Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri nyt olen taas hilkulla murskaantua. En jaksa kuunnella kun ihmiset narisevat minulle siitä miten ihana äitini on AINA KAIKILLE ollut. En edes halua nähdä sukulaisia tai lapsuuteen/nuoruuteen liittyviä tuttavia. Vaikka koitankin heitä välttää kaikin keinoin joku saa tuon tuosta päähänsä alkaa tämän marmatuksen. Jotkut jopa tietävät näitä ahdistelijoita paremmin asioiden laidan, mutta sitä on turha odottaa että joku heistäkään avoimesti olisi puolellani ja tukisi muita vastaan. Olen koittanut ottaa pesäeron siihen kaikkeen vanhaan helvettiin... mutta muilla tuntuu olevan tarve pilata sekin vähä hyvä mitä yksinäisyyden valittuani olen onnistunut elämääni saamaan. Sama homma varmaan monella muulla: kukaan ei ole uskonut eikä haluakaan uskoa :(
Ihmisiä tuntuu häiritsevän muutenkin, jos joku pyrkii erkaantumaan perhe/sukuyhteisöstään. Suhtautuminen on samankaltaista kuin jossain uskonnollisissa lahkoissa tai rikollisjärjestöissä. Eniten lähtijöitä ovat moittimassa ja ahdistelemassa ne joilla on eniten valtaa tai ainakin luulevat sitä omaavansa. Ne, joilla on jotain menetettävää.Tietämättömyyteen on kehkeytymässä aukko, josta tietoisuuden paljastava aukko saattaa paistaa ikävästi silmiin. Nämä äidithän ovat omien perheidensä ja sukujensa typeryyden tuotosta ja tämän asian ilmituloa ei kukaan laumassa halua.
Luulevat näiden marttyyrien todellakin olevan herttaisuuden ja hyvyyden poikkeuksellisia ilmentymiä, vaikka piilossa muiden katseilta ovatkin olleet todellisia hirviöitä. Omaa osuuttaan näiden hirviöiden kehittymiseen ja kasvuun ei haluta nähdä. Ihmiset eivät tiedä mitä tekevät. Tai ovat vain haluttomia ottamaan tyhmän päänsä pois persiistä.
Korjaus: tietoisuuden paljastava valo sieltä aukosta siis paistele :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko kenenkään äiti ottanut minkäänlaista vastuuta teoistaan tai sanomisistaan? Olen itsekin ketjussa kirjoittanut ja äitini sieltä pahimmasta päästä, vielä aloitusviestin kuvaustakin kamalampi. Oma äitini ei suostu puhumaan mistään menneestä, jonkun kerran olen yrittänyt mutta joko tulee marttyyriraivarit (kiittämätön kakara, kaikkeni olen tehnyt jne) tai sitten aggressio jossa hän haukkuu minua hulluksi ja väittää että olen hullu ja keksin kaiken. Väitää kirkkain silmin että mitään tällaista ei ikinä tapahtunut. Olen vain hullu joka keksii kaiken.
Minulle rankinta on juuri kiistäminen ja tapahtuman kieltäminen. Halausin oikeutta. Haluaisin anteeksipyynnön. Haluaisin vastuunottoa tapahtuneesta. Mutta mitään näistä en koskaan tule saamaan. :(
Se pahin asia lienee kai se, että mitään ei tunnusteta ja anteeksi ei pyydetä. Mitäään kun ei ole koskaan väärin tehty. PARHAANI OLEN TEHNYT ja niisk ja tämä on palkkana - maksimissaan. Eli syyllistäminen, urhiutuminen - ei tyttären pahoinvointiin äidin käytöksestä johtuen vastuun kantaminen. Alituinen mitätöiminen, asioista vaikeneminen - poikalapsien tarpeisiin kyllä vastaaminen ja suosiminen. Sisaruksien välien pilaaminen yksipuolisin ''tiedottein'' jne.
Ihan kuin heidät olisi kasvatettu siihen että mistään ei kuulu koskaan joutua vastuuseen - ehkä he kokevat olevansa jotenkin erityisasemassa sotalapsuuden takia ja heidän mieltään ei saa koskaan kukaan pahoittaa. He kyllä saavat nälviä, mitätöidä ja olla antamatta rakkautta tyttärilleen - nimenomaan siis tyttärilleen.
