyvin monet menevät sinne ihan vaan siksi, että saavat palkkaa, näkevät ihmisiä ja koska ymmärtävät, mitä tarkoittaa yhteiskunnan osana oleminen ja mistä hyvinvointi maksetaan. Yleensä tuo yhteiskunnan aktiivisena jäsenenä pysyminen estää syrjäytymisen. Monilla vahva kokemus siitä, että kun työttömäksi joutuu, katoavat ihmiset (ne ystävät ja tuttavat) siitä ympäriltä ja itsekään ei tohdi enää mennä mukaan kaikkeen siihen, mikä ennen oli normaalia.
Vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja elämä ei ole vain ihan kauhean kivaa.
Minusta ap vaikuttaa ihan normaalilta. Sulla on vaan melankolinen persoonallisuus? Vaadit ehkä liikaa itseltäsi ja sitä kautta muilta. Olet introvertti ja sosiaalisuus uuvuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla voi olla traumataustaa, se on haastava juttu hoitaa oikein. Tai sitten jokin mielialahäiriö. En tiedä, kiikun kaakun menee itselläkin, mutta ajattelin pärjäillä näin.
Siihen auttaa kuules 2 minuutin hengittely päivässä, ohjeistettiin mulle.
Eiköhän se terapeutti sinulle selvittänyt, miksi niin tehtiin, mitä hengittelyllä oli tarkoitus saavuttaa.
Siitä vaan alat tekemään hengitysharjoitustasi avoimin mielin ja uteliaasti odottaen. Kyllä se sinulle ajan kanssa selviää, miksi noin tehtiin. Mutta todellakin, sinun pitää harjoitella sitä, eikä päättää etukäteen, että se toimi.
Vierailija kirjoitti:
Väärä diagnoosi kenties? Mikään hoito ei auta jos yritetään hoitaa väärää asiaa.
Minulla yritettiin hoitaa vuosia todella nuoresta asti masennusta, ahdistusta sekä sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Noille löydettiin syy joka ei ollutkaan mt-ongelmat, selitti miksi hoito oli ollut aina yhtä tyhjän kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkään kukaan mielenterveysongelmainen ei käy missään psykoterapiassa. Ne on ihmisille joilla joko persoonallisuushäiriö, traumoja tai muita kasvun ongelmia. Jos olisit oikeasti mt ongelmainen saisit pillerit, käydä sairaanhoitajalla kerran kuussa ja lopulta eläkkeen.
Sinulla ei ole muuta kuin asenneongelma, se ei ole mt ongelma. Olet päässäsi keksinyt että on jokin normaali ja kiukuttelet sille kun et halua sitä. No älä halua, älä tee ongelmia mitä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.
En ole töissä. Kuten sanoin olen taas syrjäytynyt noita parin kaverin näkemistä lukuunottamatta. Ja teillä normoilla on ainakin juuri tuo normovoima mikä saa jaksamaan käymään töissä ja näkemään vaivaa, vaikka elämä ei tuntuisikaan mielekkäältä. Itse en yksinkertaisesti enää edes jaksa hakea töitä tai esittää kiinnostunutta (vaikka en todellakaan viihdy työttömänä kotonakaan). Odotukseni elämältä ovat varmasti vinoutuneita (vaikka en odotakaan "pelkkää ihanaa ruusutanssia"), mutta silti ällistyttää normojen kyky saada niin paljon voimaa erinäisistä pienistä asioista että jaksaa puurtaa eteenpäin elämässä.
Niin no, kaikilla normaaleilla ei ole sinun luxustasi, että voisi kysellä kiinnostaako mennä töihin vai ei.
Ihan oikeasti, hyvin monet menevät sinne ihan vaan siksi, että saavat palkkaa, näkevät ihmisiä ja koska ymmärtävät, mitä tarkoittaa yhteiskunnan osana oleminen ja mistä hyvinvointi maksetaan. Yleensä tuo yhteiskunnan aktiivisena jäsenenä pysyminen estää syrjäytymisen. Monilla vahva kokemus siitä, että kun työttömäksi joutuu, katoavat ihmiset (ne ystävät ja tuttavat) siitä ympäriltä ja itsekään ei tohdi enää mennä mukaan kaikkeen siihen, mikä ennen oli normaalia.
Vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja elämä ei ole vain ihan kauhean kivaa.
