Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Suuri kiitos teille välittäjllle, itken täällä valtoimenaan. En oo vielä katsonut teidän kahden linkkejä, mutta ei ainakaan liity alkoholiin eikä mielenterveysongelmiin. Ehkä siinä sen ongelma, on kun tervetuntevainen ja -ajatteleva tapaus, niin miten se kestää sairaan ympäristön suhteen?
Mikä sinua itkettää? Jokin akuutti tapahtuma, tämä ketju, lapsuutesi ja menneisyytesi? Itke pois vaan, se helpottaa vaikka ei korjaakan asioita. Kunpa voisin auttaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suuri kiitos teille välittäjllle, itken täällä valtoimenaan. En oo vielä katsonut teidän kahden linkkejä, mutta ei ainakaan liity alkoholiin eikä mielenterveysongelmiin. Ehkä siinä sen ongelma, on kun tervetuntevainen ja -ajatteleva tapaus, niin miten se kestää sairaan ympäristön suhteen?
--------- Sen verran isompi ja pitkestoinen, joten antaa tulla.Haketaa mut pois, en ole orja, ulkonäöllä ei ole merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En enää kykene, en jaksa. Oikeesti. Heittäkää jotain livetukea, mihin mennä tms. Pillerit ja jeesusjutut out.
Onko jotain paikkaa mihin voisit soittaa? Terveyskeskuksen mielenterveystoimisto? Ei tietenkään nyt illalla. En tiedä, tässä yhteiskunnassa apua saa vain päihteiden väärinkäyttäjät.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miksi he vetävät päihteitä? Syvimillään heiillä on samankaltaisia perhesuhteita, kuten ketjussa. Onko susta asiallista veetuilla perhesuhteista , jos sulla ok, puhu siitä edes asiallisesti.
Minusta on väärin, että vain ne jotka ratkeavat menneisyytensä tai ongelmiensa takia ryyppäämään tai piikittämään, saavat apua. Muutkin kärsivät kuin päihdeongelmaiset, mutta missä on muiden apu?
Tässä on näköjään pitkä, vuosia sitten aloitettu ketju, jonka vasta nyt bongasin. En siis ole lukenut tätä vielä pitkälle, mutta aihe on itselleni todella tuttu ja tunnistin tästä paljon asioita omasta lapsuudestani. Olen syntynyt 70-luvulla ja äitini 50-luvun alussa. Äitini on siis sodan käyneen isän jälkeläinen ja tuntenut sen kauheudet omassa selkäpiissään, vaikkei hän ollut itse sodan aikana vielä syntynytkään. Äitini isä säästyi fyysisiltä vammoilta, mutta psyykkisiä sitten oli senkin edestä. Ja äidin lapsuuden perhe saikin sitten tuntea ne nahoissaan, kirjaimellisesti.
Kun äitini sitten synnytti minut esikoisenaan, ei ollut ihme, ettei hän omilta traumoiltaan kyennyt olemaan oikea, lempeä äiti. Hän oli väkivaltainen ja mielenterveysongelmainen. Isäkseni sattui sitten valikoitumaan alkoholisti, jolla ei ollut pienintäkään mielenkiintoa huolehtia perheestään, johon minun jälkeeni syntyi neljä sisarusta. Äitimme kyllä huolehti, että meillä oli puhtaat vaatteet ja ruokaa, mutta emotionaalisesti jäimme oman onnemme nojaan. Virheistä koitui aivan käsittämättömiä rangaistuksia, ja rangaistuksia saimme kyllä ilman virheitäkin. Tästä tulisi romaani, jos alkaisin kaikkea muistella, mitä lapsuudessa tapahtui.
