Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Ongelmien määrä on aina se sama. Vaikka kaikki olisi ollut lapsuudessa todella hyvin, pyritään etsimällä etsimään traumatisoivia asioita. Näin meidänkin lapset tulevat tekemään. Miksi äiti oli aina tietokoneella ja räpläsi puhelimella? Mun muistaakseni hän ei nostattanut ikinä katsetta pois niitten ruuduilta. Meniköhän edes öisin nukkumaan vai olikohan niitten kimpussa ympäri vuorokauden? Arvelen vähän et varmasti oli. Kukakohan meille ruuan toi? Äiti ei varmasti ikinä ruokaa tehnyt eikä pessyt vaatteita kunhan vaan tuijotti ruutuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi näitä lukiessa tuntuu, että suurimman osan on kirjoittanut sama henkilö? Vähän muutetaan vuosilukuja, mutta muuten sama tarina kerrataan jopa samoin sanoin uudestaan. Lauserakenteet ja adjektiivit säilyvät myös samoina.
Ap tässä. Kiitos ajatuksistanne. Haluan vielä korostaa, että äitini on tehnyt paljon asioita hyvin, ja arvostan häntä todella niin. Näitä ongelmakohtia on kuitenkin ainakin minun tarpeen pohtia erityisesti oman äitiyteni takia.
Tunnistin todella paljon samaa joistakin kertomistanne asioista. Kuten 77 totesi, voisi ajatella, että suurimman osan kertomuksista on kirjoittanut sama henkilö. Ehkä tämä on juuri merkki siitä, että tuota äitien sukupolvea on kasvatettu tietyllä tavalla, ainakin aika monessa perheessä. Tätä ymmärrystä olen hakemassa.
Tuttua minulle on esimerkiksi äidin omituinen suhde ruokaan. Hän syö itse kuin lintu ja on hyvin tarkka linjoistaan. Meitä hän ruokkii hyvällä kotiruoalla, mutta hän ei ikinä syö kanssamme. Meillä ei ole koskaan ollut perheen yhteisiä ateriahetkiä, ennen kuin olen kasvanut aikuiseksi ja kutsunut vanhempani meille syömään.
Äiti on aina ostanut todella avokätisesti lahjoja. Hän on oikeasti aivan mielettömän antelias. Tuntuu, ettei hän itse koe olevansa lahjojen arvoinen, vaan minun hänelle antamat lahjat jäävät käyttämättä koska "ovat liian hienoja". Kuitenkin olen ostanut ihan käyttötavaraa, pyyheliinoja, keittiöpyyhkeitä jne. Lisäksi hän aina kauhistelee, jos olen omalla tahallani ostanut itselleni jotain kivaa. Se tuntuu välillä kurjalta, miksi uutta vaatetta ei voisi joskus vaikka kehua.
Sairastaminen oli lapsuudenkodissani lähes heikkoutta. Muistan, että koin todella huono omatuntoa ollessani kipeä lapsena ja pelkäsin, että minua epäiltiin teeskentelystä. Olen kokenut samoin aikuisena tajuamatta, miksi tuntui tuollaiselta. Ylipäätään äiti jotenkin paheksui tai halveksi kaikenlaista heikkoutta, elämästä nauttimista jne.
Kaiken taustalla on kuitenkin se, että minua surettaa se, että olen saanut niin vähän tukea naiseksi ja äidiksi kasvussa. Olen kipuillut asioiden kanssa yksin ja olisin kaivannut tsemppausta tai neuvoja edes joskus. Minulle on ihan käsittämätöntä, miten yksin minut on jätetty nimenomaan henkisesti selviämään kaikesta, siis ihan kuukautisista lähtien raskauteen ja synnyttämiseen asti. Tai synnyttämisestä äiti totesi onnittelupuhelussa että "eihän se niin kauheaa ollutkaan, vai mitä?". Voi, kyllä se oli! Miten ihmeessä fiksun ihmisen mieleen ei ole tullut, että tukea tarvitsee myös nuori nainen ja nuori äiti.
Ap:n tarina tuntui paikoin todelta.
Äitini on syntynyt sotien lopulla ja minä ja siskoni 70-luvulla. Varsinkin siskoni kanssa äidilläni on aina ollut huonot välit, tiuskimista ja pienestä suuttumista puolin ja toisin. Minä olen ilmeisesti tehnyt asiat enemmän "oikein" kuin boheemi siskoni, joten minut äiti on hyväksynyt paremmin.
Lapsuudesta muistan tukasta repimisen, huutamisen ja sen, että äiti oli aina tosi väsynyt. Koskaan hän ei kertonut omasta lapsuudestaan enempää kuin muutamalla virkkeellä, eikä silloinkaan oma-alotteisesti. Joitain mummon oppeja toisteli. Tädiltäni kuulimme sitten enemmän heidän elämästään. Äiti oli sisarussarjan vanhin ja tehnyt raskasta työtä lapsesta saakka, hoitanut pikkusisariaan, pyykännyt avannossa jne. Suhde isään oli etäinen.
Me ollaan siskon kanssa aina oltu iskän tyttöjä ja äiti on sen hiljaisesti hyväksynyt. Hyvä kun isä hoitaa, ovatpahan poissa jaloista. Kuukautisista, rintsikoista saati seksistä ei juteltu. Lukemani Reginat inhottivat äitiä. Uskonnollisen kasvatuksen saaneena hän oli esiaviollista seksiä vastaan. Sanottakoon, ettei kumpikaan meistä siskoksista ole naimisissa tänäkään päivänä, vaikka lapsia on.
Suhde lapsenlapsiin on myös aika kummallinen. Lapset saavat olla, jos ne ovat hiljaa ja leikkivät. Jos eivät ole, mummo komentaa heidät pihalle, mutta sielläkään ei saisi kiljua. Minusta saa. Huomautan sitten äidille, että anna lasten nyt edes pihalla meluta, hehän ovat lapsia.
