Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Ihanaa lukea, että muilla on vastaavia kokemuksia. Olen luullut olevani ainoa.
Olen syntynyt -84 ja äitini -50.
Lapsuudessani ei koskaan halattu, ei kehuttu, ei sanottu että rakastaa. Vaatimukset olivat kuitenki suuret, koulussa ja harrastuksissa piti pärjätä hyvin. Äiti pakotti pianotunneille ja balettiin vaikka en olisi halunnut. Kokeista piti saada ysejä ja kymppejä. Vaikka sai hyvän numeron, vertailtiin kuitenkin kavereiden numeroihin ja aina jollain oli parempi, joten kehuja ei tullut.
Äiti oli todella kriittinen minua kohtaan ja arvosteli aina vaatteitani, tyyliäni, ulkonäköäni. Aina tuotiin esiin, että mitä opettajatkin ja muut ihmiset ajattelevat kun näytän tältä.
Kun söi herkkuja piti tuoda esiin kuinka paljon siinä on kaloreita ja voi voi kun taas lihoaa. Äiti katseli aina itseään peilistä ja haukkui itseään läskiksi. Sairastuin syömishäiriöön kahdenkympin kieppeillä ja äiti kehui (harvinaista kyllä) kuinka hienoa on kun olen laiha. Jos olisin vielä laihtunut, olisin ollut sairaalahoidossa.
Vanhempani erosivat isäni salasuhteen paljastuttua kun olin 6v. Tästä lähtien olin äitini psykologi, jolle äiti tilitti kaiken. Huolehdin kaikesta vanhempieni välisestä viestinnästä. Isää piti vihata eikä isästä tai isän luona olemisesta saanut puhua mitään hyvää. Äiti kertoi pienelle tytölle kaiken mitä isäni oli puuhannut salaa ”huoransa” kanssa. Kuulemma jo ennen kun minä olin syntynyt.
Eron jälkeen kuvioissa oli äitimme epämääräisiä miesystäviä, jotka olivat kodissamme kännissä, sekavina. Myös näiden suhteiden erodraamoihin minut vedettiin mukaan ja yksi mm. stalkkasi meitä kotipihallamme ja uhkaili minua. Äiti itse oli masentunut ja sekaisin ja isämme teki meistä lastensuojeluilmoituksia, äidin mielestä koska halusi kiusata. Menimme veljeni kanssa isäni toiveesta käymään perheneuvolassa, mutta äitimme kielsi meitä puhumasta siellä mitään. Äiti luki meille naureskellen ääneen lastensuojelutyöntekijöiden huolestuneita viestejä.
Kotona ei myöskään puhuttu mistään, minun kuulumisia ei kyselty. Pääasia oli, että ulospäin oli kulissit kunnossa. Kuukautisten alkamisen salasin ainakin vuoden, koska en uskaltanut kertoa niistä. Opin olemaan näkymätön, tarvittaessa psykologi, sivuttamaan omat tarpeeni. Vieläkin tämä näkyy miellyttämisenä ja epävarmuutena omasta itsestä. On vaikea uskoa, että joku oikeasti välittää minusta ja on kiinnostunut tunteistani, mielipiteistäni tai asioistani. Äidin kanssa en osaa puhua mistään oikeista asioista. En avaudu mistään enkä pahemmin jaksa olla tekemisissäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulosta tutulta, äitini oli syntynyt 1930-luvulla. Avoimesti puhui esim.kuukautisista.
Vierailija kirjoitti:
- Ei pyydetty anteeksi, ei kiitetty, ei pyydetty mitään kohteliaasti. Minulle on edelleen vaikea kiittää tai pyytää anteeksi, se tuntuu kiusalliselta. Myös esim. onnitteleminen on vaikeaa puhumattakaan surunvalitteluista tms. Kaikenlainen tapakasvatus oli olematonta, silti vanhemmat olettivat että osaamme toimia kuten kuuluu, ja jälkeenpäin sättivät että miksi sanoit noin jne. Koskaan ei neuvottu miten olisi hyvä toimia. Sosiaaliset tilanteet ovat edelleen todella vaikeita, en osaa toimia niissä oikein.
