Häpeän huonoa taustaani yliopistolla

Mä kehtaan näin nimettömänä tunnustaa, että mulla on ollut vastaavanlaisia tuntemuksia. Äitini on myöskin sh, onkohan heillä palkkakuopassaan jotenkin kollektiivisesti huono itsetunto, joka sitten heijastuu lapsiin?

Ihan tavallinen taustahan sulla on, ap. Itsetunto on se, joka sulta puuttuu.

En ole aloittaja mutta äh, miksette te nää ettei ap:n pointti ole ne vanhempien ammatit, vaan se meininki mitä kotona oli! Tai ehkei ap itsekään ymmärrä mistä nuo tuntemukset johtuu mutta minusta se ongelma ja häpeän juuri on jossain muussa kuin ammateissa. Jotkut täällä tuntuu kyllä tajuavan onneksi.

Minun duunariperhetaustani näkyy ehkä siinä, että olen huono ja arka keskustelija. Havahduin vasta joskus graduseminaarissa siihen, että minäkin _voin_ ajatella keskusteltavia asioita ja jopa osallistua keskusteluun. Meillä kotona ei keskusteltu, tai keskusteltiin, mutta puheenaiheissa oli aina vain Yksi Oikea näkökulma, jota ei saanut kyseenalaistaa. Ei ollut väliä, oliko kyse säästä vai presidentinvaaleista.

Myös oma-aloitteisuus puuttui täysin. Jos joku muu päätti puolestani jotain, en saanut kyseenalaistaa sitä. Piti toimia toisten ehdoilla, koska toiset tietävät paremmin.

Joo, minulla on ollut työelämässä vaikeaa taustani takia. 

Niin. Ei ammatti tai asema tee ihmisestä enempää tai vähempää sivistynyttä tai kultturellia. Oma upseeri-isäni vei minua koko lapsuuteni säännöllisesti kirjastoon kun kulmilla ei sellaista ollut. Hän oli myös kiinnostunut (yllätys!) historiasta, filosofiasta ja kirjallisuudesta ylipäätään. Äitini oli ennen eläkeelle jäämistä töissä toimistossa.

Minä valmistun artesaaniksi(aikuiskoulutusta) ja sisareni on lääkäri. Sisareni ei ole lukenut yhtään kirjaa kymmeneen vuoteen. Ei hän myöskään käy näyttelyissä, teatterissa tms. Työn lisäski kuskaa lapsiaan ja käy punttisalilla. Aviomies on samalla alalla, tosin lähinnä hallintopuolella (ymmärtääkseni johtotehvissä). Enempään ei kuulemma aika riitä. Sanovat he. 

Yritä olla välittämättä. Mun isällä ei ole mitään tutkintoa peruskoulun jälkeen ja äidillä joku vuoden mittainen ammattikoulutus. Isä on ollut tehdasduunari ja äiti puuhaillut kaikenlaista välillä, oli pitkäaikaistyötönkin yhdessä vaiheessa, mutta nyt työllistynyt vakituisesti muutamia vuosia ennen eläkeikää. Lapsuutta varjostivat alkoholiongelmat ja perheväkivalta. Huomasin kanssa luokkaerot, kun opiskelukaverit selittivät käyneensä yli 20 maassa (meidän perhe kävi kerran Ruotsissa), isä sitä ja äiti tätä, oli hulppeaa kesähuvilaa, veneitä, merkkivaatteita, uusimmat puhelimet ja vaikka mitä. Lisäksi nämä ns. ylempiluokkaiset tosiaan tuntuivat osaavan jotain käytöskoodeja, joita en ymmärtänyt. Mutta kaikki meni kuitenkin hyvin ja sain paljon uusia kavereita opiskeluaikana, valmistuin maisteriksi keväällä.