Helposti voisi sanoa, että anna äitisi jo olla, hänhän on seitsenkymppinen. Kyse ei vain ole iästä, vaan siitä, että hän on aina ollut sellainen: väsynyt, huutava ja kiukkuinen. Ilmeisesti 40-luvulla syntyneenä hänellä oli niin vaikeaa, että pitäisi ymmärtää sitä, millainen hänestä on tullut.
Ettei menisi pelkäksi valitukseksi, sanottakoon, että äitini on aina tehnyt ruokaa, siivonnut ja leiponut ja siten huolehtinut meistä lapsista ja nyt lapsenlapsista. Meidän lapsemme ovat mummolassa aina hyvässä ja turvallisessa hoidossa, vaikka mummo aina välillä pimahtelee. Huolenpitoon voin aina luottaa.
Ei mun mielestä tarvi seksistä ym. vanhempien ja lasten puhuakaan keskenään, ei edes aikuisena. Ennen 80-lukua ei kai mistään saanut mitään tietoa, mutta 80-luvulla oli nuorten lehtiä ja kirjasto, ja nykään tietysti netti. Koulussa oli myös kuitenkin opetusta, se nolo hetki kun viidennen luokan keväällä tuli biologiassa ihmisen anatomia. Ja yläasteella liikunnanopettaja puhui näistä noloista asioista.
Äitini (-54) on aina minulle (-74) sanonut että kuinka tietämättömänä hän lähti kotoa maailmalle, että kuinka erilaisessa ympäristössä minä olen kasvanut kuin hän. Äitini äiti oli mukava ihminen (-11) mutta voin kuvitella että ei hänkään osannut mitään kuukautisista tai rintaliiveistä puhua. Äidilläni oli kolme vanhempaa siskoa, joten kaipa hän sitten jostain sai tietoa.
Minua ihmetyttää että näin paljon on kertomuksia ilkeistä ja katkerista äideistä, ja muutenkin ihan sairaista vanhemmista, onkohan sota oikeasti vaikuttanut niin traumatisoivasti koko kansakuntaan, että tuo sukupolvi on mennyt myös "rikki" sotineen sukupolven lisäksi?
Näissä kertomuksissa ihmettelen myös sitä, että miksi haluttaisiin äidin kanssa puhua "syvällisiä" ja sillä viitataan yleensä johonkin seksiin ja parisuhteeseen liittyvään, kyllä minäkin olen puhunut äitini kanssa vaikka mistä, mutta en todellakaan ala ruotia seksielämääni tai parisuhdettani kovin tarkasti äidilleni, ei äidin ja tyttären kuulu tietää liikaa toistensa intiimistä elämästä. Siskot ja ystävät ovat sitä varten että puhutaan "syvällisiä".
Ja tuo että ei osteta vaatteita ja kenkiä lapselle on myös todella oudon kuuloista, en kyllä muista lapsuudestani että jollekin kaverille ei olisi ostettu vaatteita. Ja joo, varmaan aika moni osti rintsikat yksin, mutta äidin antamalla rahalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kiinnostaisi tietää minkälaista oli lapsuus/nuoruus 1960-luvulla. 1930-1940 -luvulla syntyneiden vanhempien kasvattamana. Onko samoja kokemuksia kuin meillä?
[quote author="Vierailija" time="29.07.2015 klo 22:16"]
Löysin tämän keskustelun vasta nyt ja niin hämmentävän paljon on tuttua. Äidilläni oli varmaan vaikea lapsuus, hän jäi koulutamattomaksi, teki koko ikänsä paljon töitä. Häneen oli iskostettu silloiset kasvatusperiaatteet "joka lastaan rakastaa ei vitsaa säästä" ja "ei pidä kehua, jotta lapsi ei ylpisty". Näitä sitten menestyksekkäästi noudatettiin. Vieläkin koen epäoikeudenmukaisena saamani selkäsaunan sen takia että rikoin vahingossa koriste-esineen ja uuden selkäsaunan, koska itkin kun piiskattiin.
Äitini huolehti lapsuudessa ulkoisista puitteista, mutta naiseuteen kasvaminen ym. tunne-elämä oli juuri niin vaikeaa kuin aiemmin oli kuvattu. Olin ainoa lapsi, melkoisen pikkuvanha, ja koska seuraa ei ollut luin paljon. Siitä syystä olin aika hyvin perillä asioista. Olin (omasta mielestäni) kiltti lapsi ja lähes 10-oppilas koulussa. Kaikki aineet eivät kuitenkaan olleet 10, ja niistä sitten jankattiinkin vähintään seuraavaan todistukseen asti, että mikä meni pieleen.
Lapsuudesta muistan vanhempien riidat ja äidin avautumiset minulle miksi isä on niin hankala. Muistan lohduttaneeni äitiä. Olin ujo lapsi olessani vanhempieni kanssa muiden seurassa, sillä tiesin että jos sanon jotain muille, jotain menee yleensä väärin ja kotiin tultua tuli piiskaa tai ainakin järjettömät haukut. Ja tämä huonosti käyttäytyminen otettiin sitten säännöllisesti esille kun pahoja tekojani oli tarpeen listata. Eräs tällainen tapahtuma oli kun kävimme kylässä ja otin (äitini mielestä) liian montaa kahvileipää. Sen jälkeen, eli noin 5-vuotiaasta olen ottanut vain kahta “sorttia”. Yleensäkin aina tuli haukut. Ja edelleen, yli 40-vuotiaana, saan lähes jokaisen sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen moitteet siitä, että olen käyttäytynyt huonosti.
Jälkeenpäin olen ajatellut että äiti varmaan oli kateellinen minulle, että pystyin “käymään kouluja” ja matkustelemaan. Muistan kun opiskeluaikanani tulin kotiin matkustettuani n.30h paluumatkalla. Ystäväni äiti oli laittanut lapsensa kotiinpaluun takia hänen herkkuruokaansa. Minä sain kaksi voilla voideltua ruisleipäpalasta ja käskyn lähteä kitkeä kasvimaata kera hirveiden motkotusten miten kaikki työt jäävät tekemättä kun minut piti hakea junalta.
