Häpeän huonoa taustaani yliopistolla

Mulla aika sama tilanne! Mutta sillä erolla, että suurimman osan ajasta olen ylpeä taustoistani. Taustani on opettanut minua. Toisaalta tunnistan kyllä tuon "etikettien" opettelemisen mikä tuntuu muille olevan itsestäänselvää.

Älä turhaan häpeä. Itse olen ns. hyvästä perheestä, jossa todellisuus oli kaikkea muuta. Opin jo varhain näkemään, keiden lähiömutsien kodeissa oli rakkautta ja välittämistä. Meidän perheessä sitä ei kyllä ollut. Mut vanhemmaksi tulet sitä paremmin tajuat, ettei kaikki ole kuin hyvin harvoin sitä "miltä se näyttää".

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 08:59"]Mulla aika sama tilanne! Mutta sillä erolla, että suurimman osan ajasta olen ylpeä taustoistani. Taustani on opettanut minua. Toisaalta tunnistan kyllä tuon "etikettien" opettelemisen mikä tuntuu muille olevan itsestäänselvää.
[/quote]
Ihana kuulla että muita samoja tuntumuksia jakavia löytyy näinkin helposti. En todellakaan usko olevani ainoa vuosikurssillanikaan, mutta asia kulminoituu pienessä ystäväpiirissäni. Pidän hillityistä, rauhallisista ja ystävällisistä ihmisistä, en niinkään bilehirmuista, joten ystäväpiiriin on sattunut paljon kuvailemani kaltaisia ihmisiä. Pidän heidän seurastaan ja puheenaiheista (kukaan ei ikinä puhu festareista, ryyppyreissuista yms. mitä joskus kuulee luentosalissa takanaistuvien puheista) ja kiinnostuksenkohteetkin sattuvat yksiin. En vain ikimaailmassa haluaisi läväyttää esille että minumpa lapsuudenperheessä jaettiin ruoat kahtia kun äiti ja isä tappelivat ja että isä hukuttautui tuhannen kännissä kun ei halunnut avioeroa. Mieheni toki tietää kaiken, mutta muille ystäville saan pitää yllä tietynlaista maskia. En tiedä, rupeaisivatko he karsastamaan seuraani jos kertoisin. Tuskin. He vain tuntevat minut hyvällä menestyksellä puurtavana ahkerana opiskelijana ja kai olettavat taustani olevan samankaltaisen kuin heidän.

Mieheni on myös duunarikodista, mutta heillä oli sentään hengen sivistystä: koko perhe istuu takkatulen ääressä ja keskustelee kaikesta maan ja taivaan välillä, lämpimät perhesuhteet, kiinnostus kulttuuriin, monta kymmentä metriä kirjoja. Heillä on paljon enemmän sivistystä ja henkistä rikkautta kuin rahaa. Minusta tuntuu että lapsuudenkotini ei tarjonnut minulle muuta kuin (riitaisan) majapaikan 18 vuodeksi.

-ap

Mulla sama, ihan kokonaan oikeastaan. Perheeseen liittyy omalla kohdalla enemmän häpeää riitojen ja mt-ongelmien takia kuin varsinaisesti ammatin. 

Kai olen vaan jo aika tottunut siihen että olen kuin Lisa Simpson Simpsonien perheessä, en sovi joukkoon, aina kiinnostunut eri asioista. Duunaritausta ei niinkään haittaa. Kerran yliopistossa oli tilanne että fuksiaisissa kysyin jotain opiskelukäytännöistä ja sain vaan vastaukseksi daa. Mistä minä olisin voinut tietää, ei kotona kukaan kertonut. 

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 09:14"]Älä turhaan häpeä. Itse olen ns. hyvästä perheestä, jossa todellisuus oli kaikkea muuta. Opin jo varhain näkemään, keiden lähiömutsien kodeissa oli rakkautta ja välittämistä. Meidän perheessä sitä ei kyllä ollut. Mut vanhemmaksi tulet sitä paremmin tajuat, ettei kaikki ole kuin hyvin harvoin sitä "miltä se näyttää".
[/quote]

Olisikin noin! Pelkkä sivistyksen puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita että se olisi kompensoitu rakkaudella. Minulle huudettiin lapsena kaikesta, joten istuin sitten seitsenvuotiaasta asti yksin huoneessani nokka kirjassa tai netissä hakien kaiken maailman tietoa. Minulla ei tainnut käydä yhtään vierasta leikkimässä noin nelosluokan jälkeen, kun kaverit huomauttivat miten outo kotini oli. Tästä syystä kasvoin 'pikku professoriksi' jolla oli tietoa vaikka muille jakaa mutta sosiaaliset suhteet jäivät tolalle. Minusta tuntuu että olen saanut itse kasvattaa itseni, mieleen hiipii ajatus että paremmista lähtökohdista voisin olla niin paljon enemmän.

