Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
kasvattamaton kirjoitti:
Todella paljon tuttua oli tässä ketjussa, äitini on syntynyt 1950 ja minä iltatähtenä 80-l. lopussa. Nuoremmasta päästä siis olen, mutta saman henkisen perinnön olen saanut tuntea kuin te muutkin. Miten sellaista myöntää edes itselleen, että äiti ei rakastanut lastaan? Äitimyytti elää edelleen vahvana, ja huonot kokemukset lytätään jos niistä yrittää edes mainita. Mitään ongelmiahan ei voi olla, jos kaikki on päällisin puolin hyvin, ei ole orpo vaan on katto pään päällä, ruokaa ja ydinperhe.
Rintsikat sai tosiaan itse hankkia. Uusia vaatteita ostettiin todella harvoin ja usein poikien osastolta, kun olin kuulemma niin lihava ettei löytynyt sopivaa ja niin rumakin, että mulle kuulemma ei sopinut nätit tyttöjen vaatteet. Kaikki tyttömäisyys oli jotenkin väärää, tukankin piti olla mallia kynitty kananperse kuten vanhemmilla naisilla. Kummasti rahaa aina riitti uusimpiin sisustushärpäkkeisiin ja äidin herkkuihin, mutta mun harrastuksiin ja vaatteisiin ei saanut mennä pennin jeniä. Luulinkin että me oltiin köyhiä, vasta kun aloin itse tienaamaan tajusin että ei se ollut rahasta kiinni, vaan siitä että äiti halusi käyttää rahat itseensä.
Mun nolaaminen sukulaisten ja tuttavien edessä oli suurinta hupia, ja jos suutuin siitä niin minua rankaistiin. Olin todella tunnollinen ja kiltti lapsi, ja teini-iässä ruokahuolto oli pitkälti minun vastuulla, mutta äiti kyllä jaksoi kaikille valittaa miten kauheaa on olla YH ja vetää sitä marttyyrishowta.
Äitini oli todella hyvä muiden lasten kanssa. Sain aina kuulla, miten onnekas olen kun minulla on noin ihana äiti. Kulissien takana oli henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Tietysti silloin ajattelin että vika on minussa, ja mitä äitini joutuukaan kestämään kun on saanut näin huonon lapsen. Kasvoin ilman tunnesidettä äitiin, ja isää näin harvoin vanhempien eron jälkeen. Olen joutunut lohduttamaan, kannustamaan ja kasvattamaan itseäni. Selviämään yksin koulukiusaamisesta. Siitä kertomisesta häpäistiin ja kun voin huonosti kiusaamisen takia, mut heitettiin seinään. Jälkikäteen olen tajunnut, että vanhempien eron jälkeen minulla ei ollut turvallista kotia. Isäni sai tarpeekseen äidin manipuloivasta ja epävakaasta luonteesta, kun olin aloittanut peruskoulun. Isä kyllä lähetti rahaa, mutta ne meni äidin shoppailuun ja äiti sai aina lypsettyä lisää keksimällä päästään asioita mitä minulle pitäisi ostaa. Isä taitaa luulla tähän päivään asti että olen piloille lellitty ja uusavuton, vaikka minä pidin huolta äidistäni. Äiti myös sabotoi isän ja minun välejä, ja puhui kaikista ihmisistä selän takana pahaa. Juoruilua vihaan edelleen yli kaiken.
Vastaan näin 1950 syntyneenä äitinä ja isoäitinä. Lapseni ovat kaikki syntyneet 1970-luvulla, joten kuulunen tähän niin kovasti parjattuun joukkoon. Seksuaalivalistusta en saanut minäkään kotoa eikä sitä annettu kyllä koulussakaan. Kuukautisista kerrottiin jonkun voimisteluopettajan toimesta ja muutakin opetusta hän yritti antaa, mutta se meni aivan käsittämättömäksi kuvakieleksi, että oli vaikea ymmärtää, mistä ope puhui.
Seksi oli muutenkin täysin tabu, ainakin maaseudulla, mistä olen kotoisin. Myönnän, että en osannut valistaa omiakaan lapsiani. Muistan, kun yritin asiasta puhua, lapseni eivät halunneet kuulla, sanoivat jo tietävänsä kaiken. Tietysti ymmärrän, että asiasta oli yhtäkkiä vaikea puhua, jos se siihen asti oli ollut täysin puhumaton alue. Siteitä ostin kyllä riittävästi kotiin, sen jälkeen kun kuukautiset tytöillä alkoivat. Rintaliiviostoksilla olin myös mukana.
Tämän päivän ihmisten on vaikea ymmärtää sitä, että 70-luvulla ei vielä eletty tällaisessa info-ähkyssä, mitä nyt. En itse koskaan jutellut esim seksiasioista ystävieni kanssa, asia oli yhtä arka kaikille. Vapaa rakkaus ja hippiaatteet olivat kaukana ainakin maaseudulla, missä suurin osa suurista ikäluokista tuolloin on vielä lapsuutensa viettänyt.
Muistan hyvin miten tietämätön ja yksinäinen olin vauvani kanssa 1970-luvun alussa suuressa kaupungissa. Neuvolan th oli onneksi tukena, eikä tullut mieleenkään kyseenalaistaa hänen neuvojaan, kuten nyt on tapana. Nykyiset neuvola-asiakkaat ovatkin th-ystäväni mukaan vaativia ja vaikeita asiakkaita. Kaikki asiat tiedetään paremmin kuin lasten terveydenhoitoon opiskellut ammatti-ihminen. Jonkinlaisiksi konsulteiksi kai heidät nykyään mielletäänkin. Neuvoista otetaan se mikä sopii omaan elämään ja jos ollaan eri mieltä th:n ohjeista, se julkaistaan näkyvästi joko keskustelupalstalla tai fb:ssa.
