Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
18 kirjoitti:
Ap, minulla tuota samaa mutta vielä pahempana. Jatkuvaa solvaamista, haukkumista, syyllistämistä aivan joka ikisestö asiasta mitä teen tai sanon, syrjimistä, välinpitämättömyyttä, kieroilua ja valehtelua. Kaikesta. Sairaana ei saa olla poissa koulusta (lukiosta) ja koira täytyy minun silti käyttää lenkillä. Enkä todellakaan muista, milloin viimeksi olisin saanut kiitosta tai jonkin kehun tekemästäni asiasta. Viime kesänä hain kymmeneen kesätyöpaikkaan, mutta en saanut mitään. Äiti haukkuu vieläkin viikoittain, miten laiska ja saamaton, vastuuta välttelevä vätys olin ja olen yhä. Mistään en halua nähdä vaivaa, ja kesätöitä en kuulemma halunnut enkä siksi edes yrittänyt hakea MINNEKÄÄN.
Rintaliivejä omistan yhdet urheiluliivit sekä kahdet täysin epäsopivan kokoiset tavalliset. Uusia hän ei osta. Itse kyllä pystyisin, mutta inhoan shoppailua enkä myöskään kehtaa mennä, kun ei ole mitään hajua, miten/millaiset ostaisin. Rahastakin tekee tiukkaa. Neljä vuotta nuorempi sisko kyllä saa lähes kaiken mitä haluaa. Näin yleisesti minä olen vain tyytymätön ikivalittaja, joka on hirvittävän ahne eikä enää saa anteeksiantoa (Jumalalta). Tuhoan kaikkien muiden elämän.
Äitini on täysi marttyyri. Valitettavasti en vielä pysty muuttamaan kotoani rahatilanteeni takia, vaikka 18 olenkin. Kerran kävin ystäväni kanssa elokuvissa (käyn siis hyvin harvoin, iltaisin olen aina kotona). Olin kertonut äidilleni kaksi kertaa, että minä menen tänään kaupungille ja menee myöhään, jopa yhdeksään. Leffa loppui kahdeksalta illalla. Sillä välin kännykkääni oli tullut 11 puhelua ja 13 uhkausviestiä, joissa raivottiin poliisille soittamisesta ja vaadittiin saada tietää sijaintini äitini, isäni, sisareni ja mummuni toimesta. Lisäksi äitini oli soittanut ystäväni äidille, joka ei todellakaan tunne edes minua koska asuu toisessa kaupungissa, ja vaahdonnut, että missä hänen tyttärensä on. Myös ystäväni oli saanut viestin, jossa äitini kysyi, oliko hän mahdollisesti minun kanssani liikenteessä.
Muutama päivä sitten äitini raivostui suunnattomasti, koska kuuntelin lätkämatsia radiosta omassa huoneessani ovi suljettuna. Hän tuli hakemaan yhden esineen huoneestani, rääkäisi kuin eläin ja potkaisi radion seinään rikkoen sen. Ei se onneksi hajonnut lopullisesti. Voisin tappaa hänet enkä todellakaan katuisi sitä hetkeäkään. Miten omaa äitiään voi vihata näin järkyttävästi.
Äitini on syntynyt -65.
Olen siis tuo sama 18, jatkan vielä tätä. Niila, minä olen myös uskossa. Ainoa asia, mikä on pelastanut minut itsemurhalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka teillä on mennyt joulunalusaika äitienne kanssa? Käyttekö äitienne luona tai kutsutteko käymään? Kaikki ennallaan?
En käynyt, eikä kutsuttu. En ole käynyt nyt reiluun kahteen vuoteen, enkä myöskään vastaa hänen (yleensä haukkuma-)posteihinsa. Aiemminkaan ei toki kutsunut käymään, enintään kautta rantain kyseli "meinasitkos täällä kaupungissa X käydä joulun aikoihin". Ei siis koskaan ikinä milloinkaan ole kysynyt "tuletko käymään", "tulisitko käymään" saatika "olisi mukavaa jos tulisit käymään". Auta armias, en osaa edes kuvitella että moista kysyisi!