Kokevatko herätyksen jossain kohdassa, vai eivätkö vain koskaan suostu katsomaan peiliin oman käytöksensä vaikutuksia seuraavaan naissukupolveen.
Valtavan suuri osa nimittäin jätti lapsenhankinnakin väliin tämän ikäisten naisten kohtelun takia. Eivät haluneet siirtää sitä rakkaudettomuuden ketjua eteenpäin, kenties. Asiallisen tutkimisen paikka kokemustasolla kyllä. Ihan kansantaloudellinen merkityshän siinä on, mikäli miljoona ihmistä päättää olla lisääntymättä.
Joku kyseli lahjojen perään, mitä saivat vai saivatko mitään jouluisin tai syntymäpäivinä. Lähinnä jotain uusia pikkuhousuja ja liinavaatteita. (Jotenkin ajattelisi, että nämä ostokset kuuluisivat johonkin äitien omaan talousrahan käyttöön eikä lasten syntymäpäivälahjoiksi?)
Harvemmin mitään sellaista, josta jotain oikeaa iloa suhteessa omaan ikään, vaan lähinnä äidin omia tarpeita vastaavia ''lahjoja', että ei tarvi tuhlailla turhuuksiin periaatteella.
Kerran kun sain tädiltäni kaikkea pikkutyttömaailmaan liittyvää kauneuslahjoja, jotain kynsilakkaa ja muita helyjä - muistan äitini tuhahtaneen kunnolla - että jopas oli typeriä lahjoja. Eli kaikki joka ei ollut jotenkin käytännönläheistä, äitini mielen mukaista - oli huonoa. Naiseus ja kaikki sellaiseen liittyvä täysin pannassa - kuukautiset iso tabu - hyvin tunnistaa näistä jutuista.
Ei toi liity syntymävuoteen, vaan äitisi persoonallisuuteen. Eihän tässä nyt mitään diagnooseja voi tällä perusteella heitellä, mutta ei tuo nyt ihan normaalilta kuulosta. Kuulostaako joku näistä tutulta?
http://www.vau.fi/Perhe/Vanhemmuus/Viisi-kamalaa-aitityyppia/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi näille kokemuksille ja ilmiöille ei ole sanoja eikä vakiintuneita termejä? Miksi pitää pitkästi esimerkkien avulla selittää ilmiötä/asiaa, joka ilmenee mm. siten, ettei tyttärelle osteta rintaliivejä? Miksei sille ilmiölle ole sanaa?
Läheisriippuvuutta koskevassa ketjussa oli linkki tekstiin "For Adult Survivors of Emotional Child Abuse". https://theinvisiblescar.wordpress.com/suggestions-for-adult-survivors/
Miksi Suomessa ei puhuta lasten emotionaalisesta kaltoinkohtelusta - tällä tai jollain muulla nimellä?
Jos nainen sanoo joutuneensa parisuhdeväkivallan uhriksi, jokainen tietää, mistä on kyse. Ilmiölle on sana. Uhrin ei tarvitse ilman tuota sanaa yrittää pitkästi kuvailla kokemuksiaan tyyliin "no mies päätti raha-asioista ja töni seinää vasten" jne. Eikä kuulijoilla loksahda suu auki että "täh? töni? ei meillä kyllä ole ollut tuollaista, vaikka ihan samanikäiset miehethän meillä on".
On parisuhdeväkivaltaa ja on parisuhdeväkivallan uhreja. Mikä on nimeltään se asia, jonka uhriksi tämän ketjun kirjoittajat ovat joutuneet? Keitä he ovat, eli minkä uhreja he ovat?
Jokaisella on hyvä käsitys parisuhdeväkivallan yleisyydestä Suomessa. Asiaa tutkitaan säännöllisesti. On olemassa auttamiskoneistot.
Tutkiiko kukaan tämän ketjun aiheena olevaa ilmötä? Missä on tieto ja tilastot sen yleisyydestä? Miten uhreja autetaan Suomessa? Onko tutkimustietoa siitä, mitä seurauksia kaikella tuolla on uhrin loppuelämälle?
