Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät parantuneet MT-ongelmista pitkistä hoidoista huolimatta?
04.08.2021 |
Yleensä kun lukee ihmisten kertomuksia mt-ongelmista parantumisesta, kuulee joko tyyliin "kävin kaksi vuotta terapiassa ja opin itsestäni paljon ja nyt elämä on ihanaa" tai sitten kertomuksia mistä kuulee ettei ihminen ole pitkässäkään terapiassa päässyt oikein käsiksi ongelmiinsa tai terapia on lopetettu hyvin nopeasti tai on ainoastaan käyty vuosikausia juttelemassa kerran kahdessa kuussa psyk. sairaanhoitajalla.
Itse kävin lähemmäs 10 vuotta kahdessa eri psykoterapiassa (vähintään 2x viikossa) ja sain käsiteltyä paljon ongelmiani ja tapahtui kehitystä. Tein niin kovaa psyykkistä työtä että välillä päässä humisi. Samaan aikaan yritin kehittää itseäni sosiaalisesti, elää terveemmin ja kehittää opiskelu/työ-kuvioita.
Jossain vaiheessa oli kausi milloin henkinen oloni oli selvästi parempi ja kohentuneempi, mutta en minä silti saanut elämää rullaamaan sillä tavalla että olisi löytänyt työn mikä tuntuisi mielekkäältä ja jollain tavalla viihtyisältä, riittävän määrän mielekkäitä ihmissuhteita elämään ja jotain intohimoja harrastusten suhteen. Siitä aloin hiljalleen taas "taantumaan" ja nyt (myös osin koronan myötävaikutuksesta) olen (parin kaverin näkemistä lukuunottamatta) syrjäytynyt taas kokonaan.
Siis onhan tämä elämä nyt aivan h*lvetin vaikeaa, jos ei ole syntynyt ja kasvanut pesunkestäväksi "normoksi", joka viihtyy töissä jonkun kanalauman kanssa ja jonka haaveet ja intohimot on katsoa temppareita tai käydä kirppiksellä tai ostaa joku kaunis sisustus-lamppu. Ja suuri haave käydä makaamassa Espanjassa rannalla lomalla tai ostaa joku typerä rivitalo. Ainakin omat haaveet sellaisia mitkä olisivat vaatineet paljon enemmän henkisiä tai taloudellisia resursseja kuin mitä itseltä löytyy.
Muutenkin tuntuu että ihmiset jotka valittavat masennusta ja ahdistusta, niin yleensä todellisuudessa heidän mieli on kuitenkin 90% terve. Vähän kun saa tukea johonkin epävarmuuteen, niin sitten kaikki tunteiden säätely ja sosiaaliset taidot ja deittailu ja seksiasiat ja työasiat rullaavat kuin itsestään, Ja intohimoa ja mielenkiintoa pukkaa, maalaillaan jollain öljyväreillä ja saadaan jotain joogaorgasmeja. Muita jotka pulassa?
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.
En ole töissä. Kuten sanoin olen taas syrjäytynyt noita parin kaverin näkemistä lukuunottamatta. Ja teillä normoilla on ainakin juuri tuo normovoima mikä saa jaksamaan käymään töissä ja näkemään vaivaa, vaikka elämä ei tuntuisikaan mielekkäältä. Itse en yksinkertaisesti enää edes jaksa hakea töitä tai esittää kiinnostunutta (vaikka en todellakaan viihdy työttömänä kotonakaan). Odotukseni elämältä ovat varmasti vinoutuneita (vaikka en odotakaan "pelkkää ihanaa ruusutanssia"), mutta silti ällistyttää normojen kyky saada niin paljon voimaa erinäisistä pienistä asioista että jaksaa puurtaa eteenpäin elämässä.
Niin no, kaikilla normaaleilla ei ole sinun luxustasi, että voisi kysellä kiinnostaako mennä töihin vai ei.
