70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Äiti syntynyt 50-luvulla, minä 70-luvulla.

Paljon samaa kuin AP:n tarinassa. Kuukautisista ei kerrottu ja siteitä ei ostettu kuin vasta kun äiti huomasi että olivat alkaneet. Olin kuulemma omituinen ja salaileva kun en asiaa itse ottanut esille. Siteiden käyttöä ei neuvottu, pidin ensimmäiset puoli vuotta teippipuolta ihoa vasten koska 11v luulin että niin on tarkoitus niitä käyttää :( Naiseksi kasvamisessa ei tuettu, kaikki ikäiseni nuoret naiset olivat joko leväperseisiä huoria tai nakkuja eli muuten vain heikolla luonteella varustettuja. Lapsena ei koskaan myöskään ostettu mitään tyttöjen vaatteita tai mekkoja vaan aina tummia ja rumia vaatteita. Äiti kyllä itseään kaunisti ja vaatetti, perheessä ei saanut olla muita naisia kuin hän.

Vauvana äiti jätti minut alle puolivuotiaana isälle ja lähti opiskelemaan naapuripaikkakunnalle. Kun kysyin, kuka minua silloin  hoiti, totesi vain että isäsi ja tätisi ja en minä niin tarkkaan muista. Kun kysyin miten saatoit niin pienen lapsen jättää, ei vastausta. "Se oli vaa sellaista aikaa se". 

Äiti käytti minua myös henkilökohtaisena terapeuttinaan ja uskottunaan. Isää ja muuta sukua ja tuttavia haukuttiin estoitta ja kuunnella piti vaikka en olisi halunnut. Mikäli puolusti muita, oli "ihan kuin anoppi ja miten sinä noin voit ajatella". Kun olin yläasteella, alkoi äidillä jaksoja joissa häipyi viikoiksi vieraiden miesten luokse ja minä jäin kotiin huolehtimaan 6v nuoremmasta veljestäni ja kotitalosta sekä kaikki kodin askareet. Ja vaikka äiti olisi ollut kotonakin, ei ollut koskaan siistiä koska hän ei pitänyt sitä tärkeänä. Ruokaa oli aina ja siitä jaksaa kyllä muistuttaa kuinka on aikoinaan kantapäitä levittänyt hellan ääressä. Isä etsi välillä äitiä pitkin lääniä, välillä löysi ja välillä ei, ei ollut kännyköitä mistä tavoittaa. Myös alkoholi näytteli viikonloppuisin isoa osaa, äiti joi enemmän kuin isä mutta asiasta ei saanut kertoa kenellekään. Äiti kävi humalassa isän kimppuun ja usein vein pikkuveljeä ulos turvaan ettei näkisi sitä riehumista. Seuraavana aamuna sitten keitettiin kaurapuuroa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Nykyään äiti asuu useamman sadan kilometrin päässä. Mummon rooli on mieluinen, hänen omilla ehdoillaan. Pyytää mm. rahaa jos on pyydetty lasta hoitamaan, kerran tai kaksi vuodessa yksi ilta että pääsisin miehen kanssa elokuviin tms. Tosin en luota häneen, syyttänyt mm. lastamme varkaaksi kun ensin piilottanut meillä ollessaan tuomaansa karkkia kaappiin ja kun ei muistanut ja heti niitä etsiessään löytänyt, lapsi syönyt. Tästä kyllä suutuin, tuli niin mieleen omat kokemukset lapsena syytetyn penkillä olosta mikäli mikä vain tavara/vaate oli hukassa, sen olin aina minä vienyt!!!! Lapsenlapsi on myös välillä "omituinen" tai "erikoisesti käyttäytyvä" mikäli ei aina ole kuin kirkossa, annetaan siis ymmärtää että olen kasvattanut kieroon tai lapsessa olisi jotain vikaa.

Veljeni on kultapoika, jolle annetaan rahaa vieläkin ja maksetaan kuluja. Tasan ei käy rakkaus lapsiin.

Henkisesti saanut tehdä paljon töitä että pysynyt itse järjissään välillä, yhteydenpitoa on ollut pakko rajoittaa. Äiti pyrkii vieläkin manipuloimaan ja pitämään minua uskottunaan ja voi sitä kaunan ja katkeruuden määrää mitä hän joka tapaamisella vuodattaa, usein sisaruksiaan kohtaan. Muissa on aina vika, ei hänessä eikä hän pyydä anteeksi. Ei koskaan.

Up.

Nyt on paljon ollut taas lehdissä nyyhkytarinoita yksinäisistä vanhuksista ja lapsista omaishoitajina. Näitä juttuja kun lukee niin tulee vaan mieleen että miksi lie yksinäisiä. Ja ei kenen tahansa tarvi omaishoitajaksi ruveta vaikka joku sellainen henkilö onkin ruvennut jolla on ollut normaalit vanhemmat.