Aineistoa on vaikka kuinka paljon tarjolla vaikkapa tämänkin palstan tarinoista tehdä jo kollektiivista tutkimusta suomalaisten äitien emotionaalisesta pahoinpitelystä nimenomaan tyttäriään kohtaan. Ennenkuin tämä ilmiö saa ns vakitermin - ilmiötähän ei suostuta tunnustamaan. Kun nämä tietynikäiset ovat miehittäneet medianäkyvyyden tiettyyn ikään asti, eivät kai he itseään halua julkituoda tai ns refkletoida. Se on vasta tämä sukupolvi,joka pikkuhiljaa herää käsittämään sen kaiken pahoinpitelyn (vaikka ei suoranaisesti olisi lyötykään fyysisesti), mistä yrittävät toipua lukemalla esim näitä kirjoituksia - että eivät he ''hulluja'' ole, niinkuin tietenkin nämä äidit ovat pyrkineet kokemuksensakin kiistämään - emotional scars for lifetime - kyllä tämä kaipaa jotain julkisempaa käsittelyä vaikkapa keskusteluohjemlmiin.. tutkimustuloksia.. parisuhdeväkivallalle on termi, mutta ei sille, että omat äidit pahoinpitelivät emotionaalisesti tyttäriään kokonaisen sukupolven verran-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei toi liity syntymävuoteen, vaan äitisi persoonallisuuteen. Eihän tässä nyt mitään diagnooseja voi tällä perusteella heitellä, mutta ei tuo nyt ihan normaalilta kuulosta. Kuulostaako joku näistä tutulta?
http://www.vau.fi/Perhe/Vanhemmuus/Viisi-kamalaa-aitityyppia/
Luonne+geenit+ympäristötekijät!
Eli kyllä kulloinenkin ajanjakso-erilaisia kun ovat- on vahvasti mukana vaikuttamassa.
Vierailija kirjoitti:
Ei toi liity syntymävuoteen, vaan äitisi persoonallisuuteen. Eihän tässä nyt mitään diagnooseja voi tällä perusteella heitellä, mutta ei tuo nyt ihan normaalilta kuulosta. Kuulostaako joku näistä tutulta?
http://www.vau.fi/Perhe/Vanhemmuus/Viisi-kamalaa-aitityyppia/
Viidessa kamalassa äitityypissä kaikki liittyy narsistiseen persoonallisuushäiriöön, yhteen tyyppiin, jollainen äitini on. Ketjusta päätellen ikäviä äitityyppejä on paljon suurissa sukupolvissa. Mitä avoimemmin näistä asioista keskustellaan ja ollaan tietoisia mitä hyvään vanhemmuuteen kuuluu ja mitä ei, sillä tavalla voidaan pelastaa lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko kenenkään äiti ottanut minkäänlaista vastuuta teoistaan tai sanomisistaan? Olen itsekin ketjussa kirjoittanut ja äitini sieltä pahimmasta päästä, vielä aloitusviestin kuvaustakin kamalampi. Oma äitini ei suostu puhumaan mistään menneestä, jonkun kerran olen yrittänyt mutta joko tulee marttyyriraivarit (kiittämätön kakara, kaikkeni olen tehnyt jne) tai sitten aggressio jossa hän haukkuu minua hulluksi ja väittää että olen hullu ja keksin kaiken. Väitää kirkkain silmin että mitään tällaista ei ikinä tapahtunut. Olen vain hullu joka keksii kaiken.