Ihan oikeasti, hyvin monet menevät sinne ihan vaan siksi, että saavat palkkaa, näkevät ihmisiä ja koska ymmärtävät, mitä tarkoittaa yhteiskunnan osana oleminen ja mistä hyvinvointi maksetaan. Yleensä tuo yhteiskunnan aktiivisena jäsenenä pysyminen estää syrjäytymisen. Monilla vahva kokemus siitä, että kun työttömäksi joutuu, katoavat ihmiset (ne ystävät ja tuttavat) siitä ympäriltä ja itsekään ei tohdi enää mennä mukaan kaikkeen siihen, mikä ennen oli normaalia.
Vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja elämä ei ole vain ihan kauhean kivaa.
Kun ihminen syrjäytyy, kyse ei ole siitä, että työ ei kiinnosta, vaan siitä, että se ei onnistu. Syrjäytyneillä on takanaan vaikka mitä yritystä. Kaikki yritykset kaatuvat, kun ihmiseltä puuttuu kyky kestää, sietää ja jaksaa normaalia työympäristöä haasteineen.
Moni työympäristö ei kyllä tänä päivänä ole "normaali". Onko se normaalia, ettet ikinä tiedä mitä vuoroja saat, jatkuuko työt, saatko ensi kuussa riittävästi tunteja, lisiä ja palkkaa, että voit maksaa laskut? Onko normaalia, että tulet kiusatuksi töissä? Onko normaalia, että työnantaja ei toimita työn suorittamiseen tarvittavia välineitä ja ohjelmia? Onko normaalia, että saat asiakkaiden edessä haukut jonkun muun mokista? Onko normaalia, että järkyttävä työvuori kasautuu säästösyistä muutaman harteille?
Moni työympäristö on umpisairas joko kuormittavuudellaan tai sosiaalisella dynamiikallaan. Jos et ollut uupunut ja mt-ongelmainen aikaisemmin, niin siellä työskentelyn jälkeen varmasti olet. Jos näihin puututtaisiin, läheskään niin moni ei tippuisi sairaseläkkeelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla voi olla traumataustaa, se on haastava juttu hoitaa oikein. Tai sitten jokin mielialahäiriö. En tiedä, kiikun kaakun menee itselläkin, mutta ajattelin pärjäillä näin.
Siihen auttaa kuules 2 minuutin hengittely päivässä, ohjeistettiin mulle.
Jos vain 2 minuuttia päivässä hengittää, niin on kyllä jo isommat ongelmat päällä.
Millaisista asioista sitten haaveilet, ap? Mihin olisit tyytyväinen, jos et vähään? Olen huomannut että taide (kirjallisuus, maalaukset, mistä kukakin on kiinnostunut) tai hieman äärimmäinen urheilu (mm. patikointi luontokohteissa, tai euforisoiva urheilu kuten juoksu) tuo sisäistä rikkautta ja dramatiikkaa sellaisille ihmisille, jotka kaipaavat suuria kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta niillä ei ole mitään tekemistä masennuksen tai ahdistuksen tai muun mielenterveyttä koettelevan sairauden ja tätä myötä aloituksen kanssa.
On kokemusta 25 vuotta ja 10 vuotta terapiaa takana. Joka päivä tuntuu siltä, että viimeistä päivää elän ja sitä hyvin vahvasti toivon. Eläkkeellä kahdeksan vuotta. Kaikki psyykelääkkeet kokeiltu sekä päiväsairaala eli aikuisten päiväkoti.
En tajua mistä nämä tyypit ovat keksineet masentuneiden olevan jotain porukkaa jotka lannistuvat ensimmäisestä vastoinkäymisestä...
Vierailija kirjoitti:
No härreguud. Sitten kun olet muutamassa kanalaumassa ja työpaikan sosiaalisissa ympyröissä pyörinyt, niin vähintään tippuu suomut silmiltä. Sen takia siellä on aina alkoholitarjoilut. Ei kukaan sitä meininkiä selvin päin kestä.
Ikävä totuus on, ettei monet ihmiset ole kauhean miellyttäviä tuttavuuksia ja iso osa sosiaalisesta kanssakäymisestä on yhtään ajattelevalle ihmiselle jäätävää pakkopullaa. Ihmiset on kanssa ihan todella samanlaisia, samoja tyyppejä vaan eri kuvioissa. Ihan kuin olisi kopiokoneella monistettu. Kelläpä ei olisi joskus ollut huonoa esimiestä, selkäänpuukottavaa työkaveria, juorupiiriä duunipaikalla, joku yrittänyt varastaa sun ideat/työnjäljen yms.
