Miksi nuoruuden myötä katoaa tunne siitä, että melkein mikä tahansa olisi mahdollista?

Vierailija kirjoitti:

Aikuistuu ja alkaa tunnustaa elämän realiteetteja. Mutta kyllä silti kaikki on mahdollista. Moni vaan luopuu niistä ajatuksista kun ajattelee kuinka paljon jotkut asiat voivat vaatia.

Totta, nuorena monien asioiden ajattelee sujuvan kuin itsestään, melko vähällä vaivalla. Aikuisena sitten yllättyy siitä, miten paljon työyä eri asioiden eteen voi joutua tekemään.

Vierailija kirjoitti:

Koska vanhemmiten tulee huomattavasti realistisempi käsitys omista kyvyistä sekä siitä miten koko maailma toimii. Veikkaan että useimmille vanhemmiten käy näin, vaikke edes muuttuisi kovin kyyniseksi. Sinänsä hyvä että nuorena on hieman epärealistinenkin käsitys asioista, koska liian realistinen käsitys olisi ehkä turhan masentavaa.

Samaa mieltä. Vanhempana hakeutuu mieluusti omalle mukavuusalueelle. Olen jo hyvin tehnyt uraa ja tehnyt elämää itselleni, niin huomaan laiskistuneeni. Kehittyminen ja oppiminen vaatii sisukkuutta ja sitä nuorilta vaaditaan paljon. Jos ei nuorena usko osaavansa oppia, niin kovin huono ennuste on tulevasta.

Elämänkokemus ja nuoruuden hormonimyrskyn laantuminen. Tajuaa oman rajallisuutensa.

Koska nuorena kaikki on mahdollista. Sitten aikuisena toteaa, kuinka ei saanut mitään merkittävää aikaiseksi, ja siitä pääsee suoraan ikäkriisiin käsiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan siksi, ettei enää ole. Siihen se katoaa. 

Olin parikymppisenä kaunis ja lahjakas. Ajattelin, että minusta tulee huippututkija, perustan perheen, hankin varallisuutta niin paljon, että minulla on mahdollisuus jos ei kaikkeen, niin paljoon kuitenkin. 

Nyt olen 58-vuotias köyhä, työtön ja perheetön. Ei ole mahdollisuuttakaan mihinkään em. asioihin. 

Eli puhdasta realismia. 

Mielenkiintoista.

Itselläni oli parikymppisenä aika realistiset odotukset itseltäni. En pitänyt itseäni erityisen kauniina tai lahjakkaana.

Nyt olen ruuhkavuosia viettävä työssäkäyvä suurperheellinen ja ihan hyvin tienaava akateemisesti koulutettu. Tutkijanakin tuli oltua, mutta se elämä oli liian tylsää.

Kyllä minäkin olin sinänsä realistinen. Olin oikeasti kaunis, mallinakin työskennellyt. Kirjoitin 4 laudaturia ja kaksi magnaa (ei ollut eximiaa). Ei nyt mikään ihmeellinen suoritus, mutta työmäärään nähden osoitus kuitenkin lahjakkuudesta. 

Avioliitto osoittautui virheeksi ja sitä ei auttanut, että lapsemme kuoli viime metreillä kohtuun. 

Ero, masennus, alkoholisimi, työuran repaleisuus ym. Ja tässä ollaan

Kyllä minulla oli perusteet ajatella, että "kaikki on mahdollista". Tietenkään koskaan kaikki ei ole, mutta näin kielikuvana. 

Nyt ei enää ole. En tietenkään esim. enää voi tulla raskaaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kun oikeasti monet naiset puhkeavat kukkaansa iän myötä, mitä tulee itsevarmuuteen ja rohkeuteen ja sitä kautta uusiin seikkailuihin, miehet taas kangistuvat kaavoihinsa ja jäävät jumittamaan. Näin se menee. Ikääntymisessä on naisten vahvuus, eikä silloin enää ole turhana energiasyöppönä se, miltä nyt näytän miesten silmissä. 

Naisten minäkuva ja itsetunnon puute ei ole miesten vika.

En tiedä mutta tunnistan itseni tuosta. Vielä jos vertaa esim 10 v sitten millainen olin. Olin varma että musta tulee kuuluisa ja rikas. Musta tuli köyhä, mielenterveysongelmainen, yksinäinen, ikisinkku, katkera, surullinen, vihainen. Yksikään unelmani ei ole toteutunut.

Vierailija kirjoitti:

Nyt nelikymppisenä kaikki on vihdoinkin mahdollista! Pääsin eroon lapsuuden ja nuoruuden traumoista,epävarmuuksista ja eisekuitenkaanonnistu-fiiliksistä.

Nyt on aikaa opiskella, on rahaa vähän enemmän kuin ennen,voi matkustaa ja kokea työelämässä haasteita ja ylennyksiä.

