Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät parantuneet MT-ongelmista pitkistä hoidoista huolimatta?
04.08.2021 |
Yleensä kun lukee ihmisten kertomuksia mt-ongelmista parantumisesta, kuulee joko tyyliin "kävin kaksi vuotta terapiassa ja opin itsestäni paljon ja nyt elämä on ihanaa" tai sitten kertomuksia mistä kuulee ettei ihminen ole pitkässäkään terapiassa päässyt oikein käsiksi ongelmiinsa tai terapia on lopetettu hyvin nopeasti tai on ainoastaan käyty vuosikausia juttelemassa kerran kahdessa kuussa psyk. sairaanhoitajalla.
Itse kävin lähemmäs 10 vuotta kahdessa eri psykoterapiassa (vähintään 2x viikossa) ja sain käsiteltyä paljon ongelmiani ja tapahtui kehitystä. Tein niin kovaa psyykkistä työtä että välillä päässä humisi. Samaan aikaan yritin kehittää itseäni sosiaalisesti, elää terveemmin ja kehittää opiskelu/työ-kuvioita.
Jossain vaiheessa oli kausi milloin henkinen oloni oli selvästi parempi ja kohentuneempi, mutta en minä silti saanut elämää rullaamaan sillä tavalla että olisi löytänyt työn mikä tuntuisi mielekkäältä ja jollain tavalla viihtyisältä, riittävän määrän mielekkäitä ihmissuhteita elämään ja jotain intohimoja harrastusten suhteen. Siitä aloin hiljalleen taas "taantumaan" ja nyt (myös osin koronan myötävaikutuksesta) olen (parin kaverin näkemistä lukuunottamatta) syrjäytynyt taas kokonaan.
Siis onhan tämä elämä nyt aivan h*lvetin vaikeaa, jos ei ole syntynyt ja kasvanut pesunkestäväksi "normoksi", joka viihtyy töissä jonkun kanalauman kanssa ja jonka haaveet ja intohimot on katsoa temppareita tai käydä kirppiksellä tai ostaa joku kaunis sisustus-lamppu. Ja suuri haave käydä makaamassa Espanjassa rannalla lomalla tai ostaa joku typerä rivitalo. Ainakin omat haaveet sellaisia mitkä olisivat vaatineet paljon enemmän henkisiä tai taloudellisia resursseja kuin mitä itseltä löytyy.
Muutenkin tuntuu että ihmiset jotka valittavat masennusta ja ahdistusta, niin yleensä todellisuudessa heidän mieli on kuitenkin 90% terve. Vähän kun saa tukea johonkin epävarmuuteen, niin sitten kaikki tunteiden säätely ja sosiaaliset taidot ja deittailu ja seksiasiat ja työasiat rullaavat kuin itsestään, Ja intohimoa ja mielenkiintoa pukkaa, maalaillaan jollain öljyväreillä ja saadaan jotain joogaorgasmeja. Muita jotka pulassa?
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkään kukaan mielenterveysongelmainen ei käy missään psykoterapiassa. Ne on ihmisille joilla joko persoonallisuushäiriö, traumoja tai muita kasvun ongelmia. Jos olisit oikeasti mt ongelmainen saisit pillerit, käydä sairaanhoitajalla kerran kuussa ja lopulta eläkkeen.
Sinulla ei ole muuta kuin asenneongelma, se ei ole mt ongelma. Olet päässäsi keksinyt että on jokin normaali ja kiukuttelet sille kun et halua sitä. No älä halua, älä tee ongelmia mitä ei ole.Kyllä me mt-ongelmaiset käymme ihan Kelan korvaamassa terapiassa. Sitten kun se on ohi, ja olemme edelleen hulluja ja meille haetaan pysyvää työkyvyttömyyseläkettä, kela ja vakuutusyhtiö päättävät että olemme työkykyisiä. Sitten kitkutamme työmarkkinatuella hamaan ikuisuuteen.
Nykyään ei mt-ongelmien takia pääse eläkkeelle, ellei ole toistuvia, pitkiä osastojaksoja takana. Ja osastolle ei tahdo päästä, vaikka olisi yrittänyt lopullista ratkaisua. Joten. Aika moni on umpikujassa.
Minä pääsin v. 2016 eläkkeelle yhden tosi lyhyen osastojakson jäljiltä.
Tervetuloa vuoteen 2021.
Itseltä evättiin eläke v. 2017, vaikka olin ollut 7 vuotta kuntoutustuella jo. Simsalabim muutuin työkykyiseksi. Ei auttaneet valitukset. Diagnooseina siis toistuva vakava masennus, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja Aspergerin oireyhtymä. AS-diagnoosi kumosi vakuutuslääkärien mielestä kaiken muun.
