Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
1636 vielä jatkaa...
Ilmeet, asennot ja pukeutumisetkin äitini arvosteli. "Miksi se nyt on tuon näköinen" "Miksi sillä on tuommonen kumma ilme" "Ei saa istua tuommosesa asennosa" "Ei saa kävellä nuin pitkillä askelilla". "Se" tarkoitti yleensä minua. En muista että olisi käyttänyt nimeäni juuri koskaan.
Tunteet ja ajatukset olivat myös lapsuudessa äitini kontrollissa. Hän muisti kertoa minulle, että ajatukseni ovat vääriä ja kertoi miten kuuluu ajatella. Hän myös pilkkasi tunteitani ja reaktioitani ja kertoi mitkä ovat oikeanlaisia tunteita ja reaktioita missäkin tilanteissa. Esim. jos joku kiusasi minua, siitä ei saanut loukkaantua ettei se kiusaaja vaan tykkäisi huonoa.
Sellainen tilanne on jäänyt mieleeni, kun hermostuin jostakin (en muista enää mistä) ja itkin kovasti. Äitini nauroi kuinka olen hassun näköinen ja otti valokuvia minusta. Näitä kuvia katseltiin myöhemmin ja naurettiin sille kuinka hullunkurisen näköinen olin. Alahuulikin niin pitkällä.
Siitä äitini hermostuu jos kuulee jonkun vanhemman tukevan lastaan tämän työuralla tai opinnoissa. Alkaa oikein vihaisena huutamaan, että jokaisen on itse raivattava tiensä ja löydettävä paikkansa. Halveksuu todella paljon näitä vanhempia. Itse on elänyt arvojensa mukaan tämän asian suhteen. Minä sain kuulla "et sinä osaa, ei sinusta ole siihen" jos kerroin äidilleni yrittäväni jotakin. Mihinkään en saanut edes kesätöihin hakea, koska olin äitini mielestä niin huono ja kelpaamaton.
Täällä moni on kertonut siitä, että julkisesti sai kuulla olevansa huonompi kuin joku muu. Esim. serkkua kehuttiin paremmaksi soittajaksi kun olivat soittaneet samaa kappaletta. Miksi ihmeessä pitää sanoa mitään. Olisi vain hiljaa tai sanoisi että soitittepa kauniisti.
Sitä samaa harrastaa äitini. Muistaa oikein isoon ääneen sanoa että kaikille varmasti tulee selväksi että minä olen aina jollakin tavalla huonompi kuin vertailun kohde. Syyn tähän olen saanut tiristettyä irti, ja se on se, että äitini ei halua loukata sitä kehen minua vertaa. Jos minulla on vaikka samanlainen mekko kuin jollakin serkun kaiman kaverilla, niin äidin on pakko sanoa että mekko näyttää paljon paremmalta serkun kaiman kaverin päällä kuin minun päälläni, muutenhan tämä serkun kaiman kaveri saattaisi loukkaantua. Tätä samaa on yrittänyt opettaa minullekin. Oikein tiukasti painottanut, että pitää sanoa että pitää kehua aina paremmaksi sitä toista. Välillä tuntuu että tuntemattoman ihmisen loukkaaminen on pahinta mitä äitini voi kuvitella. Se siis on äitini mielestä loukkaavaa jos ei kehu (tuntematonta) ja samalla väheksy läheistä ihmistä.
Yksi ihan parhaita tapauksia on se, kun äitini alkoi haukkumaan minua itsekkääksi ja hankalaksi änkyräksi. Ihan vaan siitä syystä kun en antanut hänen siirtää sohvaa omassa olohuoneessani toiseen paikkaan. "Miten se on tuommonen ettei osaa neuvotella mistään, pitää sitä pystyä joustamaan eikä aina vaan kaikkea tehdä oman mielensä mukaan..." Tämä sohvaepisodi paisui yllättävän isoksi. Siihen vedettiin muutakin sukua mukaan. Se oli äidilleni todella vaikea paikka. Hän oli neuvonut sukulaisia sanomaan minulle siitä sohvasta, kuinka se on kummallisessa paikassa (ei juuri sillä seinustalla johon se äidin mielestä sopisi) ja ihmisetkin nauraa ja koko suvulla menee maine.
En jaksa äitiäni.
Viime aikoina olen alkanut miettimään, että kuinkakohan vanhaksi äitini oikein elää, miettinyt että kuinka vanha itse sitten olen. Kammottaa ajatus että pääsisin hänestä vapaaksi vasta sitten kun olen itse eläkeiässä.