Muistan itse, miltä tuntui huomata olevansa maalaisjuntti SYK:n ja muiden parempien koulujen kasvattien joukossa ikuisuus sitten (80-luvulla). Vanhemmillani oli yliopistotutkinnot, mutta ei se muuttanut sitä, että olin pikkupaikkakunnalta tullut eri maailmaan, kun muutin pk-seudulle. En esimerkiksi ollut ikinä käynyt isommassa teatterissa katsomassa näytelmää. Ulkomailla olin sentään käynyt, jopa ihan yksin.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 08:49"]

Ja mikä olikaan taustani? Sairaanhoitaja-upseeriperhe maustettuna alkoholi- ja mt-ongelmalla, viihteenä Salkkarit ja Bumtsibum. Kotona ei mitään kunnon kirjallisuutta, ei kulttuuria tai mielestäni sivistystäkään. Pakostakin tulee ajoittain olo etten kuulu hienotaustaisten kurssikavereiden joukkoon. Olen saanut vaivihkaa opetella etikettiä ja muita perusasioita jotka "kaikki muut" ovat imeneet äidinmaidosta. Kateuskin iskee ajoittain - miksi minä en voinut syntyä kulturelliin hienoon perheeseen, kaikki olisi käynyt niin paljon helpommin enkä tuntisi itseäni mustaksi lampaaksi. Palstalla muita samoja kokemuksia jakaneita?

[/quote] Olen hiljaa noissa tilanteissa. Taustani: vanhemmat kouluttamattomia duunareita ja isällä alkoholi, väkivalta ja mt-ongelmat. Veli kuollut viinaan ja pillereihin.

Totta kai sitä tuntee ettei kuulu joukkoon tai sellaisen hetken verran käy pieni tunnahdaus ja välillä ajattelee että kunpa olisin syntynyt toisenlaiseen perheeseen. Miksi ei ajattelisi, kun olisi halunut kuitenkin syntyä.

Mutta eipä tuo taustani minun elämää määrittele. Ainoa vaan että en varmasti osaisi olla mikään hienostunut, eliitisti aidosti. En missään nimessä haluaisi muuttaa sellaiselle asuinalueelle, jossa ei saisi olla rehellisesti 'juntti' vaikka voittaisin lotossa.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 12:40"]

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 12:28"]Surullista, että joku pohtii tällaisia v. 2015. Luokkayhteiskunnan paluu näyttää olevan tapahtumassa. [/quote] Luokkayhteiskynta ei varsinaisesti koskaan hävinnyt minnekään, meillä vain julkinen terveydenhuolto ja maksuton koulutus ovat pehmentäneet kuiluja.

[/quote]

Luokkayhteiskunta elää hyvin vahvasti edelleen. Ihan jo lukiosta työelämään asti. Peruskoulussa eroja ei niinkään huomaa, mutta jo lukiossa erot alkavat korostua. :(

Omalla älyllään voi toki päästä oppilaitokseen sisälle vanhemmistaan huolimatta, mutta luokkaerot korostuukin sitten lähes kaikessa sen jälkeen. Jo pelkät opiskelijoiden elintasoerot ovat suuret, oman alan kesätyöpaikat menee suhteilla (ei varmaan yllätys, ettei työttömällä siivoojalla ja sairaseläkkeelle olevalla roskukuskilla ole tarjota niitä golfkavereita tai kummisetiä, jotka järjestävät tutun lapsen alan hommiin), valmistumisen jälkeen oman alan töihin pääseminen on entistäkin hankalampaa kun työkokemusta on kertynyt hengissäpysymiseksi tehdyistä hanttihommista eikä niitä suhteita ole edelleenkään jos ei ole sattunut ystävystymään jonkun hyväosaisemman kanssa. Ja sitten se jatkuva henkinen epävarmuus ja tunne ettei kuulu joukkoon, jota nämä ulkoiset tekijät vain vahvistavat.