Todella monia tuttuja tapauksia tullut vastaan tässä ketjussa. Oon lukenut tätä vähän väliä järjestellessäni ajatuksiani heti ketjun perustamisesta asti, koska tunneköyhän ja läsnäolemattoman lapsuuden takia en ole osannut sanoittaa kovin helpolla oikein mitään. Ja nekin, mitkä opin sanottamaan, tukahdutettiin väärinä kuten joku muukin kertoi täällä. 

Tajusin vasta, että olen elänyt tosi kontrolloivan äidin kanssa, minkä perusasenne oli lällättelevän kakaran ja naama norsunvitulla väliltä. Äitini on siis 50-luvulla syntynyt, mä 80-luvun lopulla. Muistan, että lapsuus oli sitä että äiti ei ehtinyt ikinä muka mitään töiltään, vaikka teki vain hoitajan töitä joko ilta- tai päivävuorossa. Multa jäi esim. 7 vuotiaana synttärit pitämättä, eli ne yritettiin unohtaa. Isä oli silloin siinä kunnossa, ettei siitä ollut järjestämään mitään ja äiti mainitsi synttäreitteni iltana ohimennen että mulla on synttärit. Aloin itkeä hervottomasti, että miksei mitään ole järjestetty. Olen muuten vieläkin vihainen siitä, miten meidän äiti hoisi tilanteen! Hän istui kylmästi olohuoneessa tupakalla sanoessaan tämän, että paperetta täyttää tänään seitsemän. Kun kysyin, miksei kakkua ole tehty tai vieraita kutsuttu, mutsi alkoi marmattaa marttyyrinomaisesti "mä olen ollut töissä, mä olen ollut töissä." Tajusin vasta aikuisena, että toi on vain välttelevä tekosyy eikä se mennyt mulle lapsenakaan läpi. Sitten se kehtasi mulle pokkana väittää, että niitä ei voi järjestää jälkeen päin. Kun itkin ihan hirveästi enemmän, äiti vain ärsyyntyi lisää. Miksi se ei voinut ottaa syliin, siirtää suortuvaa poskelta ja sanoa, että nyt on ollut kiire, järjestetään jotain kivaa heti kun ehditään ja synttäreitä voi juhlia vaikka talvella vaikka olet kesällä syntynyt!? Ihan oikeasti, nyt itse äitinä mietin tuota usein, enkä antaisi ikinä lapseni itkeä tuollaisen syyn takia. Meidän äidin taustavaikuttimena tohonkin oli se, että se yritti saada meidän isän liikkeelle, mutta pikkasen oli väärä tekniikka ja kohde yrittää sitä. 

Toinen minkä varjossa me kasvettiin läpi lapsuus oli äidin aivan typerät miessuhteet. Kun muut teinit häpesivät vanhempiaan, mä häpesin ihan syystä. Ensin ero meidän faijasta oli työn ja tuskan takana eikä meidän äiti yrittänytkään hoitaa asioitaan vaan luotti ja antoi isän ohjailla tässäkin. Lopputuloksena niskassa olevat velat ja aivan perseelleen hoidettu avioero. Sen jälkeen kun väkivaltaisesta isästä päästiin, niin tilalle tuli jotain vielä karmeampaa ja kauhealla aikataululla. Meidän äiti iski itseään ihan huomattavasti nuoremman miehen, mikä oli aivan lapanen ja kulki perässä koko ajan kuin koira. Me lapset oltais kaivattu äitiä ihan hirveästi, niin se ei parisuhteiltaan koskaan ehtinyt huomioida meitä ja se näkyi juuri edellä kuvatuntapaisina tilanteina. Kylällä mä häpesin niiden ikäeroa ja sitä niiden touhua ja äänekästä esiintymistä. 

jatkuu.. 

Äiti mainosti aina, miten ei koskaan puutu lasten välisiin asioihin ja on aivan puolueeton. Todellisuudessa hän oli mahdollistaja, koska sisarustenvälisissä tappeluissa hän asettui nuoremman puolelle. Meillä teini-iän kynnyksellä riidat kulminoituivat siihen, että tappelimme verissä päin sisareni kanssa. Fiksu aikuinen olisi puuttunut siihen, ei vain meidän äiti, joka hoki miten ei puutu mihinkään vaan saamme selvittää keskenämme. Kolikon kääntopuoli vain oli se, että siskoni kiusasi minua tahallaan tietäen että kun suutun tarpeeksi, lyön ja tätä hän kokeili useana iltana mennen sen jälkeen parkuen kertomaan miten taas sai ilman syytä tukkapöllyä. Kuinka moni oikeasti muka suuttuu niin silmittömästi ilman syytä, että käy käsiksi? Äitini mukaan minä, koska olin kuulemma mielenvikainen ja tarvitsin rangaistukseksi kallonkutistajaa. Yleensä 12-vuotias murrosikäinen suuttuu jos nuorempi tulee kertomaan miten sen seksielämästä kirjoitetaan maailman ohuin opas ja miten sen tissit ovat eriparia ynnä muuta älytöntä. En muista enää puoliakaan, mutta sisareni hallitsi verbaalisen nälvimisen taidon ja kehitti sitä kanssani lisää, eikä yksikään teini-ikäinen jolle noi asiat ovat muutenkin arkoja kovinkaan kauaa tuollaisia kuuntele. Äiti kuuli useat näistä solvauksista ja ärsyttämisistä, mutta ei puuttunut niihin sanallakaan vaan sanoi että olen itse aiheuttanut sen. Kun kerroin, että siskoni kiusaa minua koulussa kavereineen, äitini karjui takaisin vain että niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. No mutta kuinka olikaan, että jos suutuin sisarelleni tai uskalsin laittaa hänelle hanttiin, sain sekä siskoni että äitini kimppuuni.