Jollakin tavalla vapauttavaa lukea että muillakin on samanlaisia kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monilla on ollut vaikeaa siksi, että 70-luvulla kaikki oli säännönmukaisesti naisen niskassa: kotiäitejä ja yksinhuoltajia haukuttiin, alkoholistin vaimoa syytettiin, hoitopaikat oli kiven alla ja päiväkotiin viemisestä syylllistettin.Ja työelämä varmaan yhtä kovaa kuin nytkin. Palkat surkeita, kulkeminen ilman omaa autoa hankalaa.Elämä lähiöissä ankeaa.
Eikä useammalla ollut sen kummempaa tukea omastakaan äidistä. Nämä asuivat kaukana ja olivat ennen aikojaan vanhentuneita. Ei heitä haluttu vaivata,vaikka ei olisikaan ollut huonoja välejä.
Toisaalta outoa, ettei tämä-äitien- sukupolvi ole päässyt traumoistaan, vaikka olisi mahdollistakin. Ehkä kaikki haavat eivät koskaan parane.
Eli mikään ei ole muuttunut.
Naisia haukutaan edelleen kotiäitiydestä, uraäitiydestä, yksinhuoltajuudesta, miehen ongelmista. Ja edelleen naisten oletetaan hoitavan kodin ja lapset ydinperheessäkin. Juhlapuheissa toki ollaan tasa-arvoisia, mutta jos kotona on paha siivo tai tiskit tiskaamatta niin perheen äitiä paheksutaan ja isä saattaa saada osakseen sääliä.
Ainoa mikä on muuttunut, on se, että nykyinen sukupolvi yrittää päästä ongemista yli. Selvittää sitä mikä omassa äitisuhteessa on nurjallaan ja pyrkii välttämään ongelmien siirtämistä omille lapsilleen.
Tavallaan on terapeuttista lukea,että muillakin on ollut lapsena vaikeaa. Toki se on todella surullista.
Minä olen joutunut käymään psykoterapiassa ja paljon siellä on puhuttu äiti-tytär suhteesta. Olemme myös 40- ja 70 luvulla syntyneitä.
Pienenä minua ei ole koskaan halattu. Säännöllisin väliajoin minut uhattiin lähettää kasvatuslaitokseen. Sinne lähetetään tottelemattomat, pahat lapset. Minä olin tälläinen.
Lapsena minua kiusattiin ala-asteella. Olin vähän pullea ja arka lapsi. Neljä vuotta kestin kiusaamista,etten kertonut kenellekään. Sitten yhtenä aamuna repesin itkemään ja äitini totesi,että voi mikä nynny sinä olet. Sitä sain kuulla vuosia. Olet NYNNY. Luoja kuinka vihaan koko sanaa.
Äitini luki myös päiväkirjani. Olin yhteen poikaan yläasteella ihastunut. Äitini tunsi myös hänet. Hän totesi minulle,että kuvittelenko todella pojan olevan kiinnostunut minusta ja nauroi päälle.
Ala-asteella minulla ei ollut kavereita. Yläasteella sain kaverin, jonka luona kävin kylässä. Äitini totesi,että opettajat ovat olleet yhteydessä ja olen liian kiinnostunut olemaan tämän ystäväni kanssa ja olen tulossa lesboksi ja en ole hyvää seuraa tytölle. Minä kuulemma lisäksi haisin. Kävin normaalisti pesulla eikä kukaan väittänyt minun haisevan,paitsi äitini. Huoneessani haisi kuulemma aina alapää ja minä kuulemma tykkäsin hajusta. Kirjoitettuna tuo äskeinen vaikuttaa niin sairaalta, mutta tälläiset kommentit olivat silloin minusta normaaleja.
En saanut mennä viikolla ulos kenenkään kanssa. En saanut katsoa televisiota. Nauhoitin ohjelmia ja katsoin niitä sitten perjantaina kotiin tultuani.
Vasta aikuisena tajusin,että äitini on patologinen valehtelija.
Hän oli ulkopuolisille ihmisille niin ystävällinen ja hänellä oli paljon ystäviä. Minulle hän valehteli aina, kuinka ihmiset haukkuivat minua, olin ruma,epätoivottu ym..Lapsena kuvittelin näitä asioita tosiksi.
Tullessani äidiksi, sairastuin masennukseen ja voi sitä haukkumista silloin. Hän kertoi, kuinka ihmiset puhuivat,että olin niin sairas, että joutaisin mielisairaalaan. Näytin kuulemma ihmisten mielestä skitsofreenikolta. Tuo aika esikoiseni syntymän jälkeen on ihan oma lukunsa, vaikeaa kuitenkin oli.