Harva ihminen on kuin kala vedessä sosiaalisissa tilanteissa. Lähinnä oma itsensä ollaan sen oman ydinporukan kanssa, eli kumppanin ja vanhempien seurassa. Ihan jo muiden sukulaisten kanssa ollaan etäisempiä eikä ihan kaikkea kerrota ja työkavereille varsinkaan ei kerrota privaatti asioita juuri lainkaan. Puhutaan vain niitä näitä. Mutta kyllä sekin auttaa siihen, että ei ala jännittää liikaa ihmisiä ja muutu niin ihmispelkoiseksi, ettei enää pysty puhelimella hoitamaan asioitaan ja kaupassa käymään ilman paniikkia, eli kyllä sillä pinnallisellakin kanssakäymisellä on oma tarkoituksensa.
Itse ainakin olisin henkisesti aivan jumissa jos en edes töissä kävisi, koska ystävättömänä ja miehettömänä en tapaisi ihmisolentoja sitten ollenkaan. Siitä huolimatta on ajoittain vaikeaa edes ovesta astua ulos kun ihmiset pelottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eipähän kaksisuuntaisesta voikaan parantua - hyviä jaksoja voi olla toki, pitkiäkin, mutta kun se on aivokemian ongelma niin se on elinikäinen. Vähän niin kuin ykköstyypin diabetes, mikä on myös kehon luontaisten kemikaalien eritysongelma.. Lääkityksellä pärjää mutta ilman sitä ei olisi kovin pitkään hyvä olo.
Olen ja en ole parantunut. Käyn töissä mutta muuten olen erakko. Lääkkeet ovat tuhonneet minutkin, eli en pysty enää tuntemaan mitään. Näillä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin kyllä traumoja tuli vaan lisää pakko"hoidosta" ja etenkin neurolepteistä. En tajua yhtään mitne ne joillain muka salpaa itsetuhoisuduen, kun itselläni se vain lisääntyi jotain 300%ja sain kasan muitakin kamalia haittoja niistä. Ennemmin k**lisin kun joutuisin enää ikinä niille ja vielä väkisin. Nehän lamaa koko aivotoiminnan jatuhoavat vielä koko kehonkin päälle:(
Vierailija kirjoitti:
Eihän psyk. sh mikään terapeutti ole. Kunpahan kannattelee potilasta. Ei ole ammattitaitoa terapiaan heillä. Monet virheellisesti puhuvat käyvänsä terapiassa, vaikka todellisuudessa käyvät keskustelemassa psyk. sh:n kanssa.
No itse asiassa olen nimenomaan käynyt terapiassa psyk.sh.:lla. Toki hän teki yhteistyötä psykiatrin kanssa taustalla, mutta psykiatri ei ollut mukana tapaamisissa. Terapia oli silti tehokasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? PSYKOTERAPIASSA KÄY USEIN RIKKINÄISIÄ IHMISIÄ, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.
Itse asiassa terapiassa käy ne terveimmät tapaukset.
Sairaammat eivät ymmärrä tarvitsevansa apua (sairauden tunnottomuus) tai ovat laitoshoidossa tms. hoidossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän ap:n pointin siitä, että joillakin ihmisillä on suurempi riski mielenterveydenongelmiin, sillä heissä on jokin ominaisuus tai taipumus, mikä jotenkin estää onnellisen ja "normaalin" elämän toteutumisen. Sitä on vaikea selittää, mutta tunnistan sen itsessäni. Jos vertaan itseäni ystävääni, jolla on myös mielenterveysongelmia, niin hänellä on sellainen draivi kuitenkin ajaa tämä elämä läpi. Itseltäni se puuttuu kokonaan, sillä enimmäkseen haluaisin vain mennä luolaani kuolemaan, ellei tähdet ja taivaat satu olemaan minulle mieleisellä tavalla. En saa itsestäni irti oikein mitään, pakenen heti, en ole lainkaan ratkaisukeskeinen ihminen. Pienikin ongelma ja valtava ahdistus sekä tuska läpäisee minut ja haluan vain kuolla.