Äitini myös itse välillä kasvattaessaan minua teki sen lällättelemällä kuin neljä vuotias. Tilanteet menivät usein samalla kaavalla: hän suuttui minulle ihan yhtäkkiä jostain, kielsi jotain tekemästä (en yleensäkään uskaltanut niin nujertavassa ilmapiirissä mitään itsenäisesti tehdä) ja kun luovutin, hän alkoi lällätellä eli heittää lisää vettä myllyyn. Hän siis haastoi riitaa ja vyörytti siitä aiheutuvan syyllisyyden mun niskaani. Lainasin mm. kerran hänen puhelintaan ja äiti tiesi saavansa sen takaisin heti kun kertomani oikeasti tärkeä asia oli sillä hoidettu. Silti hänen oli tultava kiukkuisena vaatimaan sitä, jolloin tekemäni asia viivästyi ja hän ei pyytänyt sitä todellakaan kauniisti. Hän oli lähdössä kauppaan eli kyseessä ei ollut kiire vaan tarve v..lla. Kun ojensin puhelimen viimein takaisin, hän alkoi lällätellä miten hän tuntee mut niin hyvin, että tietää, että tavallisesti heittäisin puhelimen seinään tuossa kohtaa kun mulle sanoo, mutta nyt annoin sen kuulemma takaisin koska tietäisin etten saisi puhelinta enää lainaan. En provosoitunut tällä kertaa, mutta kun tätä olin viikkokausia kuunnellut tällaista ihan ihmeellistä kommunikointia, räjähdin kerralla. Toinen vakituinen aihe äidilläni oli kesken hyvän keskustelun alkaa takertumaan johonkin huumoriin, mikä ei hänen mielestään ollut hyvää. Nyt kun mietin, niin meidän läpät olivat sitä teinin normaalia huumoria, mutta hänen käytöksensä ei ollut ihan tervettä. Usein hän keskeytti keskustelun sillä, että alkoi rähisemään ja nälvimään ja jämähti siihen juttuun niin kauan että olen hänen kanssaan samaa mieltä jostain. Tämä oli muuten yksi ominainen juttu - kaikesta piti olla aina samaa mieltä, tai oli täysin paska, outo tai erittäin syyllistettävällä tavalla väärässä. 