Masennus parani menin töihin lapsen kasvettua. Edelleen sain kuulla, kuinka ihmiset soittelivat hänelle minusta. Pukeudun huonosti, hiukseni ovat huonosti ym. ja olin tälläin kolmekymppinen nainen.
Tulin uudelleen raskaaksi ja äitini totesi,että tottakai teet abortin. Et tosiaan pysty hoitamaan toista lasta. Sanoi,että mieheni on kuulemma jättämässä minua ja en mitenkään selviä kahden lapsen kanssa. Mieheni otti puheeksi tämän väittämän ja äitini kiisti kaiken. Olin kuulemma kuvitellut kaiken. Masennustausta nimittäin..Äitini oli soittanut jopa hoitavalle lääkärilleni ja valehdellut minun väärinkäyttävän lääkkeitä. Lääkäri kehotti minua irtautumaan lopullisesti äidistäni.
Saimme mieheni kanssa vuosien aikana vielä kaksi lasta lisää. Emme pyytäneet apua mihinkään.
Halusin psykoterapiaan ihan toisen asian takia ja siellä vasta terapeutin ansiosta tajusin, kuinka epänormaalia äitini käytös on ja kuinka epänormaalisti minua on kasvatettu.
Nykyään äitini on vähän pehmennyt ja ei enää niin hauku minua. Olen ehkä antanut anteeksi, itseni takia. Unohda en kuitenkaan koskaan.
Minulla on itsellä hyvin läheiset välit kaikkien lasteni kanssa ja kaikesta myös pystytään puhumaan.
Niiin tutulta kuulostaa :( ä-47, t-69
Vanha ketju, mutta aina vaan ajankohtainen.
Äitini on -47 ja minä -88, iltatähti. Oikeastaan kaikki meni hyvin niin kauan kuin olin pieni lapsi. Kun rupesin osoittamaan omaa mieltäni, kaikki muuttui. Nyt tuntuu, että äitini on suorastaan itsenäisyydestäni "sairas", niin paljon hän tulee loukanneeksi minua edelleen. Huolehtimisen viittaan verhottu vähättely on tullut tutuksi koko lapsuusajan. Tunsin itseni aina huonommaksi kuin muut, vaikka toisaalta äitini jaksoi kehua kuinka hyvä meidän perhe on noihin toisiin (yleensä lähes vieraisiin ihmisiin) verrattuna.
Melkein naurattaa, miten muitakin on raahattu väkisin äidin mielestä hienoihin harrastuksiin. Olin baletissa, kuvataidekoulussa, musiikkiopistossa ja kuorossa. Äitini ylisti muille, miten lahjakas olin, vaikka tosiasiassa olin keskiverto, ellen peräti huonompikin. Varsinkin kun mikään noista ei kiinnostanut itseäni, vaikka lahjoja kyllä oli.
Minunkin postit on luettu, jos vaan käsiinsä on saatu. Omassa huoneessa olevia lippuja ja lappuja piilottelin kirjoituspöydän rakenteisiin, ettei vaan kukaan niitä lukisi.
Moni kertoi, kuinka naisellisuutta ja normaalia seksuaalisuutta on vähätelty, niin myös meillä. Kauniit naiset olivat vain syyhyp*lluja, jotka eivät ajatelleetkaan muuta kuin seksiä. Meikkaaminen oli pahasta ja vaatteiden ei saanut olla liian näyttäviä. Seurustelu ja e-pillerit olivat s**tanasta seuraavia. No kilttinä alistettuna tyttönä en ylipäätään koskaan ajatellut seurustelevani, joten ihmettelin äidin "siveyssaarnoja". Joskus äitini jopa kehui sitä, kuinka vähän hän on elämässään harrastanut seksiä! Kuulemma paras olisi ollut jos minäkin olisin odottanut avioliittoon asti. Niin... neitsyyden menetin lähes 22-vuotiaana, joten eipä niitä seksipartnereita ollut joka sormelle, vaikka äitini niin pelkäsikin.
"Paras" loukkaus tuli tässä hiljattain, kun tuli puhe perinnöstä. Äitini olisi halukas antamaan ennakkoperintönä 40 000 euroa lapsenlapselle tai miehelleni, mutta ei minulle, aikuiselle tyttärelleen! Tämän hän sanoi ihan mieheni läsnäollessa, joka jälkikäteen hämmästeli asiaa todella paljon.