Toivottavasti joku tajuaa ajatuksenvirtaani.

-ap

Turhaan häpeät. Itsekin ennen yritin olla hienompi kuin olin. Nykyisin voin jo "leuhkia" huonolla taustallani, koska se ei minua määrittele. Päinvastoin minulla on ollut opettajana hyötyä siitä, että tunnen lähiömeininkiä ja tiedän, miten se toinen puoli asuu. Lisäksi vanhempana taustat eivät enää ole niin tärkeitä...

Yliopistomaailmassa aluksi omat ja tuttujen taustat voivat nousta esille. Pidemmän päälle ne omat akateemiset ansiot painaa enemmän. Ei kannata liikaa miettiä toisia, minäkin ihmettelin kun kaverini olivat aikanaan hetken kesätöissä ja ison osan kesästä reissasivat ulkomailla. Itse samaan aikaan olin töissä niin pitkään kuin saatoin ja yritin saada mahdollisimman paljon säästöön. 

Ei Suomessa ole samalla tavalla luokkia ja varsinkin, kun olet akateemisessa maailmassa, omat opintosi määrittelevät siinä maailmassa sinut. Kavereidesi kanssa varmasti tulee tilanteita, ettet ymmärrä heidän näkökulmia, jotka saattavat olla hyvinkin oikeistolaisia joissain tilanteissa. Ajattele se rikkautenasi, kun tiedät itse paremmin, mutta ei kannata yrittääkään saada toisia ymmärtämään asioita samalla tavalla, kun ovat kasvaneet eri ympäristössä. Ilmaise omat näkemyksesi mielipiteinäsi yhtään häpeämättä hyväksyen heidän mielipiteet.

Minulla oli yliopistossa siivooja-autonasentaja -tausta. En sitä osannut silloin "hävetä", mutta toki huomasin jo alkuvaiheessa, että suurin osa opiskelulavereista oli lääkäreiden, opettajien ym. jälkeläisiä. Moni asui vanhempien omistamissa asunnoissa. Mutta kuten joku tuolla aikaisemminkin jo mainitsi, ns. hengen sivistystä meillä oli paljon. Vanhempani lukivat ahkerasti ja etenkin isäni pohti paljon historiaa, politiikkaa ja yhteiskuntaa yleensäkin. Ja nyt jo vuosia työelämässä asiantuntijatehtävissä olleena saan edelleen töissä positiivista palautetta korkeasta työmoraalista ja ahkeruudesta eli arvoista, joita duunariperheeni minulle esimerkillään opetti.

Huonoi itsetuntosi on suurempi ongelma kuin "huono" taustasi. Ole reippaasti oma itsesi, vaikka koet toisinaan olevasi "itseäsi paremmassa" seurassa. Kyllä sinäkin käytöstapoja ja etikettiä opit, vaikka et ole sitä ns. äidinmaidossa saanut. Tuskin ne muut niinkään paljon kiinnittävät huomiota kenenkään taustaan. Harvoille sillä on mitään sen suurempaa merkitystä, suuntaan tai toiseen.

Onko sinulle vieras asia se, että aika monelle yliopistossa opiskelevalle se suoritettava tutkinto on pääasia, ei niinkään kaverit ja sosiaaliset suhteet, mitenkään niiden merkitystä vähättelemättä.

Tsemppiä AP!

Eihän tuo sun taustasi edes kuulosta pahalta. Ei tosiaankaan! Sairaanhoitaja-äiti ja upseeri-isä? Ovat siis jossain määrin opiskelleita ihmisiä kuitenkin molemmat.

Mun molemmat 1950 syntyneistä vanhemmistani ovat kouluja käymättömiä, käytännössä vain oppivelvollisuus rimaa hipoen suoritettuna. Tunnen todella suurta yhteenkuulumattomuuden tunnetta sekä opiskelukavereideni joukossa mutta myös lapsuudenperheessäni. En sovi oikein minnekään: lapsuudenkotiin olen korkeakouluopiskelijana "liian kirjaviisas ja koulutettu", kulturellien opiskelukavereideni seurassa taas alemmuudentunne puskee pintaan väkisin enkä hiisku taustastani mitään. 