- Tunteista ei puhuttu eikä niitä näytetty. Opin jo pienenä piilottamaan harmit ja itkut, ne lakaistiin maton alle. En ole koskaan nähnyt vanhempieni pussaavan toisiaan tai meitä lapsia. Kerran he antoivat toisilleen poskisuudelmat, kun isä lähti matkalle, tämä painui mieleeni vaikka olin ehkä alle 10v. Tilanne tuntui kiusalliselta. Koskaan ei ole sanottu, että rakastetaan tai muutenkaan mitään positiivista ei sanottu. Kehuja ei tietenkään paitsi hyvistä kouluarvosanoista hymähdettiin "nonnii".
- Vaikeista asioista ei puhuttu. Esim. lunttasin koulussa ja jäin kiinni, sain haukut mutta asiasta ei puhuttu enää mitään. Ikinä ei kysytty, miksi hölmöilin, sitä pidettiin vain ilkeytenä ja typeryytenä. Papan kuolemaa ei käsitelty mitenkään, muistan, että äiti itki kerran ja se oli sitten siinä. Itse itkin salaa ja häpeissäni, olin 12-vuotias. Muutenkaan koskaan ei kyselty miltä jokin asia tuntuu. Edelleen tunteiden ilmaisu on vaikeaa, lapsuudenperheen kanssa jopa mahdotonta. Kerran kerroin äidille käyneeni psykologilla (purkamassa avioeroa ja muita asioita), hän melkein suuttui, että ihan järjetöntä tuollainen.
- Omassa käytöksessä ei nähdä mitään vikaa ja eri mieltä olevat ovat väärässä. Muita ihmisiä haukutaan ja ulkonäköä arvostellaan. Olin teini-ikäinen, kun äiti sanoi, että ethän sä nyt mikään kaunotar ole vaan ihan tavallinen. Kiitos hei.
Äiti -58, isä -49, minä olen -90
Hyvin hyvin hyvin samanlaista kuin minulla. Kaikki kohdat voisivat olla kynästäni.
Syntymävuodet miltei samat.
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen tyttären tekemisten kommentointi ja pilkkaaminen. Äitini on aina hokenut minulle, etten ole liikunnallinen, no sinä se et kyllä tykkää jumpata, koitas nyt vähän liikkua edes. Lihomisesta alkoi huomautella, kun olin jo aikuinen. Kuitenkin aina, jos kerroin lähteväni esimerkiksi lenkille, tuli kommentteja kuten "ohhoh, nyt rasti seinään, Minna lähtee lenkille" tai "onkos susta joku urheilija tullut". Palattuani lenkiltä pilkattiin, miksi kävin niin lyhyen lenkin.
Aikuisena sanoin äidilleni ihan suoraan, että eipä kiinnosta urheilla, kun aina tulee vittuilua. No hänestä se oli kannustavaa ja hauskaa, älä nyt oo tommonen tosikko, höh! Enpä koskaan oppinut tuomaan liikuntaa osaksi arkea. Olen kolmikymppinen ja opettelen sitä edelleen, vaikeaa on. Ja yhä edelleen äitini kommentoi liikuntaharrastuksiani tuolla lailla. Aina samaa naureskelua, eikä koskaan rehellistä tsemppaavaa kommenttia. Voisiko sanoa vaikka, että hyvä juttu, hyviä treenejä?
Samoin äitini on hokenut, että Minna se on niin epäsosiaalinen ja epäempaattinen. Eikä se tule ihmisten kanssa toimeen, tommonen erakko. Ei se halatakaan tykkää (tykkään, mutta en osaa, kun ei kotona koskaan halailtu). Kotona opetettiin pitämään suu kiinni kun aikuiset puhuvat, keskusteluun ei saanut osallistua eikä sitä odotettu edes teini-ikäisiltä.
Jos nykyäänkin halaan vaikkapa jotain sukulaista, tulee äkkiä parjausta, että jopas se Minna nyt halailee.
Voi perkele! Eikö voi antaa ihmisten vaan olla?
Ärsyttävä mutsis.
Älä lenkkeile. Liiku just sillä tavalla mikä sinusta on kivaa. Älä missään nimessä kerro liikkumisistasi tuolle ihmiselle.
Hommaa hyvä urheilukello ja sykemittari. Sinne nettiin ei kenenkään nähtäville liikunta suoritukset. Voi itse niitä tarkkailla ja havannoida.