Meidän äiti oli myös usein naama väärinpäin joka asiasta. Mikään asia maailmassa ei ole hyvä, vaan kaikki haisee vähintään paskalta. Adidaksen, Niken yms. merkit ovat perseestä, ihmiset ovat ne päällään käveleviä mainoksia. Miksi liikuntaan pitää hankkia erikseen varusteet, ihan turhaa. Urheilu on turhaa. Hän ei tykkää siitä, hän ei tykkää tästä. Samaan aikaan kun hän naputti pikkujutuista, hän kasasi mattojen alle valtavan määrän oikeita todellisia ongelmia. Hän ei nimittäin ikinä ilmaissut mitä hän piti sen nuoren miehensä juomistottumuksista (joka ilta 6-12 kaljaa) tai kämppämme siisteystasosta.  än kämpän siisteystaso oli omaa luokkaansa. Meillä haisi alituisesti kissankusi, koska merkkailevaa kissaa ei saanut laittaa pois. Äiti esitti olevansa perheen pää, mutta ei silti hallinnut pakkaa laisinkaan. Neljän lapsen ja yhden kotitöitä täysin tekemättömän äijän jäljiltä oli ihan hirveää jälkeä ja se olisi mennyt sillä että hän olisi ottanut ohjat ja tehnyt selväksi mikä on sirkuksen nimi. Siinä vain oli se, että hänet oli passattu kotona piloille, ja hän oletti että sen sotkun keskellä osaisimme huolehtia koulukirjoista ja vihkoista ja muista tavaroista ja kova oletus oli, että lapset siivoavat. Poikaa ei saanut komentaa tekemään mitään jollei hän halunnut ja siskoni kieltäytyi järjestelmällisesti tekemästä mitään, joten oletus oli että mä siivoan. Muistan kun yhdeksän vuotiaana hankasin kämppää puhtaaksi ja talutin hiuksista pikkuveljeni pyyhkimään kusirantunsa vessasta ja sain sen jälkeen kuulla kunniani kun olin kehdannut kajota kuritta kasvaneeseen veljeen, siis hyi minua. Silti äiti mainosti miten sairas ja kipeä on eikä voi tehdä mitään, ja ne puheet olivat syyllistystä suoraan mulle. Tällaisen jälkeen lopetin siivoamisen ja jatkan sitä nykyisin vain omassa kodissani. Silti muistan lapsuudestani, miten joskus haimme koulukirjojamme kasojen keskeltä, niin äiti vain solvasi meitä miten hukkaamme tahallamme tavaramme ja huuteli "pidä huoli tavaroistasi". Niin hänkin kuulemma piti. Ei muuten pidä paikkaansa; isoäitimme asunto kiilsi aina ja hän pakkasi jopa lastensa reputkin, mutta äitimme ei oivaltanut yksin muuttaessaan miten hänen äitinsä ei muuta mukana. Äiti ei myöskään koskaan ollut kartalla mitä koulussamme tapahtui, ja hän oletti että 7-vuotias tietää lukkarinsa ja osaa aivan itsenäisesti laittaa itsensä kouluun. Yleensä kaikki piti osata itse, kyseenalaistamatta. Samaten mitään ei saanut koskaan pelätä. Kaikki pelko oli vain järjetöntä rasitetta. Itse pelkäsin pienenä käydä kaupassa, mutta se johtui kokemuksen ja rohkaisun puutteesta. Äiti laittoi mut rahat kädessä seisomaan kioskille, mutta enhän kuusi vuotiaana voinut osata ostaa mitään, koska hän ei ollut valmistellut siihen mitenkään tai käynyt tilannetta etukäteen mitenkään läpi. Hän raivostuneena komensi minut takaisin autoon kun en uskaltanut tehdä jotain hänen vaatimaansa asiaa, mutta ei ottanut huomioon että rohkaisemalla ja kehumalla olisi päässyt pidemmälle kuin käyttämällä keppiä. 

Syyllisyydessä elin aina parikymppiseksi. Sen jälkeen irtauduin siitä, sillä psykologin vastaanotolla tajusin etten ole maailman murheiden ja vaikeuksien lähde. Mutta vasta nyt 30:nä olen tajunnut, etten olekaan niin mielisairas ja kiukkuinen lapsi, vaan tilanteisiin täysin normaalisti reagoinut tyttö, joka ei suostunut alistamiseen kotona. kaikkein tyhmin asia minkä tajusin, niin tunnustin vasta aikuisena että tykkään terminator- leffoista. Sitä ennen en saanut pitää niistä, koska äidin mukaan niistä ei saanut pitää. :D

Jos jotain vielä muistan lapsuudestani, niin äiti komenteli, puhui kuin aivovammaiselle tai vähälajaiselle ja kasvatti mua varsinkin vieraiden kuullen. Kaikki ihmisarvo riistettiin heti kun joku oli näkemässä. Jos oma-aloitteisesti kerroin jotain ja laitoin sekaan valkoisia valheita (niin kuin kaikki varmasti tekevät enemmän tai vähemmän otetaan esimerkkinä vaikka: "En päässyt tulemaan, hirveä ripuli"- tyyppisissä tilanteissa välttääkseen nolouksen) niin äiti ei epäröinyt käräyttää niistä vaan päinvastoin. 

Lisäksi äiti ei koskaan puolustanut meitä tai ei ainakaan mua. Hän puolusti muita ihmisiä mun negatiivisilta tunteiltani tai teoiltani, mutta ei vahingossakaan noussut koskaan vastarintaan jos joku teki mua kohtaan jotain. Voivottelu oli tyypillistä tai sitten hän otti "en mahda sille mitään"- tyylisen asenteen, ellei hän yrittänyt keksiä miten saisi singottua kertomani vääryydet mun niskaani. Kun kerroin tuttavani hankalasta lapsesta, hän väänsi asian välittömästi niin kuin voisin vielä vaikuttaa asiaan "Etkö tunnista itseäsi? Olit aivan samanlainen neljävuotiaana". Pyysin ratkaisuja miten sietää tutun hankalaa lasta, en pyytänyt hänen vuodatustaan siitä mun saatanan hankalasta lapsuudesta, josta tuntui joka känni-ilta riittävän juttua. Mun mielestä käsittämätöntä natsikortteilua siinäkin ja vielä valheellisin keinoin, koska tuttavamme lapsella oli aivan eri lähtökohdat kuin mulla joka joutui pienestä katselemaan alkoholistien meininkejä. Muistan myös monta kertaa, kun pöytämme ääressä joku solvasi, haukkui tai kritisoi tosi voimakkaasti mua eli puhtaasti kiusasi, ja äiti ei puuttunut siihen vahingossakaan vaan istui ja ihmetteli että mitä tapahtui. Jos sanoin takaisin, niin sain välittömästi takaisin - ja usein äidiltäni. Parasta oli, kun hän mainosti miten naapurimme mies elää perheettä koska oli lyönyt nyrkillä kesken lounaan lastaan silmien väliin, mutta itse löi mua lusikalla päähän koska kehtasin suuttua ruokapöydässä pierevälle siskolleni. 