Tästä tulikin mieleeni... Aikoinaan kun olin vielä äitini kanssa tekemisissä (en ole ollut missään tekemisissä enää muutamaan vuoteen), asuin ja opiskelin ulkomailla. Suomeen tulin kesälomilla hänen pakottamanaan. Kerran hän sitten kertoi Suomeen tullessani kuinka oli törmännyt kaupungilla erään ystävättäreensä ja kertonut hänelle, että minä olen tulossa kesäksi Suomeen. Ystävätär oli sanonut, että: "voi kuinka kivaa että xxx tulee Suomeen! Eikö ole sinullekin mukavaa, että saat viettää aikaa xxx:n kanssa?". Äitini sanoi, että hän ei vastannut ystävättären kysymykseen mitään, koska mitä tuollaiseen nyt voi vastata? Niin, ei ainakaan sitä, että onhan se mukavaa...
Odotan toista lastani, ja on todella rankkaa oman äitisuhteen ollessa niin huono. Kaipaan apua ja lähimmäisen välittämistä, ja satuttaa ihan kauheasti kun äiti ei sitä tajua. Kyllä saan apua muualtakin jos tarviin ja oma mies tukee, mutta äitisuhde hiertää vaan. Haluaisin irti siitä, mutta en tiedä miten. Äitini pahin valta-ase on marttyyrimainen käytös. Se tekee ihan voimattomaksi eikä normaalia rakastavaa suhdetta ole kehittynyt.
Olen erilainen, vaikka se ei näy päällepäin. Jaan muiden kanssa heidän perhekokemuksensa, niin ilot kuin surutkin, empatialla, olen onnellinen että he puhuvat minulle. Pitävät minua vain sellaisena, etten puhu perheestäni. Ovat varmaan todella kiinnostuneita, mitä salaan. Mutta jos kertoisin, oksentaisivat lähtiessään. Oksensin ennen, en enää sen jälkeen kun ymmärsin, ettei äitini ole äiti. Helpompaa olisi, että tälle kohtalolle olisi jokin diagnoosi, jonka voisi tiivistäen ilmaista muille. On raiskattuja, ryöstettyjä, hakattuja, masentuneita, mielenterveysongelmallisia, alkoholisteja. Mikä tämän nimi on, kun äiti on ollut seinien sisällä sitä mistä täällä pahimmillaan on kerrottu ja lisää. Tuskin täällä kaikki kertoo kaikkea, sitä mitä itsekään ei kestä enää muistella, saatika ilmaista.
Vasta nyt uskalsin avata tämän ketjun ja alkaa lukea, vaikka olen tämän monesti etusivulla nähnyt...
Minä olen -72, äiti -49. Meillä ei lasten päiväkirjoja ja kirjeitä pengottu ja luettu. Ei myöskään ihan niin karusti alistettu, syyllistetty ja haukuttu kuin monessa muussa viestissä on kerrottu. Mutta ei myöskään kasvatettu proaktiivisesti, vaan reaktiivisesti. Haukut sai, kun meni väärin, vaikka kukaan ei ollut opettanut, miten pitäisi toimia oikein.
Aikaa vanhemmilla ei myöskään meille lapsille ollut. Hyviä tuloksia koulusta odotettiin ilman muuta, vaikka apua tai tukea ei läksyihin tai kokeisiin saanut. Aamupalaakaan ei erikseen laitettu, itse piti ottaa jos jotain halusi. Mutta sai kuitenkin ottaa, tiedän sellaisiakin koteja joissa lapset eivät saaneet itse ottaa syötävää.
Mitään vaivoja tai suoranaisia sairauksia ei hoidettu ajoissa eikä opastettu huolehtimaan kehosta, esimerkiksi rasvaamaan kuivaa ihoa. Lääkäriin ei viety vaikka olisi ollut antibiootteja vaativa tulehdus, kuten minulla vuosia olikin. Meitä lapsia ei ikäänkuin huomattu, olimme näkymättömiä olentoja.