Hyvät ja mielenkiintoiset luennot ja radio-ohjelmat kuulokkeisiin kun lähtee vaeltamaan. Silloin ei malta lähteä takas himaan.
Luulen että mutsis on sen verran yksinkertainen ettei ymmärrä kuinka ärsyttävää hänen "huumorinsa" on.
Voisi ehkä olla hyväksikin joskus antaa omaa lääkettä sen verran, että tajuaa. Ihan rohkeasti vaan.
Äitini syntynyt 57 ja hyvin outo ihminen. Hyvin paljon tästä kerjusta löytyy häneen sopivaa. Omista lapsuudenkodeistaan ovat oppineet nuo käytösmallit. Luojan kiitos yhteiskunnassa on niin paljon muuttunut, että me (itse olen syntynyt 80) emme enää ole niin paljon vain vanhempiemme mallien varassa.
Itse osaan puhua mistä vaan ja osoittaa tunteita. Ainoastaan lapsena litistetty olematon itseluottamukseni aiheuttaa hankaluuksia oman pääni sisällä.
Äitini kanssa en ole ollut tekemisissä vuosikymmeneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äidillä on ollut kurja ja köyhä lapsuus ja ilmeisesti perhettä perustaessaan päätti, ettei hänen lapsillaan ole samanlaista. Meille tehtiin terveellistä ja monipuolista kotiruokaa, oli iso ja viimeisen päällä siisti ja järjestyksessä oleva koti, omat huoneet, leluja, vaatteita ja harrastuksia. Reissattiin kotimaassa ja ulkomailla. Äiti oli pitkään kotona lasten kanssa, jotta ei tarvitse mennä liian nuorena päiväkotiin. Päällimmäinen muistoni lapsuudesta on jatkuva perhe-elämän suorittaminen. Kaiken piti olla niin täydellistä, ettei semmosella rennolle yhdessä ololle ja tekemiselle ollut aikaa eikä tilaa. Muistan kontrolloivan ja kireän äidin, joka ei juurikaan tehnyt mitään yhdessä lasten kanssa, oletti että sisarusten seura riittää.
Äiti myös siirsi omia haaveitaan meihin lapsiin, piti harrastaa kaikkea hienoa ja kehittävää, vaikka ei itseään oikein kiinnostanut. Omia mieltymyksiä tai mielipiteitä hän ei arvostanut, mikäli ne eivät myötäilleet hänen ajtuksiaan. Tunteita vähäteltiin ja mitätöitiin, niin positiivisia kuin negatiivisia. Äiti puuttui hanakasti kaikkeen, kontrolloi ja komenteli ja sai täysin ylimitoitettuja raivokohtauksia pienistä asioista kuten hävinneestä lapasesta tai kaatuneesta maitolasista. Sen sijaan kehuja ei herunut, ettei lapset ylpisty ja kuvitteli itsestään liikoja. Silti olisi pitänyt olla huippu itsetunto, vahva ja itsenäinen. Kaikenlainen vähättely oli yleistä, muistan kun kerran kävimme lääkärissä ja ensimmäistä kertaa uskalsin kertoa lääkärille itse mikä vaivaa, lääkäri kehui tosi reippaaksi. Kotimatkalla autossa äiti totesi, että kyllähän sun ison tytön kuuluukin itse hoitaa asiasi, ei hän voi loppuikääni olla mukana puhumassa lääkärille.
Myöhemmin olen pohtinut näitä asioita paljon. Olen aika herkkä, rauhallinen ja kiltti persoona ja kärsinyt nuoruudesta saakka ahdistuksesta ja masennuksesta. Varmaan minusta olisi tullut erilainen, jos olisin saanut osakseni lapsena kaipaamaani tukea, läsnäoloa ja kannustusta.
Äiti -47, minä -67. Hyvin samanlaista kokemusta, huorittelua, kaikki tunteen ilmaisu heikkoutta ja vähän hullun merkkikin. Apua ei saa pyytää, kirjeitä hän avasi ja luki suureen äänen ystävättärelleen ja naureskelivat. Vaatteeni halusi valita tätimäisiksi. Jos loukkaannuin suorasta vittuilusta, niin "oletpa tosikko". Jos sanoin vastaan, olin "itsekäs". Huolenpitoa osoitettiin lähinnä ruualla.
Omaa kotiani hän pilkkasi, samoin miestä. Ensimmäisen seurustelun pidinkin salassa puoli vuotta.