Nykyään äiti on pehmentynyt ja muuttunut aivan toisenlaiseksi. Isämme ei ole juonut enää pariin vuosikymmeneen. Ovat hyviä isovanhempia ja haluavat auttaa ja olla tukena joka käänteessä. Mutta...ikinä näistä lapsuutemme traumoista ei olla puhuttu. Ne ovat ikään kuin maton alle haudatut, ja jokainen meistä sisaruksista tietää, että puheeksi otettuna jokin maaginen kupla puhkeaa ja kaikki menee "pilalle". Itseäni on näin vanhemmiten alkanut painaa oma traumaattinen lapsuus yhä enemmän. En silti pidä edes vaihtoehtona sitä, että ottaisin asiat puheeksi vanhempieni kanssa. Ehkä olisi aika hakeutua ammattiauttajalle. Pahinta olisi, että siirtäisin taas omia mörköjäni lapsiini ja sukupolvien kierre jatkuisi...
Vierailija kirjoitti:
Tässä on näköjään pitkä, vuosia sitten aloitettu ketju, jonka vasta nyt bongasin. En siis ole lukenut tätä vielä pitkälle, mutta aihe on itselleni todella tuttu ja tunnistin tästä paljon asioita omasta lapsuudestani. Olen syntynyt 70-luvulla ja äitini 50-luvun alussa. Äitini on siis sodan käyneen isän jälkeläinen ja tuntenut sen kauheudet omassa selkäpiissään, vaikkei hän ollut itse sodan aikana vielä syntynytkään. Äitini isä säästyi fyysisiltä vammoilta, mutta psyykkisiä sitten oli senkin edestä. Ja äidin lapsuuden perhe saikin sitten tuntea ne nahoissaan, kirjaimellisesti.
Kun äitini sitten synnytti minut esikoisenaan, ei ollut ihme, ettei hän omilta traumoiltaan kyennyt olemaan oikea, lempeä äiti. Hän oli väkivaltainen ja mielenterveysongelmainen. Isäkseni sattui sitten valikoitumaan alkoholisti, jolla ei ollut pienintäkään mielenkiintoa huolehtia perheestään, johon minun jälkeeni syntyi neljä sisarusta. Äitimme kyllä huolehti, että meillä oli puhtaat vaatteet ja ruokaa, mutta emotionaalisesti jäimme oman onnemme nojaan. Virheistä koitui aivan käsittämättömiä rangaistuksia, ja rangaistuksia saimme kyllä ilman virheitäkin. Tästä tulisi romaani, jos alkaisin kaikkea muistella, mitä lapsuudessa tapahtui.
Nykyään äiti on pehmentynyt ja muuttunut aivan toisenlaiseksi. Isämme ei ole juonut enää pariin vuosikymmeneen. Ovat hyviä isovanhempia ja haluavat auttaa ja olla tukena joka käänteessä. Mutta...ikinä näistä lapsuutemme traumoista ei olla puhuttu. Ne ovat ikään kuin maton alle haudatut, ja jokainen meistä sisaruksista tietää, että puheeksi otettuna jokin maaginen kupla puhkeaa ja kaikki menee "pilalle". Itseäni on näin vanhemmiten alkanut painaa oma traumaattinen lapsuus yhä enemmän. En silti pidä edes vaihtoehtona sitä, että ottaisin asiat puheeksi vanhempieni kanssa. Ehkä olisi aika hakeutua ammattiauttajalle. Pahinta olisi, että siirtäisin taas omia mörköjäni lapsiini ja sukupolvien kierre jatkuisi...
Tuohon asti, kun tuli neljä sisarusa, kun asiat menee toisin. Kiitos kun kerroit elämästä, kaikki auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En enää kykene, en jaksa. Oikeesti. Heittäkää jotain livetukea, mihin mennä tms. Pillerit ja jeesusjutut out.
Onko jotain paikkaa mihin voisit soittaa? Terveyskeskuksen mielenterveystoimisto? Ei tietenkään nyt illalla. En tiedä, tässä yhteiskunnassa apua saa vain päihteiden väärinkäyttäjät.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miksi he vetävät päihteitä? Syvimillään heiillä on samankaltaisia perhesuhteita, kuten ketjussa. Onko susta asiallista veetuilla perhesuhteista , jos sulla ok, puhu siitä edes asiallisesti.