Sekä isä että äiti löivät tai kuristivat malttinsa menettäessään. Noita ei anteeksi pyydetty eikä mitenkään selvitetty jälkeenpäin. Liikuntatunnin jälkeen pukuhuoneessa piti peitellä remminjälkiä reisissä ja takapuolessa. Myös päähän lyötiin ihan huolella, jos hermo meni. Meillä sai kuitenkin näyttää tunteet, vähän liiankin kanssa. Tosin ainoastaan huonot tunteet volyymillä, myönteiset tunteet olivat vain hiljaista rauhaa. Välittäminen osoitettiin rahaa antamalla tai hyvää ruokaa tekemällä. Koskaan ei kehuttu mistään asiasta. Muistan kyllä, kun kerran meillä oli vieraita, joista yksi totesi, että "tuolla Lauralla (nimi keksitty) on niin kauniit korvat!" Silloin äiti myönsi, että no niinpä on.
Yksi varhaisimpia muistojani on varmaankin kun olen kolmivuotias ja olimme isosiskoni kanssa hoidossa hänen kummitätinsä luona. Muistan miten kateellinen olin ja tunsin itseni hylätyksi, kun kummitäti piti siskoani, kummilastaan, sylissä ja luki tälle satukirjaa. Olisin halunnut myös päästä syliin ja että minulle olisi luettu. Mutta minun kummitätini oli juuri tuollainen tässäkin ketjussa kuvattu etäinen ja kylmä ihminen, joka ei koskaan koskettanut minua eikä muutenkään viettänyt aikaa kanssani. Vanhempamme kohtelivat meitä lapsia mielestäni suurin piirtein tasapuolisesti, mutta tuosta huonosta kummionnestani olin koko lapsuuteni vähän kateellinen ja katkera. En saanut lahjoja tai huomiota syntymäpäivänä tai vierailuilla kuten muut sisarukset omilta kummeiltaan.
En ole uskonnollinen tai kirkollinen ihminen, mutta minusta kummiperinne on tärkeä, jos vain kummi todella ottaa roolinsa lapsen erityisenä ihmisenä. Se, että sellainen erityinen aikuinen on, on tärkeää, jos omat vanhemmat ovat kiireisiä ja välinpitämättömiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anoa kerta jolloin muistan äidin halanneen minua kun olin lapsi ja teini, oli sen jälkeen kun olin jäänyt kiinni tupakasta.
Oli pieni jakso, jolloin äiti odotti ovella joka kerta kun tulin kotiin ja halusi halata - haistaakseen poltanko.
Vierailija kirjoitti:
Surkeaa tällainen yleistäminen ja äidin syyttely omista ongelmista.
Äiti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini puhui kuukautisista sanalla, että silloin on kipee tai sairas. Ensin alkuun mun piti käyttää sideharsoista tehtyjä kuukautissuojia kuin vaippoja, jotka sidottiin vyötärökuminauhaan. En muista kuinka kauan näitä käytin, ennen kuin äiti osti mulle siteitä.
Minun äitini, joka oli aina pahalla päällä, siis ihan aina, hääräsi usein kiukkuisena sadatellen jotain, ja kerran uskaltauduin kysymään että mikä nyt on. Perse vuotaa, oli suloisen karkea vastaus. Nainen, joka kodin ulkopuolella oli niin korrekti ja seesteinen kodinhengetär, oli kodin sisäpuolella todella karkea ja tyly. Aggressiivinenkin. Haukkui ja haukkuu aina muita ulkokultaisiksi teeskentelijöiksi...
Onpa mahtava ketju!
Olen itse vuonna 1936 syntyneen mummoni kasvattama. Äidilläni oli niin paljon mielenterveys-, alkoholi- ja miesongelmia, että hän ei kyennyt huolehtimaan minusta kunnolla ja siten minut laitettiin mummoni kasvatettavaksi. Tunnistan kaiken tuon, mistä täällä puhutaan, sen on pakko olla sukupolvikysymys.