Minulle rankinta on juuri kiistäminen ja tapahtuman kieltäminen. Halausin oikeutta. Haluaisin anteeksipyynnön. Haluaisin vastuunottoa tapahtuneesta. Mutta mitään näistä en koskaan tule saamaan. :(
Nämä äidit eivät ota vastuuta teoistaan, on kuin hanhen selästä vesi vierähtää. Pari vuotta tein töitä, äidille kertoen nätisti ja nätisti suoraan, jotta saataisiin yhteisymmärrystä. Vesi valahtaa ätihanhen sälästä, narsistiäidin. Nyt ymmärrän ja uskon muita samassa tilanteessa olevia, iästä viis. Vaikka tiesin äitini olevan äärimmäisestä päästä, väitän jopa että pahempaa kuin sulla, hyvyydellä yrittäen tappiin asti ja viisaus vallitsee. Älä välitä niistä sun hullun-leimaamis jutuista, narsisti varsinkin tekee tuota ym., tarkoituksena ettei totuudet pääsisi esiin. Tässä maailmassa on tervehenkisempiä ihmisiä lähipiirin, sellaisen äidin kuin sun ja mun hallitsemia, usko, et ole yksin. Et todellakaan ole hullu, vaan sulla on paska äiti. Sä et ole paska ihminen, olet ollu vähintään henkisen väkivallan uhri, ja tiedä, millaista helvettiä se voi olla, että kun nuorena lapsena älysi enemmän ja mietti, laskien, kauanko tätä helvettiä jatkuu, kuinka monta vuotta pitää olla näkymätön about 5 v. lähtien ja mykkä! Siis MYKKÄ! Puhumaton lapsi kotonaan, joka heijastui päiväkerhoonkin. Kotiäiti haukkui tytärtään, kun isä oli töissä, siitä mykkyys. Jatkui koko elämän ajan. Mitä hehdä yleensäki tilanteelle, kun äiti kotona ja tekee paskaa kilteille apsille, ja kun isä tulee kotiin, äiti puhuu paskaa tekemisistään? Lapset omissa oloissaan ja äiti makaa sängyssä päivät, tiskaa puoli tuntia ja sit makkariin, siellä 8 tuntia, lapset on kuin ilmaa, omissa oloissaan. Mutsi halus ottaa hoitolapsen, koska siitä sai rahan. Naapurista tuli meidän lapsien ikäinen poika. Voi hemmetti, että sattuu niin vietävästi, miten se sosiaalinen, kiva poika tulikin meille. Virhe. Poika oli täysin yksin, syrjitty jokaisena päivänä. Äiti teki meillle jo syrjityille lapsille selväksi, että joku irrallinen käy meillä päivttäin eikä siitä pidä välittää. Näin toimittiin me lapset käskystä alle 5-vuotta. Pasi, olen yrittänyt etsiä sinua netistä.
Jos ja kun on niin katki, poikki, eikä ole ketään, joka joka uskoisi, niin mitäs sitten, kun ei enää jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohhoh, ihan kuin olisin itse tuon kaiken kirjoittanut. Kirjeitäni ja päiväkirjoja äitini ei lukenut, ainakaan niin että olisin sen tiennyt, mutta muuten ihan kuin omasta lapsuudestani. Äitini oli myös hyvin ankara ja sanoi monet kerrat niin pahasti, että kannan niitä asioita vieläkin huonossa itsetunnossani.
Oma äitini on suuresta sisarusparvesta. Olen monesti miettinyt, että onko kenties itse jäänyt vaille äidin rakkautta. Ehkä kasvatuksesta ovat joutuneet pakotettuina huolehtimaan vanhemmat sisarukset ja mikä heidän tyylinsä sitten on ollut, alistava, sortava, mitätöivä? Mutta ei todellakaan näin syvällisiä meillä koskaan puhuttu. En tiedä äidistäni oikeastaan mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huhhuh, Töissä ehdin vilkaista tätä ketjua ja silloin sivuja oli neljä! Anteeksi välikommentti lukematta näitä yli sataa sivua, mutta vau, on ilmeisesti tuttua ainakin tunnekylmyys. Ja nyt lukemaan...
Tuota tunnekylmyyttä monet ovat kuvailleet, en oikein saa siitä kiinni. Olen tuo 1617 kirjoittaja ja mietin, miten se olisi näkynyt omassa perheessäni? Tunteista ei kyllä puhuttu nimillä edes vielä 80-luvulla, mutta kyllä suru, ilo ja vihastuminen näytettiin. Lapsia hellittiin, kotieläimiä hellittiin jne.
Osallistun tähän keskusteluun juuri siksi, kun tunnekylmyys liitettiin tässä ketjussa juuri suurten ikäluokkien ominaisuudeksi. Omat vanhempani elivät nuoruuttaan sota-aikaan ja isäni oli rintamalla vuosikausia. Kyllähän se on vaikuttanut perheisiin monella tavalla.
Mitenhän sen nyt selittäisi?
Meillä ei koskaan koskettu toista. Vanhemmat eivät koskaan osoittaneet hellyyttä toisiaan kohtaan lasten (tai muiden aikuistenkaan) nähden, eikä meitä lapsiakaan ihan vauva- ja taaperovaiheen ohituttua halattu tai hellitty koskaan. Muistan, että minua halattiin yhden ainoan kerran, ja se oli kun eräs läheinen kuoli. Muuten koskemista suorastaan kammottiin, aina pidettiin etäisyys. Meille myös ihan opetettiin, että muihin koskeminen on epäsopivaa. Olinkin ihan järkyttynyt, kun joskus teininä sain olla yökylässä kaverilla ja illalla telkkaria katsoessa tämän perheen lapset istuivat vanhempiensa sylissä. Minun oli vaikeaa olla tuijottamatta, niin epänormaalilta se minusta silloin tuntui.