Moni kaipaa läheisiä välejä äidin kanssa, isovanhempi on ehkä koettu ihanana ja lempeänä. Tähän sanoisin vain, että isovanhempi on erilaisessa asemassa kuin isä tai äiti. Muistan itsekin oman mummoni luona vietetyt hetket "ainaisena sunnuntaina", mutta äidin kanssa tuli pahaa mieltä. Se arjessa eläminen on kuitenkin hyvin erilaista, yhteentörmäyksiä tulee. Tosin omassa nuoruudessani ei vanhempia vastaan saanut edes pullikoida.
Jokaisella sukupolvella on omat aiheensa, missä vanhemmat tuottavat pettymyksiä. Mielenkiintoista on seurata, mistä seuraavien sukupolvien äitejä moititaan. Toivoisi kuitenkin, että keskustelussa pystyttäisiin pelkän parjaamisen sijaan näkemään se yhteiskunnan tilanne, missä kulloinkin eletään. Nyt eletään info-ähkyn ja yli-seksualisoinnin aikaa. Nykyäitien pitäisi pystyä suojelemaan lapsiaan pitempään olemaan vain lapsia, monet asiat tulevat lasten tietoisuuteen liian aikaisin. Pieni mieli ei ole valmis ottamaan kaikkea sitä vastaan, mitä tulee joka tuutista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa jännä sattuma, mietin tätä ketjua eilen illalla!
Kirjoitin ketjun alkupuolelle useita viestejä, lähinnä murrosikään liittyen. Kipeitä muistoja kuinka koin jääneeni asian kanssa aivan yksin, vailla mitään ohjeistusta tai edes perustarpeiden (siteet, liivit) täyttämistä. Murrosikä ja naiseksi kasvaminen oli täysi tabu mikä siihen aikaan näemmä oli kuitenkin enemmän normi että asioista vaiettiin.
Nyt on tilanne se, että esikoiseni 12v poika alkaa tulla murrosikään ja koen asian todella hämmentävänä. Olen onnistunut katkaisemaan "vaikenemisen ketjun" ja olemme keskustelleet murrosiän tuomista fyysisistä ja psyykkisistä muutoksista sekä käytännön asioista esim. hygienian hoidosta (asia josta minulla hyvin kipeät muistot!). Uskon että osaan olla pojalle ja myöhemmin muillekin lapsille tukena murrosiän aikana, mutta itsellä nousee mielen syövereistä niin ikäviä ja inhottavia muistoja että olen jopa itsekseni itkenyt muistoja. Käyn kai jonkinlaista suruaikaa läpi itseni kanssa, suren sen epävarman tyttöraasun puolesta joka olin. Tuntuu että tämä on yksi äitiyteni vaikeimpia asioita sillä nuo kokemukset näkyvät minussa edelleen tänäkin päivänä. Ja samaan aikaan olen niin pirun ylpeä itsestäni että pystyn toimimaan "oikein" omien lasteni kanssa.
Äh, tämä nyt oli tällainen vuodatus mutta olisi mielenkiintoista lukea muiden ajatuksia siitä mitä tunteita omien lasten kasvu on tuonut?
Vierailija kirjoitti:
kasvattamaton kirjoitti:
Todella paljon tuttua oli tässä ketjussa, äitini on syntynyt 1950 ja minä iltatähtenä 80-l. lopussa. Nuoremmasta päästä siis olen, mutta saman henkisen perinnön olen saanut tuntea kuin te muutkin. Miten sellaista myöntää edes itselleen, että äiti ei rakastanut lastaan? Äitimyytti elää edelleen vahvana, ja huonot kokemukset lytätään jos niistä yrittää edes mainita. Mitään ongelmiahan ei voi olla, jos kaikki on päällisin puolin hyvin, ei ole orpo vaan on katto pään päällä, ruokaa ja ydinperhe.
Rintsikat sai tosiaan itse hankkia. Uusia vaatteita ostettiin todella harvoin ja usein poikien osastolta, kun olin kuulemma niin lihava ettei löytynyt sopivaa ja niin rumakin, että mulle kuulemma ei sopinut nätit tyttöjen vaatteet. Kaikki tyttömäisyys oli jotenkin väärää, tukankin piti olla mallia kynitty kananperse kuten vanhemmilla naisilla. Kummasti rahaa aina riitti uusimpiin sisustushärpäkkeisiin ja äidin herkkuihin, mutta mun harrastuksiin ja vaatteisiin ei saanut mennä pennin jeniä. Luulinkin että me oltiin köyhiä, vasta kun aloin itse tienaamaan tajusin että ei se ollut rahasta kiinni, vaan siitä että äiti halusi käyttää rahat itseensä.
Mun nolaaminen sukulaisten ja tuttavien edessä oli suurinta hupia, ja jos suutuin siitä niin minua rankaistiin. Olin todella tunnollinen ja kiltti lapsi, ja teini-iässä ruokahuolto oli pitkälti minun vastuulla, mutta äiti kyllä jaksoi kaikille valittaa miten kauheaa on olla YH ja vetää sitä marttyyrishowta.