Meillä ei koskaan osoitettu suoraa hellyyttä, ei koskaan kehuttu tai kannustettu. Aina verrattiin muihin, oli se sitten luokkakuva tai koenumero. Mistään ei kunnolla keskusteltu, mitään mitä sanoin ei otettu tosissaan. Kaikki asiani kerrottiin eteenpäin jopa läsnäollessani, ne arkaluontoisetkin. Päiväkirjat luettiin, laukut ja huone pengottiin, teininä esimerkiksi kondomit otettiin pois ja niistä tuli kotiarestia. Siteitä sain, mutta tamponeista tuli tappelu, koska mummon mielestä ne eivät olleet hyvästä nuorelle tytölle. Kaikki unelmani olivat haihattelua ja kaunokirjallisuuden lukeminen ajanhukkaa. Meillä oltiin kiinnostuneita vain käytännön asioista - akateemisuuden sijaan arvostettiin sitä, kuka rakentaa talon tai korjaa auton. Kun halusin peruskoulun jälkeen mennä lukioon, tuli kamala tappelu, koska mummon mielestä olisi pitänyt mennä joko suoraan töihin tai sitten ammattikouluun hakemaan selkeää ammattia.
Nyt olen nelikymppinen ja edelleenkin mummoni kohtelee minua kuin aivovammaista lasta. Minulla on yliopistotutkinto, mutta se ei merkitse mitään, koska eihän sillä tee mitään. Tosin kun tavoittelin sitä, minulle naurettiin, että eihän minusta nyt sellaiseen ole. Mitä tahansa omaltakin alalta sanon mielipiteenä, mummo ohittaa sen höpinöinä, koska en voi tietää mistään mitään. Negatiivisuus, kaikkien mahdollisten ihmisten haukkuminen, rahanahneus ja kaikkitietävyys, siinä tämä ihminen tiivistettynä.
Näemme kerran kolmessa vuodessa ja silloinkin pahoitan mieleni monta kertaa. Ei vaan jaksa. Olisipa sellainen herttainen, pullantuoksuinen mummo ja erikseen vielä oikea äiti. Mutta näillä mennään, mitä on saatu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti on syntynyt 1930-luvulla ja minä 1960-luvulla.
Koskaan ei kehunut. Kunnon ruokaa ei juuri tehnyt. Osti herkkuja pikkusiskolle ja veljelle aivan kuin ne ei olisi meille muille maistuneet tai olleet kivoja. Kuukautisista ei puhunut muuta kuin silloin kun sisko oli noin 16 ja vihainen jostain ( murrosikä?) että onkohan sillä kuukautiset alkamassa. Ja todellisuudessa olimme kaivaneet lapiolla siskon verisiä aluhousuja jo monta vuotta piiloon takapihalle. Että sillai.
Kaikki tunteet oli kiellettyjä ja hävettäviä. Ketään ei saanut tarvita ja ei saanut näyttää tykkäämistään.
Äiti ja nykyään myös pikkusisko kieltää puhumasta heidän asioistaan kenellekään yhtään mitään mutta he kertovat kaikki minun asiani kaikille. Siis ne asiat mitä tietävät. En kerro koskaan mitään sen vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Muistin tämän ketjun, kun kerroin äidilleni puhelimessa hakeutuneeni oman alani tohtorikoulutukseen. Vastaus kuului, ilkeään sävyyn "luuletko, että sulla on mitään mahdollisuutta päästä sinne." Sama juttu, kun muutama vuosi sitten sain tosi hyvän työpaikan. Olin tulossa tapaamisesta kotiin, kun äitini sattui soittamaan ja iloisena kerroin uudesta työstä. Äidin ensimmäinen kommentti (ei edes onnitellut), "onko se pomo mies vai nainen?"
Kyllä on ollut todella vaikeaa luottaa itseensä tässä elämässä...
Vähän samaa minulla. Minulla oli ennestään opistotutkinto, jolla ei ollut ollut kysyntää edes sillä hetkellä kun valmistuin. Tein ihan muitten alojen pätkä ja kesätöitä. Opiskelin sitten itseni aivan eri alan maisteriksi ja alalta löytyi tilapäistöitä jo opiskeluaikana. Kun valmistuin niin minulla oli jo määräaikainen työ odottamassa ja ihan maisterintutkintoni mukainen. Minun vanhempani kysyivät, että haethan sinä kuitenkin myös sen opistotutkinnon mukaisia töitäkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin tätä loppua ja parikymmentä ensimmäistä sivua.