Toisenkin kerran yritettiin, ja sitten vielä kolmannen kerran kuntoutustukea, mutta sitten sosiaalityöntekijä sanoi että minun on turha itseäni tuolla uuvuttaa. Päädyin siis kituuttamaan työmarkkinatuelle ja sitten hoitosuhdekin katkaistiin psyk.polille. Ei suinkaan siksi, että olisin parantunut -vaan koska hoitosuhde oli kestänyt niin pitkään ja alkoivat vaan lopettaa niitä vanhimmasta päästä.
Eikö sun pitäis saada jotain autismikuntoutusta ja siihen liittyvää ammatinvalinta ohjausta?
Minulla on koulutus ja työuraa takana, joten aikuisena diagnosoitu autismi ei avaa mitään ovia. Yllättäen tuosta itselleni suuren helpotuksen tuovasta diagnoosista tuli taikasauva, jolla mitätöitiin kaikki muut ongelmani, ja linja oli se, että "koska olet autismin kanssa pystynyt aikaisemminkin työelämään, pystyt nytkin".
Olen kyllä itse käynyt ammatinvalinnanohjauksessa jne, ja tällä hetkellä opiskelenkin uudelle alalle. Kun itse itseni sinne järjestin ja työkkärin kanssa sovin. Mutta niin kauan, kun olin mt-palveluiden piirissä, minulle sanottiin jatkuvasti, että " ei vakuutusyhtiö tue opiskeluasi ilman työkokeilua". Yritin selittää, että minkä hyvänsä opiskelu olisi minulle loistavaa kuntoutusta, ja jokainen koskaan töissä ollut tietää, että opiskelu on kevyempää kuin työnteko. Tiesin, että pystyn opiskelemaan, mutta en työkokeiluun. Mutta ei kun ei.
Ja yritettiinhän minulle ennen AS-diagnoosia virkata sosiaalisten tilanteiden pelkoakin, kun eivät voineet uskoa että joku voi uupua sosiaalisista tilanteista niin, että tulee paha olo, eikä siksi tahdo mennä. Yritettiin vain patistaa ihmisten pariin, koska sehän kaikki parantaa. Se ainoa ihmisten kanssa oleminen, mitä olisin halunnut, eli opiskelu, oli koko ajan nou-nou.
Siis todellako tilanne mennyt niin pahaksi että vaikeasti masentuneita aspergereita käsketään työelämään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus mietin, että mt-asiakkailla on jotenkin harhakäsitys siitä, että "normaalien" elämä on ihanaa. Ihan paskaa se on usein. Ei huvittaisi mennä töihin, ennemmin olisin kotona. En ole löytänyt koskaan mitään elämää suurempaa harrastusta tai työtä. Tasasta puurtamista koko arki. Odotan koko vuoden lomia ja siinä välillä perjantaita, että olisi viikonloppu. En ole masentunut. Vastuu itsestään ja elättämisestään on vain kannettava. Sosiaaliturvaa heikennetään koko ajan ja muutosta parempaan on tuskin näkyvissä. Vastikkeeton sosiaaliturva on vain kaunis uni muutaman vuosikymmenen päästä. Toivottavasti vammaisista ja vakavasti mieleltään sairasta huolehditaan silti, ettei aivan jäisi perheiden yksin huollettavaksi. Synkkä näkymä, tiedän. Näin sen vain uskon menevän.
Aika moni meistä mt-ongelmaisista on kyllä elänyt ihan normaalia elämää. Tule joskus meidän hullujen vertaistukitapaamisiin, yllätyt miten isokenkäisiä ja menestyneitä ihmisiä siellä saattaa löytyä.
Eräskin tuttu koodari sai aina osastojaksojen jälkeen välittömästi uuden työpaikan. Sitä jopa ns. haettiin kotoa töihin, sen verran kova cv. Sitten se aina veti itsensä niin piippuun, että tuli psykoosijakso, ja osastolle, ja sähköä, ja puolen vuoden päästä kaikki alusta. Vuosia silläkin meni päästä eläkkeelle.
Kyseinen mies maksaa varmasti eläkkeestään veroja enemmän kuin sinä palkastasi.
Onhan monet keksijänerot ja luovat kirjailijat jne kärsineet mt ongelmista tai autismista. Sen takia julkkiksissakin on paljon "hulluja".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus mietin, että mt-asiakkailla on jotenkin harhakäsitys siitä, että "normaalien" elämä on ihanaa. Ihan paskaa se on usein. Ei huvittaisi mennä töihin, ennemmin olisin kotona. En ole löytänyt koskaan mitään elämää suurempaa harrastusta tai työtä. Tasasta puurtamista koko arki. Odotan koko vuoden lomia ja siinä välillä perjantaita, että olisi viikonloppu. En ole masentunut. Vastuu itsestään ja elättämisestään on vain kannettava. Sosiaaliturvaa heikennetään koko ajan ja muutosta parempaan on tuskin näkyvissä. Vastikkeeton sosiaaliturva on vain kaunis uni muutaman vuosikymmenen päästä. Toivottavasti vammaisista ja vakavasti mieleltään sairasta huolehditaan silti, ettei aivan jäisi perheiden yksin huollettavaksi. Synkkä näkymä, tiedän. Näin sen vain uskon menevän.