Puolien pitämättömyys oli siis yksi mitä en ole koskaan sulattanut. Varsinkin miessuhteiden kohdalla turvaverkon puuttuminen tai pikemminkin ansaksi muodostuminen on hankaloittanut elämääni paljon. Muistan miten äitini puolusteli eksääni, joka petti mua alituisesti ja teki juuri tuota pöydässä haukkumista rankoin sanakääntein ja hän käytti sitä jätkää vielä kahvilla. Joskus kun tulin kotiin, se tyyppi saattoi istua meillä muina miehinä. Samaten hän yritti kouluttaa musta kynnysmattoa, jota saa kohdella miten haluaa ja oli kauhea paikka kun en suostunut sellaiseksi. 

Yritin olla aina kauhean kiltti, mutta se oli lapsena mahdotonta. En pystynyt olemaan näemmä koskaan liian kiltti, koska sain aina niin pitkän rivin perkeleitä ja haukkumista osakseni ja kannoin syyllisyyttä hirveän kauan. Nyt aikuisena kun mietin niin tekemiseni eivät olleet sitä luokkaa, että siitä olisi kannattanut menettää hermojaan siten kuin äiti menetti. Olin meinaan se pienestä asti näppärä tyttö, en tuhonnut koskaan mitään enkä sen koommin uskaltanutkaan tehdä mitään tyhmää koska pelkäsin seurauksia. Sen sijaan suuriakin omaisuusvahinkoja aikaansaaneet sisarukseni eivät saaneet ikinä mitään osakseen, päinvastoin heidätkin opetettiin syyllistämään hankalaa ja mielisairasta siskoa. 

Onkohan ap:n äiti minun anoppi. Silti kaikista omituisuuksista huolimatta hän on ihana mummo. Etäinen ja ei lainkaan häiritsevä.

Olen. Äidille tyypillisiä tärkeitä asioita: ei saa tuhlata vaikka rahaa on, ensimmäisenä ajatellaan mitähän muut ajattelee, hyvä kun lapsi syö, koulutus, ei saa matkustella liikaa, hankalista asioista vaietaan ehkä paradoksaalisesti voi nauraa jos jotain tulee puheeksi. Omille lapsille koetan olla erilainen vaikka ym. seikoista huolimatta koen että minulla oli hyvä ja turvallinen vaikka hieman tunnepuolen ja elämänkatsomuksen kehittymisen kannalta vajaa lapsuus.

Ennen kuin löysin tämän ketjun, luulin olevani ainoa, jolla on tuollainen äiti.

Perheeni oli niin kunnollinen kuin olla voi. Isäni on edelleen kiltti, suorastaan nössö, lempeä ja rakastava. Äitini taas on ulospäin hallittu ja viimeisen päälle hyvä ihminen, mutta tunnepuolella sakkaa ja rajusti.

Äiti on syntynyt 30-luvulla ja minä 70-luvulla, meillä on yli 40 vuoden ikäero.

Kun olin ihan pieni niin lapsuuteni oli hyvä ja turvallinen. Äiti oli hirveän siivousvimmainen ja opin hyvin varhain kävelemään pitkin mattoja ja seinänvieriä, etten jätä parketille varpaanjälkiä. Sain syliä ja perusasiat olivat kunnossa.

Kaikki muuttui, kun kuukautiseni alkoivat 11-vuotiaana. Silloin alkoi hulluus. En saanut rahaa siteisiin, silloin tällöin äiti toi kaupasta paketin ja nakkasi sen soimaava ilme naamallaan minulle. Kuten moni muukin tässä ketjussa, vessapaperilla minäkin pärjäsin. Kuukautisista ja seksistä ei koskaan puhuttu sanaakaan, häpesin alkavaa naiseuttani. Äiti puhui ylipäätään naisista hyvin halventavasti ja kuukautisten myötä minäkin siirryin osaksi tätä halveksittua paariaa.