Meillä tuntuu olevan ainakin sukupolvi edelle noista kokemuksista.
Minä -76, äiti -55 ja isoäiti -30
Äidin nuoruuteen kuuluu tuo tyttöjen tarkka vahtiminen, päiväkirjojen ja asioiden tonkiminen ja
tietyllä tavalla, ettei lapsia saanut suuremmin itse kehua, vieraiden kehut lapsista otettiin kyllä
hyvillä mielin vastaan.
Äiti sai ihan isoäidin aloitteesta rintaliivit ja kauniita vaatteita tarpeen mukaan, kuukautisista ja seksistä ei puhuttu, onneksi oppikoulussa terveysopin tunneilta sai vihkosen ja siellä asiaa käsiteltiin. Kun ilmoitti isoäidille, että tarvitsee siteitä, oli isoäiti todennut, että on ihmetellyt, kun eivät kuukautiset ala, siteiden hankinnassa ei ongelmia. Äiti pääsi konviin (nykyiset diskot) koululle ja vieraille kouluille. Kotiintuloajat
olivat tosi tarkat esim. 15- vuotiaana klo 19.00 piti olla kotona. Sitten taas pääsi 16- ja 17-vuotiaana
kesäksi Ruotsiin töihin, silloin vastasi sitten jo ihan itsestään.
Oman äitini kanssa ei ole ollut mitään ongelmia, murrosiän kuohuja lukuunottamatta.
Äiti on tukenut ja tukee edelleen kaikessa, missä vain suinkin pystyy niin minua kuin lapsenlapsiakin.
Keskustellaan liki kaikesta, ellei soiteta, niin laitetaan tekstarina hyvänyön toivotukset.
Aivan järkyttäviä kokemuksia mahdottoman monella, saa olla kyllä kiitollinen omaan elämäänsä.
Tämä on ollut erittäin hieno ketju, varmasti yksi av:n historian merkittävimmistä. Itsekin olen lukenut kaikki ketjun viestit, vaikka oma äitini ei olekaan ollut näiden lukuisten kuvausten kaltainen. Ketju on kuitenkin saanut minut pohtimaan omaakin lapsuuttani ja käsittelemään niitä epäkohtia, joita vanhempieni toiminnassa ja kasvatustavoissa oli. Olen saanut valtavasti motivaatiota olla omille tyttärilleni mahdollisimman hyvä äiti ja osaan paremmin tunnistaa potentiaalisesti vahingolliset mallit omassa toiminnassani. Ketju on huikean hyödyllistä luettavaa aivan jokaiselle äidille, erityisesti niille, joilla on tyttäriä. Lämmin kiitos aivan jokaiselle kirjoittajalle ja valoa elämäänne!
Näistä huonoista äideistä haluaisin vielä sanoa sanasen. Heillä ei tietenkään ole oikeutta siirtää rankkaa lapsuuttaan omien lastensa harteille, käyttää näitä ukkosenjohdattimina, kuten joku mainitsi. Kuitenkin, jokainen ihminen on oman taustansa tuote. Kaikilla ei yksinkertaisesti ole (henkisiä, älyllisiä yms.) resursseja toimia toisin. Jokaisen aikuisen sisällä asuu pysyvästi se lapsi, joka hän on joskus ollut. Sukupolvia ylittävän haitallisen ketjun katkaiseminen vaatii _todella_ paljon tiedostamista, voimaa ja viisautta, johon kaikki eivät voi yltää. Siksi te, jotka tiedostatte ongelmat, olette ratkaisevassa asemassa tulevien sukupolvien pelastamiseksi. Etsikää itse se rakkaus, joka jokaisen ihmisen sisältä löytyy, joillakin tosin syvälle lukittuna. Menneille sukupolville on turha kantaa kaunaa. Nähkää heidät lapsina, joilla ei koskaan ollut voimia kasvaa henkisesti terveiksi ja tiedostaviksi, rakastaviksi aikuisiksi ja vanhemmiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakko tulla sanomaan oma sanani. Jaksatte valittaa äideistänne! Minä olisin ollut onnellinen, jos minulla olisi ollut äiti murrosikäisenä ja tietenkin myöhemminkin. Minun äitini kuoli, kun olin 12-vuotias. Hänen äitinsä oli kuollut jo oman äitini ollessa 2-vuotias. Äitini isä oli kuollut hieman sen jälkeen.