Äitini oli todella hyvä muiden lasten kanssa. Sain aina kuulla, miten onnekas olen kun minulla on noin ihana äiti. Kulissien takana oli henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Tietysti silloin ajattelin että vika on minussa, ja mitä äitini joutuukaan kestämään kun on saanut näin huonon lapsen. Kasvoin ilman tunnesidettä äitiin, ja isää näin harvoin vanhempien eron jälkeen. Olen joutunut lohduttamaan, kannustamaan ja kasvattamaan itseäni. Selviämään yksin koulukiusaamisesta. Siitä kertomisesta häpäistiin ja kun voin huonosti kiusaamisen takia, mut heitettiin seinään. Jälkikäteen olen tajunnut, että vanhempien eron jälkeen minulla ei ollut turvallista kotia. Isäni sai tarpeekseen äidin manipuloivasta ja epävakaasta luonteesta, kun olin aloittanut peruskoulun. Isä kyllä lähetti rahaa, mutta ne meni äidin shoppailuun ja äiti sai aina lypsettyä lisää keksimällä päästään asioita mitä minulle pitäisi ostaa. Isä taitaa luulla tähän päivään asti että olen piloille lellitty ja uusavuton, vaikka minä pidin huolta äidistäni. Äiti myös sabotoi isän ja minun välejä, ja puhui kaikista ihmisistä selän takana pahaa. Juoruilua vihaan edelleen yli kaiken.
Vastaan näin 1950 syntyneenä äitinä ja isoäitinä. Lapseni ovat kaikki syntyneet 1970-luvulla, joten kuulunen tähän niin kovasti parjattuun joukkoon. Seksuaalivalistusta en saanut minäkään kotoa eikä sitä annettu kyllä koulussakaan. Kuukautisista kerrottiin jonkun voimisteluopettajan toimesta ja muutakin opetusta hän yritti antaa, mutta se meni aivan käsittämättömäksi kuvakieleksi, että oli vaikea ymmärtää, mistä ope puhui.
Seksi oli muutenkin täysin tabu, ainakin maaseudulla, mistä olen kotoisin. Myönnän, että en osannut valistaa omiakaan lapsiani. Muistan, kun yritin asiasta puhua, lapseni eivät halunneet kuulla, sanoivat jo tietävänsä kaiken. Tietysti ymmärrän, että asiasta oli yhtäkkiä vaikea puhua, jos se siihen asti oli ollut täysin puhumaton alue. Siteitä ostin kyllä riittävästi kotiin, sen jälkeen kun kuukautiset tytöillä alkoivat. Rintaliiviostoksilla olin myös mukana.
Tämän päivän ihmisten on vaikea ymmärtää sitä, että 70-luvulla ei vielä eletty tällaisessa info-ähkyssä, mitä nyt. En itse koskaan jutellut esim seksiasioista ystävieni kanssa, asia oli yhtä arka kaikille. Vapaa rakkaus ja hippiaatteet olivat kaukana ainakin maaseudulla, missä suurin osa suurista ikäluokista tuolloin on vielä lapsuutensa viettänyt.
Muistan hyvin miten tietämätön ja yksinäinen olin vauvani kanssa 1970-luvun alussa suuressa kaupungissa. Neuvolan th oli onneksi tukena, eikä tullut mieleenkään kyseenalaistaa hänen neuvojaan, kuten nyt on tapana. Nykyiset neuvola-asiakkaat ovatkin th-ystäväni mukaan vaativia ja vaikeita asiakkaita. Kaikki asiat tiedetään paremmin kuin lasten terveydenhoitoon opiskellut ammatti-ihminen. Jonkinlaisiksi konsulteiksi kai heidät nykyään mielletäänkin. Neuvoista otetaan se mikä sopii omaan elämään ja jos ollaan eri mieltä th:n ohjeista, se julkaistaan näkyvästi joko keskustelupalstalla tai fb:ssa.
Moni kaipaa läheisiä välejä äidin kanssa, isovanhempi on ehkä koettu ihanana ja lempeänä. Tähän sanoisin vain, että isovanhempi on erilaisessa asemassa kuin isä tai äiti. Muistan itsekin oman mummoni luona vietetyt hetket "ainaisena sunnuntaina", mutta äidin kanssa tuli pahaa mieltä. Se arjessa eläminen on kuitenkin hyvin erilaista, yhteentörmäyksiä tulee. Tosin omassa nuoruudessani ei vanhempia vastaan saanut edes pullikoida.
Jokaisella sukupolvella on omat aiheensa, missä vanhemmat tuottavat pettymyksiä. Mielenkiintoista on seurata, mistä seuraavien sukupolvien äitejä moititaan. Toivoisi kuitenkin, että keskustelussa pystyttäisiin pelkän parjaamisen sijaan näkemään se yhteiskunnan tilanne, missä kulloinkin eletään. Nyt eletään info-ähkyn ja yli-seksualisoinnin aikaa. Nykyäitien pitäisi pystyä suojelemaan lapsiaan pitempään olemaan vain lapsia, monet asiat tulevat lasten tietoisuuteen liian aikaisin. Pieni mieli ei ole valmis ottamaan kaikkea sitä vastaan, mitä tulee joka tuutista.
Yhteiskuntamme infotulva ja vapautunut seksuaalisuus eivät liity äidin rakkauteen, huolehtimiseen ja vastuunottoon lastaan kohtaan. Ja jokaisessa sukupolvessa on rakastavia äitejä.
Sitten on näitä äitejä, joilla äitiys on hukassa ja josta lapsi on kärsinyt koko elämänsä. Nämä lapset avautuvat nyt! Tottakai se harmittaa joitakin äitejä, jotka halusivat piilottaa lapsensa kaltoinkohtelun sukulaisilta, naapureilta ja koko kylältä, jopa puolisoltaan. Vaikenemalla annetaan lupa jatkaa. Vaikenemaan eivät nämä kaltoinkohdellut lapset enää suostu, vaikka miten uhkailtaisiin tai yritettäisiin vedota vedättäen vaikka menneisin vuosikymmeniin. Näitä kaltoinkohdeltuja lapsia kiinnostaa oman selviämisen lisäksi myös muut vastaavassa asemassa olevat lapset. Ja avoin tieto on se, mikä voi heitä auttaa, myös heidän äitejään ajoissa.