Kaiken tämän loanheiton jälkeen äitini jaksaa vielä suorastaan vaatia minua kylään. Hän myös vaatii saada lapsenlapsia, joita voisi sitten hoitaa. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että äitini on ollut jo pidemmän aikaa huono liikkumisessa, reuma koko kropassa tuskin edistää millään lailla lastenhoitoa.
Nykyään välttelen äitini kanssa kaikenlaista kanssakäymistä. Isäni on onneksi ollut aina suht normaali, vaikka alistamista onkin sallinut, ehkä jopa kärsinyt siitä itse. Vanhempien luona käyn lähinnä velvollisuudentunteesta muutaman kerran vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanan terapeuttinen ketju kaikessa kamaluudessaan! Kiitos kaikille kirjoittaneille! Itse tunnistan ap:n kirjoituksesta todella paljon. Meillä myöskään ei puhuttu mistään seksuaalisuuteen liittyvästä. Tv- kanava vaihtui hyvin nopeasti, jos siellä näkyi suutelua tms. Ensimmäiset tamponini muistan tilanneeni jostain lehdestä ja äidin muistan sanoneen, ettei niitä voi neitsyet käyttää ja ihmettelin, että miten minä sitten voin..Isä puolestaan oli ällöttävän seksistinen ja kuunteli juurikin niitä ällöjä pornolauluja ja äiti niistä sitten marmatti. Kaikki seksuaalisuuteen ja jopa alastomuuteen liittyvä on minulle vieläkin vaikeaa!
Minäkin luulin pitkään, että näin on ollut vain meillä ja sen vuoksi tämä ketju on ollut ihana löytää.
Olen syntynyt 70- luvun puolivälissä ja vanhempani 40- luvun puolessa välissä.
Miksi näille kokemuksille ja ilmiöille ei ole sanoja eikä vakiintuneita termejä? Miksi pitää pitkästi esimerkkien avulla selittää ilmiötä/asiaa, joka ilmenee mm. siten, ettei tyttärelle osteta rintaliivejä? Miksei sille ilmiölle ole sanaa?
Läheisriippuvuutta koskevassa ketjussa oli linkki tekstiin "For Adult Survivors of Emotional Child Abuse". https://theinvisiblescar.wordpress.com/suggestions-for-adult-survivors/
Miksi Suomessa ei puhuta lasten emotionaalisesta kaltoinkohtelusta - tällä tai jollain muulla nimellä?
Jos nainen sanoo joutuneensa parisuhdeväkivallan uhriksi, jokainen tietää, mistä on kyse. Ilmiölle on sana. Uhrin ei tarvitse ilman tuota sanaa yrittää pitkästi kuvailla kokemuksiaan tyyliin "no mies päätti raha-asioista ja töni seinää vasten" jne. Eikä kuulijoilla loksahda suu auki että "täh? töni? ei meillä kyllä ole ollut tuollaista, vaikka ihan samanikäiset miehethän meillä on".
On parisuhdeväkivaltaa ja on parisuhdeväkivallan uhreja. Mikä on nimeltään se asia, jonka uhriksi tämän ketjun kirjoittajat ovat joutuneet? Keitä he ovat, eli minkä uhreja he ovat?
Jokaisella on hyvä käsitys parisuhdeväkivallan yleisyydestä Suomessa. Asiaa tutkitaan säännöllisesti. On olemassa auttamiskoneistot.