Isän kanssa en tullut juttuun ollenkaan, meillä oli huikea 40 vuoden ikäero ja se kyllä tuntui. Isän vanhemmat olivat todella iäkkäitä jo syntyessäni, pappa kuoli ollessani 5-vuotias, mamma eli sentään siihen asti, että olin 18.
Kehtaattekin valittaa, teillä oli sentään äidit ja monella isovanhemmatkin!
Vierailija kirjoitti:
Pakko tulla sanomaan oma sanani. Jaksatte valittaa äideistänne! Minä olisin ollut onnellinen, jos minulla olisi ollut äiti murrosikäisenä ja tietenkin myöhemminkin. Minun äitini kuoli, kun olin 12-vuotias. Hänen äitinsä oli kuollut jo oman äitini ollessa 2-vuotias. Äitini isä oli kuollut hieman sen jälkeen.
Isän kanssa en tullut juttuun ollenkaan, meillä oli huikea 40 vuoden ikäero ja se kyllä tuntui. Isän vanhemmat olivat todella iäkkäitä jo syntyessäni, pappa kuoli ollessani 5-vuotias, mamma eli sentään siihen asti, että olin 18.
Kehtaattekin valittaa, teillä oli sentään äidit ja monella isovanhemmatkin!
Ymmärtänet itsekin, että teet väärin antaessasi oman lapsuuden traumasi (äidin menettäminen) vaikuttaa näkökantaasi. Ei tästä tämän enempää.
Todella paljon tuttua oli tässä ketjussa, äitini on syntynyt 1950 ja minä iltatähtenä 80-l. lopussa. Nuoremmasta päästä siis olen, mutta saman henkisen perinnön olen saanut tuntea kuin te muutkin. Miten sellaista myöntää edes itselleen, että äiti ei rakastanut lastaan? Äitimyytti elää edelleen vahvana, ja huonot kokemukset lytätään jos niistä yrittää edes mainita. Mitään ongelmiahan ei voi olla, jos kaikki on päällisin puolin hyvin, ei ole orpo vaan on katto pään päällä, ruokaa ja ydinperhe.
Rintsikat sai tosiaan itse hankkia. Uusia vaatteita ostettiin todella harvoin ja usein poikien osastolta, kun olin kuulemma niin lihava ettei löytynyt sopivaa ja niin rumakin, että mulle kuulemma ei sopinut nätit tyttöjen vaatteet. Kaikki tyttömäisyys oli jotenkin väärää, tukankin piti olla mallia kynitty kananperse kuten vanhemmilla naisilla. Kummasti rahaa aina riitti uusimpiin sisustushärpäkkeisiin ja äidin herkkuihin, mutta mun harrastuksiin ja vaatteisiin ei saanut mennä pennin jeniä. Luulinkin että me oltiin köyhiä, vasta kun aloin itse tienaamaan tajusin että ei se ollut rahasta kiinni, vaan siitä että äiti halusi käyttää rahat itseensä.
Mun nolaaminen sukulaisten ja tuttavien edessä oli suurinta hupia, ja jos suutuin siitä niin minua rankaistiin. Olin todella tunnollinen ja kiltti lapsi, ja teini-iässä ruokahuolto oli pitkälti minun vastuulla, mutta äiti kyllä jaksoi kaikille valittaa miten kauheaa on olla YH ja vetää sitä marttyyrishowta.