Sitten on harvat kaltoinkohtelija-äidit, jotka haluavat muuttua, jotta saisivat lapsensa takaisin, aikuiselämässäkään se ei ole myöhäistä. Muuttua voi, jos ymmärtää mistä on kyse. Ja jos haluaa muuttua.
Joku edellä olevassa kommentissaan sanoi, että kaikkien äitien pitäisi tämä ketju lukea, varsinkin jos heillä on tyttäriä. Olen samaa mieltä. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että kaikki äidit olisivat samanlaisia kun mitä ketjulaisten kokemukset ovat. Ketjun "äiti" tunnistaa varmasti itsensä, ketjun luettuaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kasvattamaton kirjoitti:
Todella paljon tuttua oli tässä ketjussa, äitini on syntynyt 1950 ja minä iltatähtenä 80-l. lopussa. Nuoremmasta päästä siis olen, mutta saman henkisen perinnön olen saanut tuntea kuin te muutkin. Miten sellaista myöntää edes itselleen, että äiti ei rakastanut lastaan? Äitimyytti elää edelleen vahvana, ja huonot kokemukset lytätään jos niistä yrittää edes mainita. Mitään ongelmiahan ei voi olla, jos kaikki on päällisin puolin hyvin, ei ole orpo vaan on katto pään päällä, ruokaa ja ydinperhe.
Rintsikat sai tosiaan itse hankkia. Uusia vaatteita ostettiin todella harvoin ja usein poikien osastolta, kun olin kuulemma niin lihava ettei löytynyt sopivaa ja niin rumakin, että mulle kuulemma ei sopinut nätit tyttöjen vaatteet. Kaikki tyttömäisyys oli jotenkin väärää, tukankin piti olla mallia kynitty kananperse kuten vanhemmilla naisilla. Kummasti rahaa aina riitti uusimpiin sisustushärpäkkeisiin ja äidin herkkuihin, mutta mun harrastuksiin ja vaatteisiin ei saanut mennä pennin jeniä. Luulinkin että me oltiin köyhiä, vasta kun aloin itse tienaamaan tajusin että ei se ollut rahasta kiinni, vaan siitä että äiti halusi käyttää rahat itseensä.
Mun nolaaminen sukulaisten ja tuttavien edessä oli suurinta hupia, ja jos suutuin siitä niin minua rankaistiin. Olin todella tunnollinen ja kiltti lapsi, ja teini-iässä ruokahuolto oli pitkälti minun vastuulla, mutta äiti kyllä jaksoi kaikille valittaa miten kauheaa on olla YH ja vetää sitä marttyyrishowta.
Äitini oli todella hyvä muiden lasten kanssa. Sain aina kuulla, miten onnekas olen kun minulla on noin ihana äiti. Kulissien takana oli henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Tietysti silloin ajattelin että vika on minussa, ja mitä äitini joutuukaan kestämään kun on saanut näin huonon lapsen. Kasvoin ilman tunnesidettä äitiin, ja isää näin harvoin vanhempien eron jälkeen. Olen joutunut lohduttamaan, kannustamaan ja kasvattamaan itseäni. Selviämään yksin koulukiusaamisesta. Siitä kertomisesta häpäistiin ja kun voin huonosti kiusaamisen takia, mut heitettiin seinään. Jälkikäteen olen tajunnut, että vanhempien eron jälkeen minulla ei ollut turvallista kotia. Isäni sai tarpeekseen äidin manipuloivasta ja epävakaasta luonteesta, kun olin aloittanut peruskoulun. Isä kyllä lähetti rahaa, mutta ne meni äidin shoppailuun ja äiti sai aina lypsettyä lisää keksimällä päästään asioita mitä minulle pitäisi ostaa. Isä taitaa luulla tähän päivään asti että olen piloille lellitty ja uusavuton, vaikka minä pidin huolta äidistäni. Äiti myös sabotoi isän ja minun välejä, ja puhui kaikista ihmisistä selän takana pahaa. Juoruilua vihaan edelleen yli kaiken.
Vastaan näin 1950 syntyneenä äitinä ja isoäitinä. Lapseni ovat kaikki syntyneet 1970-luvulla, joten kuulunen tähän niin kovasti parjattuun joukkoon. Seksuaalivalistusta en saanut minäkään kotoa eikä sitä annettu kyllä koulussakaan. Kuukautisista kerrottiin jonkun voimisteluopettajan toimesta ja muutakin opetusta hän yritti antaa, mutta se meni aivan käsittämättömäksi kuvakieleksi, että oli vaikea ymmärtää, mistä ope puhui.
Seksi oli muutenkin täysin tabu, ainakin maaseudulla, mistä olen kotoisin. Myönnän, että en osannut valistaa omiakaan lapsiani. Muistan, kun yritin asiasta puhua, lapseni eivät halunneet kuulla, sanoivat jo tietävänsä kaiken. Tietysti ymmärrän, että asiasta oli yhtäkkiä vaikea puhua, jos se siihen asti oli ollut täysin puhumaton alue. Siteitä ostin kyllä riittävästi kotiin, sen jälkeen kun kuukautiset tytöillä alkoivat. Rintaliiviostoksilla olin myös mukana.
Tämän päivän ihmisten on vaikea ymmärtää sitä, että 70-luvulla ei vielä eletty tällaisessa info-ähkyssä, mitä nyt. En itse koskaan jutellut esim seksiasioista ystävieni kanssa, asia oli yhtä arka kaikille. Vapaa rakkaus ja hippiaatteet olivat kaukana ainakin maaseudulla, missä suurin osa suurista ikäluokista tuolloin on vielä lapsuutensa viettänyt.