Kun sain lapsen, ohjeena oli ettei sitä pidä lelliä pilalle. Aina kadun jokaista hetkeä, jolloin olen uskonut vanhempien lastenkasvatusohjeita; yleensä ne ovat olleet, että ei pidä ottaa syliin, ei pidä reagoida huutoon, pitää nukuttaa yksin ja huudattaa, ei pidä nukuttaa vieressä, ei pidä ylipäätään nukuttaa lasta lukemalla ja laulamalla ja olemalla vieressä kunnes nukahtaa.
Mieheni on ollut samaa mieltä, ja on moittinut että lellin lasta ja kiinnitän hänen liikaa huomiota. Ja koska lapsi oli poika, hänet piti opettaa pian pois epämiehekkäästä itkemisestä, koska se on omituista ja heikkoutta.
Tämä kaikki siis vielä 2000-luvulla.
Niinpä olen salaa antanut lapsen kömpiä viereeni nukkumaan, olen uhmallakin nukuttanut häntä kunnes hän nukahtaa, olen lohduttanut ja ottanut syliin kun itkee, olen aina reagoinut hänen itkuun, ja olettanut että siihen on joku ihan rationaalinen syy, nälkä tai väsymys, kipu, pelko tai harmitus.
Olen tehnyt tätä vähän huonolla omalla tunnolla, kun olen pelännyt että olen huono äiti ja pilaan lapsen, ja että laiminlyön miestäni (!) jolle huomio kuuluisi. Mutta tätä ketjua lukiessa olen tajunnut, että äidinvaisto on ollut oikeassa, mutta perinteen ja ympäristön paine muuhun on välillä ihan murskaava. On olevinaan ihan yleisesti tiedetty totuus, että lapsen voi liialla huomiolla, hellyydellä ja rakastamisella pilata ihan peruuttamattomasti. Että hänestä tulee sillä keinolla heikko ja naismainen mammanpoika, josta ei ikinä tule mitään hyvää.
Kun todellisuudessa olen sitten huomannut, että sillä "paapomisella" tulee hyväitsetuntoinen, itsenäinen ja muita kauniisti huomioiva nuori mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja olen ihmetellyt samaa, että onko moni äitini teko kummunnut tosiasiassa kateudesta.
Ja loput valtavasta kaiken pelosta.
-67
Vierailija kirjoitti:
Vähän OT, mutta tuli mieleen ne välillä av:lla pyörivät ketjut, joissa äidiksi tulevat toivovat kiihkeästi poikaa ja poikalasten äidit ylpeilevät pojillaan. Kun pojat eivät ole ollenkaan sellaisia kieroja manipuloivia kaksnaamaisia pikkunarttuja kuin tytöt. Tytöt, jotka ovat rasittavia ja hankalia, typeriä pikkubimboja, tytöt jotka "naisellisilla" keinoillaan kietovat isukinkin pikkusormen ympärille.
Voisiko näissä ajatuksissa olla kyse tulevaan äitiin tarttuneesta menneen maailman löyhkästä. Ehkä toiset nujerretuista tytöistä reagoivat traumalla, surulla ja vihalla, kuten tähän ketjuun kirjoittaneet. Toiset taas sopeutuvat, omaksuvat, toisintavat.
En tiedä, mutta mun on aina näissä ketjuissa ollut hirveän vaikea ymmärtää miten joku nainen voi sanoa tyttöjen olevan veemäisiä ja hankalia jne. Että kuinka joku voi vihata omaa olemistaan niin paljon, että alentaa itsensä tuolla tavalla ja sanoo sen vielä ääneen. Ihan ilman uhkaa tai pakotusta.
Onko tyttöviha isoksi kasvaneen tytön keino tehdä pesäero entiseen? Transformoitua halveksitusta pikkurääpäleestä äidiksi äidin paikalle.
Kun itse tietää olevansa huonompi kuin mies ja omat poikalapset ja välimatka ja yhteiskunnan tavanomaiset käyttäytymis- ja vuorovaikutussäännöt suojelevat perheen ulkopuolisia niin ainoa, jota nujerrettu tyttö voi koskaan elämässään nujertaa on oma tytär.