Äitini oli todella hyvä muiden lasten kanssa. Sain aina kuulla, miten onnekas olen kun minulla on noin ihana äiti. Kulissien takana oli henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Tietysti silloin ajattelin että vika on minussa, ja mitä äitini joutuukaan kestämään kun on saanut näin huonon lapsen. Kasvoin ilman tunnesidettä äitiin, ja isää näin harvoin vanhempien eron jälkeen. Olen joutunut lohduttamaan, kannustamaan ja kasvattamaan itseäni. Selviämään yksin koulukiusaamisesta. Siitä kertomisesta häpäistiin ja kun voin huonosti kiusaamisen takia, mut heitettiin seinään. Jälkikäteen olen tajunnut, että vanhempien eron jälkeen minulla ei ollut turvallista kotia. Isäni sai tarpeekseen äidin manipuloivasta ja epävakaasta luonteesta, kun olin aloittanut peruskoulun. Isä kyllä lähetti rahaa, mutta ne meni äidin shoppailuun ja äiti sai aina lypsettyä lisää keksimällä päästään asioita mitä minulle pitäisi ostaa. Isä taitaa luulla tähän päivään asti että olen piloille lellitty ja uusavuton, vaikka minä pidin huolta äidistäni. Äiti myös sabotoi isän ja minun välejä, ja puhui kaikista ihmisistä selän takana pahaa. Juoruilua vihaan edelleen yli kaiken.
(jatkuu 1613)
Olen vasta yli parikymppisenä alkanut ymmärtämään näitä asioita, lapsena kun ei tiedä paremmasta niin ei osaa edes ajatella että omissa kotioloissa olisi jotain vikaa. Teininä virisi ajatus että ehkä tää on vähän erikoista, kun jouduin onnettomuuteen ja eka ajatus oli että kyllä äiti nyt suuttuu.
Syitä äidin käytökseen en osaa edes arvailla, kun äidinäiti oli mitä herttaisin ihminen ja äidinisäkin veteraaniksi aika tervejärkisen ja rakastavan oloinen. Ja äidilläni vaikutti olevan heihin tavallisen hyvä suhde. Kenties äiti oli kateellinen. Minut haukuttiin pystyyn jos vietin kaverien kanssa aikaa, ja jos olin laittautunut, äiti kertoi miten ruma ja läski olen etten lähtisi ulos pitämään hauskaa. Vasta viime vuosina olen oppinut sanomaan vastaan, mutta se vaati sen että opettelin arvostamaan itseäni. Se vaati muutaman vuoden terapian.
Ihan päin persettä en ole kuitenkaan kasvanut, se tunnevammaisuus ei periytynyt. Itkevän lapsen nähdessäni ensimmäinen vaistonvarainen reaktio on ottaa syliin, auttaa ja lohduttaa, eikä pilkata ja häpäistä olemaan hiljaa. En pysty käsittämään, miten omaa lastaan voi kohdella niin.
Mikään tuskin korjaa sitä että lapsena on jäänyt vaille perusturvallisuutta, mutta onneksi en ole katkeroitunut vaan pystyn antamaan rakkautta vaikken ole itse sitä saanut. Lapsia en aio tehdä, ja se olisikin aika ongelmallista kun pitäisi miettiä annanko isoäidin nähdä heitä. Väärin tai ei, niin en vaan pystyisi katsomaan vierestä kun äitini antaisi lapsilleni sitä hoivaa, mitä minulle ei "raaskittu" antaa. Jos saisin lapsia, niin en kyllä tietäisi mitä normaaliin kasvatukseen kuuluu, varmaan kaikkea mitä vaille itse jäin. Mutta kaks asiaa on joista pitäisin kiinni. Pitäisin huolta että ne saisi haleja vielä teininäkin, eikä hellyydenosoitukset loppuisi kuin seinään taaperoiän jälkeen. Ja ikinä en antaisi piiskaa tai muuta "harmitonta kurinpitoa", koska se vie luottamuksen eikä ole edes toimiva kurinpitokeino.