Muistan hyvin miten tietämätön ja yksinäinen olin vauvani kanssa 1970-luvun alussa suuressa kaupungissa. Neuvolan th oli onneksi tukena, eikä tullut mieleenkään kyseenalaistaa hänen neuvojaan, kuten nyt on tapana. Nykyiset neuvola-asiakkaat ovatkin th-ystäväni mukaan vaativia ja vaikeita asiakkaita. Kaikki asiat tiedetään paremmin kuin lasten terveydenhoitoon opiskellut ammatti-ihminen. Jonkinlaisiksi konsulteiksi kai heidät nykyään mielletäänkin. Neuvoista otetaan se mikä sopii omaan elämään ja jos ollaan eri mieltä th:n ohjeista, se julkaistaan näkyvästi joko keskustelupalstalla tai fb:ssa.
Moni kaipaa läheisiä välejä äidin kanssa, isovanhempi on ehkä koettu ihanana ja lempeänä. Tähän sanoisin vain, että isovanhempi on erilaisessa asemassa kuin isä tai äiti. Muistan itsekin oman mummoni luona vietetyt hetket "ainaisena sunnuntaina", mutta äidin kanssa tuli pahaa mieltä. Se arjessa eläminen on kuitenkin hyvin erilaista, yhteentörmäyksiä tulee. Tosin omassa nuoruudessani ei vanhempia vastaan saanut edes pullikoida.
Jokaisella sukupolvella on omat aiheensa, missä vanhemmat tuottavat pettymyksiä. Mielenkiintoista on seurata, mistä seuraavien sukupolvien äitejä moititaan. Toivoisi kuitenkin, että keskustelussa pystyttäisiin pelkän parjaamisen sijaan näkemään se yhteiskunnan tilanne, missä kulloinkin eletään. Nyt eletään info-ähkyn ja yli-seksualisoinnin aikaa. Nykyäitien pitäisi pystyä suojelemaan lapsiaan pitempään olemaan vain lapsia, monet asiat tulevat lasten tietoisuuteen liian aikaisin. Pieni mieli ei ole valmis ottamaan kaikkea sitä vastaan, mitä tulee joka tuutista.
Yhteiskuntamme infotulva ja vapautunut seksuaalisuus eivät liity äidin rakkauteen, huolehtimiseen ja vastuunottoon lastaan kohtaan. Ja jokaisessa sukupolvessa on rakastavia äitejä.
Sitten on näitä äitejä, joilla äitiys on hukassa ja josta lapsi on kärsinyt koko elämänsä. Nämä lapset avautuvat nyt! Tottakai se harmittaa joitakin äitejä, jotka halusivat piilottaa lapsensa kaltoinkohtelun sukulaisilta, naapureilta ja koko kylältä, jopa puolisoltaan. Vaikenemalla annetaan lupa jatkaa. Vaikenemaan eivät nämä kaltoinkohdellut lapset enää suostu, vaikka miten uhkailtaisiin tai yritettäisiin vedota vedättäen vaikka menneisin vuosikymmeniin. Näitä kaltoinkohdeltuja lapsia kiinnostaa oman selviämisen lisäksi myös muut vastaavassa asemassa olevat lapset. Ja avoin tieto on se, mikä voi heitä auttaa, myös heidän äitejään ajoissa.
Sitten on harvat kaltoinkohtelija-äidit, jotka haluavat muuttua, jotta saisivat lapsensa takaisin, aikuiselämässäkään se ei ole myöhäistä. Muuttua voi, jos ymmärtää mistä on kyse. Ja jos haluaa muuttua.
Joku edellä olevassa kommentissaan sanoi, että kaikkien äitien pitäisi tämä ketju lukea, varsinkin jos heillä on tyttäriä. Olen samaa mieltä. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että kaikki äidit olisivat samanlaisia kun mitä ketjulaisten kokemukset ovat. Ketjun "äiti" tunnistaa varmasti itsensä, ketjun luettuaan.
Siinä mielessä info-tulva vaikuttaa tänä päivänä äitien toimintaan, että on paljon erilaisia malleja, miten lasten kanssa pitäisi toimia. Tässä omanakin äitinä olemisen aikana ( 40 v ) on ollut monia eri suuntauksia, miten lasten kanssa pitää toimia. Uskon kuitenkin, että suurin osa äideistä haluaa lastensa parasta ja toimii sen mukaisesti. Mitä se äidin rakkaus sitten muuta on? Pieniä lapsia on helppo helliä ja halia, mutta miten osoittaa hellyyttä murkulle, joka piikit pystyssä paiskoo ovia. Sanallisesti " minä rakastan sinua " sanat eivät ole kaikkein suomalaisinta. Kyllä minä lapsilleni sanoin, että tykkään sinusta, samoin erilaiset hellittelynimet olivat käytössä.
Ketjua lukiessani minulle jäi päällimmäiseksi se, että 70-luvulla syntyneet tyttäret kaipasivat enemmän tukea naiseksi kasvamiseen ja siinä itse en varmaan ole onnistunut.
Tuo häpäiseminen itselleni on vierasta, ei minua ole koskaan kotona "huoriteltu", eikä myöskään tyttäriäni ainakaan kotona.
Jotain hyvin läheistä suhdetta myös kaivataan. Kuitenkin, onko se edes mahdollista esim tyttären ja äidin välillä? Toivon tietysti, että tyttäret voivat kääntyä vanhempiensa puoleen, mutta tasaveroisesti vanhempien ei pidä kaataa murheitaan lastensa päälle. Esim nuoren aikuisen pitää saada keskittyä omaan elämäänsä, eikä toimia vanhemman tukipilarina jatkuvasti.
Mutta jotain on tietysti puuttunut noista suhteista, sen tietysti osoittaa pitkä ketju. Mutta olen eri mieltä siitä, että suurten ikäluokkien äidit olisivat olleet jotenkin erityisen huonoja vanhempia.