Pahinta on henkisen sivistyksen puute jossa lapsuudessa jouduin olemaan. Näköalattomuus, vaihtoehdottomuus, passiivisuus, innostumattomuus. Se tyhjiö, joka täytettiin Seiska- ja Hymy-tyyppisellä lukemistolla. Ei älyllisiä keskusteluja tai sivistäviä harrastuksia. Nyt opiskellessanikin joudun olemaan ihan yksin...tai en siis saa minkäänlaista tukea vanhemmiltani. En henkistä, en taloudellista, en mitään. Ei kannusteta tai tsempata, ehkä he toivovat mun epäonnistuvan? Heitä ei tunnu kiinnostavan mun tekemiseni, eivät vahingossakaan kysy mitä mulle ja opiskeluilleni kuuluu. Kun taas opiskelukavereideni vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita ja osallistuvat mm. lastensa opiskelukustannuksiin auliisti, tuntevat ikään kuin velvollisuudekseen tukea lastaan tämän opiskelujen ajan. Minä olen ihan yksin, juureton, rahaton, tueton. Vaikea kuvitella että jaksaisin ylläpitää mitään väkinäistä ja velvollisuudentuntoon perustuvaa lapsi-vanhempisuhdetta enää kovin pitkään. Surullista toisaalta.

Ensinnäkin, et voi tietää opiskelukavereittesi perheiden alkoholi- tai mt-ongelmista, ellei niistä ole ollut puhetta. Tuollaiset ongelmat eivät katso yhteiskuntaluokkaa.

Toiseksi: olet jo fiksuna ihmisenä alkanut opetella etikettiä ja muita kanssakäymistä helpottavia asioita. Jatka samalla tiellä. 

Kolmanneksi, sivistys on elinikäinen harrastus. Sen voi aloittaa koska tahansa eikä se lopu koskaan. Se ei katso koulutusta eikä yhteiskuntaluokkaa. 

Älä häpeä, vaan mene eteenpäin. Sinun lapsesi saavat kasvaa sivistyneemmäässä kodissa kuin sinä, ajattele sitä. Hyvää jatkoa! :)

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 09:48"]Tsemppiä AP!

Eihän tuo sun taustasi edes kuulosta pahalta. Ei tosiaankaan! Sairaanhoitaja-äiti ja upseeri-isä? Ovat siis jossain määrin opiskelleita ihmisiä kuitenkin molemmat.

Mun molemmat 1950 syntyneistä vanhemmistani ovat kouluja käymättömiä, käytännössä vain oppivelvollisuus rimaa hipoen suoritettuna. Tunnen todella suurta yhteenkuulumattomuuden tunnetta sekä opiskelukavereideni joukossa mutta myös lapsuudenperheessäni. En sovi oikein minnekään: lapsuudenkotiin olen korkeakouluopiskelijana "liian kirjaviisas ja koulutettu", kulturellien opiskelukavereideni seurassa taas alemmuudentunne puskee pintaan väkisin enkä hiisku taustastani mitään. 

Pahinta on henkisen sivistyksen puute jossa lapsuudessa jouduin olemaan. Näköalattomuus, vaihtoehdottomuus, passiivisuus, innostumattomuus. Se tyhjiö, joka täytettiin Seiska- ja Hymy-tyyppisellä lukemistolla. Ei älyllisiä keskusteluja tai sivistäviä harrastuksia. Nyt opiskellessanikin joudun olemaan ihan yksin...tai en siis saa minkäänlaista tukea vanhemmiltani. En henkistä, en taloudellista, en mitään. Ei kannusteta tai tsempata, ehkä he toivovat mun epäonnistuvan? Heitä ei tunnu kiinnostavan mun tekemiseni, eivät vahingossakaan kysy mitä mulle ja opiskeluilleni kuuluu. Kun taas opiskelukavereideni vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita ja osallistuvat mm. lastensa opiskelukustannuksiin auliisti, tuntevat ikään kuin velvollisuudekseen tukea lastaan tämän opiskelujen ajan. Minä olen ihan yksin, juureton, rahaton, tueton. Vaikea kuvitella että jaksaisin ylläpitää mitään väkinäistä ja velvollisuudentuntoon perustuvaa lapsi-vanhempisuhdetta enää kovin pitkään. Surullista toisaalta.
[/quote]
Aiempi kirjoittaja täällä, meillä oli myös tuo että lukemisena oli lähinnä seiska ja aku ankka. Mutta sitä selviää sillä mitä on. Itse kahlasin aina seiskan elokuva-arvostelut läpi ja katsoin telkkarista kaikki klassikot ja hyvät arvostelut saaneet. Niinkin pienestä saa jo jotain irti jos kiinnostaa! Mutta isääni lukuunottamatta mitään tukea en kyllä saa, muu perhe on samalla tavalla näköalaton, elää ankeaa elämää monella tapaa.