Ikinä ei kerrottu että rakastetaan tai ollaan ylpeitä. Kerrottiin vain, jos jotain meni väärin tai jos oltiin vihaisia tai oli tulossa rangaistuksia.
Tämä kuulostaa niin tutulta. Olen itse perheestä, jossa näennäisesti oli kaikki hyvin, mutta läheisyyden, kosketuksen, perheyhteyden osalta koti oli hyvin tunnekylmä. En muista, että vanhempani olisivat koskaan katsoneet minua "rakastavin silmin" tai että meillä olisi naurettu tai laskettu leikkiä. Vanhemmillani ei kuitenkaan ole narsistisia taipumuksia, jolloin pahan olon kohdistaminen on hyvin vaikeaa, koska ei ole mitään silmiinpistävää ominaisuutta, jota voisi pitää selittävänä tekijänä. Joskus olen ajatellut, jopa kuvittelevani kaiken ja että vika on vain minussa...
Minun paha oloni lähti purkautumaan vasta saatuani omat lapset ja olen joutunut käymään viimeisen 10 vuoden aikana läpi monenkirjavia tunteita. Olen myös yrittänyt keskustella asiasta äitini kanssa, mutta hän menee aina sen selityksen taakse, että "siihen aikaan oli tapana". Ai että minua ärsyttää se, kun aikuinen ihminen ei koskaan ota mistään tekemästään asiasta vastuuta. Hän ei ole koskaan päättänyt toimia siten kuin toimi, vaan ajelehtinut eteenpäin, "se nyt vaan oli maalla tapana".
En taida koskaan päästä asian yli lopullisesti. Välini äitiini ovat ystävälliset, mutta etäiset. Suurimman osan aikaa elämäni sujuu hyvin. Sitten joku asia laukaisee vanhat muistot ja huomaan kelaavani vanhoja asioita taas pari päivää. Tämän jälkeen olen jälleen kerran itkuni itkenyt ja jatkan eteenpäin, kunnes ehkä puolen vuoden kuluttua joku asia laukaisee surutyön jälleen käyntiin. Välillä tuntuu, että huono lapsuus on kuin alkoholismi, siitä ei voi koskaan parantua lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko kenenkään äiti ottanut minkäänlaista vastuuta teoistaan tai sanomisistaan? Olen itsekin ketjussa kirjoittanut ja äitini sieltä pahimmasta päästä, vielä aloitusviestin kuvaustakin kamalampi. Oma äitini ei suostu puhumaan mistään menneestä, jonkun kerran olen yrittänyt mutta joko tulee marttyyriraivarit (kiittämätön kakara, kaikkeni olen tehnyt jne) tai sitten aggressio jossa hän haukkuu minua hulluksi ja väittää että olen hullu ja keksin kaiken. Väitää kirkkain silmin että mitään tällaista ei ikinä tapahtunut. Olen vain hullu joka keksii kaiken.
Minulle rankinta on juuri kiistäminen ja tapahtuman kieltäminen. Halausin oikeutta. Haluaisin anteeksipyynnön. Haluaisin vastuunottoa tapahtuneesta. Mutta mitään näistä en koskaan tule saamaan. :(
Minä olin hyvin haluton hankkimaan lapsia, mutta en osannut miehelleni selittää miksi. Mies sanoi että on mieluummin minun kanssani lapseton kuin lisääntyisi jonkun toisen kanssa. No, vuosien ja vuosien jälkeen meillekin lapsi sitten syntyi, ja toinenkin.
Esikoisen tulo oli minulle oikea pommi. Sisimpäni räjähti kappaleiksi pientä vauvaa hoivatessa, alitajunta alkoi sylkeä tunteita ja muistoja kapsuudesta, joita en tiennyt kantaneeni sisälläni. Paha olo, muistot, epäreiluus ja huono kohtelu oikein vyöryivät sisältäni, ja tilitin näitä miehelleni pitkän ajan, hän kuunteli ja lohdutti ja yritti auttaa minua saamaan ajatukseni ja tunteeni "järjestykseen". Lopulta päätin, että otan lapsuuteni puheeksi äitini kanssa.