Lämmin kiitos aloittajalle tästä ketjusta. Olen lukenut tätä pari tuntia ja löytänyt omat lapsuuden ja nuoruuden kokemukseni lukemattomista viesteitä. En ala ruotimaan elämäni kipukohtia äitini (ja isänikin kanssa) sen tarkemmin, koska esimerkkejä on niin paljon. Vähättely, pilkkaaminen, painon ja ulkonäön kommentointi, häpeän aiheuttaminen vanhemmilleni, muiden ihmisten haukkuminen selän takana, pohjaton kateus varakkaampia tai muuten elämässä pärjääviä kohtaan, kulissien ylläpitäminen, seksuaalisuuden tukahduttaminen ja toisaalta sen pilkallinen kommentointi- tuttua kaikki.
Voi, kunpa joku tutkija ottaisi kopin tästä ketjusta ja alkaisi tutkimaan äitien ja tyttärien suhteita ko. ikäluokissa. Olen yrittänyt ottaa puheeksi kokemani ikävät asiat äitini kanssa, mutta minut on nopeasti vaiennettu sanomalla, että keksin asiat omasta päästäni tai valehtelen. Ikävissä tilanteissa äidillä alkaa aina ottamaan sydämestä tai hän vetäytyy toiseen huoneeseen itkemään marttyyrin tavoin Itse olen syntynyt v. -75, äitini v. -47.
Voimia elämään meille kaikille tämän ketjun keskustelijoille, meitä on paljon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ketjussa on paljon tuttuja asioita omasta lapsuudestani, olen lukenut alta 150 viestiä ja paljon on luettavana, mutta halusin nyt tässä vaiheessa kertoa omista kokemuksistani koska poikkeavaakin löytyy..
Tuttua se ettei kotona juuri kannustettu, toki ammatillinen koulutus on, mutta ihan perus, muuta ei kannattanut tyttönä unelmoida. Toki ymmärrän kun vielä valmistumiseni aikaan töitä oli hyvin tarjolla ja vanhempani ovat aina eläneet sitä aikaa että työtä on riittänyt. Eikä 80-luvulla vaihtoehtoja ollut kovin paljon vielä, tai niistä ei meidän kylällä puhuttu.
Ikävistä asioista ei puhuttu, olen sen joutunut opettelemaan vasta nyt aikuisena. Äiti tosin on sitä mieltä että aina on kaikki asiat puhuttu, mutta se ei pidä paikkansa. Jos asia oli sellainen mitä vanemmat eivät hyväksyneet niin se vaiettiin/paheksuttiin hiljaiseksi ja vanhempieni, varsinkin äidin mielipide oli se oikea. Kun huomasin ettei minuun luotettu, tai pelättiin että en pysty pitämään itsestäni huolta, tein haluamiani asioita sitten salaa, enkä muuten koskaan jäänyt kiinni.. Lapsilleni olen sanonut että saavat mennä (festareilla tms.) mutta järki pitää olla hommassa mukana ja haluan tietää missä milloinkin menevät ja pystymmekin heidän menoistaan/ asioistaan hyvin puhumaan ja luotan heihin. Tästä minun keskusteluyhteydestä lapsiini äitini on jopa hieman kateellinen, eikä ymmärrä mistä johtuu ettei samaa meillä ole. Koskaanhan samaa ei voinut syntyä kun kaikki keskustelu loppui jos minun mielipiteeni oli ns. väärä, sitä ei siis huomioitu.
Vieläkin muistan ne kerrat kun jonkun asian luottamuksella äidilleni kerroin ja seuraavassa hetkessä hän kertoo sitä jollekin tuttavalle. Kun suutuin, ei ymmärtänyt ollenkaan miksi ei olisi saanut kertoa kun asia hänen mielestään ei ollut mikään ihmeellinen. Arvatkaa kerroinko jatkossa? Sekin on jäänyt mieleen kun koin tulleeni epäreilusti kohdelluksi ja suuttuneena tulin kotiin, niin en olisi saanut suuttua ja olisi pitänyt antaa asian olla. Puoleni pitäminen on yhä hakusessa koska kotona oltiin AINA sitä mieltä että pitää niellä kaikki eikä asiasta saa/ kannata sanoa.
Mutta tämä ketju sai ajattelemaan sitä hyvääkin, mistä olen hyvin kiitollinen. Mun äiti on siis syntynyt -38 ja minä -70. Lapsuus oli onnellinen, äiti oli kotiäiti, ruoat säännöllisesti pöydässä ja välipala odotti koulusta tullessa. Hoivasi erinomaisesti kun olin sairaana ja olin sitä lapsena paljon. Rahaa ei liikoja ollut mutta pärjättiin ja perheen ainoana tyttönä uusia vaatteita sain, toki vain sen mitä tarvittiin, juhlamekot ja monet muut äiti ompeli itse kun ei ollut pikkukaupungissamme tarjontaa tai se tuli halvemmaksi.
Ilokseni äitini oli kuitenkin niin moderni, että kertoi minulle kuukautisista jo hyvissä ajoin, osti siteet kertoi myös ehkäisyistä. Ei liikaa tuputtanut kertoi vain faktat. Huoraksi kotona ei ole koskaan haukuttu, oltu lähinnä ylisuojelevia. Ensimmäiseen diskoon pääsin yläasteikäisenä ja tarkat oli kotiintuloajat. Enkä tosiaan päässyt joka diskoon kuten monet luokkakaverini.
On loistava mummu lapsille, mutta yhä edelleen minulla "hitsaa" toisinaan kiinni sen mustavalkoisuuden kanssa ja sen että ei kuuntele muiden mielipiteitä.