Olen muutaman vuoden terapoinut itseäni ja miettinyt että onko äidissäni narsistin vikaa, vai onko hän vain oman aikakautensa tuote, joka nyt on peloissaan vanhana ja yksinäisenä. Lapsuudessa tärkeintä oli siivoaminen ja koko ajan (kuten edelleenkin) piti ajatella mitä muut meistä ajattelevat. Varsinkin isäni kuoleman jälkeen, hän olettaa että täytän hänen pienimmätkin toiveensa. Jos sanon yhdenkin poikkipuolisen sanan, äitini alkaa marttyyriksi: alkaa itku ja voivottelu miten kurjaa hänen elämänsä on ja miksi on tämäkin pitänyt ansaita. Minun on soitettava lähes päivittäin, vaikka hän ei oikeastaan ole kiinnostunut mitä minulle kuuluu. Koko aikuisikäni aikana hän ei ole kysynyt terveydestäni mitään. Minun odotetaan myös viettävän kaikki loma-aikani hänen seurananaan. Hänellä ei mielestäni ole paljoa ystäviä, ja niistä kaikista hän puhuu niin paljon pahaa että hirvittää. Lisäksi vielä tänäkin päivänä muistellaan jotain poikkipuolista sanaa, jonka joku on sanonut hänelle 50-luvulla. Ja kaikista tärkeintä hänelle on kasvojen säilyttäminen. Jos hän tietäisi että olen kirjoittanut tänne, siinä alkaisi kolmas maailmansota. Edelleen elämäni on painimista syyllisyyden (äidistä on huolehdittava) vs. oman elämäni välillä. Mitä enemmän ikää on tullut, olen kallistunut sen ajatustavan puolelle, että se happinaamari on pakko laittaa ensin omille kasvoille, ennenkuin auttaa muita…
[/quote]
Olet heinäkuusta asti ollut ajatuksissani. Mielessäni lauseesi: "Ja kaikista tärkeintä hänelle on kasvojen säilyttäminen. Jos hän tietäisi että olen kirjoittanut tänne, siinä alkaisi kolmas maailmansota." Anna sen kolmannen maailmansodan syttyä. Itsekin paineskelin pitkään tukahdutettuina tunteineni kanssa, jos muuta elämäää ei olisi ollut, olisi se tunne ajanut minut itsetuhoon. Happinaamari omille kasvoille on oikea tapa selvitä oravanpyörästä. Aloita siitä, että kieltäydyt olemasta roskapussi, sano vastaan fiksusti. Sinullakin on oma elämä, tunteet varsinkin! Tunteiden ilmaisu on tervettä, tunnepuolella kiehuu, kun toinen kohtelee toista kaltoin, oli se sanoin, tuntein tai teoin. Nämä äidit sen tietävät, koska he eivät kohtele samalla tavoin kuin lastaan esim. kaupan tätiä. On kyse isommista kuvioista, äiti on voinut tehdä koko lapsen olemassaolon ajan samaa kuvioita, eikä kukaan ole sitä ymmärtänyt. Ei voikaan ymmärtää, koska äiti tekee sen aina suoraan lasta kohtaan, tieostaen ettei todisteita jää. Hmm..pitääkin itse tuota miettiä, että seuraavalla kerralla oikeasti myönnyn videonauhoittamiselle mieheni halusta, kun äitini seuraavan kerran tekisi tuhoja. Kaiken olen jo menettänyt, minulla ei ole mitään olemassa enää hippustakaan lapsuudestani ym. Jos halusin tai haluaisin nähdä, saada tai kokea jotain mitenkään olemassaolooni viittaavia tekijöitä, äitini ne tuhooaa sitä mukaa kun saa tietoonsa, mikä on minulle tärketä. Polttaa, heittää roskiin, myy ja kätkeää. Totta, vaan niin sairasta tarinaa, että suojeleeko tässä sitten muita, vai mikä tässä on ettei voi noita juttuja puhua. Ainoa keino ollut, että laitoin vastaan, reagoin alistamisviesteihin ja selitin, miksen enää ottanut vastaan niitä. Siihen loppui ainoan jäljellä olevan mättääminen, eli minun. Narsisti ei luovu uhristaan, se on totta, uhri luopui lähteestään, se tapahtui, se onnistui. Itselllä tuntuu kuin takautuma siihen aikaan, kun alle 10 vuotiaasta lähtien tiedosti omia terveitä ajatuksia. Ja kaikki sen jälkeenkin, mitä oli omassa itsessänsä, hakiessaan omaa paikkaansa. Olin ujo, erilainen, hyvännäköinen/malliduuneissa, epävarma ihsmisuhteissa- en luottanut milliäkään keneenkään ja eli siinä maailmassa, minussa näkyi erittäin vahvasti mielestäni se, että en soveltunut pätkänkään vertaan lukiossa puhumaan kenenkään kanssa mistään. Olin yksin siellä. Ulkopuollella oli aikuiisa ihmisiä, kaveripiirien kautta, jotka ammattinimikeltään suuria tekivät taustatöitä jatkuvasti minua kohtaan. Jotta pääisisin fiksusti pois kotoa ja minun henkinen terveys olisi ok. Minun henkinen ja ruumillinen teveys on ollut aina jopa riittävän täydellinen, vanhempiani aina epäitliin ja heitä aina suojelin. Koko elämäni ajan olen heitä suojellut, vaikka ulkopuolelta tuli ennenmuinon palkonkin epäilyksiä. Yrittäjävanhemmat, isä naisiin menevä, äiti natsi ja isä gigolo, tätä katsellessa. Ohi on, en enää välitä.
Purkauduin, pitkältä ajalta, en pyydä anteeksi. Paitsi jos pitäisi jotain kohtaa miettiä, niin miettisin, jos olisi jotain uutta argumenttia annettavaa. Ei ole ollut 30 vuoteen vielä.
Halaisin sinua ja juttelisin näistä asioista kanssasi, kuuntelisin sinua ja reagoisin sinun tunteiisiin. En olisi psykiatri, olisin ystävä, kommunikoiden. Ole rohkea tunteissasi ja teoissasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surkeaa tällainen yleistäminen ja äidin syyttely omista ongelmista.