Tutkiiko kukaan tämän ketjun aiheena olevaa ilmötä? Missä on tieto ja tilastot sen yleisyydestä? Miten uhreja autetaan Suomessa? Onko tutkimustietoa siitä, mitä seurauksia kaikella tuolla on uhrin loppuelämälle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kovin tutulta. Äitini oli syntynyt -50. Meitä oli 2 melko samanikäistä tyttöä. Äitin touhuista riittäisi juttua romaaniksi mutta lyhennän nyt vähän:) Tuo tunnekylmyys on tuttua, äiti oli kyllä ihan mukava ja jollain tapaa lempeäkin mutta toisaalta muistan lukemattomia kertoja menneeni äidin ja tiskipöydän väliin kerjäämään halausta. Äiti sanoi melko heti että menes nyt siitä. En muista olleeni oikein sylissäkään tai että äiti olisi halannut. Tulkaa sipaisi joskus. Hänellä oli alkoholiongelma kyllä joten sekin osaltaan vaikutti varmasti kaikkeen. Mutta tämä nuukailu ja kaikkeen uuteen ikävästi suhtautuminen oli hänelläkin. Aina pottua ja soossia. Keittoa. Ei IKINÄ pitsaa tai nakkaria. Ei koskaab ravintolaa . Ruokaa oli aina liian vähän. Älkää juoko maitoa niin paljon! Ei leikkelettä (siis milloin muka jotain oli edes? ) leivälle liikaa. Ei juustoa paljoa! Aina ruuasta pulaa. Vaatteet olivat serkkujen vanhoja. Rintaliivit sain kun kaveri pölli kaupasta itselleen. Alusvaatteita ei oikein ollut. Vaatteita muutenkaan. Siteitä en muista että olisi usein ollut. Ensimmäiset kuukautiset kun alkoivat niin minun, 12-vuotiaan oli työnnettävä rohkeasti vaan äitin iso ob-tamponi sisälleni. En osannut ja se jäi puolitiehen. Ei äiti tähän mitään sanonut. Ei ole muuta. Rahaa ei saanut oikeastaan koskaan. Eikä sitä ollut. Diskot ja harrastukset oli automaattisesti meiltä poissuljettuja asioita. Sain kerran uuden pyörän. Yhden kerran. Suksia eikä luistimia ollut. Ei deodoranttia. Meikit kaverilta. Nälissään koulusta kotiin ja jääkaappi tyhjä. Joskus ainoa ateria koulussa. Ainaista häpeää. Alkoholismin lisäksi äiti oli vanhanaikainen. Lattiat piti pestä kontallaan. Kaapit pyyhittiin jouluksi. Muut naiset ja naapurit oli mitälie lutkia. Vain hän oli hyvä tuulipuvussaan. Huhhuijaa. Onneksi olen aikuinen ja äiti on jo kuollut. En jaksaisi enää tuollaista. Rauha silti hänen sielulleen.
Ihan omituiselta kuulostaa nuo jutut. Itse olen syntynyt -76 ja äitini -47 eikä meillä todellakaan ollut kotona tuollaista, vaikka äidin oma lapsuus/nuoruus ei ollut henkisesti ihan helpoimmasta päästä (isänsä palannut rintamalta hermot riekaleina jne). Sain teininä vaatteita, siteitä ja liivejä ihan äidin ehdotuksesta, meikkeihin sain rahaa kun pyysin. Meidän lasten kanssa myös vietettiin aikaa ihan pienestä pitäen, eikä diskot ja poikakaverit olleet mikään ihmeellinen juttu, vanhemmat kuskasivat ja meidän lasten kaverit (myös poikakaverit) olivat aina tervetulleita meille kotiin. Äiti kyllä aina kertoi ettei hänen nuoruudessaan saanut tehdä sitä ja tätä, mutta oli ennemminkin onnellinen kun omilla lapsillaan oli toisenlaista.
Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, miten jotkut ihmiset siirtävät omat traumansa aina edelleen seuraavalle sukupolvelle, kun taas toiset tieten tahtoen pyrkivät välttämään sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen verran osaan itseäni analysoida että olen ainakin ollut omien lasteni kanssa aina väsynyt. Äiti huusi meille aikanaan että "antakaa minun olla rauhassa!!!" En ole ollut hyvä äiti. Tiedostan aaiat joita ei olisi saanut omien lasten kasvatukseen siirtää mutta aina se ei ole onnistunut. Olen äkkipikainen ja kaipaan omaa rauhaa. Köyhyya on periytynyt myös. Pieni palkka, rankka työ. Ei harrastuksia lapsilla, ei matkoja, ei merkkivaatteita. Joskus raha ihan loppu. Sentään siteitä ym ollut. Vaatteista hiukan kylläkin pulaa joskus kun rahaa ei vain ole. Vieraskoreus on opittu äidiltä. Siivotaan kynney verillä. Kun vieraat lähtevät, kaadun sänkyyn. Eikä meillä käy ketään. Sekin kotoa opittu. Yksinäisyys. Pärjääminen. Köyhyys. Ylpeys. Selviäminen eteenpäin. Kovuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmmm. Äitini on minulle läheinen ja rakas, mutta jotain tunnistin: Äiti näytti kylppärissä mistä löytyy siteitä, mutta ei kuitenkaan huolehtinut että niitä todella aina olisi siellä riittävästi. Jemmailin puoliksi pidettyjä siteitä sänkyni alla, en uskaltanut heittää niitä pois kun en ollut varma että löytyykö niitä sieltä kylppäristä, usein ei löytynyt. Sain sitten haukut kun olen niin epäsiisti, että heittelen siteitä sängyn alle. Minäkin ostin yhdet rintsikat omilla rahoilla, ja vaatteita oli todella vähän. Eikä meilläkään ollut rahasta pulaa, luulen että äitini pula-ajan lapsena ei vaan ymmärtänyt ostaa tarpeeksi. Viikkorahaa sain kuitenkin ihan reilusti, ja leffa-, konsertti ym. lippuihin sain rahaa, samaten kampaajan, jopa kalliisiin permanentteihin. Muistan n. 15- vuotiaana käydyn riidan, kun kieltäydyin lähtemästä sukulaislapsen ristiäisiin. Syynä oli se, ettei minulla ollut juhlavaatteita, eikä äiti ymmärtänyt ettei juhlavaatteita oikeasti ollut. Olisi pitänyt laittaa lahkeista reilusti liian lyhyiksi jääneet mustat farkut jalkaan ja joku äidin vanha röyhelöpaita päälle, äidin mielestä olisi ollut hyvä...