Minusta on väärin, että vain ne jotka ratkeavat menneisyytensä tai ongelmiensa takia ryyppäämään tai piikittämään, saavat apua. Muutkin kärsivät kuin päihdeongelmaiset, mutta missä on muiden apu?
Päihdeongelmasilla on syvimmät ongelmat perhesuhteissa, joissa vanhemma ovat jollain muotoa alkaneet hyljeksi yhtä lasta. Kun kuviot menee ylipitkälle, ja on jo mennyt, miten sitä kestää? Kun ei liity päihteet, on vaan ylimalkaiset, narsistiset perhesuhteet. Olen niin puhki, jotta ajattelen koivun silmuna hyvä, ei enää pysty muuna eikä varsinkaan ymmärrä. Tuskin olen ainoa. Miksei tästä avauduta, miltä tuntuu ja mikä tappaa? Läheisistä on kolme lähtenyt äitien suhtautumisien takia, kun lapset ei suostunut ädin jatkeeksi ammatteihin, hyvissä ammateissa silti olivat, ihmisinä ihania, äidiit ahistelivat aina, mikse ole sitä ja tätä ja jatka yiopisto-opintoja. Sairasta. Miksi tästä ei puhuta enemmän?
Tässä maassa tuntuu olevan ongelma ja ihnetyksen kohde perherakkaus. Elämän a ja ö, sitä rakastakaamme aidosti ja aina, perhetttä ja sukulaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa hyvin tutulta ap. Meilläkään äitini ei reagoinut mitenkään kuukautisteni alkamiseen. Vai oliko jopa niin, että kieltäytyi ostamasta siteitä minulle. Joka tapauksessa, muistan, että odotin äidiltäni jonkinlaista apua/ tukea asiaan, mutta jäin suht koht yksin asian kanssa. Minäkin sain yhdet rintaliivit äitini ostamana. Seuraavat piti jo ostaa itse omilla rahoilla. Jos jostain äidilleni avauduin, sain oman heikkouteni silmilleni heti seuraavan "riidan" aikana. Tämä johti siihen, etten enää avautunut äidilleni mistään. En edes isäni kuolemasta.
Meillä oli supertiukka kuri ja itse ja kaikki sisarukseni olivat peruskilttejä ja kuuliaisia. Silti saimme välillä aina kuulla äidiltämme, että isona tulemme hukkumaan paskaan, koska olemme niin epäsiistejä ja jos kaikki ei mennyt äidin mielen mukaan niin uhkailtiin myös, että hän heittää meidät ulos omasta kodistamme. Ei kuullosta kovin terveeltä ei. Iän myötä äitini on hieman pehmentynyt, mutta ei meistä silti ikinä ole tullut kauhean läheisiä. Joskus kolmikymppisenäolin myös pari vuotta puhumatta äidilleni, koska äitini ei kunnioittanut omia rajojani yhtään ja käyttäytyi sikamaisesti minua kohtaan. Sisruksensa käyttäytyvät hyvin samantyylisesti kuin äitinikin. Joten kait siihen on se heidän oma kasvatus ja silloiset kurjat olot vaikuttaneet. Silti en kestä/hyväksy huonoa käytöstä, vaikka lapsuus olisi ollut millainen. Nykyisin huono käytös näkyy mm. muiden päälle puhumisena.
Vierailija kirjoitti:
Laitan hieman erilaista näkökulmaa. Olen seuraavan sukupolven tuotos, eli siis minun äitini on samaa sukupolvea kuin te muut tähän ketjuun kirjoittaneet, ja hänen äitinsä oli sodan aikaan syntynyt. Olen nyt parikymppinen.
