Miksi nuoruuden myötä katoaa tunne siitä, että melkein mikä tahansa olisi mahdollista?

Olenko ainoa, joka kokee tällä tavalla?

Ikärasismi alkaa jo nelikymppisenä työelämässä.

Minäkin haluaisin tietää ja voisiko jotenkin harjoitella sen olon takaisin.

Itse asiassa päinvastoin. Nuorena oli aina tunne, että enhän minä osaa mitään, en minä tiedä mitään, muut ovat parempia ja menevät ohi kaikessa, ei minusta mihinkään kuitenkaan ole.

Nyt neljänkympin paremmalla puolella alkaa huomaamaan, että kyllähän tässä on aika moneen osannut venyä ja jatkossa varmasti vielä enempään.

Koska kroppa rappeutuu ja kuolema lähestyy.

Aikuistuu ja alkaa tunnustaa elämän realiteetteja. Mutta kyllä silti kaikki on mahdollista. Moni vaan luopuu niistä ajatuksista kun ajattelee kuinka paljon jotkut asiat voivat vaatia.

Ei mulla tollasta  tunnetta oo koskaan ollutkaan.

Ihan siksi, ettei enää ole. Siihen se katoaa. 

Olin parikymppisenä kaunis ja lahjakas. Ajattelin, että minusta tulee huippututkija, perustan perheen, hankin varallisuutta niin paljon, että minulla on mahdollisuus jos ei kaikkeen, niin paljoon kuitenkin. 

Nyt olen 58-vuotias köyhä, työtön ja perheetön. Ei ole mahdollisuuttakaan mihinkään em. asioihin. 

Eli puhdasta realismia. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin haluaisin tietää ja voisiko jotenkin harjoitella sen olon takaisin.

Se olisi todella hienoa! Tuntuu vain siltä, että aikuisempana samaa tunnetta ei enää saavuta vaikka miten yrittäisi itseään boostata.

Koska vanhemmiten tulee huomattavasti realistisempi käsitys omista kyvyistä sekä siitä miten koko maailma toimii. Veikkaan että useimmille vanhemmiten käy näin, vaikke edes muuttuisi kovin kyyniseksi. Sinänsä hyvä että nuorena on hieman epärealistinenkin käsitys asioista, koska liian realistinen käsitys olisi ehkä turhan masentavaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa päinvastoin. Nuorena oli aina tunne, että enhän minä osaa mitään, en minä tiedä mitään, muut ovat parempia ja menevät ohi kaikessa, ei minusta mihinkään kuitenkaan ole.

Nyt neljänkympin paremmalla puolella alkaa huomaamaan, että kyllähän tässä on aika moneen osannut venyä ja jatkossa varmasti vielä enempään.

Ihanan positiivinen näkökulma. Kiitos!

Nuorena on myös usein käsitys että on lähes "rajattomasti" aikaa toteuttaa itseään. Vanhemmiten huomaa että aika kuluu aika nopeasti.

Kyllä se vähän näin menee, ikävä kyllä! Pidin itseäni lahjakkaana monilla alueilla ja nyt huomaan jämähtäneeni paikoilleen. Tylsä ja ei niin hyväpalkkainen työ ym.

Se tunne olisi ihana saavuttaa uudestaan.

Ikärasismi, se että luet näitä palstoja...se tekee pesän pään sisälle. Oikeastihan monet ihmiset tekevät ihan hulluja ja hienoja juttuja tosi vanhana...

Pitäs vaan jotenkin säilyttää se lapsen seikkailumieli ja löytää oma intohimo jota haluaa niin kovasti seurata, ettei muiden sanoilla ole merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole koskaan ollut tuollaista tunnetta. Tuo on vain j*ännänaisten ja -miesten ongelma.

Aloittaja mieltää aina olleensa perusnössön oloinen. Toki joku muu voi kokea tämän asian aivan toisin.

Kun oikeasti monet naiset puhkeavat kukkaansa iän myötä, mitä tulee itsevarmuuteen ja rohkeuteen ja sitä kautta uusiin seikkailuihin, miehet taas kangistuvat kaavoihinsa ja jäävät jumittamaan. Näin se menee. Ikääntymisessä on naisten vahvuus, eikä silloin enää ole turhana energiasyöppönä se, miltä nyt näytän miesten silmissä. 

Nyt nelikymppisenä kaikki on vihdoinkin mahdollista! Pääsin eroon lapsuuden ja nuoruuden traumoista,epävarmuuksista ja eisekuitenkaanonnistu-fiiliksistä.

Nyt on aikaa opiskella, on rahaa vähän enemmän kuin ennen,voi matkustaa ja kokea työelämässä haasteita ja ylennyksiä.

Kaikki riippuu itsestä. Jos ajattelet että mikään ei ole enää mahdollista, silloin se ei ole ja mätänet paskassa duunissa eläleikään asti, rahattomana ja katkerana siitä hautaam asti.

Elämä on valintoja ja mä olen valinnut olla onnrllinen, tehdä mitä haluan ja kaikki on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Ihan siksi, ettei enää ole. Siihen se katoaa. 

Olin parikymppisenä kaunis ja lahjakas. Ajattelin, että minusta tulee huippututkija, perustan perheen, hankin varallisuutta niin paljon, että minulla on mahdollisuus jos ei kaikkeen, niin paljoon kuitenkin. 

Nyt olen 58-vuotias köyhä, työtön ja perheetön. Ei ole mahdollisuuttakaan mihinkään em. asioihin. 

Eli puhdasta realismia. 

Mielenkiintoista.

Itselläni oli parikymppisenä aika realistiset odotukset itseltäni. En pitänyt itseäni erityisen kauniina tai lahjakkaana.

Nyt olen ruuhkavuosia viettävä työssäkäyvä suurperheellinen ja ihan hyvin tienaava akateemisesti koulutettu. Tutkijanakin tuli oltua, mutta se elämä oli liian tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Kun oikeasti monet naiset puhkeavat kukkaansa iän myötä, mitä tulee itsevarmuuteen ja rohkeuteen ja sitä kautta uusiin seikkailuihin, miehet taas kangistuvat kaavoihinsa ja jäävät jumittamaan. Näin se menee. Ikääntymisessä on naisten vahvuus, eikä silloin enää ole turhana energiasyöppönä se, miltä nyt näytän miesten silmissä. 

Ja tästä on hyvä esimerkki oma äitini ja hänen exänsä ja nykyisensä :D