Kerroin äidilleni muutaman esimerkin minua vaivaavista tapahtumista, sekä esim lääkärikäynneistä sairaalassa. Hän oli pelästynyt ja vihainen, kuinka muka voin muistaa sellaisia asioita, tai kuka niistä minulle on kertonut. Hän myönsi, että minua oli viety lääkäriin, mutta ei suostunut kertomaan syytä, hän ei kuulemma muistanut. En halua tässä kertoa kuinka muistan lääkärin minua tutkineen. :(
Äitini kanta lapsuuteeni joka tapauksessa on, että toisaalta hän ei muista tapahtumia ja asioita joita minä muistan ja jotka minua vaivaavat, toisaalta hän vain toteaa että "anteeksi vaan nyt sitten ihan kamalasti jos olen sinua ikinä mitenkään loukannut. Parhaani aina yritin ja enemmänkin, ajat olivat mitkä olivat jne.". Ihan kuin esim. minun nolaamiseni ja nöyryyttämiseni muiden ihmisten kuullen tai fyysinen satuttamiseni olisi ollut joku aikaan eikä hänen persoonaansa liittyvä teko. Lapsiani en halua hänen vaikutuspiiriinsä, ja he tapaavatkin toisiaan hyvin harvoin. Onneksi anoppini on ihana ja sydämellinen ihminen.
En enää kykene, en jaksa. Oikeesti. Heittäkää jotain livetukea, mihin mennä tms. Pillerit ja jeesusjutut out.
Vierailija kirjoitti:
En enää kykene, en jaksa. Oikeesti. Heittäkää jotain livetukea, mihin mennä tms. Pillerit ja jeesusjutut out.
Vierailija kirjoitti:
En enää kykene, en jaksa. Oikeesti. Heittäkää jotain livetukea, mihin mennä tms. Pillerit ja jeesusjutut out.
Onko jotain paikkaa mihin voisit soittaa? Terveyskeskuksen mielenterveystoimisto? Ei tietenkään nyt illalla. En tiedä, tässä yhteiskunnassa apua saa vain päihteiden väärinkäyttäjät.
Suuri kiitos teille välittäjllle, itken täällä valtoimenaan. En oo vielä katsonut teidän kahden linkkejä, mutta ei ainakaan liity alkoholiin eikä mielenterveysongelmiin. Ehkä siinä sen ongelma, on kun tervetuntevainen ja -ajatteleva tapaus, niin miten se kestää sairaan ympäristön suhteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En enää kykene, en jaksa. Oikeesti. Heittäkää jotain livetukea, mihin mennä tms. Pillerit ja jeesusjutut out.
Onko jotain paikkaa mihin voisit soittaa? Terveyskeskuksen mielenterveystoimisto? Ei tietenkään nyt illalla. En tiedä, tässä yhteiskunnassa apua saa vain päihteiden väärinkäyttäjät.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miksi he vetävät päihteitä? Syvimillään heiillä on samankaltaisia perhesuhteita, kuten ketjussa. Onko susta asiallista veetuilla perhesuhteista , jos sulla ok, puhu siitä edes asiallisesti.
Alue: Aihe vapaa
Ihmisiä tuntuu häiritsevän muutenkin, jos joku pyrkii erkaantumaan perhe/sukuyhteisöstään. Suhtautuminen on samankaltaista kuin jossain uskonnollisissa lahkoissa tai rikollisjärjestöissä. Eniten lähtijöitä ovat moittimassa ja ahdistelemassa ne joilla on eniten valtaa tai ainakin luulevat sitä omaavansa. Ne, joilla on jotain menetettävää.Tietämättömyyteen on kehkeytymässä aukko, josta tietoisuuden paljastava aukko saattaa paistaa ikävästi silmiin. Nämä äidithän ovat omien perheidensä ja sukujensa typeryyden tuotosta ja tämän asian ilmituloa ei kukaan laumassa halua.
Luulevat näiden marttyyrien todellakin olevan herttaisuuden ja hyvyyden poikkeuksellisia ilmentymiä, vaikka piilossa muiden katseilta ovatkin olleet todellisia hirviöitä. Omaa osuuttaan näiden hirviöiden kehittymiseen ja kasvuun ei haluta nähdä. Ihmiset eivät tiedä mitä tekevät. Tai ovat vain haluttomia ottamaan tyhmän päänsä pois persiistä.