En tiedä, miten uskallan ikinä hankkia omia lapsia; pelkään, että siirrän traumat edelleen eteenpäin heihin. Vaikenemisen kulttuuri on ollut meilläkin ainakin isoäidistäni asti. Mistään oikeista asioista ei ole voinut puhua. Äitini on sentään yrittänyt, mutta hänen yrityksensä on ollut lähinnä "puhutaan kaikkien muiden asioista, mutta ei meidän perheen omista". Eli jauhetaan esimerkiksi kaksi tuntia serkkuni syömishäiriöstä, mutta ei puhuta sanallakaan minun syömishäiriöstäni. Lapsuudessani minua ei lohdutettu kunnolla, varsinkaan jos olin "kiukutellut", käskettiin vain omaan huoneeseen yksin selviytymään vaikeiden tunteiden kanssa. Mitä isommaksi tulin, sitä vähemmän lohdutettiin. Teki tätä myös sisaruksilleni: joku lapsista itkee, kaikki muut vain jatkavat toimiaan ikään kuin mitään ei tapahtuisi, katsovat itkevän ohitse. Sain myös huudot milloin mistäkin asiasta, joihin en todellakaan ollut mitenkään syyllinen. Äiti suuttui usein ihan hirveästi jostain mitättömän pienestä asiasta. Vielä nykyäänkin minun on tosi vaikea näyttää tunteita, koska suuttumista tai itkemistä ei lapsuudessa sallittu.
Muita samankaltaisia huomioita mitä muiden kirjoittajien lapsuudessa on ollut: ruokaa ei tehty tarpeeksi, vaikka rahaa oli yllin kyllin. Sain rintaliivit aivan liian myöhään. Koko lapsuus huomauteltiin syömisestä ja lihomisesta, kehitinkin sitten syömishäiriön, kun monta vuotta olin kuullut vähintään viikoittain vihjailuja siitä, että olen liian lihava tai minusta kohta tulee liian lihava. Äitini usein arvosteli ihan tuntemattomia ihmisiä minulle, tyylillä "miten tuo kehtaa olla noissa minishortseissa kun on noin kamalat selluliitit reisissä". Kaikissa vaatteissani oli jotain vikaa, aina olivat liian paljastavia äidin mielestä. Seksuaalisuus oli jotenkin häpeällistä, tai sitten kyse oli naiseksi kehittyvästä kehostani; 7-vuotiaana sain käyttää bikinejä, mutta sitten 12-vuotiaana en olisi niitä enää saanut käyttää (ja kamala arvostelu tietysti, että luuletko olevasi niin laiha että voit tuommoisilla mennä ihmisten ilmoille). Joskus äiti kehuu minua, mutta se tuntuu teennäiseltä enkä osaa ottaa sitä vastaan, koska yleensä saan kuulla etten ole tarpeeksi ahkera missään asiassa sekä vihjailuja siitä että olen laiska ja saamaton. Vertailee minua aina itseensä, kun hänellä on ollut niin paljon vaikeampaa.
Tässä nyt joitain huomioita seuraavan traumatisoineen sukupolven näkökulmasta. En tosiaan tiedä, millaista äitini lapsuudessa on ollut, koska eihän siitä ole ikinä perheessä puhuttu. Veikkaisin kuitenkin, että melko samanlaista kuin teillä, ja hän on sitten taas siirtänyt omat traumansa minuun - niin paljon yhtymäkohtia löysin omasta lapsuudesta verrattuna teidän lapsuuteen, vaikka olemmekin ihan eri sukupolvea.