Kun ihminen syrjäytyy, kyse ei ole siitä, että työ ei kiinnosta, vaan siitä, että se ei onnistu. Syrjäytyneillä on takanaan vaikka mitä yritystä. Kaikki yritykset kaatuvat, kun ihmiseltä puuttuu kyky kestää, sietää ja jaksaa normaalia työympäristöä haasteineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hulluudesta ei parane koskaan. Jos kuvittelee parantuneensa, se on vain uusi oire, uusi harha.
Ap, vaikutat ainakin tosi ylimieliseltä. Tarvitset apua siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua aina ihmetyttää, että jos ei siedä ihmisiä tai työ jotenkin on liian vaativaa, niin miksi ei hakeudu helppoon työhön, jossa ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä?
Vaikka tehdastyö, kuuntelee radioita kuulokkeilla ja tekee omat hommansa. Palkalla sitten voi tehdä mitä huvittaa, niitä itselle mieluisia juttuja. Ja vailla työstressiä.
Jotenkin tässäkin ihmisillä ihme odotuksia elämästä, että työn pitäisi olla jotain huippujännää ja kiinnostavaa ja sinne menee intopiukkana.
Kuitenkin se tehdastyö antaa palkan lisäksi tunteen osana yhteiskuntaaa olemisesta ja tuo rytmiä päivään ja luo tervettä unipainetta.
Ja viikonloppu ja loma eroaa arjesta, tälläkin yllättävän iso merkitys ihmisen toimintkykyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.
En ole töissä. Kuten sanoin olen taas syrjäytynyt noita parin kaverin näkemistä lukuunottamatta. Ja teillä normoilla on ainakin juuri tuo normovoima mikä saa jaksamaan käymään töissä ja näkemään vaivaa, vaikka elämä ei tuntuisikaan mielekkäältä. Itse en yksinkertaisesti enää edes jaksa hakea töitä tai esittää kiinnostunutta (vaikka en todellakaan viihdy työttömänä kotonakaan). Odotukseni elämältä ovat varmasti vinoutuneita (vaikka en odotakaan "pelkkää ihanaa ruusutanssia"), mutta silti ällistyttää normojen kyky saada niin paljon voimaa erinäisistä pienistä asioista että jaksaa puurtaa eteenpäin elämässä.
Mä saan normovoimani velvollisuudentunteesta ja moraalintajusta lähinnä. Minusta tämä maailma ja elämä on yleisesti paskaa, ja työ lähinnä sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä. Paitsi että voisihan toki periaatteessa Suomessa jättää pakkoliikkeet tekemättä ja Kela auttaiisi niin ettei nälkää tule, mutta koska se ratkaisu ei toimisi yleisenä periaatteena (tarvitaan verorahoja mistä ne tuet maksetaan), en kokisi oikeaksi työkykyisenä laittaa muita tekemään sitä paskatyötä minunkin edestäni, jotta itse saisin olla vaan.
Seuraavan kerran, kun moraali puhuttelee sinua, muistele mariinin aamupaloja ja sitä miten sipilä ostatti valtiolla lastensa pöytälaatikkofirman muutamalla miljoonalla. Nämä omat silmäni avasi.
Vierailija kirjoitti:
Minua aina ihmetyttää, että jos ei siedä ihmisiä tai työ jotenkin on liian vaativaa, niin miksi ei hakeudu helppoon työhön, jossa ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä?
Vaikka tehdastyö, kuuntelee radioita kuulokkeilla ja tekee omat hommansa. Palkalla sitten voi tehdä mitä huvittaa, niitä itselle mieluisia juttuja. Ja vailla työstressiä.Jotenkin tässäkin ihmisillä ihme odotuksia elämästä, että työn pitäisi olla jotain huippujännää ja kiinnostavaa ja sinne menee intopiukkana.
Kuitenkin se tehdastyö antaa palkan lisäksi tunteen osana yhteiskuntaaa olemisesta ja tuo rytmiä päivään ja luo tervettä unipainetta.
Ja viikonloppu ja loma eroaa arjesta, tälläkin yllättävän iso merkitys ihmisen toimintkykyyn.
Voi johtua siitä että jossain tehdashommissa voi olla aika junttia porukkaa joiden kanssa ei jaksa viettää aikaa ollenkaan lounaalla/kahvilla. Ja voi joutua kaikenmaailman v*ttuilun kohteeksi. Tehdastyö on myös puuduttavaa ja moni näistä syrjäytyneistä on varsinaisia älykköjä, jotka kaipaisivat haastetta työltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.