Tiedän että on oman aikakautensa kasvatuksen "tuote" ja kasvattanut minut parhaan kykynsä mukaan niillä eväillä mitä itse on kotoaan saanut. Itsekin pyrin kasvattamaan lapseni minusta parhaalla tavalla ja yritän omasta lapsuudesta siirtää niitä hyviä asioita ja tehdä eri tavalla niitä asioita mitä en lapsilleni halua siirtää.
Mielenkiintoista olisi nähdä vastaava ketju omien lasten näkökulmasta :-D.
Huhhuh, Töissä ehdin vilkaista tätä ketjua ja silloin sivuja oli neljä! Anteeksi välikommentti lukematta näitä yli sataa sivua, mutta vau, on ilmeisesti tuttua ainakin tunnekylmyys. Ja nyt lukemaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketju on kyllä aloitettu yli 2v sitten, mutta ei se asian ajankohtaisuutta vähennä yhtään.
Oma äiti syntynyt 40-luvun alussa ja tutulta kuulostaa kokemukset. Tämä ketju sai miettimään vaikuttiko sota niin, että nöyryys ja syyllisyys olivat päällimmäisinä tunteina, "miehet ne vasta kärsivätkin, mitäs me valitetaan". Ja vaikuttiko toinen maailmansota muuallakin samalla tavalla. Hmm, sori tämä ohis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 60-luvun puolella ja äitini on vastaavasti vanhempi, mutta meillä oli aivan samanlaista. Vähäteltiin, lytättiin, "otettiin luulot pois", vakoiltiin kaikki asiat. Bonuksena äiti on aina ollut oikea mestarisyyllistäjä ja marttyyri.
Se onkin mielenkiintoista, kun samankin perheen lapset kokevat ja muistavat lapsuutensa niin eri tavoin. Itse huomaan myös sen, että nyt jo aikuisten lastenkin kanssa jonkun kanssa tulee helposti kärhämää ja toisen kanssa ei tule. Samat kuviot toistuvat, mitä ne olivat silloin, kun lapset olivat pieniä.
Samat kateusteemat näkyvät vieläkin ainakin tällaisessa "tyttöperheessä".
Vanhempana olemisessa on omat haasteensa joka vaiheessa, nyt mietin sitä, miten toimia isovanhempana lastenlapsille. Toiminko tasapuolisesti jne.. haasteita riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta, vaikka minun äitini on syntynyt vasta 70-luvulla. Olen kyllä huomannut hänen ja mummun suhteessa just tätä samaa. Käydään kylässä paljon ja jutellaan mukavia, mutta oikeasti ei puhuta mistään kuulumisista tms. Negatiivisiä tunteita ei ilmaista ja meidän keskuudessa on paljon sellasia tabuja. Just kaikkeen menkkoihin liittyvästä yms. en ikinä äitin kanssa viitsinyt puhua, ja yksin niiden kaa jäi jo heti sillon 12-vuotiaana. Siis ei minun mielestä ton ikäsen pitäisi olla ihan paniikista siitä, että miten kertoo kuukautisista äidille. Tai ostaa itse ekoja rintsikoita.
Luulen, että tää on ainakin osittain just siitä kun mummulla on just ollut tosi vaikea lapsuus ja on varmasti heijastunut siihen miten äidin kasvatti. Vähän kyllä inhottavaa kun itsellekkin on jäänyt sellanen että tietyistä, ihan normaaleista, asioista ei halua puhua mutta teen kyllä kaikkeni, ettei tämmönen vielä sitten välity itseltäni omille lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Huhhuh, Töissä ehdin vilkaista tätä ketjua ja silloin sivuja oli neljä! Anteeksi välikommentti lukematta näitä yli sataa sivua, mutta vau, on ilmeisesti tuttua ainakin tunnekylmyys. Ja nyt lukemaan...
Tuota tunnekylmyyttä monet ovat kuvailleet, en oikein saa siitä kiinni. Olen tuo 1617 kirjoittaja ja mietin, miten se olisi näkynyt omassa perheessäni? Tunteista ei kyllä puhuttu nimillä edes vielä 80-luvulla, mutta kyllä suru, ilo ja vihastuminen näytettiin. Lapsia hellittiin, kotieläimiä hellittiin jne.
Osallistun tähän keskusteluun juuri siksi, kun tunnekylmyys liitettiin tässä ketjussa juuri suurten ikäluokkien ominaisuudeksi. Omat vanhempani elivät nuoruuttaan sota-aikaan ja isäni oli rintamalla vuosikausia. Kyllähän se on vaikuttanut perheisiin monella tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole vielä raskaana, mutta lapsia olen miettinyt paljon. Mielikuvissa olisin pullantuoksuinen ihana äiti, joka rutistaa, halaa, lukee iltasadun, vie metsäretkelle ja kuuntelee lasta. Sitten hetken päästä mielikuvissani olenkin samanlainen kuin oma äitini oli. Pelkään, että toistan ne samat virheet, joita olen päässäni pyöritellyt ja yrittänyt ymmärtää viimeiset 28 vuotta. Kaikki ne asiat, jotka olen ymmärtänyt ja todennut vääriksi ja loukkaaviksi. Pelkään, että väsymyksen, stressin ym. takia minusta tuleekin samanlainen äiti, kuin oma äitini oli, vaikka viisivuotiaana vannoin, että omat lapseni kasvattaisin aivan toisin.