Osittain tuttua. Taloudellista kurjuutta ei ollut mutta en mitään merkkivaatteitakaan kyllä saanut. Seksuaalikasvatus jätettiin koulun huoleksi, äiti penkoi laatikoitani ja kysyi haistelenko liimaa kun olin 12. Meikkaamiseen, discoihin ym. suhtauduttiin todella negatiivisesti ja vähätellen. Olin kiltti tyttö joten en oikein ymmärtänyt miksi minusta luultiin pahinta mahdollista. Aikuisena olen ottanut henkistä välimatkaa eikä tulisi mieleenkään uskoutua äidille mistään asioistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi vain hämmästellä tätä rakkaudettomuuden määrää, ja kuinka se yhdistää meidän sukupolvemme naiset. Surullisia mutta niin tutun kuuloisia tarinoita. Tulin tänne koska en pääse yli lapsuuden hylkäämiskokemuksista, sillä tavallaan äitini hylkää minut vielä tänäkin päivänä joka päivä uudestaan ja uudestaan. Mistä se johtuu, ettei osaa irrottaa ja pitää samantekevänä? Sitä vain toivoo ja toivoo että äiti olisi rakastava ja hellä..! Minulla on pieni poika itselläni, ja odotin että jotenkin mummoksi tulo olisi pehmentänyt äitiä, mutta hän on edelleen torjuva ja kylmä minulle. En saa apua arkeeni vaikka hän on terve eläkeläinen. Jos hän joskus auttaa, on marttyyri. Esimerkiksi kun oli muutaman tunnin katsomassa lastani ollessani asioilla, hän ilmoitti kotiin tullessani olevansa aivan nälkä kuoliaana - aamulla kuudelta pienen leipäpalan kuulemma syönyt.. Ja meillä siis kaappi täynnä ruokaa!!! Sanoin että mikset ole syönyt, niin vastaus oli ettei hän syö meidän ruokia. Pointti oli se, etten hänen mielestään tullut ajoissa takaisin ja hän melkein nääntyi nälkään. Tällaista syyllistämistä eri muodoissa on jatkuvasti. Harmittaa olla tekemisissä hänen kanssaan, mutta välillä arki on yksin lapsen kanssa niin rankkaa että huonokin seura ja kohtelu kelpaa.
Ja noista seksuaaliasioista sanoisin, että aivan yhtä kieroutuneella tolalla ovat meidänkin äidillä kuin muilla täällä. Kun hän löysi räkäimurin sängyn alta, hän tuumasi että sellaisilla imivät ennen spermat seksin jälkeen ettei tulleet raskaaksi. Että sitäkö varten tämä kamala laite on?! Olin aivan järkyttynyt että Vii ihmisen mieli niin toimia.
Kirjoitan tänne ekaa kertaa. Minä -89, äiti (jota tosin olen aina kutsunut etunimellä) -53, Pirkanmaan maaseudulta.
Ottaen huomioon vuosimallit, ei kellään ikätoverillani ollut niin kaukaisen sukupolven vanhempaa. Kaikilla oli lempeät ja rakastavaiset vanhemmat. Keltään ei saanut siis vertaistukea, ja aniharva edes uskoi, että mitään pahaa mun kotona tapahtui, koska äitethän "aina rakastaa lapsiaan" ja kulissit oli tosi vedenpitävät. Monet sukulaiset luulee edelleen, että oon keksiny kaiken, koska äiteni on kaikille muille niin herttainen.
Kiitos kirjoituksistanne (luulin, että äiteni oli yksittäistapaus, ainoa laatuaan) - teidän ansiosta uskalsin nyt lopettaa kontaktin äiteeni lopullisesti!
Mitään sovinismia meillä ei ollut, mutta kaikki muu. Minulla on aspergerin syndrooma, ja ihmettelen, että pitääkö lapselleen tehdä oikein tekemällä vielä lisää kapuloita rattaisiin.
-Viha kaikkea naisellista kohtaan. Koko ajan mulla oli poikatukka ja luultiin pojaksi. Äite sanoi, että mummo ei tykkää pitkistä hiuksista. Ihmettelin, kun mummo kehui serkkuni pitkiä hiuksia kuitenkin kauniiksi.
-kuukautisista ei sanaakaan, sain itse etsiä suojia äiteni kaapista hänen lähdettyään töihin, sitten oli kauheaa jos siellä ei sattunut niitä olemaan.
-Ostettiin vain yhdet löysät ohuet rintaliivit, joissa nännit paistoi ihan kuin ei olisi liivejä päällä ollutkaan. Kesäleirillä ihmettelivät muut, että enkö todellakaan käytä rintaliivejä.
-Vaatteita sai vain äidin maun mukaisia. Oltiin kenkäostoksilla ja kokeilin korkkareita - huusi, että näyttävät kamalilta tällaisella läskillä ihmisellä (en kyllä ollut erityisemmin läski) ja käski panna pois.
-Meni läpi laatikkoni/kaappini ja luki kaiken. Löysi kerran kortsun roskakoristani (olin saanut sen koulun seksivalistustunnilla) ja siitä tuli kauhea huuto!
-Itse ostamani korkkarit (jotain 3 paria teinivuosieni aikana) hävisivät maagisesti. Kysyin, missä ne ovat, sanoi, ettei tiedä.
-Opiskeluiässä kävi mulla välillä siivoamassa (on ammatiltaan siivooja, ja esitti haluavansa vain helpottaa elämääni). Minulla oli kotona yksi musta pitkä peruukki. Se hävisi kerran hänen oltua luonani siivoamassa.
-Eka seurustelusuhde 16-v:nä - piti mykkäkoulua, huoritteli, jutteli isän kanssa, että kohta työnnän lastenvaunuja ja elämä ohi.