Tämä oli mykistävä oivallus. Että äiti on itse aina ollut mitätöity, palvelevassa ja alistetussa asemassa vanhempiinsa, mieheensä, poikiinsa. Niin ainoat joihin hänellä on valta, on tyttäret (ja ennen miniät). Tämä on niin kalevalainen kuvio, tuhatvuotinen perinne. Miten aina pitää löytyä se joukon kaikkein vähäisin, jota sortaessa voi muut sorretut tuntea olevansa vallassa ja parempia, ja naiselle se on vain nuoremmat naiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän OT, mutta tuli mieleen ne välillä av:lla pyörivät ketjut, joissa äidiksi tulevat toivovat kiihkeästi poikaa ja poikalasten äidit ylpeilevät pojillaan. Kun pojat eivät ole ollenkaan sellaisia kieroja manipuloivia kaksnaamaisia pikkunarttuja kuin tytöt. Tytöt, jotka ovat rasittavia ja hankalia, typeriä pikkubimboja, tytöt jotka "naisellisilla" keinoillaan kietovat isukinkin pikkusormen ympärille.
Voisiko näissä ajatuksissa olla kyse tulevaan äitiin tarttuneesta menneen maailman löyhkästä. Ehkä toiset nujerretuista tytöistä reagoivat traumalla, surulla ja vihalla, kuten tähän ketjuun kirjoittaneet. Toiset taas sopeutuvat, omaksuvat, toisintavat.
En tiedä, mutta mun on aina näissä ketjuissa ollut hirveän vaikea ymmärtää miten joku nainen voi sanoa tyttöjen olevan veemäisiä ja hankalia jne. Että kuinka joku voi vihata omaa olemistaan niin paljon, että alentaa itsensä tuolla tavalla ja sanoo sen vielä ääneen. Ihan ilman uhkaa tai pakotusta.
Onko tyttöviha isoksi kasvaneen tytön keino tehdä pesäero entiseen? Transformoitua halveksitusta pikkurääpäleestä äidiksi äidin paikalle.
Kun itse tietää olevansa huonompi kuin mies ja omat poikalapset ja välimatka ja yhteiskunnan tavanomaiset käyttäytymis- ja vuorovaikutussäännöt suojelevat perheen ulkopuolisia niin ainoa, jota nujerrettu tyttö voi koskaan elämässään nujertaa on oma tytär.
Tämä oli mykistävä oivallus. Että äiti on itse aina ollut mitätöity, palvelevassa ja alistetussa asemassa vanhempiinsa, mieheensä, poikiinsa. Niin ainoat joihin hänellä on valta, on tyttäret (ja ennen miniät). Tämä on niin kalevalainen kuvio, tuhatvuotinen perinne. Miten aina pitää löytyä se joukon kaikkein vähäisin, jota sortaessa voi muut sorretut tuntea olevansa vallassa ja parempia, ja naiselle se on vain nuoremmat naiset.
Ja ehkä tämä selittää, miksi juuri naista väheksyvässä ja alistavassa kulttuurissa nainen on naiselle susi. Kun se on ainoa tapa hänelle purkaa vihaa ja katkeruutta, ylemmille hänen on se kätkettävä. Ja ainoa tapa saada joku voiman ja hallinnan tunne. Siitäkö tulee tarve hallita tytärtä, kun hän on ainoa johon on valtaa.
Vierailija kirjoitti:
Minusta ongelma ei ole äidissäsi vaan siinä, että sinä haluat jonkun tietynlaisen äidin, jota omasi ei halua olla. Kyse ei ole 70-luvussa tms. vaan siinä, että äitisi on tietynlainen etkä sinä halua sitä hyväksyä.
En ymmärrä, miksi äidin pitäisi jakaa elämänsä kanssasi - hän on äiti, ei ystäväsi. Tai miksi pitää käydä shoppailemassa tai harrastamassa jotain yhdessä. Vaikutat siltä, että et halua katkaista napanuoraa vaan väkisin haluat tehdä äidistä kaverisi ja hän puolestaan haluaa jo elää omaa elämäänsä vailla velvollisuuksia katsoa aikuisen tyttären perään.
Olet jämähtänyt jonnekin teinityttöyden aikaan märehtmällä uudestaan ja uudestaan jotain äitisi sanomisia. Äidille ne eivät välttämättä merkinneet silloinkaan mitään.