Aika moni meistä mt-ongelmaisista on kyllä elänyt ihan normaalia elämää. Tule joskus meidän hullujen vertaistukitapaamisiin, yllätyt miten isokenkäisiä ja menestyneitä ihmisiä siellä saattaa löytyä.
Eräskin tuttu koodari sai aina osastojaksojen jälkeen välittömästi uuden työpaikan. Sitä jopa ns. haettiin kotoa töihin, sen verran kova cv. Sitten se aina veti itsensä niin piippuun, että tuli psykoosijakso, ja osastolle, ja sähköä, ja puolen vuoden päästä kaikki alusta. Vuosia silläkin meni päästä eläkkeelle.
Kyseinen mies maksaa varmasti eläkkeestään veroja enemmän kuin sinä palkastasi.
Onhan monet keksijänerot ja luovat kirjailijat jne kärsineet mt ongelmista tai autismista. Sen takia julkkiksissakin on paljon "hulluja".
Tosin onhan tässä onkin se huono puoli, että näitä menestyjiä käytetään sitten syynä sille, miksei ole mitään syytä päästä eläkkeelle.
"Kun onhan sekin tyyppi maailman tähti, vaikka sillä on samoja ongelmia kuin sulla."
Ihan kuin kaikista hulluista voisi tulla jotain menestyjä tähtiä, eihän terveistäkään ihmisistä tule kuin pienestä prosentista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkään kukaan mielenterveysongelmainen ei käy missään psykoterapiassa. Ne on ihmisille joilla joko persoonallisuushäiriö, traumoja tai muita kasvun ongelmia. Jos olisit oikeasti mt ongelmainen saisit pillerit, käydä sairaanhoitajalla kerran kuussa ja lopulta eläkkeen.
Sinulla ei ole muuta kuin asenneongelma, se ei ole mt ongelma. Olet päässäsi keksinyt että on jokin normaali ja kiukuttelet sille kun et halua sitä. No älä halua, älä tee ongelmia mitä ei ole.Kyllä me mt-ongelmaiset käymme ihan Kelan korvaamassa terapiassa. Sitten kun se on ohi, ja olemme edelleen hulluja ja meille haetaan pysyvää työkyvyttömyyseläkettä, kela ja vakuutusyhtiö päättävät että olemme työkykyisiä. Sitten kitkutamme työmarkkinatuella hamaan ikuisuuteen.
Nykyään ei mt-ongelmien takia pääse eläkkeelle, ellei ole toistuvia, pitkiä osastojaksoja takana. Ja osastolle ei tahdo päästä, vaikka olisi yrittänyt lopullista ratkaisua. Joten. Aika moni on umpikujassa.
Minä pääsin v. 2016 eläkkeelle yhden tosi lyhyen osastojakson jäljiltä.
Tervetuloa vuoteen 2021.
Itseltä evättiin eläke v. 2017, vaikka olin ollut 7 vuotta kuntoutustuella jo. Simsalabim muutuin työkykyiseksi. Ei auttaneet valitukset. Diagnooseina siis toistuva vakava masennus, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja Aspergerin oireyhtymä. AS-diagnoosi kumosi vakuutuslääkärien mielestä kaiken muun.
Toisenkin kerran yritettiin, ja sitten vielä kolmannen kerran kuntoutustukea, mutta sitten sosiaalityöntekijä sanoi että minun on turha itseäni tuolla uuvuttaa. Päädyin siis kituuttamaan työmarkkinatuelle ja sitten hoitosuhdekin katkaistiin psyk.polille. Ei suinkaan siksi, että olisin parantunut -vaan koska hoitosuhde oli kestänyt niin pitkään ja alkoivat vaan lopettaa niitä vanhimmasta päästä.
Eikö sun pitäis saada jotain autismikuntoutusta ja siihen liittyvää ammatinvalinta ohjausta?
Minulla on koulutus ja työuraa takana, joten aikuisena diagnosoitu autismi ei avaa mitään ovia. Yllättäen tuosta itselleni suuren helpotuksen tuovasta diagnoosista tuli taikasauva, jolla mitätöitiin kaikki muut ongelmani, ja linja oli se, että "koska olet autismin kanssa pystynyt aikaisemminkin työelämään, pystyt nytkin".
Olen kyllä itse käynyt ammatinvalinnanohjauksessa jne, ja tällä hetkellä opiskelenkin uudelle alalle. Kun itse itseni sinne järjestin ja työkkärin kanssa sovin. Mutta niin kauan, kun olin mt-palveluiden piirissä, minulle sanottiin jatkuvasti, että " ei vakuutusyhtiö tue opiskeluasi ilman työkokeilua". Yritin selittää, että minkä hyvänsä opiskelu olisi minulle loistavaa kuntoutusta, ja jokainen koskaan töissä ollut tietää, että opiskelu on kevyempää kuin työnteko. Tiesin, että pystyn opiskelemaan, mutta en työkokeiluun. Mutta ei kun ei.