En ole töissä. Kuten sanoin olen taas syrjäytynyt noita parin kaverin näkemistä lukuunottamatta. Ja teillä normoilla on ainakin juuri tuo normovoima mikä saa jaksamaan käymään töissä ja näkemään vaivaa, vaikka elämä ei tuntuisikaan mielekkäältä. Itse en yksinkertaisesti enää edes jaksa hakea töitä tai esittää kiinnostunutta (vaikka en todellakaan viihdy työttömänä kotonakaan). Odotukseni elämältä ovat varmasti vinoutuneita (vaikka en odotakaan "pelkkää ihanaa ruusutanssia"), mutta silti ällistyttää normojen kyky saada niin paljon voimaa erinäisistä pienistä asioista että jaksaa puurtaa eteenpäin elämässä.
Niin no, kaikilla normaaleilla ei ole sinun luxustasi, että voisi kysellä kiinnostaako mennä töihin vai ei.
Ihan oikeasti, hyvin monet menevät sinne ihan vaan siksi, että saavat palkkaa, näkevät ihmisiä ja koska ymmärtävät, mitä tarkoittaa yhteiskunnan osana oleminen ja mistä hyvinvointi maksetaan. Yleensä tuo yhteiskunnan aktiivisena jäsenenä pysyminen estää syrjäytymisen. Monilla vahva kokemus siitä, että kun työttömäksi joutuu, katoavat ihmiset (ne ystävät ja tuttavat) siitä ympäriltä ja itsekään ei tohdi enää mennä mukaan kaikkeen siihen, mikä ennen oli normaalia.
Vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja elämä ei ole vain ihan kauhean kivaa.
Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta niillä ei ole mitään tekemistä masennuksen tai ahdistuksen tai muun mielenterveyttä koettelevan sairauden ja tätä myötä aloituksen kanssa.
On kokemusta 25 vuotta ja 10 vuotta terapiaa takana. Joka päivä tuntuu siltä, että viimeistä päivää elän ja sitä hyvin vahvasti toivon. Eläkkeellä kahdeksan vuotta. Kaikki psyykelääkkeet kokeiltu sekä päiväsairaala eli aikuisten päiväkoti.
Vierailija kirjoitti:
Koen myös olevani kaikessa epänormaali...
Avokonttorissa on todellisia vaikeuksia monessa suhteessa, kun toiset vaikuttavat ottavan kaiken lungisti ja viihtyvän ihmisten seassa.
Avokonttorit ihan tutkitusti aiheuttaa monissa negatiivisia oireita. Mt-ongelmainen nyt vaan reagoi ihan kaikkeen normaalia voimakkaammin. Itse olen työelämässä ja ollut masentunut kymmeniä vuosia, ollut pöpilässäkin. Ei yhtään ystävää eikä kumppania ole ollut koskaan.
Mutta silti sun silmissä olen "normo jolla on kaikki asiat hyvin" koska käyn töissä ja hymyilen kaikille. Et sä voi tietää mitä kaikkia ongelmia ihmiset salailee ja piilottelee.
Seuraavan kerran kun käyt kaupassa niin mieti, että sielläkin on monta ihmistä joilla on tai on ollut mielenterveys ongelmia. Mutta kuinka monesta se näkyy päälle? Aika harvasta.
No härreguud. Sitten kun olet muutamassa kanalaumassa ja työpaikan sosiaalisissa ympyröissä pyörinyt, niin vähintään tippuu suomut silmiltä. Sen takia siellä on aina alkoholitarjoilut. Ei kukaan sitä meininkiä selvin päin kestä.
Ikävä totuus on, ettei monet ihmiset ole kauhean miellyttäviä tuttavuuksia ja iso osa sosiaalisesta kanssakäymisestä on yhtään ajattelevalle ihmiselle jäätävää pakkopullaa. Ihmiset on kanssa ihan todella samanlaisia, samoja tyyppejä vaan eri kuvioissa. Ihan kuin olisi kopiokoneella monistettu. Kelläpä ei olisi joskus ollut huonoa esimiestä, selkäänpuukottavaa työkaveria, juorupiiriä duunipaikalla, joku yrittänyt varastaa sun ideat/työnjäljen yms.
Sulla voi olla traumataustaa, se on haastava juttu hoitaa oikein. Tai sitten jokin mielialahäiriö. En tiedä, kiikun kaakun menee itselläkin, mutta ajattelin pärjäillä näin.