Tunnistan myös tuon puhumattomuuden. Ajatus on, että juoruilu on rumaa, joten en tiennyt edes lähisukulaisteni ammatteja! Ja jos jotain ikävää sattui, niin siitä ei puhuttu eikä lapsille kerrottu esim. sukulaisten avioeroista tai riidoista. Myöskään maailman asioista ja uutisista ei puhuttu sanaakaan.
Äidin kunniaksi täytyy sanoa, että asiallista seksivalistusta hän yritti meille lapsille antaa, vaikka tilanne kiusallinen ( kaikille) olikin :)
Olen aikuisena tietysti pyrkinyt eroon vanhempieni tavasta ostaa aina sitä kaikkein halvinta, nautin laadukkaista tavaroista, joihin myös vanhemmillani olisi varaa jos raaskisivat ostaa...
T. Vm 71, äiti 30-luvun lopulta
Mistähän edes aloittaisi kun tuntuu että on niin paljon sanottavaa. Poikkean ketjun aloittajasta siinä, että äitini on syntynyt 50-luvun lopussa ja minä 90-luvun alussa. Kaikki kokemukseni eivät yks yhteen käy täällä ilmi tulleisiin, mutta hämmentävän paljon samaa on. Äitini vanhemmat ovat kuitenkin olleet sodassa ja koko perhe on asunut maaseudulla, joten varmaan tässä tapauksessa näillä seikoilla on paljon merkitystä, kun pohditaan, miksi äidistäni on tullut sellainen äiti kuin hän on.
Äidille ei ole voinut kertoa ikinä mitään henkilökohtaisia asioita. Opin jo ala-asteikäisenä, että poikajutuista tai edes kaverisuhteiden ongelmista ei kotona puhuta, koska äitiä ei vain kiinnosta. Ei hän ole kai niin koskaan suoraan sanonut, mutta rivien välistä se on käynyt selväksi. Muistan miten jäässä äiti on aina ollut, kun mulle on tullut joku poikapuolinen kaveri kylään - siis jopa silloin, kun oltiin jotain 9-vuotiaita eli ihan viattomia kakaroita. Sanomattakin selvää, että tämä ongelma paheni entisestään, kun kasvoin.
Ensimmäisten rintsikoiden oston tullessa ajankohtaiseksi ala-asteen lopulla, äiti suhtautui lähes vihamielisesti koko asiaan. Joskus kaupassa vaivihkaa uskaltauduin osastolle, jossa oli söpöjä tyttöjen rintsikoita ja sanoin, että sellaiset haluaisin. Äidin mielestä en sellaisia tarvinnut ja siirryttiin takaisin turvallisten ruokaostosten pariin. Lopulta ostin ekat rintsikkani itse, ja pesin parin vuoden ajan ne käsin ja kuivatin salaa omassa huoneessa. Aika sairasta, kun näin jälkeenpäin ajattelee. Kun menkat alkoivat, sitä kommentoitiin jotenkin vaivaantuneesti ''Onnea. Siellä vessan kaapissa on niitä rättejä''. Hrr, vieläkin puistattaa noi muistot ja niihin liittyvä häpeä.
Yläasteella ja lukiossa poikajuttujen ja muun henkilökohtaisen elämän salailu korostui entisestään. Äiti ei ikinä kysellyt multa mitään, en kertonut hänelle mitään, kaikesta vaan vaiettiin. En kertonut mun vanhemmille edes silloin, kun aloin seurustelemaan mun ekan poikaystävän kanssa. Nähtiin aina jossain muualla ja oltiin meillä vain silloin kun muita ei ollut kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edellinen kirjoittaja jatkaa....