Nimimerkillä "yksin ja ilman minkäänlaista tukea Helsingin kauppakorkeakoulussa". Opiskeluaika oli jatkuvaa tuskailua rahan riittämättömyyden ja kokonaisvaltaisen osattomuuden kanssa. Ei auta vaikka kuinka olisi positiivinen ja haluaisi irtautua lapsuudenkodin henkisestä "perinnöstä", se puskee esiin aiheuttaen ihan arkielämän hankaluuksia. Kun ei kuulu oikein minnekään ympäristöön, ei menneeseen eikä nykyisyyteen, on ikuisella luokkaretkellä. Aidosti kadehdin niitä korkeakoulutettujen ja työelämässään menestyneiden vanhempien lapsia, jotka pystyivät keskittymään vain opiskeluun ilman turhia huolia jokapäiväisestä toimeentulosta. Jo pelkästään se ymmärrys korkeakouluopiskelusta ja sen vaatimuksista. Vanhemmat kustansivat matkoja, asunnot hommattiin, ei huolta tietokoneen rikkimenemisestä, oltiin aidosti kiinnostuneita lapsen opinnoista.... Eipä ihme että jotkut muistelevat opiskeluaikojaan suurella kaipauksella. Mahtavaa aikaa se heille on varmasti ollutkin. Toki kauppis on aika homogeeninen paikka ja siksi ne harvat rumat ankanpoikaset erottuvat entisestään ja tuntevat varmaan suurempaa yhteenkuulumattomuutta kuin vaikkapa heterogeenisemmissä valtiotieteellisissä tai humanististisissa.

Heh, tulipa mieleen eräs yliopistokaverini, joka opiskelujen alkuvuosina aina vaahtosi, että kyllähän hän pärjää (tenteissä yms) kun on arkkitehdin ja juristin lapsi. Ihan niin kuin niillä vanhemmilla olisi siinä ollut merkitystä, ala oli kuitenkin ihan eri. 

Itse olen täysin keskivertoperheestä, vanhempani ovat sittemmin siirtyneet ylempään keskiluokkaan, mutta lapsuudessani oltiin kyllä ihan sitä keskikastia, vanhempani olivat hoito- ja it-alalla. Älä häpeä perhettäsi, jos tuttusi yliopistolla ovat oikeasti fiksuja, he eivät sinun taustaasi kummastele (tai ainakaan arvostele sinua sen perusteella). Kiinnostavaahan se on kuulla välillä jotain erilaista sielläkin.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 12:15"]

Vaikea uskoa silmiäni. Onko tämä oikeasti joku ongelma? Mulle ei tulisi mieleenkään hävetä taustaani. Vanhemmat ovat tehneet parhaansa, isä metsurina, äiti karjakkona/siivoojana/mitä töitä nyt sattui löytymään. Eivät saaneet käydä kouluja kovin pitkälle, mutta taustaansa nähden olivat sivistyneitä, lukivat paljon ja osallistuivat yhteiskunnalliseen toimintaan. Miksi minä heitä häpeäisin? En ole edes kysellyt tuttavieni taustoja, ei niillä ole merkitystä, vaan sillä, millainen ihminen itse on.

[/quote]

Sama juttu minulla. Äiti on tehdastyöläinen ja isä (alkoholisti) rekkakuski. Parhaan ystäväni perhe kuuluu yhteen Suomen rikkaimmista suvuista enkä edes heidän keskuudessaan ole osannut hävetä omaa taustaani. Isoisäni syntyi taloon (röttelöön) jossa oli yksi huone ja 11 lasta. 

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 16:34"]

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 12:15"]

Vaikea uskoa silmiäni. Onko tämä oikeasti joku ongelma? Mulle ei tulisi mieleenkään hävetä taustaani. Vanhemmat ovat tehneet parhaansa, isä metsurina, äiti karjakkona/siivoojana/mitä töitä nyt sattui löytymään. Eivät saaneet käydä kouluja kovin pitkälle, mutta taustaansa nähden olivat sivistyneitä, lukivat paljon ja osallistuivat yhteiskunnalliseen toimintaan. Miksi minä heitä häpeäisin? En ole edes kysellyt tuttavieni taustoja, ei niillä ole merkitystä, vaan sillä, millainen ihminen itse on.

[/quote]

Sama juttu minulla. Äiti on tehdastyöläinen ja isä (alkoholisti) rekkakuski. Parhaan ystäväni perhe kuuluu yhteen Suomen rikkaimmista suvuista enkä edes heidän keskuudessaan ole osannut hävetä omaa taustaani. Isoisäni syntyi taloon (röttelöön) jossa oli yksi huone ja 11 lasta. 

[/quote]

Ja ihan tiedoksi: isäni ei ole ajanut rekkaa humalassa. 

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 14:35"]

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 12:40"]

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 12:28"]Surullista, että joku pohtii tällaisia v. 2015. Luokkayhteiskunnan paluu näyttää olevan tapahtumassa. [/quote] Luokkayhteiskynta ei varsinaisesti koskaan hävinnyt minnekään, meillä vain julkinen terveydenhuolto ja maksuton koulutus ovat pehmentäneet kuiluja.