Ja yritettiinhän minulle ennen AS-diagnoosia virkata sosiaalisten tilanteiden pelkoakin, kun eivät voineet uskoa että joku voi uupua sosiaalisista tilanteista niin, että tulee paha olo, eikä siksi tahdo mennä. Yritettiin vain patistaa ihmisten pariin, koska sehän kaikki parantaa. Se ainoa ihmisten kanssa oleminen, mitä olisin halunnut, eli opiskelu, oli koko ajan nou-nou.
Siis todellako tilanne mennyt niin pahaksi että vaikeasti masentuneita aspergereita käsketään työelämään?
Kyllä, näillä lähtee Suomi nousuun!
Olen kärsinyt mt-ongelmista varmaan noin 20 vuotta nyt 35-vuotiaana. Epävakaan diagnoosin sain parin psyk. polin tapaamisen perusteella vähän päälle 20-vuotiaana. Ajoittain on tänä 20 vuoden aikana iskenyt masennus päälle ja olen vaihtanut työpaikkoja.
Pari amistutkintoa olen kyennyt suorittamaan sekä ylioppilaaksi lukemaan, mutta yliopistoon en taida kyetä, kaikki abstrakti teoria menee jotenkin ohi. Luennot, vaikka miten mielenkiintoisia olisivat menevät ohi.
Henkireikä on ollut liikunnallisuus. Olen tehnyt pitkiä juoksulenkkejä, pyöräillyt, käynyt salilla jne. Olen aiemmin ollut politiikassakin ehdolla, esiintynyt radiossa jollekin 200 000 kuulijalle, olen tehnyt puhelinmyyntiä ja sosiaalisesti olen ollut hyvin rohkeasti mukana eri asioissa. Olen yleensä ollut se joka palaverissa avaa ensimmäisenä suunsa, että joku rikkoo jään.
Nykyään olen kuitenkin reilun vuoden ollut työtön. En jaksa mitään, sänky on paras kaveri ja käyn ehkä kävelyllä rauhalliseen tahtiin. Ei ole enää mitään aloitekykyä, en jaksa käydä tutulla kahvilla vaikka pyysi jo silloin kun lunta oli kunnolla maassa. Aina kun nähdään keksin tekosyitä.
Ihmettelin mistä tulee älytön hengästyminen portaissa ja miksi olen koko ajan niin väsynyt. Miksi vetäydyn kuoreen ja oikein pelkään ihmisiä. Kierrän lähikauppaankin tien kiertoreittiä ettei tuttuja tarvitse nähdä. Jalkoihin tuli juoksusta kipuja joten se oli pakko lopettaa.
Yhden lyhyen lenkin kävin juoksemassa alkukesästä ja sen jälkeen jaloissa oli akillesjänne hyvin kipeä. Fyssarille pääsen ehkä parin kuukauden päästä.
Syy moniin kipuihin oli sitten kilpirauhasen vajaatoiminta. Alkoi lääkitys pienimmästä mahdollisesta annoksesta jota vaadin sitten kontrollissa suurennettavan kuin ei tämä tee mitään. Tuntuu niin pahalta kun kaikki se tekeminen, juoksu ja liikunnallisuus oli tapani pärjätä pään sisäisten ongelmien kanssa ja nyt tuo dynaamisuus kaikessa on ollut kadoksissa yli vuoden.
Sitten kun katson taaksepäin niin takapakkia on olo mennyt jo useamman vuoden. Se masennus oli olemassa kaiken aikaa sen 20 vuotta, mutta sairastuminen kilpirauhassairauteen sotki mahdollisuuteni pärjätä masennuksen kanssa. Toisaalta olen jollain tasolla oppinut nauttimaan myös löhöilystä kun on ollut pakko. Terapioista yms. en ole osannut hakea apua kun koen, että ihmistä yritetään polilla muuttaa haluttuun suuntaan (lääkkeet) ja minulla liikunta on toiminut paremmin kuin mikään muu lääke. Toki myös sen ymmärtäminen ettei siitä mitään palkintoa olisi tulossa vaikka eläisi miten "oikein" tahansa. Maailma on sairas joten ihmiselläkin on oikeus joskus sairastua.
Töitä voin tehdä vaikka heti jos saan tehdä jotain yksinkertaista osa-aikaisena ilman stressiä, mutta mistäs sellaista? Uupumukseen asti olen kyllä tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkään kukaan mielenterveysongelmainen ei käy missään psykoterapiassa. Ne on ihmisille joilla joko persoonallisuushäiriö, traumoja tai muita kasvun ongelmia. Jos olisit oikeasti mt ongelmainen saisit pillerit, käydä sairaanhoitajalla kerran kuussa ja lopulta eläkkeen.