Myöskään tunteita ei näytetty, ja jos näytettiin, niihin liittyi jollain tapaa usein häpeä. Jo nuorena opin, että itkut on kotona ollessa itkettävä salassa ja yksin. Äidin sylistä ei mitään lohtua suruihin tai murheisiin haettu. Jos joskus erehdyin itkemään perheenjäsenteni nähden, häpesin sitä niin paljon, että se oli melkein pahempaa, kuin ne syyt mitkä mut alunperin sai itkemään. Äiti ei ole ikinä ollut sellainen leijonaemo -tyyppi, joka pitäisi lastensa puolia, joten olen äärettömän kiitollinen, ettei mua ole ikinä kiusattu koulussa. Olen nimittäin aika varma, ettei äiti olis osannut/halunnut tehdä asialle yhtään mitään. Suojeluvietti on puuttunut myös silloin, kun mulla on ollut jotain terveyshuolia, joista olen vasta pakon uhalla mennyt hänelle avautumaan. Jälleen kerran suhtautuminen on ollut vaivaantunutta, vähättelevää ja jopa vihamielistä. Lääkäriajat on tilattu vasta sitten, kun olen suunnilleen itkien sitä vaatinut. Tiedän äidin salanneen multa myös sellaisia asioita, joilla saattaa olla vaikutusta myös omaan terveydentilaani tulevaisuudessa.
Kehut ja rohkaisevat kommentit ovat myös olleet äidiltä vähissä. On kehuttu lyhyesti aina kun olen saanut hyviä numeroita kokeista ynnä muuta, mutta jotenkin sellainen aito ja innostava kannustus on aina uupunut. Jos oikein muistan, äiti ei ole kehunut mun henkilökohtaisia ominaisuuksia, kuten ulkonäköä, koskaan. Jos hän on ollut musta ylpeä, ei hän ole sitä juurikaan näyttänyt.
Äiti ei ole ikinä ollut mikään ''oikeasti huono äiti'', eikä ole urkkinut mun asioita tai ollut ilkeä ja vähättelevä. Tiedän, että hän on tehnyt myös paljon uhrauksia mun eteen, pyrkinyt tekemään minut onnelliseksi ja mahdollistamaan sen, että multa puuttuisi mahdollisimman vähän. Eikä multa olekaan puuttunut oikeastaan mitään muuta, kuin tunne aidosta kiintymyksestä ja rakkaudesta. En koe, että tuntisin aidosti äitini tai että hän tuntisi minut, vaikka ollaan edelleen paljon tekemisissä. En oikein tiedä mitä itse tunnen häntä kohtaan. Olen kiitollinen hyvistä asioista, joita hän on tehnyt mun eteen, mutta tunnen myös surua ja jopa vihaa siitä, ettei hän ole osannut osoittaa mulle rakkauttaan sellaisella tavalla, kuin äidin lastaan kohtaan kuuluisi. Tiedän, että äitini käytöksessä on suuri syynsä siihen, että kärsin aiemmin hyvinkin voimakkaasti tunnekylmyydestä ja kyvyttömyydestä käsitellä suuria tunteita (ja tämä johti mm. sitoutumiskammoon ja muuhun mukavaan). Onneksi olen päässyt työstämään näitä piirteitä itsessäni ja päässyt niistä suurelta osaa myös eroon! Olen hieman surullisena joutunut hyväksymään sen, että oma äiti-tytär -suhteeni on jotain muuta mitä toivoisin, mutta se ajatus kuitenkin helpottaa, että minulla on silti mahdollisuus olla omille lapsilleni täysin erilainen äiti.
1636/1637 jos haluat kirjoitella (ja muutkin kohtalotoverit), niin mailini on linnea.borealis(at)yahoo.com
Henkistä väkivaltaa äideiltä tyttäriään kohtaan. Piilossa pidettyä, äitien toimesta.Pitääkö tyttären ensin selvitä jotenkin hengissä lapsuudestaan, jotta voi aikuisena tuoda kokemansa kaltoinkohtelun päivänvaloon. Parhaillaan joissakin perheissä, nuori tytär kärsii.
Nehän koki 25 vuotisen sodan kun sodan jälkeen ei mistään muusta puhuttu vuosikymmeniin ja tuttavat ja sukulaiset harvenivat oikein kunnolla siinä samalla ja koko yhteiskunnan ympärillä piti selvitä ilman nykyistä sosiaaliturvaa ja eläkettä ja työttömyyskorvauksia....