-Noihin aikoihin menin gynelle hankkimaan e-pillerit. Gyneltä tuli kotiin kirje, että käynnin ajankohtaa tuli muuttaa. Elämäni kauhein raivokohtaus ja huuto tuli siitä. Oli tietenkin avannut kirjeen. Huusi, että "tällaisilla ei minun tyttäreni käy"!! Pani puhelimen käteen ja vaati, että peruutan ajan. Sittemmin minulta on jouduttu leikkaamaan munasarjakystia, kas kun sitten saikin käydä gynekologilla!?!?
-Suuri vaaliminen "olemme kunniallinen perhe". Sanoi kaverieni perheitä epäilyttäviksi, kun joku oli eronnut tai saanut lapsensa 18-vuotiaana.
-Asuimme maalla, muistan käyneeni diskossa vain 3 krt. missään en käynyt. Tein koulujuttuja aamusta iltaan. Abivuonna kaksi kaveria kutsuivat minut viettämään iltaa baariin Tampereelle. Äiti ei antanut mennä, koska "saattavat olla kateellisia koulumenestyksestäsi ja panna tyrmäystippoja juomaasi". Otin tän lauseen puheeksi äiten kanssa eilen, ja hän "muistaa" sanoneen, että oli sanonut vieraiden voivan panna tyrmäystippoja. Mutta kun IHAN TASAVARMASTI puhui kavereistani!
-Ekan seurusteluni alettua äiti sanoi "kunpa sinä edes opiskelisit! Mutta ei, sinä vaan huoraat!" siitä sisuunnuin ja aiemin 8 keskiarvon oppilaasta aloin ahertamaan ja keskiarvo hipo lukion lopussa ysiä. Opin puhumaan 7 kieltä sujuvasti, koska en vapaa-ajallani muuta tehnyt kuin harjoitellut kieliä (tästä tein lopulta ammattini). Sain lukion lopussa 5 stipendiä. En ollut vaikea teini tai lapsi, vaan tunnollinen. Silti en kelvannut.
-Kun oli oman tyylin etsintää teininä (mm. gootti) ja meikkausta, niin olin "rakkari" tai mikälie "raggari" (mitä tää termi tarkottaa? En oo ikinä ymmärtänyt) ja "huumeriippuvainen"
-Vertaili koko ajan, kuinka muut kylän tytöt olivat niin täydellisiä, loistavia ja kauniita. Ihmettelin, että heidän kyllä annettiin olla tyttömäisiä ja sen näköisiä. Kas kun mun äiti vihasi tyttömäisyyttä, olisti silti tyttömäisiä tyttöjä, ja itse minut haluamanlaisekseen kasvattamansa repale ei kelvannut.
-Vain työ oli tärkeää. Kohtaani löytyi arvostus vain, jos koulun ohella olin ilta- ja viikonlopputöissä kaupan kassalla. Silloin hän oli minulle joskus edes hitusen arvostava. Painotettiin aina, kuinka tärkeintä on työ, ja ihan kuin muuta tulevaisuuteni ei saanut kuuluakaan.
-On syytänyt MINUA aspergerin syndroomastani.
-Haukkui isääni minkä kerkisi, on minun nähden käynyt isääni väkivaltaisesti päälle, ja minua hän myös kuristi ja löi - kun isä ei ollut näkemässä.
-Isä hiljaa hyväksyi kaiken. Pidin häntä hyvänä vanhempana, mutta pari päivää sitten juttelin isäni kanssa kokemastani vääryydestä ja hän sanoi "olit silloin vanhempien kasvatusvastuun alla". Oi että onpa kyllä hienosti vastuuta osattu kantaa, siis aivan mahtavaa!
-Jos nykyään vaadin häneltä katumusta ja anteeksipyyntöä, hän sanoo "mutta kun me ostettiin sulle ruoka ja vaatteet", "mutta kun minä annoin sulle aina rahaa", "me vietiin sua harrastuksiin", tai (tää on paras!) "Olisi siis ollut parempi, että me oltais oltu alkoholisteja?" siis TÄ!?
-Mistään oikeasta ei keskusteltu, enkä saanut yleissivistystä kotoa
-Yhdessä ei syöty - äiti otti ruokansa ja meni syömään makuuhuoneeseensa sängylleen lehden kanssa, samalla kun isä söi keittiön pöydässä.
-Minulla ei ollut omaa huonetta eikä sellaista turhaketta tarvittu, koska "täällä on kaikki meidän kaikkien aluetta"
-Hän siivosi aina irvistäen, ähkien ja puhkien, vaikka olisi vain kevyesti lakaissut lattiaa. Isä ja minä emme saaneet auttaa siivoamisessa tai tiskeissä. Ruokaa teki aina sitä samaa. Teki välillisesti selväksi, että vihasi olla vaimo ja äiti. sanoi mulle, että parasta on tehdä uraa ja matkustaa maailmaa yksin - älä mene pilaamaan elämääsi hankkimalla mies, kuten minä tein.
Miten tämä on vaikuttanut minuun?
-Asun Itä-Euroopassa (mihin työni ja kiinnostuksenkohteeni liittyvät - olen 26v., minulla on oma firma). Olen ollut täällä vasta 2v mutta olen täysin assimiloitunut ja koen itseni paikalliseksi, kieltä puhun kuin äidinkielinen (kukaan ei ole osannut arvata minua ulkomaalaiseksi) ja minulle on henkireikä, että olen saanut tulla turvaan tänne ja saanut uuden isänmaan. Suomesta tulee mieleen vain tämä kidutus. Kun kuulen suomea, tulee mieleen kidutus, koska kotona sitä puhuttiin. Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä ja en mene kutsuista huolimatta katselemaan linnan juhlia, koska muistikuvat siitä on, että katselin niitä kahden rikollisen kanssa, enkä halua muistaa vanhemmistani mitään. Minulla ei siellä Suomessa pahemmin kavereita ollut, tai oli pari, mutta he tulevat nykyaikaisista rakastavista kodeista, enkä kokenut heidän siksi ymmärtävän mua. Tai olin liian kade heille ja kaikille, joilla on rakastavat vanhemmat. Täällä minun on helpompi olla siksi, että täällä on yleisesti kaikilla aika synkkä menneisyys kommunismisysteemin tekemien kidutusten vuoksi. Suomessa tuntui, kuin kaikilla paitsi minulla (ainakin omassa piirissäni) olisi ollut täydellinen valoisa hoivaava lapsuus/nuoruus ja muutenkin kaikilla kivaa pumpulissa kasvamista (ei niin varmasti kaikilla ole, tietty, mutta näin vaikutti olevan juuri ympärillän). Minua auttaa se, etten tunne olevani ainoa täällä, joka on saanut kovaa kohtelua.