[/quote]

Luokkayhteiskunta elää hyvin vahvasti edelleen. Ihan jo lukiosta työelämään asti. Peruskoulussa eroja ei niinkään huomaa, mutta jo lukiossa erot alkavat korostua. :(

Omalla älyllään voi toki päästä oppilaitokseen sisälle vanhemmistaan huolimatta, mutta luokkaerot korostuukin sitten lähes kaikessa sen jälkeen. Jo pelkät opiskelijoiden elintasoerot ovat suuret, oman alan kesätyöpaikat menee suhteilla (ei varmaan yllätys, ettei työttömällä siivoojalla ja sairaseläkkeelle olevalla roskukuskilla ole tarjota niitä golfkavereita tai kummisetiä, jotka järjestävät tutun lapsen alan hommiin), valmistumisen jälkeen oman alan töihin pääseminen on entistäkin hankalampaa kun työkokemusta on kertynyt hengissäpysymiseksi tehdyistä hanttihommista eikä niitä suhteita ole edelleenkään jos ei ole sattunut ystävystymään jonkun hyväosaisemman kanssa. Ja sitten se jatkuva henkinen epävarmuus ja tunne ettei kuulu joukkoon, jota nämä ulkoiset tekijät vain vahvistavat.

Nimimerkillä "yksin ja ilman minkäänlaista tukea Helsingin kauppakorkeakoulussa". Opiskeluaika oli jatkuvaa tuskailua rahan riittämättömyyden ja kokonaisvaltaisen osattomuuden kanssa. Ei auta vaikka kuinka olisi positiivinen ja haluaisi irtautua lapsuudenkodin henkisestä "perinnöstä", se puskee esiin aiheuttaen ihan arkielämän hankaluuksia. Kun ei kuulu oikein minnekään ympäristöön, ei menneeseen eikä nykyisyyteen, on ikuisella luokkaretkellä. Aidosti kadehdin niitä korkeakoulutettujen ja työelämässään menestyneiden vanhempien lapsia, jotka pystyivät keskittymään vain opiskeluun ilman turhia huolia jokapäiväisestä toimeentulosta. Jo pelkästään se ymmärrys korkeakouluopiskelusta ja sen vaatimuksista. Vanhemmat kustansivat matkoja, asunnot hommattiin, ei huolta tietokoneen rikkimenemisestä, oltiin aidosti kiinnostuneita lapsen opinnoista.... Eipä ihme että jotkut muistelevat opiskeluaikojaan suurella kaipauksella. Mahtavaa aikaa se heille on varmasti ollutkin. Toki kauppis on aika homogeeninen paikka ja siksi ne harvat rumat ankanpoikaset erottuvat entisestään ja tuntevat varmaan suurempaa yhteenkuulumattomuutta kuin vaikkapa heterogeenisemmissä valtiotieteellisissä tai humanististisissa.

[/quote]

Juurikin näin. t. nro 44 (oikiksesta valmistunut). Jopa työhaastatteluissa kyseltiin, että onkos vanhemmatkin juristeja, mitä tekevät, ai yrittäjiä, millä alalla, mitä kirjallisuutta luet. Opiskelukaverit matkustelivat, saivat vanhemmilta asunnot, kesäduunit, kannustusta, ennenkaikkea neuvoja akateemisessa maailmassa pärjäämiseen! En minä tiennyt mitkä ovat menestyksen avaimet. Nyt olen kantapään kautta oppinut.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 16:34"]

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 12:15"]

Vaikea uskoa silmiäni. Onko tämä oikeasti joku ongelma? Mulle ei tulisi mieleenkään hävetä taustaani. Vanhemmat ovat tehneet parhaansa, isä metsurina, äiti karjakkona/siivoojana/mitä töitä nyt sattui löytymään. Eivät saaneet käydä kouluja kovin pitkälle, mutta taustaansa nähden olivat sivistyneitä, lukivat paljon ja osallistuivat yhteiskunnalliseen toimintaan. Miksi minä heitä häpeäisin? En ole edes kysellyt tuttavieni taustoja, ei niillä ole merkitystä, vaan sillä, millainen ihminen itse on.