Sinulla ei ole muuta kuin asenneongelma, se ei ole mt ongelma. Olet päässäsi keksinyt että on jokin normaali ja kiukuttelet sille kun et halua sitä. No älä halua, älä tee ongelmia mitä ei ole.Kyllä me mt-ongelmaiset käymme ihan Kelan korvaamassa terapiassa. Sitten kun se on ohi, ja olemme edelleen hulluja ja meille haetaan pysyvää työkyvyttömyyseläkettä, kela ja vakuutusyhtiö päättävät että olemme työkykyisiä. Sitten kitkutamme työmarkkinatuella hamaan ikuisuuteen.
Nykyään ei mt-ongelmien takia pääse eläkkeelle, ellei ole toistuvia, pitkiä osastojaksoja takana. Ja osastolle ei tahdo päästä, vaikka olisi yrittänyt lopullista ratkaisua. Joten. Aika moni on umpikujassa.
Minä pääsin v. 2016 eläkkeelle yhden tosi lyhyen osastojakson jäljiltä.
Tervetuloa vuoteen 2021.
Itseltä evättiin eläke v. 2017, vaikka olin ollut 7 vuotta kuntoutustuella jo. Simsalabim muutuin työkykyiseksi. Ei auttaneet valitukset. Diagnooseina siis toistuva vakava masennus, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja Aspergerin oireyhtymä. AS-diagnoosi kumosi vakuutuslääkärien mielestä kaiken muun.
Toisenkin kerran yritettiin, ja sitten vielä kolmannen kerran kuntoutustukea, mutta sitten sosiaalityöntekijä sanoi että minun on turha itseäni tuolla uuvuttaa. Päädyin siis kituuttamaan työmarkkinatuelle ja sitten hoitosuhdekin katkaistiin psyk.polille. Ei suinkaan siksi, että olisin parantunut -vaan koska hoitosuhde oli kestänyt niin pitkään ja alkoivat vaan lopettaa niitä vanhimmasta päästä.
Eikö sun pitäis saada jotain autismikuntoutusta ja siihen liittyvää ammatinvalinta ohjausta?
Minulla on koulutus ja työuraa takana, joten aikuisena diagnosoitu autismi ei avaa mitään ovia. Yllättäen tuosta itselleni suuren helpotuksen tuovasta diagnoosista tuli taikasauva, jolla mitätöitiin kaikki muut ongelmani, ja linja oli se, että "koska olet autismin kanssa pystynyt aikaisemminkin työelämään, pystyt nytkin".
Olen kyllä itse käynyt ammatinvalinnanohjauksessa jne, ja tällä hetkellä opiskelenkin uudelle alalle. Kun itse itseni sinne järjestin ja työkkärin kanssa sovin. Mutta niin kauan, kun olin mt-palveluiden piirissä, minulle sanottiin jatkuvasti, että " ei vakuutusyhtiö tue opiskeluasi ilman työkokeilua". Yritin selittää, että minkä hyvänsä opiskelu olisi minulle loistavaa kuntoutusta, ja jokainen koskaan töissä ollut tietää, että opiskelu on kevyempää kuin työnteko. Tiesin, että pystyn opiskelemaan, mutta en työkokeiluun. Mutta ei kun ei.
Ja yritettiinhän minulle ennen AS-diagnoosia virkata sosiaalisten tilanteiden pelkoakin, kun eivät voineet uskoa että joku voi uupua sosiaalisista tilanteista niin, että tulee paha olo, eikä siksi tahdo mennä. Yritettiin vain patistaa ihmisten pariin, koska sehän kaikki parantaa. Se ainoa ihmisten kanssa oleminen, mitä olisin halunnut, eli opiskelu, oli koko ajan nou-nou.
Siis todellako tilanne mennyt niin pahaksi että vaikeasti masentuneita aspergereita käsketään työelämään?
Nämä MT-eläkkeet näyttävät olevan ihan villi länsi. Toiset saavat eläkkeen pelkällä masennusdiagnoosilla ja välillä yritetään saada jotain skitsofreenikkoautisteja työelämään. Johtuu kuulemma siitä miten hyvin hakemusta kirjoittava lääkäri kuvaa työkyvyn heikkenemistä. Jotain tiettyjä ilmaisuja pitää myös osata välttää. Jotkut lääkärit myös ilmeisesti kirjoittavat lausuntoja tahallaan sillä tavalla ettei tukea myönnetä (koska heitä ärsyttää mt-ongelmaiset?). Lopuksi kaikki riippuu tietysti myös kuka ja millainen vakuutuslääkäri asiaa sattuu käsittelemään, mikä on myös täyttä arpapeliä.
Minulla ei auttanut mikään, johtuu ehkä siitä, että kaikki miehet kuvaavat minua hameen alta aina, kun käyn ulkona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua aina ihmetyttää, että jos ei siedä ihmisiä tai työ jotenkin on liian vaativaa, niin miksi ei hakeudu helppoon työhön, jossa ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä?
Vaikka tehdastyö, kuuntelee radioita kuulokkeilla ja tekee omat hommansa. Palkalla sitten voi tehdä mitä huvittaa, niitä itselle mieluisia juttuja. Ja vailla työstressiä.Jotenkin tässäkin ihmisillä ihme odotuksia elämästä, että työn pitäisi olla jotain huippujännää ja kiinnostavaa ja sinne menee intopiukkana.