Olen yrittänyt työstää tätä ongelmaa, mutta tuntuu, että se kaikki jää pelkäksi esittämiseksi. Jos lähden ihmisten pariin, yritän ja panostan, tuntuu se jäävän pelkäksi esittämiseksi eli sisältä olen ihan yhtä onneton, muuttumaton kuin ennenkin.
Olen ihan pienestä lapsesta asti ollut sellainen, että kaikki oli jotenkin vaikeaa. Pelkäsin ihan kaikkea ja kaikkia, väsyin, en nauttinut mistään ja noin 10v eteenpäin aloin toivoa kuolemaa. Tämä kaikki vaikka minulla oli suhteellisen mukava lapsuus. Tuntuu, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, että pystyisin selviytymään tästä elämästä. Takana on terapiaa, lääkitystä, kouluttautumista, minulla on lapsia jne. Mutta en vain koskaan ole saanut tunnetta, että selviytyisin, olisin onnellinen tai olo ei olisi vähintäänkin apea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla voi olla traumataustaa, se on haastava juttu hoitaa oikein. Tai sitten jokin mielialahäiriö. En tiedä, kiikun kaakun menee itselläkin, mutta ajattelin pärjäillä näin.
Siihen auttaa kuules 2 minuutin hengittely päivässä, ohjeistettiin mulle.
Kuulostaa ikävältä.
Itse olen pysyvällä tk-eläkkeellä tämän takia.
Ei lääkitystä, eikä sitä koskaan vaadittu, ei epäilyjä eikä sairaalajaksoja eikä pakkopsykoterapiaa. Vain 1 × vuodessa psykiatrilla käynti ja 3v päästä pysyvälle tk...
Eri / 35v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinulle normaali? Koska minusta elät aika normaalia elämää, kuin mekin joilla ei mt-ongelmia tai diagnooseja ole. Sinulla on kavereita joita tapaat säännöllisesti, pyrit kehittämään itseäsi ja on ilmeisesti työ ja asunto. Ei meillä normoillakaan ole mitään itsestään tulevia harrastuintohimoja, välillä joutuu motivoimaan itseään olan takaa ja harrastukset jäävät tauolle, kun ei vaan jaksa tai huvita. Meidän haaveemme eivät ole mitään sisustuslamppuja ja temppareita kaikilla, vaan 93 % ihan jotain muuta. Voi myös seurata temppareita JA maalata öljyväreillä kansanopistossa. Asutaan asunnoissa, joissa haaveillaan paremmasta.
Onko sun odotukset elämästä jotenkin vinoutuneita, että kaiken pitäisi olla pelkkää ihanaa ja ruusun terälehtien lentelyä? Psykoterapiassa käy usein rikkinäisiä ihmisiä, sinä et vaikuta kovin hajallaan olevalta, ainoastaan tyytymättömältä, siihen ei terapia tai lääke auta.
En ole töissä. Kuten sanoin olen taas syrjäytynyt noita parin kaverin näkemistä lukuunottamatta. Ja teillä normoilla on ainakin juuri tuo normovoima mikä saa jaksamaan käymään töissä ja näkemään vaivaa, vaikka elämä ei tuntuisikaan mielekkäältä. Itse en yksinkertaisesti enää edes jaksa hakea töitä tai esittää kiinnostunutta (vaikka en todellakaan viihdy työttömänä kotonakaan). Odotukseni elämältä ovat varmasti vinoutuneita (vaikka en odotakaan "pelkkää ihanaa ruusutanssia"), mutta silti ällistyttää normojen kyky saada niin paljon voimaa erinäisistä pienistä asioista että jaksaa puurtaa eteenpäin elämässä.
Niin no, kaikilla normaaleilla ei ole sinun luxustasi, että voisi kysellä kiinnostaako mennä töihin vai ei.