[/quote]

Sama juttu minulla. Äiti on tehdastyöläinen ja isä (alkoholisti) rekkakuski. Parhaan ystäväni perhe kuuluu yhteen Suomen rikkaimmista suvuista enkä edes heidän keskuudessaan ole osannut hävetä omaa taustaani. Isoisäni syntyi taloon (röttelöön) jossa oli yksi huone ja 11 lasta. 

[/quote]

Eivät asiat ole noin yksioikoisia. Joissain perheissä ja suvuissa vallitsee häpeän tai hiljenemisen kulttuuri.

En minä ole koskaan omia vanhempiani itsessään hävennyt tai heidän taustojaan, vaan pelännyt muiden reaktioita niihin. Olen muutenkin estynyt ja altis kokemaan häpeää, en tiedä olisinko samanlainen jos kuuluisin keskiluokkaan tai sitä ylempiin luokkiin. Kenties tällöin samat piirteet näyttäytyisivät eri tavoilla.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 09:27"]

[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 08:59"]Mulla aika sama tilanne! Mutta sillä erolla, että suurimman osan ajasta olen ylpeä taustoistani. Taustani on opettanut minua. Toisaalta tunnistan kyllä tuon "etikettien" opettelemisen mikä tuntuu muille olevan itsestäänselvää. [/quote] Ihana kuulla että muita samoja tuntumuksia jakavia löytyy näinkin helposti. En todellakaan usko olevani ainoa vuosikurssillanikaan, mutta asia kulminoituu pienessä ystäväpiirissäni. Pidän hillityistä, rauhallisista ja ystävällisistä ihmisistä, en niinkään bilehirmuista, joten ystäväpiiriin on sattunut paljon kuvailemani kaltaisia ihmisiä. Pidän heidän seurastaan ja puheenaiheista (kukaan ei ikinä puhu festareista, ryyppyreissuista yms. mitä joskus kuulee luentosalissa takanaistuvien puheista) ja kiinnostuksenkohteetkin sattuvat yksiin. En vain ikimaailmassa haluaisi läväyttää esille että minumpa lapsuudenperheessä jaettiin ruoat kahtia kun äiti ja isä tappelivat ja että isä hukuttautui tuhannen kännissä kun ei halunnut avioeroa. Mieheni toki tietää kaiken, mutta muille ystäville saan pitää yllä tietynlaista maskia. En tiedä, rupeaisivatko he karsastamaan seuraani jos kertoisin. Tuskin. He vain tuntevat minut hyvällä menestyksellä puurtavana ahkerana opiskelijana ja kai olettavat taustani olevan samankaltaisen kuin heidän. Mieheni on myös duunarikodista, mutta heillä oli sentään hengen sivistystä: koko perhe istuu takkatulen ääressä ja keskustelee kaikesta maan ja taivaan välillä, lämpimät perhesuhteet, kiinnostus kulttuuriin, monta kymmentä metriä kirjoja. Heillä on paljon enemmän sivistystä ja henkistä rikkautta kuin rahaa. Minusta tuntuu että lapsuudenkotini ei tarjonnut minulle muuta kuin (riitaisan) majapaikan 18 vuodeksi. -ap

[/quote]

Silti sinusta kasvoi fiksu ja kehityskelpoinen nainen, joten ei sinua pilattukaan. 

Meillä on suvussa diplomi-insinöörejä, juristeja ja lääkäreitä, mutta silti lapset on kasvatettu päin helvettiä, äpärälapsia ja päihde- ja peliongelmia. Asuin lapsuuteni paremman väen asuinalueella ja kyllä sielläkin juotiin ,petettiin vaimoa ja hakattiin lapsia.

Taas on amissit käynyt rynnäkköhyökkäykseen koppavia akateemisia vastaan. Armoa ei anneta ja silleen.

Mut joo. Tosi väsynyttä lukea samaa roskaa vuodesta toiseen.

Otsikon mukaisesta asiasta oli just vähän aikaa sitten (muutama päivä) juttua Ylen tiedeohjelma Aspektissa. Siinä haastateltiin naista joka on tehnyt aiheesta gradun tai väitöksen. Varmaan löytyy Yle Areenasta.