Että tämänkin asian osasit näin näppärästi kääntää kirjoittajaa vastaan jotta pääsit sanomaan suorat sanat. Mistä näitä k-päitä sikiää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nosto! Tämä on tärkeä aihe ja voi osaltaan erittäin hyvin selittää Suomen jatkuvasti alentuvaa syntyvyyttä, sillä karun lapsuuden äitiensä käsissä kokeneet eivät kaikki uskalla lapsia hankkia.
Minäkin ajattelin, etten halua lapsia, koska minut oli niin lytätty, että ajattelin, ettei minusta olisi siihen. Että olisin jotenkin erityisen heikko ja kykenemätön kestämään äitiyden rankkuutta. Sellaiseksi se ymmärsin, rankkana raatamisena ja orjuutena, koska kotona äiti huokaili kaiken aikaa, miten inhoaa ruuanlaittoa, siivousta, oli aina väsynyt ym. Korosti että äitiys tarkoittaa pelkkää valvomista.
Mieheni oli sitten samaa mieltä, että olen aika puutteellinen vaimo, eikä ole mitään takeita että minusta olisi äidiksi.
Onneksi tein lapsen, ja olin mykistynyt, mikä ehdoton ja pyyteetön äidinrakkaus minut valtasi. Halusin pitää lasta sylissä, en kokenut että hänen hätäänsä herääminen olisi herättänyt minussa vihaa ja katkeruutta. Ei se ruuanlaittokaan ja muu, vaikka olenkin enemmän lukutoukka. Tajusin, miltä tuntuu, kun voisi epäröimättä antaa henkensä lapsensa edestä. Äitiys on koko ajan tuntunut valtavalta lahjalta, ja minulla on lämpimät välit lapseeni, vaikka hän on jo teini. Olen edelleen valmis tekemään ihan mitä vaan hänen eteensä.
Miehenikin sitten erossa myönsi, että vaikka muuten olen kamala ihminen, niin olen kyllä hyvä äiti.
Vierailija kirjoitti:
Kuullostaapa kamalalta :( itse olen pohtinut kovasti myös samaa asiaa. Olen myös 70-luvun äidin lapsi. Meillä kyllä ostettiin vaatteet jos tarvittiin ja siteet myös. Mutta itseäni on todella paljon häirinnyt se, että jos jotakin negatiivista tai kamalaa tapahtui, siitä vaiettiin täysin. Jouduin itse traagiseen tapahtumaan reilu 10-vuotiaana ja olisin jälkikäteen ajatellen tarvinnut keskusteluapua ja aikuisen kanssa läpikäymistä. Ei. Ajatus "kun siitä ei puhuta, ei sitä ole" oli vallitseva. Vielä tänä päivänäkään asiasta ei ole msinitty sanallakaan eikä kysytty esim toivuitko siitä koskaan...:( en syytä vanhempiani. Ehkä he katsoivat asian olevan paras juuri näin. Mutta ihmettelen kyllä.
Ja sitten täälläkin 70-luvun mammat valittavat että lapsia kasvatetaan nykyaikana pumpulissa kun tarjotaan keskusteluapua traumaan. Huomaa siis mistä heidän asenteensa tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuullostaapa kamalalta :( itse olen pohtinut kovasti myös samaa asiaa. Olen myös 70-luvun äidin lapsi. Meillä kyllä ostettiin vaatteet jos tarvittiin ja siteet myös. Mutta itseäni on todella paljon häirinnyt se, että jos jotakin negatiivista tai kamalaa tapahtui, siitä vaiettiin täysin. Jouduin itse traagiseen tapahtumaan reilu 10-vuotiaana ja olisin jälkikäteen ajatellen tarvinnut keskusteluapua ja aikuisen kanssa läpikäymistä. Ei. Ajatus "kun siitä ei puhuta, ei sitä ole" oli vallitseva. Vielä tänä päivänäkään asiasta ei ole msinitty sanallakaan eikä kysytty esim toivuitko siitä koskaan...:( en syytä vanhempiani. Ehkä he katsoivat asian olevan paras juuri näin. Mutta ihmettelen kyllä.
Ja sitten täälläkin 70-luvun mammat valittavat että lapsia kasvatetaan nykyaikana pumpulissa kun tarjotaan keskusteluapua traumaan. Huomaa siis mistä heidän asenteensa tulee.
Taidat sekoittaa sukupolvet. Tarkoitat varmaan suuria sukupolvia.