Voin samaistua tähän kirjoitukseen (ikäkin täsmää), sillä erotuksella että minulla on lapsi, ja olen sen myötä alkanut miettiä näitä juttuja. Meilläkään mistään omista asioista ei puhuta edelleenkään, vaan kaikkien serkkujen ja tuttujen kuulumisista jauhetaan ja jaksamisista ja juurikin syömishäiriöistä (minun syömishäiriöön ei aikoinaan puututtu eikä ohjattu terapiaan) huolehditaan maailmanparantajana. Ikinä ei minulta nyt aikuisenakaan kysytä kuulumisia tai "kuinka jaksat?", hankalassakaan tilanteessa. Huoliani ja murheitani ei otettu lapsena vakavasti, vaan ne ohitettiin "älä jaksa..." ja "kuvittelet vain" -tyyppisillä lauseilla.
Naiseuteen liittyvistä jutuista vaiettiin, varmaan ajateltiin että kaverit opettaa? Olisin kaivannut äidin opastusta rintsikkaostoksille ja kuukautissuojien valintaan. Omasta mielestään äiti varmaan oli huolehtiva ja läsnäoleva vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla samanlainen äiti. Erittäin vaikeaa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuri kiitos teille välittäjllle, itken täällä valtoimenaan. En oo vielä katsonut teidän kahden linkkejä, mutta ei ainakaan liity alkoholiin eikä mielenterveysongelmiin. Ehkä siinä sen ongelma, on kun tervetuntevainen ja -ajatteleva tapaus, niin miten se kestää sairaan ympäristön suhteen?
Mikä sinua itkettää? Jokin akuutti tapahtuma, tämä ketju, lapsuutesi ja menneisyytesi? Itke pois vaan, se helpottaa vaikka ei korjaakan asioita. Kunpa voisin auttaa...
Itkin valtoimenaan, kun tuli tunnekestävyydessä romahdus, jotta voisi elää narsistiäidin tyttärenä. Meillä on tuo narsistinen perhetilanne ollut aina vaikea, niin ettei kenenkään ihmisen tai eläimen pitäisi sitä kestää. . Tahdon ja vaadin, että narsistivanhemmista puhutaan niin yleisesti, jotta sitä ei ptäisi olla. Suurten sukupolville uudelleen perhekasvatusta, jotta tietyt oppisivat olematta itsekeskeisillä ja omahyväisillä arvoillaan tappamatta lapsiaan henkisesti, lopulta kuolemaan. Tätä tapahtuu liaan paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon tuttua monissa kommenteissa. Minun äitini on -42 syntynyt ja tuo pilkallisuus kyllä sopii häneenkin. Mistään oikeista asioista ei voinut lapsena puhua. Jos halusi keventää mieltään lapsiperhearjen raskaudesta tai parisuhteen ongelmista, vastaus oli aina :" semmosta se on!" ja pilkkanaurua päälle. Koskaan ei tukenut, kannustanut, välittänyt oikeasti, vähätteli vain kaikkea. Jos menee kyläänkin niin mieluummin katselee telkkaria tai jos hänelle soittaa, hän ei kuuntele jos katsoo telkkaria, hyssyttelee hiljaiseksi. Rahalla on aina lapset ostettu hiljaiseksi, lepytelty, autettu vaikka apuna olisin halunnut juttelua ja kannustusta. Joskus tuntuu että äiti oikein nauttii, kun saa kuulla jostain epäonnistumisesta ja kertoo siitä kaikille sukulaisille kuinka "se ei osaa" mitään. Vastuuta ei ota mistään, ei kasvatuksesta, ei virheistä siinä, ei terveysasioista. Minua ei esimerkiksi koskaan viety lapsena lääkärin sen jälkeen kun kaaduin jäätiköllä ja loukkasin jalkaani ja nilkutin viikkokausia. Koulussa opettaja ihmetteli. Hän muun muassa kaatui vatsalleen minua odottaessaan, viimeisillään. Ei mennyt lääkäriin koska ei tullut verta. Olen kärsinyt monenlaisista terveysongelmista koko ikäni ja sitä kerran mietin ääneen että johtuisko siitä kaatumisesta. Äitihän heti tiuskaisi: "ai minunko vika sen onkin!" ja nauroi pilkallisesti. Ei ehkä itsekään tajua kuinka manipuloiva ihminen on. Pitää ihmisiä yksinkertaisina vaikka hän itse on yksinkertainen. Esittää muiden kuullen hyvin välittävää ja kannustavaa, mutta kun ketään ulkopuolista ei ole kuulemassa, paskat välittää, lopettaa puhelutkin aina heti kun on omat asiansa saanut kerrottua. Ei koskaan kysele kuulumisia ja jos joskus harvoin kysyykin, en enää kerro, koska hän kysyy siksi että voi kertoa muille, sävytettynä omilla ikävillä luuloilla ja kuvitelmilla. Äiti ja isä oli molemmat samanlaisia; muistan lapsena kun harmistuin jostain ja itkin suruani, halusin syliin, kiipesin polville ja koskaan ei kädet kiertyneet ympärille vaan perääntyivät tuoleissaan kauemmas. Ei lohdutuksen sanaa kummaltakaan, moittia kyllä jaksettiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En enää kykene, en jaksa. Oikeesti. Heittäkää jotain livetukea, mihin mennä tms. Pillerit ja jeesusjutut out.