Kaikkea piti hävetä ja aina piti pohtia, mitä muut meistä ajattelevat. Piti hävetä sanomisiaan, olemistaan, naamanilmeitään, ihan kaikkea. Seksuaalisuus etenkin oli valtavan suuri häpeä. Piti olla nöyrä, ja muut olivat ja tekivät aina paremmin kuin minä. Äiti oli hyvin kylmä ja tuomitseva: Tein kaiken väärin, imuroin väärin, pukeuduin väärin ja niin edelleen. En saanut minkäänlaista hygieniakasvatusta, vasta kun luokkatoverini huomautti minulle likaisesta tukastani ymmärsin, että voisin viikoittaisen saunan lisäksi käydä kerran viikossa suihkussa. Ainoastaan hyvä koulumenestys oli jotain, mistä saattoi tuntea - ei missään nimessä ylpeyttä - mutta tyytyväisyyttä.

Murrosikä meni taistellessa omasta tilasta, äiti kyttäsi ja kyyläsi, etten vaan vahingossakaan ole poikien kanssa tekemisissä. Koulun diskoihin meno oli valtavan taistelun takana, koska diskot olivat synnin pesiä. Minulla olisi ollut yksi poikaystävä, mutta äiti pakotti lopettamaan seurustelun alkuunsa. Koin painostamista, moittimista ulkonäöstä - kunhan et tuosta enää liho - ja kaikenlainen kaunistautuminen oli pahasta. Kaikesta pihistettiin, sain uusia vaatteita vasta kesätyörahoillani. Olin ihan liian kiltti, mutta sisälläni kasvoi viha. Opin salaamaan kaiken, ihan kaiken, enkä uskaltanut tai halunnut puhua kotona yhtään mitään yhtään mistään.

Kotoa muutin 18 v niin pian kuin pääsin ja 22 v aloin seurustella tulevan mieheni kanssa. Äitini meni täysin sekaisin. Alkoi vuosikausia kestänyt ripustautuminen, piina, painostus ja marttyyriulina, kuinka olen hänet hyljännyt ja maailma on minut vienyt. Jotenkin onnistuin pääsemään naimisiin ja perustamaan perheen. Kovasti vastustamansa naimisiinmeno yllättäen rauhoitti äidin, ilmeisesti siirryin epäilyttävästä vapaasta naisesta kunniallisiin aviovaimoihin? Lastenlasten myötä äitini käyttäytyminen paheni, hän halusi asua meillä viikkoja kerrallaan ja samaan aikaan omat katkerat nuoruusmuistoni pyrkivät pintaan. Lopullisesti ymmärsin riuhaista itseni irti vasta kolmikymppisenä. Sen jälkeen äitini ja hänen sanomisensa ovat olleet minulle ilmaa.

jatkuu...

...edellinen jatkuu

Minulla on omia lapsia ja olen ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa, mutta olen edelleen hyvin kiusaantunut, jos joudun tekemisiin 15-25 vuotiaiden nuorten miesten kanssa, haluaisin painua maan alle, koska häpeän itseäni heidän silmissään. Tämä varmaan johtuu nuoruudestani, jolloin nuoret miehet olivat suoraan saatanasta ja suuri uhka naiselle.

Tunnen katkeruutta isääni kohtaan, hän ei koskaan puolustanut minua koskaan vaikka rakastikin. Äiti kieltää, että meillä olisi ollut mitään ongelmia koskaan, on vain surullinen koska olen hänet hyljännyt. Itse puolestani olen tyytyväinen, äidin terveys on mennyt ja minä en hänelle sympatiaani suo. Niin maatkoon kuin on pedannut.

Up

Uuppa uuppa.

Seksuaalisuuskielteisyys kuulostaa tutulta. En minäkään varmaan olisi kuukautissuojia saanut eikä niistä puhuttu, mutta isäni onneksi osti aina niitä minulle, kuten myös särkylääkettä kuukautiskipuihin. 

Uuppa uuppar uuppade uuppat.

Laitan hieman erilaista näkökulmaa. Olen seuraavan sukupolven tuotos, eli siis minun äitini on samaa sukupolvea kuin te muut tähän ketjuun kirjoittaneet, ja hänen äitinsä oli sodan aikaan syntynyt. Olen nyt parikymppinen.

En tiedä, miten uskallan ikinä hankkia omia lapsia; pelkään, että siirrän traumat edelleen eteenpäin heihin. Vaikenemisen kulttuuri on ollut meilläkin ainakin isoäidistäni asti. Mistään oikeista asioista ei ole voinut puhua. Äitini on sentään yrittänyt, mutta hänen yrityksensä on ollut lähinnä "puhutaan kaikkien muiden asioista, mutta ei meidän perheen omista". Eli jauhetaan esimerkiksi kaksi tuntia serkkuni syömishäiriöstä, mutta ei puhuta sanallakaan minun syömishäiriöstäni. Lapsuudessani minua ei lohdutettu kunnolla, varsinkaan jos olin "kiukutellut", käskettiin vain omaan huoneeseen yksin selviytymään vaikeiden tunteiden kanssa. Mitä isommaksi tulin, sitä vähemmän lohdutettiin. Teki tätä myös sisaruksilleni: joku lapsista itkee, kaikki muut vain jatkavat toimiaan ikään kuin mitään ei tapahtuisi, katsovat itkevän ohitse. Sain myös huudot milloin mistäkin asiasta, joihin en todellakaan ollut mitenkään syyllinen. Äiti suuttui usein ihan hirveästi jostain mitättömän pienestä asiasta. Vielä nykyäänkin minun on tosi vaikea näyttää tunteita, koska suuttumista tai itkemistä ei lapsuudessa sallittu.