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea, että muilla on vastaavia kokemuksia. Olen luullut olevani ainoa.
Olen syntynyt -84 ja äitini -50.
Lapsuudessani ei koskaan halattu, ei kehuttu, ei sanottu että rakastaa. Vaatimukset olivat kuitenki suuret, koulussa ja harrastuksissa piti pärjätä hyvin. Äiti pakotti pianotunneille ja balettiin vaikka en olisi halunnut. Kokeista piti saada ysejä ja kymppejä. Vaikka sai hyvän numeron, vertailtiin kuitenkin kavereiden numeroihin ja aina jollain oli parempi, joten kehuja ei tullut.
Äiti oli todella kriittinen minua kohtaan ja arvosteli aina vaatteitani, tyyliäni, ulkonäköäni. Aina tuotiin esiin, että mitä opettajatkin ja muut ihmiset ajattelevat kun näytän tältä.
Kun söi herkkuja piti tuoda esiin kuinka paljon siinä on kaloreita ja voi voi kun taas lihoaa. Äiti katseli aina itseään peilistä ja haukkui itseään läskiksi. Sairastuin syömishäiriöön kahdenkympin kieppeillä ja äiti kehui (harvinaista kyllä) kuinka hienoa on kun olen laiha. Jos olisin vielä laihtunut, olisin ollut sairaalahoidossa.
Vanhempani erosivat isäni salasuhteen paljastuttua kun olin 6v. Tästä lähtien olin äitini psykologi, jolle äiti tilitti kaiken. Huolehdin kaikesta vanhempieni välisestä viestinnästä. Isää piti vihata eikä isästä tai isän luona olemisesta saanut puhua mitään hyvää. Äiti kertoi pienelle tytölle kaiken mitä isäni oli puuhannut salaa ”huoransa” kanssa. Kuulemma jo ennen kun minä olin syntynyt.
Eron jälkeen kuvioissa oli äitimme epämääräisiä miesystäviä, jotka olivat kodissamme kännissä, sekavina. Myös näiden suhteiden erodraamoihin minut vedettiin mukaan ja yksi mm. stalkkasi meitä kotipihallamme ja uhkaili minua. Äiti itse oli masentunut ja sekaisin ja isämme teki meistä lastensuojeluilmoituksia, äidin mielestä koska halusi kiusata. Menimme veljeni kanssa isäni toiveesta käymään perheneuvolassa, mutta äitimme kielsi meitä puhumasta siellä mitään. Äiti luki meille naureskellen ääneen lastensuojelutyöntekijöiden huolestuneita viestejä.
Kotona ei myöskään puhuttu mistään, minun kuulumisia ei kyselty. Pääasia oli, että ulospäin oli kulissit kunnossa. Kuukautisten alkamisen salasin ainakin vuoden, koska en uskaltanut kertoa niistä. Opin olemaan näkymätön, tarvittaessa psykologi, sivuttamaan omat tarpeeni. Vieläkin tämä näkyy miellyttämisenä ja epävarmuutena omasta itsestä. On vaikea uskoa, että joku oikeasti välittää minusta ja on kiinnostunut tunteistani, mielipiteistäni tai asioistani. Äidin kanssa en osaa puhua mistään oikeista asioista. En avaudu mistään enkä pahemmin jaksa olla tekemisissäkään.
Oman vanhemman terapeutiksi joutuminen on raskasta. Vanhemman tulisi olla se, joka tukee lasta, ei toisin päin. On surullista, miten paljon suomalaisessa kulttuurissa on tätä: toisaalta vaikenemista ongelmista, puhumattomuutta, ja sitten toisaalta omista ongelmista ja traumoista tilittämistä ja siirtämistä lapsille, jotka ovat syyttömiä ja viattomia tilanteeseen. Lapsen ei pitäisi joutua kantamaan oman vanhempansa tunnekuormaa, ei aikuisenakaan.
Minun äitini (-48) on kuollut jo vuosia sitten. Mutta tätäkin ketjua lukiessani tajuan, miten onnekas olen ollut, kun sain hänenlaisensa äidin edes joksikin aikaa. Näin, ettei ystävilläni ollut samanlaista suhdetta äiteihinsä. Hekin edelleen muistelevat häntä lämmöllä. Mutta tätä ketjua lukiessani olen tajunnut, että kaikki ne keskusteluhetket äitini kanssa iltapalapöydän ääressä ovat olleet heille oikeasti merkityksellisiä. Joku kuunteli ja ymmärsi ja laski leikkiäkin. En aina täysin tajunnut, miten vaikeaa heillä oli, vaikka jonkin verran näin ja kuulin.
