Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät parantuneet MT-ongelmista pitkistä hoidoista huolimatta?
04.08.2021 |
Yleensä kun lukee ihmisten kertomuksia mt-ongelmista parantumisesta, kuulee joko tyyliin "kävin kaksi vuotta terapiassa ja opin itsestäni paljon ja nyt elämä on ihanaa" tai sitten kertomuksia mistä kuulee ettei ihminen ole pitkässäkään terapiassa päässyt oikein käsiksi ongelmiinsa tai terapia on lopetettu hyvin nopeasti tai on ainoastaan käyty vuosikausia juttelemassa kerran kahdessa kuussa psyk. sairaanhoitajalla.
Itse kävin lähemmäs 10 vuotta kahdessa eri psykoterapiassa (vähintään 2x viikossa) ja sain käsiteltyä paljon ongelmiani ja tapahtui kehitystä. Tein niin kovaa psyykkistä työtä että välillä päässä humisi. Samaan aikaan yritin kehittää itseäni sosiaalisesti, elää terveemmin ja kehittää opiskelu/työ-kuvioita.
Jossain vaiheessa oli kausi milloin henkinen oloni oli selvästi parempi ja kohentuneempi, mutta en minä silti saanut elämää rullaamaan sillä tavalla että olisi löytänyt työn mikä tuntuisi mielekkäältä ja jollain tavalla viihtyisältä, riittävän määrän mielekkäitä ihmissuhteita elämään ja jotain intohimoja harrastusten suhteen. Siitä aloin hiljalleen taas "taantumaan" ja nyt (myös osin koronan myötävaikutuksesta) olen (parin kaverin näkemistä lukuunottamatta) syrjäytynyt taas kokonaan.
Siis onhan tämä elämä nyt aivan h*lvetin vaikeaa, jos ei ole syntynyt ja kasvanut pesunkestäväksi "normoksi", joka viihtyy töissä jonkun kanalauman kanssa ja jonka haaveet ja intohimot on katsoa temppareita tai käydä kirppiksellä tai ostaa joku kaunis sisustus-lamppu. Ja suuri haave käydä makaamassa Espanjassa rannalla lomalla tai ostaa joku typerä rivitalo. Ainakin omat haaveet sellaisia mitkä olisivat vaatineet paljon enemmän henkisiä tai taloudellisia resursseja kuin mitä itseltä löytyy.
Muutenkin tuntuu että ihmiset jotka valittavat masennusta ja ahdistusta, niin yleensä todellisuudessa heidän mieli on kuitenkin 90% terve. Vähän kun saa tukea johonkin epävarmuuteen, niin sitten kaikki tunteiden säätely ja sosiaaliset taidot ja deittailu ja seksiasiat ja työasiat rullaavat kuin itsestään, Ja intohimoa ja mielenkiintoa pukkaa, maalaillaan jollain öljyväreillä ja saadaan jotain joogaorgasmeja. Muita jotka pulassa?
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ole parantunut. Sos tilanteiden pelko oikeastaan pahentunut, estynyt persoonallisuus yms. P*skaa.
Sama. Itse myös mennyt huonompaan suuntaan. Ei minua pelkkä ikääntyminen ole näissä asioissa pelastanut.
Minulla taas iän karttuminen on huonontanut vointia. Nuorena jaksoi vielä esittää, teeskennellä aikansa jaksavaa ja yrittää aina uudestaan etsiä itselleen sopivaa paikkaa yhteiskunnasta. Vanhemmiten voimavarat ovat ehtyneet ja tuntuu, että ei jaksa enää. Omaa paikkaa ei löytynyt, eikä yhteiskunta tarvinnutkaan panostani mihinkään.
Minäkään en enää yksinkertaisesti jaksa. Tätä eivät monet voi käsittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriöt eivät parane koskaan: ovat geneettinen lahja, mutta oireet voivat oikeissa ympäristöissä ja hyvällä hoidolla lievittyä.
Näitä diagnosoidaan niin löyhällä kädellä että monella "paranee".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriöt eivät parane koskaan: ovat geneettinen lahja, mutta oireet voivat oikeissa ympäristöissä ja hyvällä hoidolla lievittyä.
Näitä diagnosoidaan niin löyhällä kädellä että monella "paranee".
AV-mammojen diagnosoimilla narsisteilla on ainakin hyvä paranemisennuste.
Siis onko teillä ollut joskus joku tietoinen tavoite? koulutus, perhe, tms?
Vierailija kirjoitti:
Siis onko teillä ollut joskus joku tietoinen tavoite? koulutus, perhe, tms?
Kyllä varmaan, mutta sitten nämä tajusivat olevansa ujoja kilttiksiä, joita ei tutkinnoista ja hyvistä arvosanoista huolimatta kaivata työelämään ja joita naiset eivät kaipaa suhteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis onko teillä ollut joskus joku tietoinen tavoite? koulutus, perhe, tms?
Mulla on ainakin ollut esim. vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, huonommuuden tunnetta ja pelkoa kaikkea ja kaikkia kohtaan niin kauan kuin muistan. Varmaan sen takia en ole edes haaveillut mistään normaaliin elämään kuuluvasta, paitsi seksistä ja parisuhteesta, ehkä parista ystävästä, vaikka niiden löytymisen eteen en ole mitään uskaltanut tehdäkään. Kaikki tuntuu vaan niin ahdistavalta. Mulla ei ole ikinä edes ollut mitään selkeää harrastusta tai intohimon kohdetta, jonka takia taistella.
En tosin ole yksi noista, jotka ovat täysin luovuttaneet. Olen käynyt pari vuotta psykoanalyyttisessa terapiassa ja tunnen kyllä sen vaikuttavan ainakin elämänlaatuun ja toivon kasvamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän psyk. sh mikään terapeutti ole. Kunpahan kannattelee potilasta. Ei ole ammattitaitoa terapiaan heillä. Monet virheellisesti puhuvat käyvänsä terapiassa, vaikka todellisuudessa käyvät keskustelemassa psyk. sh:n kanssa.
No itse asiassa olen nimenomaan käynyt terapiassa psyk.sh.:lla. Toki hän teki yhteistyötä psykiatrin kanssa taustalla, mutta psykiatri ei ollut mukana tapaamisissa. Terapia oli silti tehokasta.
Oliko psykiatrinen sairaanhoitaja kohdallasi myös psykoterapeutti? Jos kyllä, olet käynyt terapiassa. Muussa tapauksessa kyse on ollut supportiivisesta keskusteluavusta, joka on eri asia kuin psykoterapia.
Jos on käynyt julkisella mielenterveyspuolella juttelemassa, ei ole saanut psykoterapiaa vaikka keskustelija olisikin terapeutti.
Minulla taas iän karttuminen on huonontanut vointia. Nuorena jaksoi vielä esittää, teeskennellä aikansa jaksavaa ja yrittää aina uudestaan etsiä itselleen sopivaa paikkaa yhteiskunnasta. Vanhemmiten voimavarat ovat ehtyneet ja tuntuu, että ei jaksa enää. Omaa paikkaa ei löytynyt, eikä yhteiskunta tarvinnutkaan panostani mihinkään.