Kaikki riippuu itsestä. Jos ajattelet että mikään ei ole enää mahdollista, silloin se ei ole ja mätänet paskassa duunissa eläleikään asti, rahattomana ja katkerana siitä hautaam asti.

Elämä on valintoja ja mä olen valinnut olla onnrllinen, tehdä mitä haluan ja kaikki on mahdollista.

Mahtava asenne! Tietysti elämässä voi silti tulla vastaan kaikenlaista, mutta eihän niille etukäteen murehtimalla mitään voi.

Mitä enemmän ikää, sitä enemmän on kokenut pettymyksiä ja kolhuja. Jossain vaiheessa sitä vain menettää toivonsa.

up

Vierailija kirjoitti:

En tiedä mutta tunnistan itseni tuosta. Vielä jos vertaa esim 10 v sitten millainen olin. Olin varma että musta tulee kuuluisa ja rikas. Musta tuli köyhä, mielenterveysongelmainen, yksinäinen, ikisinkku, katkera, surullinen, vihainen. Yksikään unelmani ei ole toteutunut.

Kuulitko ääniä ja luulitko olevasi ulkolaisen julkkiksen kanssa naimisissa? Sympatiat sulle. Koita jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Koska nuorena kaikki on mahdollista. Sitten aikuisena toteaa, kuinka ei saanut mitään merkittävää aikaiseksi, ja siitä pääsee suoraan ikäkriisiin käsiksi. 

Olen miettinyt sitä, että olenkohan määritellyt käsitteen "merkittävä" jotenkin pieleen, kun olo on juuri tuollainen. Ehkä pitäisi oppia antamaan enemmän arvoa niille asioille, joita on saanut aikaan (vaikkei se haaveura NASAn astronauttina lähtenytkään koskaan vauhtiin).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun oikeasti monet naiset puhkeavat kukkaansa iän myötä, mitä tulee itsevarmuuteen ja rohkeuteen ja sitä kautta uusiin seikkailuihin, miehet taas kangistuvat kaavoihinsa ja jäävät jumittamaan. Näin se menee. Ikääntymisessä on naisten vahvuus, eikä silloin enää ole turhana energiasyöppönä se, miltä nyt näytän miesten silmissä. 

Naisten minäkuva ja itsetunnon puute ei ole miesten vika.

Enpä nyt niin väittänytkään, tai edes ole sitä mieltä. :)

Kuuluu myös murrosikään ja aivojen kehitykseen. Joka jatkuu aika pitkälle aikuisuuteen.

Nuorena sitä ostaa sen propagandan mitä yhteiskunta haluaa ihmisiin iskostaa: kaikki voisi olla ihanaa, jos vain teet näin. Vanhempana alkaa ymmärtää, että yhteiskunta koostuu erilaisista lokeroista, joista 99% on perustavanlaatuisesti epäinhimillisiä. 

Mikä tahansa on mahdollista ellei sairastu henkisesti tai fyysisesti ja lapsuus on ollut turvallinen.  Myös elämänkokemukset luovat käsitystä mahdollisuuksista. Osalla on pienestä pitäen helpompaa ja osalla vaikeampaa. 

Negatiivisen asenteen sijaan kannattaa miettiä sitä mikä ON mahdollista, mitä voi tehdä itsensä ja vaikka muidenkin hyväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Mikä tahansa on mahdollista ellei sairastu henkisesti tai fyysisesti ja lapsuus on ollut turvallinen.  Myös elämänkokemukset luovat käsitystä mahdollisuuksista. Osalla on pienestä pitäen helpompaa ja osalla vaikeampaa. 

Lapsuus oli mitä oli, mutta silti ahdistuksesta huolimatta jaksoin aiemmin pitää yllä optimisempaa uskoa tulevaisuuteen. Nyt aikuisena tunne-elämä jotenkin lässähtänyt aiempaan verrattuna. Mielialan nousut ja laskut ovat vaimentuneet. Monet asiat myös vaikuttavat vaativan paljon enemmän sekä kovaa työtä että hyvää onnea, kuin mitä aiemmin ajattelin.

Traumatusoituneilla kaikki tekeminen on keskivertoa työläämpää ja jatkuva ahdistus vie osan energiasta, jonka pystyisi käyttämään haaveidensa saavuttamiseen. Joskus saa olla onnellinen siitä, että on esimerkiksi saanut edellisenä yönä nukutuksi tai ei saakaan paniikkikohtausta kaupassa. 

Vierailija kirjoitti:

Negatiivisen asenteen sijaan kannattaa miettiä sitä mikä ON mahdollista, mitä voi tehdä itsensä ja vaikka muidenkin hyväksi. 

Mietin tätä ja niin varmaan moni muukin. Aikuisena vain näen edessäni enemmän esteitä kuin nuorena. Maailma tuntuu muuttuneen omissa silmissäni ajan saatossa monimutkaisemmaksi paikaksi, kuin miltä se tuntui ollessani nuori.