Tunnistan äitini ketjun viesteistä täysin... Narsismiahan tuo, joka on seurausta siitä, että he itse eivät ole saaneet lapsena yhtään mitään. Heidän ikäluokkansa vanhemmilla on ollut kaikilla enemmän tai vähemmän PTSD ja elämä oli pelkkää selviytymistä. Me 70-luvulla syntyneet ollaan ensimmäinen sukupolvi, joka on saanut elää edes jokseenkin inhimillisissä oloissa.
On meidän vastuullamme tunnistaa itsessämme vanhempiemme aiheuttamat ajatusvääristymät ja toisaalta antaa armoa niille, joiden elämä on ollut vaikeaa. Ja pitää muistaa, että omat lapsemme tarvitsevat rakkauden ja arvostuksen lisäksi myös terveitä rajoja, jotta he oppisivat kantamaan vastuun itsestään. Itse pelkään, että olen hemmotellut omat lapseni pilalle, koska en tajunnut opettaa heitä tekemään töitä. He ovat todella vastahakoisia ponnistelemaan tai näkemään yhtään vaivaa positiivisen lopputuloksen eteen, koska ovat saaneet kaiken tarjottimella.
Kiitos teille, tähän ketjuun vertaistukena osallistujille ja tälle palstalle. Teette vertaistukena todellisia ihmeitä. Ilman teitä en olisi ymmärtänyt työllistää lapsuuden traumoja ja päätyä tähän selviytymiseen ja onnellisuuteen lasteni ja puolisoni kanssa.
Tuttua oli. Mä sain kyllä rahaa mihin tarvin, siteet osti äiti mulle kylläkin. Uusia vaatteita oli usein, ei materialistista pulaa mutta rakkautta en saanut. Luki päiväkirjani, kirjoitti jopa törkykommentteja sivuille. Aina pahalla päällä. Haukku ja mollas.
Voi että vihasin sitä naista. Arvaa oltiinko aikuisena väleissä ja nyt onneks on p#ska kuollut.
Tuli mieleen tyttären tekemisten kommentointi ja pilkkaaminen. Äitini on aina hokenut minulle, etten ole liikunnallinen, no sinä se et kyllä tykkää jumpata, koitas nyt vähän liikkua edes. Lihomisesta alkoi huomautella, kun olin jo aikuinen. Kuitenkin aina, jos kerroin lähteväni esimerkiksi lenkille, tuli kommentteja kuten "ohhoh, nyt rasti seinään, Minna lähtee lenkille" tai "onkos susta joku urheilija tullut". Palattuani lenkiltä pilkattiin, miksi kävin niin lyhyen lenkin.
Aikuisena sanoin äidilleni ihan suoraan, että eipä kiinnosta urheilla, kun aina tulee vittuilua. No hänestä se oli kannustavaa ja hauskaa, älä nyt oo tommonen tosikko, höh! Enpä koskaan oppinut tuomaan liikuntaa osaksi arkea. Olen kolmikymppinen ja opettelen sitä edelleen, vaikeaa on. Ja yhä edelleen äitini kommentoi liikuntaharrastuksiani tuolla lailla. Aina samaa naureskelua, eikä koskaan rehellistä tsemppaavaa kommenttia. Voisiko sanoa vaikka, että hyvä juttu, hyviä treenejä?
Samoin äitini on hokenut, että Minna se on niin epäsosiaalinen ja epäempaattinen. Eikä se tule ihmisten kanssa toimeen, tommonen erakko. Ei se halatakaan tykkää (tykkään, mutta en osaa, kun ei kotona koskaan halailtu). Kotona opetettiin pitämään suu kiinni kun aikuiset puhuvat, keskusteluun ei saanut osallistua eikä sitä odotettu edes teini-ikäisiltä.
Jos nykyäänkin halaan vaikkapa jotain sukulaista, tulee äkkiä parjausta, että jopas se Minna nyt halailee.
Voi perkele! Eikö voi antaa ihmisten vaan olla?