Muita samankaltaisia huomioita mitä muiden kirjoittajien lapsuudessa on ollut: ruokaa ei tehty tarpeeksi, vaikka rahaa oli yllin kyllin. Sain rintaliivit aivan liian myöhään. Koko lapsuus huomauteltiin syömisestä ja lihomisesta, kehitinkin sitten syömishäiriön, kun monta vuotta olin kuullut vähintään viikoittain vihjailuja siitä, että olen liian lihava tai minusta kohta tulee liian lihava. Äitini usein arvosteli ihan tuntemattomia ihmisiä minulle, tyylillä "miten tuo kehtaa olla noissa minishortseissa kun on noin kamalat selluliitit reisissä". Kaikissa vaatteissani oli jotain vikaa, aina olivat liian paljastavia äidin mielestä. Seksuaalisuus oli jotenkin häpeällistä, tai sitten kyse oli naiseksi kehittyvästä kehostani; 7-vuotiaana sain käyttää bikinejä, mutta sitten 12-vuotiaana en olisi niitä enää saanut käyttää (ja kamala arvostelu tietysti, että luuletko olevasi niin laiha että voit tuommoisilla mennä ihmisten ilmoille). Joskus äiti kehuu minua, mutta se tuntuu teennäiseltä enkä osaa ottaa sitä vastaan, koska yleensä saan kuulla etten ole tarpeeksi ahkera missään asiassa sekä vihjailuja siitä että olen laiska ja saamaton. Vertailee minua aina itseensä, kun hänellä on ollut niin paljon vaikeampaa.

Tässä nyt joitain huomioita seuraavan traumatisoineen sukupolven näkökulmasta. En tosiaan tiedä, millaista äitini lapsuudessa on ollut, koska eihän siitä ole ikinä perheessä puhuttu. Veikkaisin kuitenkin, että melko samanlaista kuin teillä, ja hän on sitten taas siirtänyt omat traumansa minuun - niin paljon yhtymäkohtia löysin omasta lapsuudesta verrattuna teidän lapsuuteen, vaikka olemmekin ihan eri sukupolvea.

Vierailija kirjoitti:

Laitan hieman erilaista näkökulmaa. Olen seuraavan sukupolven tuotos, eli siis minun äitini on samaa sukupolvea kuin te muut tähän ketjuun kirjoittaneet, ja hänen äitinsä oli sodan aikaan syntynyt. Olen nyt parikymppinen.

En tiedä, miten uskallan ikinä hankkia omia lapsia; pelkään, että siirrän traumat edelleen eteenpäin heihin. Vaikenemisen kulttuuri on ollut meilläkin ainakin isoäidistäni asti. Mistään oikeista asioista ei ole voinut puhua. Äitini on sentään yrittänyt, mutta hänen yrityksensä on ollut lähinnä "puhutaan kaikkien muiden asioista, mutta ei meidän perheen omista". Eli jauhetaan esimerkiksi kaksi tuntia serkkuni syömishäiriöstä, mutta ei puhuta sanallakaan minun syömishäiriöstäni. Lapsuudessani minua ei lohdutettu kunnolla, varsinkaan jos olin "kiukutellut", käskettiin vain omaan huoneeseen yksin selviytymään vaikeiden tunteiden kanssa. Mitä isommaksi tulin, sitä vähemmän lohdutettiin. Teki tätä myös sisaruksilleni: joku lapsista itkee, kaikki muut vain jatkavat toimiaan ikään kuin mitään ei tapahtuisi, katsovat itkevän ohitse. Sain myös huudot milloin mistäkin asiasta, joihin en todellakaan ollut mitenkään syyllinen. Äiti suuttui usein ihan hirveästi jostain mitättömän pienestä asiasta. Vielä nykyäänkin minun on tosi vaikea näyttää tunteita, koska suuttumista tai itkemistä ei lapsuudessa sallittu.