-Suunnitelmissa on muuttaa nimeni kokonaan paikalliseksi, koska en psyykkisesti kestä sitä, että minulla on jotain äitini itse valitsemaa. Enhän minä pidä sellaisia vaatteitakaan enää, jotka hän minulle pakotti. Siksi pidätän itselleni oikeuden vaihtaa nimeä. Näen sen osana sitä, että saan itse tulla itseni (uudesti-)synnyttämäksi onnelliseksi ihmiseksi. Ehkä tulen vaihtamaan myös kansalaisuutta.
-Ärsyttää kovasti, että minulla on todella paljon lahjoja, joita en pysty näiden traumojen lamaannuttavien vaikutusten takia käyttämään. Siis ajatella, mikä persoona olisin, jos olisin saanut kasvaa sellaisessa kodissa, kuin vanhempani!
-Huono itsetunto - tunnen jotenkin vakavasti olevani huonompi kuin muut. Vaikka olen ihan mukiinmenevän näkönen, on koulutusta ja aivoja, jne. Silti.
-Minulla ei ole kavereita eikä seurustelukumppania (about 10 miehen kanssa olen ollut, mutta ovat paljastautuneet kakenlaisiksi haukkujiksi, hyväksikäyttäjiksi, tai huumeriippuvaisiksi, niin olen he jättänyt). En yksinkertaisesti enää tiedä (aspergerini tosin myös vaikuttaa), miten kommunikoida normaalin kasvuympäristön saaneen ihmisen kanssa niin, että syntyisi ystävyys. Maailmani on synkempi kuin niiden ihmisten, joita löydän harrastuksista ja töistä, ja tajuan, että ei kukaan jaksa kuunnella synkkiä juttuja. Siksi jätän yrittämättä ystävystyä.
-Haluan KOVASTI miehen ja perheen ja keskittyä täysillä äitiyteen, mieluiten kotiäitinä. En halua mitään enemmän maailmassa kuin, että saisin palvella miestäni, olla hyvä vaimo, tehdä hänet onnelliseksi, miellyttää häntä. Ja että saisimme lapsia, joille antaisin ihan erilaisen kasvatuksen. Olen nyt se uranainen, jonka äite musta halusi, mutta ei ole tuonut mulle mitään tyydytystä.
-Minulla on OBSESSIO kaikkeen naiselliseen. Haluan tuntea itseni mahd. naiselliseksi ja näyttää mahd. paljon siltä ja käyttäytyä niin. Koen riistona, että nuoruudessani minut pakotettiin poikamuottiin, ja en tajunnut, että se on äitini aivopesua, ihan heti muutettua omilleni. Tajusin, että se ei ollut itse haluamani tyyli, vasta 23-vuotiaana. Siitä sitten muuttamaan asiaa... Nykyään laittaudun (jos vain on aikaa) pari tuntia ennen ulosmenoa, käytän korkkareita aina kuin voin, vyötäröltä kireitä vaatteita, vaaleanpunaista, hiusasusteita, koruja, paryymejä... En tiedä johtuuko tästä vai siitä että asun Itä-Euroopassa, mutta puhun ainakin tässä paikallisessa kielessä hempeällä äänellä... En voi sietää, kun kuulen äitini puhelimessa ja hän käyttää kirosanoja ja äijäkieltä.
-Minulla on samalla tunne, että mikään ei riitä. Tuntuu, että olen sinkku, koska en ole vielä tarpeeksi "saavuttanut" naiseudessani ollakseni kiinnostava tyttöystävä. Minulla on pienet rinnat ja tulen kohta suurentamaan niitä rasvansiirrolla. Tosin sillä saa vähän muutosta aikaan kerralla, ja olen aika kauhistunut, että joudun 1,5 v odottamaan, kunnes pääsen haluamaani kuppikokoon. Myös hiustenpidennykset haluan ottaa ja laihtua 12 kiloa, vaikka olen jo melko normaalipainoinen. Tunnen vaan, että haluan ensin olla täydellisen naisellinen, siis haluan sitä itsekin, mutta haluan miehen kovasti ja olla miehelle täydellinen nainen.
-Pelkään avata sähköpostini aamulla, koska pelkään kaikkia konflikteja - jos tulee asiakkaalta vaikka joskus jokin ärtynyt viesti syystä tai toisesta.
Äitini löytää aina jonkin päivän, jona piikitellä mua valitsemastani asuinmaasta. Kun iloitsin hyvästä työsaavutuksesta, reaktio oli "siitä pitää sit maksaa enemmän veroa. Kuinka paljon verosi kasvaa?". Et joo.
On kyllä niin herttainen mulle olevinaan nykyään ja teeskentelee kuin mitään olis ollu. Harmi vaan, että minulla on muisti, en anna anteeksi niin kauan kuin ei muutu ja kadu (eikä se tule tapahtumaan), ja vaadin edes pientä arvostusta, jotta minä voisin arvostaa takaisin. Ei myönnä mitään osaa huonoon itsetuntooni.
Vanhempani kehuvat kyllä sitä kuinka olen tässä uudessa maassani sitä ja sitä saavuttanut ja tehnyt ja kuinka olen alallani menestyvä, sukulaisille/tutuille. Kas kun piti eka hakata kaikki kapulat rattaisiin ja kun siitä huolimatta kovalla henkisellä tsemppaamisella/pinnistämisellä pystyin, sitten kelpaa esitellä.
Elämäni on enimmäkseen selviytymiseen tähtäävää, teen työtä paljon, jotta selviydyn, en voisi kuvitella, että muuttaisin takaisin, ja äiti on luvannut ostaa minulle Suomesta kämpän, jos muutan takaisin - tää on keino, jolla houkuttelee mua sinne...