Vierailija kirjoitti:
Pakko tulla sanomaan oma sanani. Jaksatte valittaa äideistänne! Minä olisin ollut onnellinen, jos minulla olisi ollut äiti murrosikäisenä ja tietenkin myöhemminkin. Minun äitini kuoli, kun olin 12-vuotias. Hänen äitinsä oli kuollut jo oman äitini ollessa 2-vuotias. Äitini isä oli kuollut hieman sen jälkeen.
Isän kanssa en tullut juttuun ollenkaan, meillä oli huikea 40 vuoden ikäero ja se kyllä tuntui. Isän vanhemmat olivat todella iäkkäitä jo syntyessäni, pappa kuoli ollessani 5-vuotias, mamma eli sentään siihen asti, että olin 18.
Kehtaattekin valittaa, teillä oli sentään äidit ja monella isovanhemmatkin!
Sinulla oli isä. Ei 40 vuoden ikäero ole mitenkään tavaton. Se on meillä molemmilla ja lapsellamme, eikä se kyllä ole haitannut nyt jo teini-ikäistä lastamme mitenkään.
Alue: Aihe vapaa
Ap, minulla tuota samaa mutta vielä pahempana. Jatkuvaa solvaamista, haukkumista, syyllistämistä aivan joka ikisestö asiasta mitä teen tai sanon, syrjimistä, välinpitämättömyyttä, kieroilua ja valehtelua. Kaikesta. Sairaana ei saa olla poissa koulusta (lukiosta) ja koira täytyy minun silti käyttää lenkillä. Enkä todellakaan muista, milloin viimeksi olisin saanut kiitosta tai jonkin kehun tekemästäni asiasta. Viime kesänä hain kymmeneen kesätyöpaikkaan, mutta en saanut mitään. Äiti haukkuu vieläkin viikoittain, miten laiska ja saamaton, vastuuta välttelevä vätys olin ja olen yhä. Mistään en halua nähdä vaivaa, ja kesätöitä en kuulemma halunnut enkä siksi edes yrittänyt hakea MINNEKÄÄN.
Rintaliivejä omistan yhdet urheiluliivit sekä kahdet täysin epäsopivan kokoiset tavalliset. Uusia hän ei osta. Itse kyllä pystyisin, mutta inhoan shoppailua enkä myöskään kehtaa mennä, kun ei ole mitään hajua, miten/millaiset ostaisin. Rahastakin tekee tiukkaa. Neljä vuotta nuorempi sisko kyllä saa lähes kaiken mitä haluaa. Näin yleisesti minä olen vain tyytymätön ikivalittaja, joka on hirvittävän ahne eikä enää saa anteeksiantoa (Jumalalta). Tuhoan kaikkien muiden elämän.
Äitini on täysi marttyyri. Valitettavasti en vielä pysty muuttamaan kotoani rahatilanteeni takia, vaikka 18 olenkin. Kerran kävin ystäväni kanssa elokuvissa (käyn siis hyvin harvoin, iltaisin olen aina kotona). Olin kertonut äidilleni kaksi kertaa, että minä menen tänään kaupungille ja menee myöhään, jopa yhdeksään. Leffa loppui kahdeksalta illalla. Sillä välin kännykkääni oli tullut 11 puhelua ja 13 uhkausviestiä, joissa raivottiin poliisille soittamisesta ja vaadittiin saada tietää sijaintini äitini, isäni, sisareni ja mummuni toimesta. Lisäksi äitini oli soittanut ystäväni äidille, joka ei todellakaan tunne edes minua koska asuu toisessa kaupungissa, ja vaahdonnut, että missä hänen tyttärensä on. Myös ystäväni oli saanut viestin, jossa äitini kysyi, oliko hän mahdollisesti minun kanssani liikenteessä.
Muutama päivä sitten äitini raivostui suunnattomasti, koska kuuntelin lätkämatsia radiosta omassa huoneessani ovi suljettuna. Hän tuli hakemaan yhden esineen huoneestani, rääkäisi kuin eläin ja potkaisi radion seinään rikkoen sen. Ei se onneksi hajonnut lopullisesti. Voisin tappaa hänet enkä todellakaan katuisi sitä hetkeäkään. Miten omaa äitiään voi vihata näin järkyttävästi.
Äitini on syntynyt -65.