Katsoin tuon linkin, ei ole apua tämän ketjun aihelleisille,väitän. Suurin tuki on edellenkin täällä, koko ketju. Itse en pystynyt enää käsittelämään aihetta, kun pohjalla sairain narsistiäiti, mitenkä ikinä voi kertoa, vai voiko? Jos ylittää kaikki teidän jutut, ootteko te vaan hiljaa, se pelottaa. Mitä tehdä valehtevalalle äitille, joka tekee jatkuvasti työtä, jotta tytär tai poika ei voi olla edes olemassa, kun äiti haluaa tappaa. Äiti valehtelee niin täysillä ja puhuu kaiken päinvastoin, jota ei pysty nomaalsti ihmisen käsittämään. Miten suhtautua äitiä kohtaan, joka puhuu valheita muista, kaikista, omista lapsistaanin toisia toisille lapsille, kovia??? Vtun sairasta mun mielestä kaikille. Jotain, mitä en ehkä vieläkään ymmärrä? Äiti on narsistisuudellaan tappanut lastensa välit. Ja väli välittävään isään. Jatkuvaa tapahtuvai pitkäkestosia murhia nää on ollutkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella hyvä ketju. Kiitos kun jaoitte kokemuksianne. Monet jutut on tuttuja, ikävä kyllä. Mun äiti on edelleen vähättelevä ja ilkeä, oikeista asioista ei puhuta. Aina sopivan tilaisuuden tullen hän huomauttaa, kuinka huono olen milloin missäkin. Työnteko on sairaalloisen arvostettua. Hän on aina suuttunut mulle, kun olen ollut kipeänä, joten edelleen iskee se syyllinen olo, jos on jotain terveysongelmia. Ja sympatiaa niille ei heru. Hänen oma lapsuuden perheensä oli emotionaalisesti hyvin kieroutunut ja olen pystynyt sieltä lukemaan syitä hänen käytökselleen. Mutta silti on ollut erittäin raskasta ja ajlittain on edelleenkin, vaikka pientä pehmenemistä joskus aistittavissa hetkellisesti. Oman lapsen kanssa yritän toimia toisin. Hän on poika, niin on jotenkin hieman helpompaa olla toistamatta käyttäytymismalleja.
Millaisia selviytymissuunnitelmia teillä on, kun the narsistivanhempi kuolee tai hänen tukijapuolisonsa? Olen paljon miettinyt, pitäisikö vielä yrittää kontaktia vanhaan narsistiin, vai toiseen vanhempaan, tukijapuolisoon? Miten te käsittelette, omissa tunteissa, huonoja vanhempia kun he ovat iältään vanhuksia, muuten mikään ei ole muuttunut.