Olen tänne kirjoitellut jo pari vuotta sitten, mutta hyvä, että ketju nostettiin taas. Omat vanhempani ovat nyt vanhetessaan alkaneet jotenkin pehmentyä. Luultavasti lastenlasten vuoksi. Mutta minua se lähinnä ottaa päähän. Nyt haluaisivat muistella ihania vanhoja aikoja ja ovat yhtäkkiä tulleet muka sukurakkaiksi. Serkkuni ovat hyvissä väleissä omien vanhempiensa kanssa ja tästä vanhempani ovat saaneet kateuden aiheen. Kertovat kyynelsilmin, miten serkku antoi lapselleen nimeksi vanhempansa nimen. Minulta ilmeisesti odotettiin samaa kiintymyksen merkiksi. Ei käy. Samoin kysyivät kerran (shokkiyllätys!!), miten koin lapsuuteni. En minä enää halua avata mitään. Vastasin ykskantaan: Se oli varmaan aika tavallinen. Ja se siitä. Minä olen liian vihainen avautuakseni enää heille. Sitä iloa en suo. En pysty.
Päivitystä minunkin tilanteeseen. Äitini jatkaa rajummin mustamaalaamistani, koska hänen levittämiään valheita minusta on tullut totuudenvaloon. Äitiä minulla ei enää ole. Toivon teille parempaa nykypäivää ja huomista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huhhuh, Töissä ehdin vilkaista tätä ketjua ja silloin sivuja oli neljä! Anteeksi välikommentti lukematta näitä yli sataa sivua, mutta vau, on ilmeisesti tuttua ainakin tunnekylmyys. Ja nyt lukemaan...
Tuota tunnekylmyyttä monet ovat kuvailleet, en oikein saa siitä kiinni. Olen tuo 1617 kirjoittaja ja mietin, miten se olisi näkynyt omassa perheessäni? Tunteista ei kyllä puhuttu nimillä edes vielä 80-luvulla, mutta kyllä suru, ilo ja vihastuminen näytettiin. Lapsia hellittiin, kotieläimiä hellittiin jne.
Osallistun tähän keskusteluun juuri siksi, kun tunnekylmyys liitettiin tässä ketjussa juuri suurten ikäluokkien ominaisuudeksi. Omat vanhempani elivät nuoruuttaan sota-aikaan ja isäni oli rintamalla vuosikausia. Kyllähän se on vaikuttanut perheisiin monella tavalla.
Mitenhän sen nyt selittäisi?
Meillä ei koskaan koskettu toista. Vanhemmat eivät koskaan osoittaneet hellyyttä toisiaan kohtaan lasten (tai muiden aikuistenkaan) nähden, eikä meitä lapsiakaan ihan vauva- ja taaperovaiheen ohituttua halattu tai hellitty koskaan. Muistan, että minua halattiin yhden ainoan kerran, ja se oli kun eräs läheinen kuoli. Muuten koskemista suorastaan kammottiin, aina pidettiin etäisyys. Meille myös ihan opetettiin, että muihin koskeminen on epäsopivaa. Olinkin ihan järkyttynyt, kun joskus teininä sain olla yökylässä kaverilla ja illalla telkkaria katsoessa tämän perheen lapset istuivat vanhempiensa sylissä. Minun oli vaikeaa olla tuijottamatta, niin epänormaalilta se minusta silloin tuntui.
Ikinä ei kerrottu että rakastetaan tai ollaan ylpeitä. Kerrottiin vain, jos jotain meni väärin tai jos oltiin vihaisia tai oli tulossa rangaistuksia.
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti syntynyt 40-luvun alussa ja tutulta kuulostaa kokemukset. Tämä ketju sai miettimään vaikuttiko sota niin, että nöyryys ja syyllisyys olivat päällimmäisinä tunteina, "miehet ne vasta kärsivätkin, mitäs me valitetaan". Ja vaikuttiko toinen maailmansota muuallakin samalla tavalla. Hmm, sori tämä ohis.
Kyllähän naisen asema oli muutenkin vielä alistetumpi esim 50- ja 60-luvuilla. Lasten hoito oli naisilla ja naisten työssäkäyminen ei ollut vielä yleistä. Nainen oli riippuvainen taloudellisesti miehestä ja avioerot olivat ainakin maaseudulla tosi harvinaisia. Huonoja liittoja siedettiin, kun sosiaaliturvaa ei juuri ollut. Miehet juopottelivat ja äidit yrittivät pitää pesuetta kasassa. Tällaisilla eväillä ne 50-luvun tyttäret läksivät sitten omilleen, mielessä äidin neuvo, että "lapsi kainalossa älä palaa kotiin".
Vierailija kirjoitti:
Olen tänne kirjoitellut jo pari vuotta sitten, mutta hyvä, että ketju nostettiin taas. Omat vanhempani ovat nyt vanhetessaan alkaneet jotenkin pehmentyä. Luultavasti lastenlasten vuoksi. Mutta minua se lähinnä ottaa päähän. Nyt haluaisivat muistella ihania vanhoja aikoja ja ovat yhtäkkiä tulleet muka sukurakkaiksi. Serkkuni ovat hyvissä väleissä omien vanhempiensa kanssa ja tästä vanhempani ovat saaneet kateuden aiheen. Kertovat kyynelsilmin, miten serkku antoi lapselleen nimeksi vanhempansa nimen. Minulta ilmeisesti odotettiin samaa kiintymyksen merkiksi. Ei käy. Samoin kysyivät kerran (shokkiyllätys!!), miten koin lapsuuteni. En minä enää halua avata mitään. Vastasin ykskantaan: Se oli varmaan aika tavallinen. Ja se siitä. Minä olen liian vihainen avautuakseni enää heille. Sitä iloa en suo. En pysty.
Ehkä sinun pitäisi käydä lapsuuttasi läpi ainakin jonkun muun kanssa, kun ko asia on sinulle noin kipeä edelleen. Entäs jos vanhempasi ovatkin keskustelleet keskenään asioista ja tunsivat tarvetta jutella kanssasi. Voiko asioita korjata nyt jälkikäteen.
Alue: Aihe vapaa
up