Muita samankaltaisia huomioita mitä muiden kirjoittajien lapsuudessa on ollut: ruokaa ei tehty tarpeeksi, vaikka rahaa oli yllin kyllin. Sain rintaliivit aivan liian myöhään. Koko lapsuus huomauteltiin syömisestä ja lihomisesta, kehitinkin sitten syömishäiriön, kun monta vuotta olin kuullut vähintään viikoittain vihjailuja siitä, että olen liian lihava tai minusta kohta tulee liian lihava. Äitini usein arvosteli ihan tuntemattomia ihmisiä minulle, tyylillä "miten tuo kehtaa olla noissa minishortseissa kun on noin kamalat selluliitit reisissä". Kaikissa vaatteissani oli jotain vikaa, aina olivat liian paljastavia äidin mielestä. Seksuaalisuus oli jotenkin häpeällistä, tai sitten kyse oli naiseksi kehittyvästä kehostani; 7-vuotiaana sain käyttää bikinejä, mutta sitten 12-vuotiaana en olisi niitä enää saanut käyttää (ja kamala arvostelu tietysti, että luuletko olevasi niin laiha että voit tuommoisilla mennä ihmisten ilmoille). Joskus äiti kehuu minua, mutta se tuntuu teennäiseltä enkä osaa ottaa sitä vastaan, koska yleensä saan kuulla etten ole tarpeeksi ahkera missään asiassa sekä vihjailuja siitä että olen laiska ja saamaton. Vertailee minua aina itseensä, kun hänellä on ollut niin paljon vaikeampaa.

Tässä nyt joitain huomioita seuraavan traumatisoineen sukupolven näkökulmasta. En tosiaan tiedä, millaista äitini lapsuudessa on ollut, koska eihän siitä ole ikinä perheessä puhuttu. Veikkaisin kuitenkin, että melko samanlaista kuin teillä, ja hän on sitten taas siirtänyt omat traumansa minuun - niin paljon yhtymäkohtia löysin omasta lapsuudesta verrattuna teidän lapsuuteen, vaikka olemmekin ihan eri sukupolvea.

Äitini on syntynyt v. 1941 ja minä v. 1966 ja lapseni v. 2004 eikä meillä ole tuollaista sukupolvien yli jatkuvaa puhumattomuuden kehää. Jokainen voi itse vaikuttaa omaan käytökseensä.

Uuppanen

Vierailija kirjoitti:

Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.

 

Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.

Minä olen syntynyt vuonna 1967 ja en ole elänyt varakasta lapsuutta. Lisäksi vasta aikuisena kun sain omia lapsia niin tajusin että minua on kohdeltu ihan oikeasti väärin enkä ollut p.rse edellä.syntynyt. Niin minulle sanottiin kotona kun yritin varovasti ilmaista mielipidettäni.

Äitini vähätteli ja lyttäsi minua lapsena. Ei sanonut ikinä koskaan minulle mistään asiasta että hyvä. Muita sisaruksia kyllä paapoi ja kehui ja minä olin se yli 9 keskiarvon oppilas lukio mukaan lukien. En koskaan aiheuttanut huolia. Ja vaikka olin hyvä oppilas niin äitini mielestä minun olisi pitänyt mennä ammattikouluun keittäjälinjalle. Muita ihmisiä kehui että sillä se ja se onkin lääkäri ja juristi ja insinööri mutta minun on hyvä tyytyä keittäjän työhön. En ansaitse sen kummempaa. Jouduin jankkaamalla jankkaamaan että vanhemmat suostuivat laittamaan nimensä yhteisvalintapaperiin että saan mennä lukioon.

Olen kouluttautunut pitkälle ja äitini on asiasta kateellinen. Hän ei koskaan puhu tai kysy työstäni mitään ja joskus unohtaa ammattini ja alkaa kertoa kuinka näki jotain tuttua ja sen lapsipa on xxxx. Sitten äiti sulkee suunsa että ups eihän sellaista voikaan kehua kun samalla kehuisi minua.

Lapsena olisi pitänyt olla niinkuin muiden lapset mutta koko ajan torpedoitiin esim.ettei saanut mennä ilmaisiin harrastuksiin, ei seurakunnan iltakerhoon, vaatteiksi vältti serkkujen vanhat ja sisarukset sai.uusia.

Siteiden virkaa sai hoitaa vessapaperi.

Juuri nyt olen taas hilkulla murskaantua. En jaksa kuunnella kun ihmiset narisevat minulle siitä miten ihana äitini on AINA KAIKILLE ollut. En edes halua nähdä sukulaisia tai lapsuuteen/nuoruuteen liittyviä tuttavia. Vaikka koitankin heitä välttää kaikin keinoin joku saa tuon tuosta päähänsä alkaa tämän marmatuksen. Jotkut jopa tietävät näitä ahdistelijoita paremmin asioiden laidan, mutta sitä on turha odottaa että joku heistäkään avoimesti olisi puolellani ja tukisi muita vastaan. Olen koittanut ottaa pesäeron siihen kaikkeen vanhaan helvettiin... mutta muilla tuntuu olevan tarve pilata sekin vähä hyvä mitä yksinäisyyden valittuani olen onnistunut elämääni saamaan. Sama homma varmaan monella muulla: kukaan ei ole uskonut eikä haluakaan uskoa :(