Vierailija kirjoitti:
Olen äitini kanssa samoja ikäluokkia kuin ap ja tunnistan tuosta paljon omaa äitiäni. emme ole koskaan pystyneet keskustelemaan syvällisiä, koen että hän on suhtautunut minuun aina jotenkin pilkallisesti tai vähätellen. Eikä hän koskaan pyydä mitään anteeksi.
olen miettinyt johtuuko se hänen omasta lapsuudestaan, jolloin vanhemmilla ei yksinkertaisesti ollut aikaa lapsilleen ja kasvatuskulttuuri muutenkin ihan toista kuin nykyään.
minulla oli todella lämpimät välit isoäitiini, ja nyt kun minulla on lapsia, olen halunnut heillä olevan myös hyvä suhde mummoonsa. Ja niin tuntuu olevan, mummo tykkää olla lasteni kanssa, sanoo rakastavansa heitä, sylittelee jne. Luulen että hänkin nauttii saadessaan olla lasteni kanssa - heillä on ihan erilainen suhde kuin minulla ja äidillä kun olin pieni. Lasteni myötä olen myös oppinut ymmärtämään ja hyväksymään äitiäni.
¤0-luvun äidit ovat kasvaneet ostavuosina ja niiden jälkeen. Ertyistila ja vanhempien omat murheet, pula ja kiire värittivät vanhemmuutta. Lapsia tai lasten psyyketta ei osattu, eikä jaksettu saati ehditty miettiä. Arvoa sai kova työ sen sen seurauksena toivottava vaurastuminen sekä myös naisten aseman vapautuminen. Se kaikki oli niin iso ka leimaava juttu, että teki aika suorituskeskeisen, kovan ja itsekkään leiman moneen sen ajan tyttöön ja tulevaan äitiin. Miksei miehiinkin.
Moni on varmasti huomannut, että suuressa ikäpolvessa on huomattavan paljo kovia arvoja kannattavia, itsekkäitä suorituskeskeisiä, tunneilmaisultaan lukkiutuneita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen äitini kanssa samoja ikäluokkia kuin ap ja tunnistan tuosta paljon omaa äitiäni. emme ole koskaan pystyneet keskustelemaan syvällisiä, koen että hän on suhtautunut minuun aina jotenkin pilkallisesti tai vähätellen. Eikä hän koskaan pyydä mitään anteeksi.
olen miettinyt johtuuko se hänen omasta lapsuudestaan, jolloin vanhemmilla ei yksinkertaisesti ollut aikaa lapsilleen ja kasvatuskulttuuri muutenkin ihan toista kuin nykyään.
minulla oli todella lämpimät välit isoäitiini, ja nyt kun minulla on lapsia, olen halunnut heillä olevan myös hyvä suhde mummoonsa. Ja niin tuntuu olevan, mummo tykkää olla lasteni kanssa, sanoo rakastavansa heitä, sylittelee jne. Luulen että hänkin nauttii saadessaan olla lasteni kanssa - heillä on ihan erilainen suhde kuin minulla ja äidillä kun olin pieni. Lasteni myötä olen myös oppinut ymmärtämään ja hyväksymään äitiäni.
¤0-luvun äidit ovat kasvaneet ostavuosina ja niiden jälkeen. Ertyistila ja vanhempien omat murheet, pula ja kiire värittivät vanhemmuutta. Lapsia tai lasten psyyketta ei osattu, eikä jaksettu saati ehditty miettiä. Arvoa sai kova työ sen sen seurauksena toivottava vaurastuminen sekä myös naisten aseman vapautuminen. Se kaikki oli niin iso ka leimaava juttu, että teki aika suorituskeskeisen, kovan ja itsekkään leiman moneen sen ajan tyttöön ja tulevaan äitiin. Miksei miehiinkin.
Moni on varmasti huomannut, että suuressa ikäpolvessa on huomattavan paljo kovia arvoja kannattavia, itsekkäitä suorituskeskeisiä, tunneilmaisultaan lukkiutuneita ihmisiä.