Ei siinä yhteiset shoppailut ja harrastukset olleet ihan top-1:ssä silloin
Vierailija kirjoitti:
Nehän koki 25 vuotisen sodan kun sodan jälkeen ei mistään muusta puhuttu vuosikymmeniin ja tuttavat ja sukulaiset harvenivat oikein kunnolla siinä samalla ja koko yhteiskunnan ympärillä piti selvitä ilman nykyistä sosiaaliturvaa ja eläkettä ja työttömyyskorvauksia....
Ei siinä yhteiset shoppailut ja harrastukset olleet ihan top-1:ssä silloin
Kyse ei ole shoppailusta, eikä yhteisistä harrastuksista. Nykyään on työttömyyttä, sekään ei oikeuta vanhempaa kohtelemaan lastaan kaltoin. Kuten ei mikään muukaan elinolosuhteisiin vaikuttava tekijä, vuosikymmenestä huolimatta.
Millaisia syntymäpäivä- ja joululahjoja saitte, vai saitteko mitään?
Alue: Aihe vapaa
Olen parin päivän ajan lukenut näitä, ja monet asiat kuulostavat surullisen tutuilta.
Äitini mielestä hänen elämänsä suurin virhe oli avioliiton solmiminen isäni kanssa. Tätä hän on toitottanut koko elämäni ajan. Joskus lapsena kysyin häneltä, että miksi ei eroa. Vastaus oli: "Yritin erota, mutta en voinut kun sinä synnyit, sinun takia piti jäädä". Minun syytäni siis se, että joutui elämään elämänsä pahimman virheen kassa. Usein muisti avautua minulle: "sitten kyllä otan eron kun lapset on isoja".
En oikein osaa kuvitella kuinka vaikea avioliitto oli isälleni. Hän oli yleensä hiljaa, tai töissä.
Jossakin vaiheessa äitini sai päähänsä että isästä pitää tehdä uskovainen. Ajatteli vissiin että silloin olisi paremmin hallittavissa. Ei onnistunut tässä, ja syytti minua. "Minä niin yritin saada isää kääntymään uskoon että se olisi sitten parempi isä. Mutta sinun takia se ei kääntynyt. Kun sinä et tykännyt käydä niissä seuroissa." En muista että isäni olisi ollut mitenkään huono isä. Hän vaan ei aina toiminut äidin tahdon mukaan.
Olin 12 kun isäni kuoli, joten muistikuvani hänestä eivät välttämättä ole luotettavia. Omat muistoni ovat myönteisiä ja lämpimiä, mutta äidin jutut isästä ja hänen suvustaan ovat kammottavia. Äitini katkoikin kaikki välit isäni sukuun, enkä saanut tavat serkkujani (parhaita ystäviäni) enää isän kuoleman jälkeen. Isäni kuoleman äitini otti ilolla vastaan. Sai hyvän leskeneläkkeen palkkansa lisäksi ja täyden määräysvallan kotona. Sitä muistikin usein sanoa kuinka elämä muuttui niin paljon paremmaksi isän kuoltua. Se lieneekin jo tässä vaiheessa selvää että surullinen ei saanut olla. En itkenyt edes hautajaisissa. En uskaltanut. Itkin vasta parikymppisenä.
Tuntuu kuin elämäni olisi hyvin pitkälle ollut (ja vieläkin jollakin tasolla on) äitini ohjaamaa teatteria, jossa jokaisella on valmiiksi määritelty rooli ja oikeat vuorosanat.
Lapsena opin olemaan hiljaa. Jos äitin kuuli minun keskustelevan jonkun kanssa, oman ystävän, tai sukulaisen tai vaikka kaupan myyjän, käytiin kaikki sanomani moneen kertaan läpi. Miksi olin sanonut sillä tavalla ja mitä olin sillä tarkoittanut, ja mitä muut olivat sanoneet ja miksi ja mitä sanomisillaan tarkoittaneet. Vieläkin saattaa kysyä mitä tarkoitin jullakin jutulla jonka olin sanonut joskus 7-vuotiaana. Olen nyt nelikymppinen.
Jos tiesi että olin käynyt kylässä jossakin tai jutellut jonkun kanssa, niin kuulusteli tarkkaan mistä puhuttiin ja mitä kukakin sanoi. Joskus (jo aikuisiällä) kysyin äidiltäni, että pitäisikö minun nauhoittaa keskusteluni häntä varten. Hän sanoi, että ei tietenkään, mutta miksi sitä nyt ei voi sanoa. Ja taas sain kuulla olevani outo ja kummallinen.
Vieläkin olen arka osallistumaan keskusteluihin ja pelkään sanovani jotakin väärin.