Ei ole käynyt luonani täällä kertaakaan, vaikka isä haluaisi. Täksi jouluksi suunnittelivat tulla, mutta sitten äiti ilmoitti, että "en kyllä jaksa töiden jälkeen lähteä lomalla matkalle". Ajattelin, että hyvä niin.
Tulevaisuudentoivoni? Päästä tavoitteisiini naisellisen olon ja olemuksen tavoittelussa, päästä vaimoksi (etsin miestä netistäkin, saa olla mistä tahansa, pääasia - HALUAN olla vaimo jollekin miehelle joka minua rakastaa ja ei hauku - poikaystäväni ovat nimittäin haukkuneet minua), saada kansalaisuus ja tulla ansioituneeksi tässä maassani. Kokea edes joskus riittäväni. Olla näkemättä vanhempiani enää koskaan. Ainoa tie ulos on se, että lopetan lapsuuteni ajattelun, otan sen uuden nimen ja kansalaisuuden ja olen uusi ihminen. Olen se naisellinen itä-eurooppalainen nainen joka olen halunnutkin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* "...jos olisin saanut kasvaa sellaisessa kodissa, kuin kaverini!" tarkoitin siis.
Olen tuo Niila tuossa yllä, jatkan vielä, mitä ei tullut aiemmin mieleen:
Joulut olivat kauheita, yhtä minun ja isäni haukkumista ja äidin huutoa. Alettiin jossakin vaiheessa sen vähentämiseksi olemaan matkoilla jouluna. Kerran olimme Turussa kylpylässä ja juuri ennen Joulurauhanjulistukseen menoa, äitini huusi mulle oikein äkkipikaisesti ja irvistäen "Olet kyllä paska!" En saanut antaa hänelle lahjoja, ja häneltä sain lahjoja vain olisko 12v. asti.
Minuakin vietiin "hienoihin harrastuksiin" eli balettiharkkoihin ja kuvataidekouluun! Kun kävi ilmi, että vihasin balettia, sitä pakotettiin vuosi käymään, kunnes lopettivat raahaamisen. (Olen todella suuri, raskasraajainen, ja hehän tekivät minusta poikatytön - mitä he ajattelivat?) Sen tilalle en saanut mitään muuta urheiluharrastusta, kerran se ei kelvannut (olisin kovasti halunnut koripalloa, inisin asiasta). Kuvataidekoulun sain protestoimisella vaihdettua käsityökouluun, vaikka se nyt olikin "vähemmän hienompi".
Olen jopa paljon leikki-iän jälkeen joutunut vastaamaan äidin valitukseen siitä, että hän joutui ostaan mulle leluja lapsena. Olin 12v kun hän huusi "nyt on vintti täynnä leluja joilla ei tee enää mitään! Kaikki rahani minä olen sinuun laittanut!" Öööh... Olin kovasti pahoillani. Luulin oikeasti, että nää huudot oli ihan aiheesta, ja että mun olis pitänyt tyytyä kahteen leluun. Sain tosi myöhään tietää, että tää ei oo normaalia.
Aina ruokaostoksilla käytyämme ja saatuani autokyydin heiltä mun piti kiittää tosi nöyrästi. Huom. asuimme maalla ja lähimpään kauppaankin oli 12km... Että sellainen kiitollisuudenvelka!
Soittelee edelleen ja haluaa aina juoruta, hän on selvästi valinnut kaksi serkkua, joista hän kertoo aina kuinka niin nöyriä, kilttejä ja reippaita ovat ("eivät käy koskaan kaupungilla hengailemassa!") ja kaikista muista lentää kuraa kuin sielu sietää.. Vaikkei ole mun kaveri FB:ssä niin tuntuu katsovan mun sivua vähintään joka joka puoli tuntia. Oli tässä hiljattain mulla cover picturena järvimaisema jossa teksti "PERKELE" valkoisella, niin heti soitti, että "ota se pois, olet opettaja, mitä ihmiset aattelee! "joo olen opettaja maassa, jossa kukaan ei osaa suomea. On aina soittanu jos ei oo hyväksynyt jotakin mun vaatetta FB-kuvassa ja käskeny ottaan pois ettei mee maine.
Kertoili aina kuinka on niin kunniakkaasta suvusta ja kuinka "sinä et joudu koskaan tekemään töitä elämässäsi" koska jotain perintöjä maaomaisuutena tulemassa... No ei ole kuulunut, enkä odotakaan. Aina oli silleen että kun "minä olen rikkaan talon tytär ja ihmiset vinoilee mulle, että kartanon tytär käy töissä siivoojana". No kas kun se rikkaus ei meillä näkynyt, hyvä kun välttämättömimpään sai rahat.
Jos mua oli iltapäiväkerhossa joku nälviny, tuli kommentti "ne vitun punikit!" tai "ne vitun kommunistikakarat!" Teki koko ajan selväks, kuinka mun kavereiden vanhemmat oli vasemmistolaisia (kauheaa) ja kuinka "kyllä niiden työläislutkien tyttäret saa huorata minkä kerkiää, mutta SINÄ, KUNNOLLISEN perheen tytär, et saa sellaista tehdä!" näin selitti, kun kysyin, miksi kaverini saa seurustella tai käydä gynekologilla. Mun eka poikaystävä, jonka kanssa olin 2,5 v. jätti mut ihan vain siksi, ettei kestänyt äitiäni. Oltais ehkä edelleen yhdessä, jos olis ollu toisin.
Huh huh. Olen tullut uskoon ja toivon saavani läheisyyttä edes siellä taivaassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukuvinkki: http://ekirjasto.kirjastot.fi/ekirjat/vauvan-kanssa-vanhemmiksi-selviyt…
Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi
Kertoo vauvaperheiden arjesta, mutta iso osa kirjasta kuvaa myös aiempien vuosikymmenten äitejä ja sitä millaista äitiys ja naiseus on ollut, millaisin rahkein on omat lapset saatu/tehty/tulleet ja millaisella kauhalla on kyetty omille lapsille annostelemaan vanhemmuutta ja äitiyden malleja. Joka sana asiaa, kannattaa lukea!