40-luvun
Vierailija kirjoitti:
Ollaan puheltu miehen kanssa että pian olisi aika toiselle lapselle. Eka lapsi oli poika, mutta entäs miten jos toinen lapsi olisikin tyttö. Olen syntynyt 80-luvun puolessa välissä mutta kaikki täällä kuvailtu pitää paikkaansa minun äitini kanssa. Mietin jo ekaa odottaessani että apua jos se onkin tyttö. Entä jos minusta tulisi yhtä kauhea äiti tytölle, kuin mistä täällä puhutaan.
Kun eka lapsi syntyi, tunsin niin suurta rakkautta ja edelleen ihmetyttää kuinka ihmeellinen tuo lapsi on. Silloin nousi pintaan kaikki ne lapsena ja nuorena koetut jutut, mm. jatkuva vähättely, haukkuminen "aina sullakin naama norsun v*tulla, älä märise, oot niinku petolinnun p*rsereikä..", vessapaperin käyttäminen kuukautissuojana, hygienian opettamatta jättäminen, rintaliivejä omistin yhdet..(rahasta ei ollut niin iso pula).
Olen vain ihmetellyt kun omaa lastani katson joka päivä että mitä hänen tulisi tehdä että vihaisin häntä yhtä paljon, kuin äitini on vihannut minua. Lapseni on villi ja itsepäinen, tietenkin pidämme kuria ja nuhtelemme jos tekee väärin, mutta iltaisin pussaillaan ja sanon että äiti rakastaa sinua. En siis tiedä miten ihmeessä tolle rakkaalle voisin olla niin julma kuin mitä täällä monen äidit ovat olleet.
Oma äitini piti nuorena rättejä kuuakutissuojina. Siihen aikaan asiaa hävettiin. Ja oli se varmasti kiusallista. Rintaliivejäkään tuskin oli heti ja jos oli, niin ne yhdet. Sieltä se juontuu. Saman olen kokenut 40-luvun äidiltä 70-luvun lapsena.
Aikalailla samanlaista. Tiuskiminen jäi vanhemmiten kun ehkä kerran 1-2kk kävin pitkän välimatkan vuoksi. Nyt äiti kuollut ja lopullisesti tajusin että en häntä oikein "tuntenut" ihmisenä.
Alue: Aihe vapaa
Ollaan puheltu miehen kanssa että pian olisi aika toiselle lapselle. Eka lapsi oli poika, mutta entäs miten jos toinen lapsi olisikin tyttö. Olen syntynyt 80-luvun puolessa välissä mutta kaikki täällä kuvailtu pitää paikkaansa minun äitini kanssa. Mietin jo ekaa odottaessani että apua jos se onkin tyttö. Entä jos minusta tulisi yhtä kauhea äiti tytölle, kuin mistä täällä puhutaan.
Kun eka lapsi syntyi, tunsin niin suurta rakkautta ja edelleen ihmetyttää kuinka ihmeellinen tuo lapsi on. Silloin nousi pintaan kaikki ne lapsena ja nuorena koetut jutut, mm. jatkuva vähättely, haukkuminen "aina sullakin naama norsun v*tulla, älä märise, oot niinku petolinnun p*rsereikä..", vessapaperin käyttäminen kuukautissuojana, hygienian opettamatta jättäminen, rintaliivejä omistin yhdet..(rahasta ei ollut niin iso pula).
Olen vain ihmetellyt kun omaa lastani katson joka päivä että mitä hänen tulisi tehdä että vihaisin häntä yhtä paljon, kuin äitini on vihannut minua. Lapseni on villi ja itsepäinen, tietenkin pidämme kuria ja nuhtelemme jos tekee väärin, mutta iltaisin pussaillaan ja sanon että äiti rakastaa sinua. En siis tiedä miten ihmeessä tolle rakkaalle voisin olla niin julma kuin mitä täällä monen äidit ovat olleet.