Hyviä kirjoituksia ketjussa.Valitettavasti ilkeät ihmiset voivat ottaa toisen taustan aseeksi. Anoppini piikittelee minua taustastani. Olen yh äidin ja alkoholisti-isän lapsi vuokralähiöstä. On tullut selväksi että en anopin mukaan osaa pukeutua, juhlia tai muuta etikettiä. Maisteri olen kuten mieskin. Kuitenkin mietin että mikä se kulttuurilapsuus on. Harva 12-vuotias kulkee taidenäyttelyissä tai konserteissa. Kirjoja olen aina itse kantanut kotiin ja opiskeluaikana aloin harrastaa muuta kulttuuria ja töihin päästyäni matkustella. Kyllä sitä ehtii sivistyä!

Minä huomasin montakin käytännön eroa, joista mieheni ei tiedä mitään. Olen kansakoulun käyneiden tavis-duunareiden lapsi ja mieheni vanhemmat ovat oikeustieteen tohtoreita, tekevät kansainvälistä uraa ja ovat esillä julkisuudessakin.

Minua kyllä kannustettiin kotoa koko kouluaika, mutta esim. lukiossa vanhempani eivät mitenkään voineet (osanneet!) neuvoa matematiikan vaikeissa laskuissa. Sama juttu, kun valitsin jatko-opintoja. Mieheni taas on saanut jo kotoa hyviä neuvoja ja apua tulevaisuutta ajatellen. Kävi kieli- ja valmennuskurssit.

Kun aloitimme yliopistossa, opiskelutavat ja -maailma olivat minulle uutta. Mieheni sitä vastoin kävi sujuvasti professorien puheilla, teki tenttejä tottuneesti jo alussa, osasi kaikki kikat, joilla saa tehokkaimmat tulokset ja tarvittavat kirjat helposti haltuun. Toki nämäkin asiat oli opittavissa, mutta olihan hänellä helpompaa solahtaa niihin ympyröihin. Speksit ja osakuntien illanvietot olivat hänelle tuttuja jo niminä.

Suhtella saa kesätöitä omalta alalta, minulla niitä ei ollut. On ollut todella haastavaa todeta, että valmistuin työttömäksi ja tilanne näyttää pitkittyvän. Minun alallani piti olla työvoimapulaa, kun valmistun. Mieheni sitä vastoin on ollut oman alansa kesätöissä ja nyt valmistuttuaan päässyt jo päällikkötehtäviin. Helppoa, kun on harjoittelijatason tehtävät jo tehtynä. Ja niitä perhetuttuja.

Ainut asia, missä en näe kotioloihin suurta eroa itseni haitaksi, on käytöstavat. Minulle on opetettu ne jo lapsena  toisin kuin miehelleni, jolla tuntuu olevan etiketit hakusessa. Ei aina tajua esim. kutsuilla katsoa, ovako kaikki jo saaneet, kun hakee jo itselleen lisää ruokaa. Tai osaa auttaa naisille takkia päälle, avata ovea... Isänsä on samanlainen moukka. Heillä on myös aina likaista kotona. Hienot antiikkikalusteet, patsaat ja matot, mutta aivan tahmeat liasta ja pölystä. Kirjoja ja papereita kaikkialla.

Ja vaikka ovat varakkaita, eivät osta siivouspalveluita koska se maksaa. Välillä on vaikeaa, kun ajatusmaailma heillä kotona on se, että siivoojat ja työmiehet ovat kaikenkaikkiaan tyhmempiä ihmisiä - laiskoja eivätkä osaa mitään. Olen toista mieltä: moni on ahkera ja osaava. Itse olen tottunut suvussa siihen, että isäni ja kaikki miehet ovat käteviä käsistään, jokainen osaa korjata koneita ja rakentaa. Mieheni ja hänen isänsä ovat aivan kädettömiä, jos jotain pitäisi tehdä. Heidän kesähuvilansakin on pystyyn hajoamassa, koska sitä ei osata ylläpitää.

Mutta joo, tuli pitkä sepustus aiheesta, joka lienee aika yleinen. Minulle on aina kotoa sanottu, että kun olet oma itsesi, niin sillä pärjäät. Luotan siihen.