Kuitenkin se tehdastyö antaa palkan lisäksi tunteen osana yhteiskuntaaa olemisesta ja tuo rytmiä päivään ja luo tervettä unipainetta.
Ja viikonloppu ja loma eroaa arjesta, tälläkin yllättävän iso merkitys ihmisen toimintkykyyn.Minulle on ihan työkkärin ammatinvalintapsykologi selittänyt, että osa ihmisistä voi (sinun tapaasi) tehdä mitä hyvänsä työtä, kunhan palkka vaan juoksee. Osan taas on pakko kokea se työ merkitykselliseksi ja mielekkääksi, tai uupuvat. Ovat kuulemma synnynnäisiä persoonallisuuspiirteitä, joille ei oikein voi mitään.
Tietysti jos nälkäkuolema uhkaisi, jokainen kokisi minkä vaan työn mielekkääksi. Mutta kun se ei nykymaailmassa uhkaa.
-eri-
No mutta eihän nämä ihmiset, joista täällä olut puhetta pärjää myöskään niissä mielekkäissä ”unelmaduuneissaan” koska niissä liikaa painetta ja sosiaalisuutta? Onko sitten parempi ratkaisu olla tekemättä mitään? Itse en näe sitäkään hyväksi vaihtoehdoksi ja jotenkin viittaa jonkinlaiseen vaativuuteen persoonassa.
Ehkä merkityksen voi kokea myös siitä että on omalla panoksella osa yhteiskuntaa.
Kaikenmaailman terapiat ja psykoterapiat ja liirumlaarumit on ihan skeidaa ja huijausta. Meditoikaa. Se on ainoa joka oikeasti auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua aina ihmetyttää, että jos ei siedä ihmisiä tai työ jotenkin on liian vaativaa, niin miksi ei hakeudu helppoon työhön, jossa ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä?
Vaikka tehdastyö, kuuntelee radioita kuulokkeilla ja tekee omat hommansa. Palkalla sitten voi tehdä mitä huvittaa, niitä itselle mieluisia juttuja. Ja vailla työstressiä.Jotenkin tässäkin ihmisillä ihme odotuksia elämästä, että työn pitäisi olla jotain huippujännää ja kiinnostavaa ja sinne menee intopiukkana.
Kuitenkin se tehdastyö antaa palkan lisäksi tunteen osana yhteiskuntaaa olemisesta ja tuo rytmiä päivään ja luo tervettä unipainetta.
Ja viikonloppu ja loma eroaa arjesta, tälläkin yllättävän iso merkitys ihmisen toimintkykyyn.Minulle on ihan työkkärin ammatinvalintapsykologi selittänyt, että osa ihmisistä voi (sinun tapaasi) tehdä mitä hyvänsä työtä, kunhan palkka vaan juoksee. Osan taas on pakko kokea se työ merkitykselliseksi ja mielekkääksi, tai uupuvat. Ovat kuulemma synnynnäisiä persoonallisuuspiirteitä, joille ei oikein voi mitään.
Tietysti jos nälkäkuolema uhkaisi, jokainen kokisi minkä vaan työn mielekkääksi. Mutta kun se ei nykymaailmassa uhkaa.
-eri-
No mutta eihän nämä ihmiset, joista täällä olut puhetta pärjää myöskään niissä mielekkäissä ”unelmaduuneissaan” koska niissä liikaa painetta ja sosiaalisuutta? Onko sitten parempi ratkaisu olla tekemättä mitään? Itse en näe sitäkään hyväksi vaihtoehdoksi ja jotenkin viittaa jonkinlaiseen vaativuuteen persoonassa.
Ehkä merkityksen voi kokea myös siitä että on omalla panoksella osa yhteiskuntaa.
Itse kokisin parhaana sen jos töitä voitaisiin jakaa enemmän yhteiskunnan tasolla. Eli enemmän työntekijöitä julkiselle sektorille jakamaan töitä. Tein keittiötyötä julkisella ja trendi oli vain, että vähennetään koko ajan tunteja ja sijaistamisen sijaan "kierrätetään" työntekijöitä eri kohteisiin. Lisäksi lisätään työntekijätasolla kaikkea raportointia.
Vain harvoin pystyin kuuden tunnin työpäivän aikana pitämään tauon, olin aivan uupunut ja sairastelin kaikki flunssat läpi ja palkkaa sain nettona 1100 e/kk. Ikälisineen kaikkineen bruttopalkat olivat siinä 2200 e/kk hyvin raskaassa työssä.
Tällainen johtaa pakkoon kouluttautua korkealle vaikkei rahkeet riittäisi ja suoriutuisi rimaa hipoen kun tällainen ei kannata ja vie kaikki mehut.
Mielenkiintoinen ketju!