Älä edes mieti tällaisia asioita. Itse olen juoppojen, varkaiden, murhaajien ja kroonisesti työttömien jälkeläinen, sukulainen ja ystävä, mutta opiskelen silti ihan menestyksekkäästi yliopistossa sitä alaa jota aina tahdoinkin opiskella. Enkä edes ole tuleva opettaja :D Olen ylpeä taustastani, olen nähnyt ja kokenut paljon molemmista maailmoista hyvässä ja pahassa.

Täytyy tosin myöntää, että isäni on poikkeus sukulaisteni joukossa, hänen ja hänen ystäviensä esimerkki on kantanut minua aika pitkälle. 

Mikähän tämä teknillis-kylttyrelli ala voi olla??

Ehkä liioittelet mielessäsi asiaa.

Ei varmasti jokaisen opiskelijatoverisi lapsuudenkodissa ole flyygeliä tai muutenkaan olla erityisen kultturelleja. Miten molekyylibiologi nyt olisi sen kummempaa kuin sairaanhoitaja kultturellisuusmielessä? Tai tutkija? Jos nyt on joku kirjallisuuden tutkija, mutta tutkijoita on ihan joka alalla ja se ei kerro yleisemmällä tasolla sivistyksestä yhtään mitään. 

Se vielä sinulle takaan, että niit alkoholi- ja mt-ongelmia on aivan sosiaaliluokkaan katsomatta tasaissesti. Keskity opiskeluihin, pärjää ja saa sellainen itsetunto, ettei sinun tarvitse vertailla itseäsi muihin. 

Opiskeluajoistani on jo aikaa mutta ainakin tällä nykyisellä elämänkokemuksellani olen ylpeä tasutatani. Yksinhuoltajaäiti kasvatti minut ja elätti pienellä duunarin palkallaan, vaikka siihen aikaan au-lapsi oli häpeä ja hänen olisi pitänyt ymmärtää olla näyrää naista. Olen ylpeä äidistäni ja oli ihan parasta nähdä hänen ilonsa, kun valmistuin maisteriksi ja sain hyvän ja arvostetun työpaikan. Nuorena toki häpesin välillä äitiäni, kun hän oli niin brutaali ja istui jalat harallaan kuin miehet, mutta nyt osaan arvostaa hänen sisuaan ja rohkeuttaan - jota itsellänikin äidinperintönä on. 

Sairaanhoitaja-upseeriperhettä ei tarvitse hävetä. Tottakai voit kertoa vanhempiesi ammatit esimerkiksi kysyttäessä tai valottaa lapsuuttasi siitä, missä päin Suomea olet asunut jne. Mitä muihin ongelmiin tulee, eivät ne flyygelit tai hienot ammatit todellakaan mielenterveysongelmia tai alkoholismia poista. Ihmiset eivät vain puhu omista lapsuuden ongelmista kovin helposti. Tottakai on myös perheitä, joissa on perusasiat olleet kunnossa ja lapset saaneet hyvät eväät elämään. Et kuitenkaan varmasti ole ryhmässäsi ainoa, jolla on perheessä ollut ongelmia alkoholin kanssa.

Mieti hetki omaa ystäväpiiriäsi läpi: kuinka moni siellä lopulta hehkuttaa täydellistä lapsuuttaan? Ovatko saamasi tiedot kuitenkin aika perustasoa, mitä taustalle jää sanomatta? Ehkä vain muutama kaveri on oikeasti kertonut asioista tarkemmin ja syvällisemmin ja itse oletat muillakin olleen vastaavasti? Varmasti on useampikin kaveri, joiden kotitaustasta et lopulta tiedä paljon mitään, mutta et itse sitä vain huomaa.