Ihan oikeasti, hyvin monet menevät sinne ihan vaan siksi, että saavat palkkaa, näkevät ihmisiä ja koska ymmärtävät, mitä tarkoittaa yhteiskunnan osana oleminen ja mistä hyvinvointi maksetaan. Yleensä tuo yhteiskunnan aktiivisena jäsenenä pysyminen estää syrjäytymisen. Monilla vahva kokemus siitä, että kun työttömäksi joutuu, katoavat ihmiset (ne ystävät ja tuttavat) siitä ympäriltä ja itsekään ei tohdi enää mennä mukaan kaikkeen siihen, mikä ennen oli normaalia.
Vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja elämä ei ole vain ihan kauhean kivaa.
Kun ihminen syrjäytyy, kyse ei ole siitä, että työ ei kiinnosta, vaan siitä, että se ei onnistu. Syrjäytyneillä on takanaan vaikka mitä yritystä. Kaikki yritykset kaatuvat, kun ihmiseltä puuttuu kyky kestää, sietää ja jaksaa normaalia työympäristöä haasteineen.
Moni työympäristö ei kyllä tänä päivänä ole "normaali". Onko se normaalia, ettet ikinä tiedä mitä vuoroja saat, jatkuuko työt, saatko ensi kuussa riittävästi tunteja, lisiä ja palkkaa, että voit maksaa laskut? Onko normaalia, että tulet kiusatuksi töissä? Onko normaalia, että työnantaja ei toimita työn suorittamiseen tarvittavia välineitä ja ohjelmia? Onko normaalia, että saat asiakkaiden edessä haukut jonkun muun mokista? Onko normaalia, että järkyttävä työvuori kasautuu säästösyistä muutaman harteille?
Moni työympäristö on umpisairas joko kuormittavuudellaan tai sosiaalisella dynamiikallaan. Jos et ollut uupunut ja mt-ongelmainen aikaisemmin, niin siellä työskentelyn jälkeen varmasti olet. Jos näihin puututtaisiin, läheskään niin moni ei tippuisi sairaseläkkeelle.
Tämä on totta, mutta on myös paljon sellaisia töitä joissa ei ole pakko olla sosiaalinen. Sellaisessa itsekin olen ja se on ihan tehdastyötä. Siellä on kaikilla muillakin luurit korvilla, kuunnellaan musiikkia ja saa ihan rauhassa käsillä tehdä töitä. Käy melkeinpä terapiasta.
En ole parantunut, vois sanoa että jopa huonontunut joidenkin asioiden suhteen (esim keskivaikea masennus nykyään vaikea). Lopetin terapian koska en hyötynyt siitä mitään. Ei mikään terapia paranna tissittömyyttäni, ylipainoani, rumuuttani, köyhyyttäni ja yksinäisyyttäni.
Niiden jotka ei parane perinteisillä metodeilla, tulis katsoa vitamiineihin ja hivenaineisiin. Raskausajan multitabs olisi hyvä apu suuren vajeeseen.
Sokeri pois, alkoholi pois, vehnämössö pois, kahvi pois.
Elät sellaista elämää mikä sinusta itsestä tuntuu parhaalta. Ei ole olemassa muottia missä lukee normaali elämä. Ei minullakaan ole kavereita. Koska viihdyn yksin. Ei tarvi selitellä kellekkään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Niiden jotka ei parane perinteisillä metodeilla, tulis katsoa vitamiineihin ja hivenaineisiin. Raskausajan multitabs olisi hyvä apu suuren vajeeseen.
Sokeri pois, alkoholi pois, vehnämössö pois, kahvi pois.
Hyvä homeopaatti parantaisi myös suurimman osan tämän ketjun vastaajista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla voi olla traumataustaa, se on haastava juttu hoitaa oikein. Tai sitten jokin mielialahäiriö. En tiedä, kiikun kaakun menee itselläkin, mutta ajattelin pärjäillä näin.
Siihen auttaa kuules 2 minuutin hengittely päivässä, ohjeistettiin mulle.
Tuota en usko. Kukaan traumaterapeutti/psykodynaaminen psykoterapeutti ei ohjeista traumojen työstöä noin.
Niinpä. Moni käy töissä ja nukkuu öisin vain lääkkeiden voimalla. Onko se sitten hyvä juttu, vai ei jokainen voi itse miettiä.