Mielenterveys ei ole joko tai. Minä olen pitkässä terapiassa ja se on parantanut elämänlaatuani huomattavasti. Myös lääkitys on kohdallaan. Lapsuuden traumoja ja niiden takia elämätöntä elämää. Olisi pitänyt nuorempana mennä terapiaan, mutta minkäs teet. Toki pidän edelleen "varalla" ajatusta siitä, että teen itsemurhan jahka vanhempani ovat kuolleet. Toisaalta miksi nyt ei katsoa tämä paska elämä loppuun. Välillä on huonompia, välillä parempia päiviä.
Ap: kaikki feikkaavat. Koko elämä on feikkiä. Sinun pitäisi elää enemmän hetkessä. Jos minä nyt vaikka olen kahvihuoneessa työpaikalla ja siellä hymyssäsuin juttelen ihmisten kanssa, niin se on se tilanne, illalla taas voi olla vaikka kuinka paska olo.
Meditaatio, terapia, raittius, liikunta, säännöllinen työ yhdessä auttavat. Uskonto on hyvä asia jos on uskon lahja.
Vielä yksi juttu: täällä moni on valitellut yhteiskunnan kovuutta. Kannattaisiko sitten äänestää oman etunsa mukaisesti? Kokoomus ja persut kannattavat kovaa uusliberalismia ja hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:n pointin siitä, että joillakin ihmisillä on suurempi riski mielenterveydenongelmiin, sillä heissä on jokin ominaisuus tai taipumus, mikä jotenkin estää onnellisen ja "normaalin" elämän toteutumisen. Sitä on vaikea selittää, mutta tunnistan sen itsessäni. Jos vertaan itseäni ystävääni, jolla on myös mielenterveysongelmia, niin hänellä on sellainen draivi kuitenkin ajaa tämä elämä läpi. Itseltäni se puuttuu kokonaan, sillä enimmäkseen haluaisin vain mennä luolaani kuolemaan, ellei tähdet ja taivaat satu olemaan minulle mieleisellä tavalla. En saa itsestäni irti oikein mitään, pakenen heti, en ole lainkaan ratkaisukeskeinen ihminen. Pienikin ongelma ja valtava ahdistus sekä tuska läpäisee minut ja haluan vain kuolla.
Olen yrittänyt työstää tätä ongelmaa, mutta tuntuu, että se kaikki jää pelkäksi esittämiseksi. Jos lähden ihmisten pariin, yritän ja panostan, tuntuu se jäävän pelkäksi esittämiseksi eli sisältä olen ihan yhtä onneton, muuttumaton kuin ennenkin.
Olen ihan pienestä lapsesta asti ollut sellainen, että kaikki oli jotenkin vaikeaa. Pelkäsin ihan kaikkea ja kaikkia, väsyin, en nauttinut mistään ja noin 10v eteenpäin aloin toivoa kuolemaa. Tämä kaikki vaikka minulla oli suhteellisen mukava lapsuus. Tuntuu, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, että pystyisin selviytymään tästä elämästä. Takana on terapiaa, lääkitystä, kouluttautumista, minulla on lapsia jne. Mutta en vain koskaan ole saanut tunnetta, että selviytyisin, olisin onnellinen tai olo ei olisi vähintäänkin apea.
Kyllähän se ihmisten kanssa tekemisissä oleminen tavallaan onkin esittämistä ihan kaikille. Sä vain olet saanut taottua päähäsi, että se on jollain tavalla väärin.
Mulla auttoi se kun hyväksyin tämän asian. Ei ne muutkaan kulje tuolla kuin avoin kirja, että "tässä olen minä ja tässä on kaikki mun ongelmat."Kaikilla on ongelmia, ihan jokaisella. Niitä ei vaan näytetä kaikille. Olen huomannut että mitä enemmän kerron omistani muille, niin kas kummaa, sieltä löytyy kohtalotovereita. Esimerkiksi yhdelle naiselle töissä kerroin että en voi tulla palaveriin koska mua ahdistaa kun kaikki pakkautuu sinne pieneen tilaan, niin hän kertoi että hänellä on myös paniikkihäiriö. Enkä olisi IKINÄ uskonut sitä hänestä, koska hän vaikuttaa tyyliin maailman itsevarmimmalta ihmiseltä. Sain häneltä hyviä vinkkejä ja mun oloa helpotti kun joku ymmärsi.
Kaikilla on ongelmia, tottakai. En ole sitä kieltänyt tai halua väheksyä muiden ongelmia. Pyrin ehkä enemmänkin tuomaan esiin sen seikan, että joillakin on ominaisuuksia ja kykyä selviytyä niiden kanssa. Itselläni taas ensimmäisenä on aina mielessä mielikuva omasta kuolemasta, siis ihan kuvittelen vaikeassa hetkessä ensimmäisenä, miten kohta makaan kuolleena maassa, näen vereni valuvan ja toivon sitä hartaasti. Niin on ollut ihan pienestä pitäen.