Kunhan muutama vuosi menee eteenpäin, ei kukaan ole kiinnostunut toisten vanhemmista tai lapsuudesta. Aihetta koskeviin kysymyksiin voi vastata  hyvin epämääräisesti ja lopettaa keskustelun siihen.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 08:49"]

Asia tuli mieleen lukiessa ketjua ylemmästä keskiluokasta. Opiskelen siis teknillis-kulturellia alaa yliopistolla, ja joskus tulee puhuttua kurssikavereiden taustoista muita aiheita sivuten. Joku saattaa mainita äitinsä olevan molekyylibiologi, lääkäri, tutkija, kemisti tai ystävien lapsuudenkodissa olohuoneesta kurkistaa iso flyygeli ja seinillä on originaaleja grafiikkatöitä perheen ystävätaiteilijoilta. Oma vene, matkoja Afrikkaan, kolme taloa. Itse olen muuttanut hyvin kaukaa joten ystäväni eivät ole nähneet taustojani, enkä ole asiasta hirveästi hiiskunut. Ja mikä olikaan taustani? Sairaanhoitaja-upseeriperhe maustettuna alkoholi- ja mt-ongelmalla, viihteenä Salkkarit ja Bumtsibum. Kotona ei mitään kunnon kirjallisuutta, ei kulttuuria tai mielestäni sivistystäkään. Pakostakin tulee ajoittain olo etten kuulu hienotaustaisten kurssikavereiden joukkoon. Olen saanut vaivihkaa opetella etikettiä ja muita perusasioita jotka "kaikki muut" ovat imeneet äidinmaidosta. Kateuskin iskee ajoittain - miksi minä en voinut syntyä kulturelliin hienoon perheeseen, kaikki olisi käynyt niin paljon helpommin enkä tuntisi itseäni mustaksi lampaaksi. Palstalla muita samoja kokemuksia jakaneita?

[/quote]Pakko vain yrittää esittää ja siinä sivussa opetella se sosiaalinen koodi. Pahinta on jos paljastat taustasi. Puhu perheestäsi vain yleisin sanakääntein, sano vaikka että olet etääntynyt vanhemmistasi etkä halua sen enempää asiaa selvittää.

Mistä etiketistä nyt puhutte?

Mitä ylemääksi mennään, vanhoihin suomenruotsalaisiin rahasukuihin, joissa on niin taloudellista, sosiaalista kuin sivistyksellistä pääomaa, sitä vähemmän kaiken maailman etiketteihin kiinnitetään mitään huomiota. 

Tämän tiedän, kun niissä piireissä (ulkopuolisena miehen kautta olen paljon liikkunut). Orjalliset etiketit ja toisten arvottaminen niiden osaamisen kautta, on keltanokkaisten nousukkaiden naurettaa itsensä ylentämistä. 

Näin on!

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 08:49"]

Asia tuli mieleen lukiessa ketjua ylemmästä keskiluokasta. Opiskelen siis teknillis-kulturellia alaa yliopistolla, ja joskus tulee puhuttua kurssikavereiden taustoista muita aiheita sivuten. Joku saattaa mainita äitinsä olevan molekyylibiologi, lääkäri, tutkija, kemisti tai ystävien lapsuudenkodissa olohuoneesta kurkistaa iso flyygeli ja seinillä on originaaleja grafiikkatöitä perheen ystävätaiteilijoilta. Oma vene, matkoja Afrikkaan, kolme taloa. Itse olen muuttanut hyvin kaukaa joten ystäväni eivät ole nähneet taustojani, enkä ole asiasta hirveästi hiiskunut. Ja mikä olikaan taustani? Sairaanhoitaja-upseeriperhe maustettuna alkoholi- ja mt-ongelmalla, viihteenä Salkkarit ja Bumtsibum. Kotona ei mitään kunnon kirjallisuutta, ei kulttuuria tai mielestäni sivistystäkään. Pakostakin tulee ajoittain olo etten kuulu hienotaustaisten kurssikavereiden joukkoon. Olen saanut vaivihkaa opetella etikettiä ja muita perusasioita jotka "kaikki muut" ovat imeneet äidinmaidosta. Kateuskin iskee ajoittain - miksi minä en voinut syntyä kulturelliin hienoon perheeseen, kaikki olisi käynyt niin paljon helpommin enkä tuntisi itseäni mustaksi lampaaksi. Palstalla muita samoja kokemuksia jakaneita?

[/quote]

Vaikutat trollilta tai vaihtoehtoisesti epäkypsältä. Älä huoli, toisesta paranee.