Kuinka teillä on mennyt joulunalusaika äitienne kanssa? Käyttekö äitienne luona tai kutsutteko käymään? Kaikki ennallaan?
Vierailija kirjoitti:
Kuinka teillä on mennyt joulunalusaika äitienne kanssa? Käyttekö äitienne luona tai kutsutteko käymään? Kaikki ennallaan?
Kävin kyllä kotikaupungissa perheeni kera, mutta emme tavanneet äitiäni. Meni lopullisesti sukset ristiin esikoiseni ollessa puolivuotias. Esikoinen on nyt kohta 6 ja meille syntyi kesällä vauva. Esikoinen ei äitiäni tunne, vauvaakaan ei tehnyt mieli lähteä näyttämään. Eipä ole äitini paljon perään kysellyt, eikä minulla ole riittänyt voimia lähteä selvittelemään, niin, no, selvittelemään niin mitä?
Vierailija kirjoitti:
Kuinka teillä on mennyt joulunalusaika äitienne kanssa? Käyttekö äitienne luona tai kutsutteko käymään? Kaikki ennallaan?
En käynyt, eikä kutsuttu. En ole käynyt nyt reiluun kahteen vuoteen, enkä myöskään vastaa hänen (yleensä haukkuma-)posteihinsa. Aiemminkaan ei toki kutsunut käymään, enintään kautta rantain kyseli "meinasitkos täällä kaupungissa X käydä joulun aikoihin". Ei siis koskaan ikinä milloinkaan ole kysynyt "tuletko käymään", "tulisitko käymään" saatika "olisi mukavaa jos tulisit käymään". Auta armias, en osaa edes kuvitella että moista kysyisi!
Eikä ole siis tämän välien katkaisun jälkeenkään kysynyt käymään, tai pyytänyt keskustelemaan aiheesta tai esim. että mitä hän voisi tehdä jotta olisin yhteydessä. Ehei, sen sijaan hän on kyllä kirjoitellut pitkät pätkät siitä kuinka olen sydämetön, kuinka olen päättänyt etten ole enää hänen tyttärensä, kuinka hän ei ole tehnyt mitään väärää, jne jne... Ja tämä siis sen jälkeen, kun pyysin häntä (jälleen kerran) muuttamaan käytöstään, hän ei suostunut edes yrittämään, ja ilmoitin, että en voi olla sitten enää tekemisissä koska en enää suostu vastaanottamaan hänen huonoa käytöstään.
Paljon vapaampi ja parempi olo kyllä on ollut kun ei ole jatkuvan ja toistuvan manipulaation kohteena. Toki silti joulun aika on monesti rankkaa, kun joutuu (pääsee?) seuraamaan vierestä puolison ihanan normaalia perhettä ja heidän välistä rakkauttaan. Silloin se aina oikein alleviivautuu, mistä itse on jäänyt ja jää ikuisesti paitsi - vanhempin rakkaudesta ja välittämisestä, ja normaalin perheen lämpimästä tunnelmasta.
T. Aiemminkin ketjuun kirjoitellut.
Joulun vielä kestin, mutta loppiaisena tuli välirikko. Onneksi maanantaina on pitkästä aikaa terapia-aika. Se on ollut pelastukseni.
Vierailija kirjoitti:
Eikä ole siis tämän välien katkaisun jälkeenkään kysynyt käymään, tai pyytänyt keskustelemaan aiheesta tai esim. että mitä hän voisi tehdä jotta olisin yhteydessä. Ehei, sen sijaan hän on kyllä kirjoitellut pitkät pätkät siitä kuinka olen sydämetön, kuinka olen päättänyt etten ole enää hänen tyttärensä, kuinka hän ei ole tehnyt mitään väärää, jne jne... Ja tämä siis sen jälkeen, kun pyysin häntä (jälleen kerran) muuttamaan käytöstään, hän ei suostunut edes yrittämään, ja ilmoitin, että en voi olla sitten enää tekemisissä koska en enää suostu vastaanottamaan hänen huonoa käytöstään.
Paljon vapaampi ja parempi olo kyllä on ollut kun ei ole jatkuvan ja toistuvan manipulaation kohteena. Toki silti joulun aika on monesti rankkaa, kun joutuu (pääsee?) seuraamaan vierestä puolison ihanan normaalia perhettä ja heidän välistä rakkauttaan. Silloin se aina oikein alleviivautuu, mistä itse on jäänyt ja jää ikuisesti paitsi - vanhempin rakkaudesta ja välittämisestä, ja normaalin perheen lämpimästä tunnelmasta.
T. Aiemminkin ketjuun kirjoitellut.
Huoh, ihan samat fiilarit, kirjoitin tuohon yläpuolelle siitä että ei paljon jouluna käyty näyttämässä edes lapsia äidilleni, ei edes uusinta vauvaa. Oltiin kyllä ex-anoppilassani jouluaattona ja siellä on sellainen ihana rakastava tunnelma ja mukavaa olla, ei tarvitse koko ajan pelätä että alkaa joku outo show taas pyöriä.
Minusta näistä viesteistä käy selkeästi ilmi, miten paljon paremmin varustettuja me 70-luvun lapset olemme puhumaan tunteista ja seksuaalisuudesta. Tämä ei ilmeisesti ole vanhempiemme ansiota, joten kai koulu ja ympäristö on tehnyt meistä kykenevämpiä käsittelemään näitä. Minulle, -75 syntyneelle miehelle, ainoa seksuaalisuuteen liittyvät neuvot isältäni oli teini-iässä tiedotus siitä, että saatan yöllä herätä siihen, että pippelistä tulee jotain, eikä se ole pisua. :) Äidiltäni en saanut mitään seksiin tai mieheksi kasvamiseen liittyviä neuvoja. Mutta aikuisiällä voin nyt puhua molempien vanhempieni kanssa syvällisiä asioita, parisuhteeseen, seksiin tai hyvnvointiin liittyvistä asioista.