Ystäväni kärsii paniikkihäiriöstä, joten pystyn ymmärtämään, että se on kamalaa. Mutta jollain lailla ystävälläni on kuitenkin sellainen pyrkimys ja halu selviytyä ja elää sen asian kanssa. Minulla ei oikein ole sellaista tunnetta, ja tunnen, että se erottaa minut monesta "normaalista" ihmisestä. Ystäväni kuitenkin jossain määrin kykenee hallitsemaan elämäänsä paniikkihäiriön ulkopuolella, minä tunnun enemmän vain ajelehtivan.
Ja kun puhuin esittämisestä, tarkoitin esittämistä itselle. Että syvällä sisimmässäni on niin vahva se tunne, että tästä ei tule mitään, en kuitenkaan tule iloiseksi, ei minua ole tarkoitettu elämään, itseinho valtaa mielen. Olen ehkä sellainen luovuttaja, mutta miten pitkään ja miten paljon pitäisi taistella omaa persoonallisuutta vastaan, ennen kuin voi sanoa jonkun yrittäneen tarpeeksi?
Meille nykyisin opetetaan niin kovasti sitä, miten jokainen on vastuussa itsestä, miten jokainen kyllä pystyy elämään ja selviytymään mielenterveydenongelmiensa kanssa, jos vain on sisua ja riittävästi halua. Mutta entä jos ei pysty ja entä jos ihan kaikki ei aina olekaan itsestä kiinni? Voiko olla, että jossain määrin aika, paikka, kulttuuri ja yhteisö voisikin olla "vastuussa" mielenterveydenongelmista? Mitä jos kaikkien ei olekaan tarkoitus selviytyä?
Persoonallisuushäiriöt eivät parane koskaan: ovat geneettinen lahja, mutta oireet voivat oikeissa ympäristöissä ja hyvällä hoidolla lievittyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriöt eivät parane koskaan: ovat geneettinen lahja, mutta oireet voivat oikeissa ympäristöissä ja hyvällä hoidolla lievittyä.
Kyllä persoonallisuushäiriönkin voi parantaa, mutta se vaatii kokonaan aivojen uudelleenviritystä ja senkin jälkeen täytyy saada elämä hyville raiteille ja rakentamaan positiivisia kokemuksia tueksi.
Vierailija kirjoitti:
Kaikenmaailman terapiat ja psykoterapiat ja liirumlaarumit on ihan skeidaa ja huijausta. Meditoikaa. Se on ainoa joka oikeasti auttaa.
Normojoogahippi
Toi sun kirjoitus on aivan melkeen kun mun kirjoittama, paitsi että mulla ei oo noita mt-ongelmia tai terapioita. Ei kiinnosta kyllä "normo" elämä.
Oletko kokeillut B12 vitamiinia?
Vierailija kirjoitti:
Nämä MT-eläkkeet näyttävät olevan ihan villi länsi. Toiset saavat eläkkeen pelkällä masennusdiagnoosilla ja välillä yritetään saada jotain skitsofreenikkoautisteja työelämään. Johtuu kuulemma siitä miten hyvin hakemusta kirjoittava lääkäri kuvaa työkyvyn heikkenemistä. Jotain tiettyjä ilmaisuja pitää myös osata välttää. Jotkut lääkärit myös ilmeisesti kirjoittavat lausuntoja tahallaan sillä tavalla ettei tukea myönnetä (koska heitä ärsyttää mt-ongelmaiset?). Lopuksi kaikki riippuu tietysti myös kuka ja millainen vakuutuslääkäri asiaa sattuu käsittelemään, mikä on myös täyttä arpapeliä.
Vakuutuslääkärit täytyisi saada kyllä jonkinlaisen säätelyn alaisuuteen. Ainakaan jossain vaiheessa heidän päätöksistään ei kai voinut edes valittaa. Voitaisiin ainakin vaatia hylkäävän päätöksen kohdalla vakuutuslääkäriä tarkkaan kuvaamaan millaiseen työhön hakija vakuutuslääkärin mielestä on kykeneväinen ja tuota voisi sitten lähteä selvittelemään hallinto-oikeuteen.
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ole parantunut. Sos tilanteiden pelko oikeastaan pahentunut, estynyt persoonallisuus yms. P*skaa.
Sama. Itse myös mennyt huonompaan suuntaan. Ei minua pelkkä ikääntyminen ole näissä asioissa pelastanut.
Olen miettinyt paljon tätäkin, mutta mitä olen noita normoja katsellut esim. eri työpaikkojen kahvihuoneissa, niin kyllä ne ovat näyttäneet siellä jollain tasolla ihan aidosti viihtyvän. Tai sitten ovat erittäin hyviä feikkaamaan (ja pitäisi vielä olla jokin syys feikata niin kovaa). Itse taas välillä ollut niin raskaan oloinen tai kärsivän näköinen, että sitä on kommentoitu ihan ääneen. Että vaikka aina normot sanovat ettei se työ mitään herkkua kaikille heistäkään ole, niin näytetään siellä viihtyvän paljon paremmin kuin esim. minä.