Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
464 nyt muistan minäkin tuon rintojen kourimisen! Yäk! Kun rinnat alkoivat kasvamaan, siitä tehtiin tosiaan jokin numero. Mun poikapuoliset serkut olivat ärsyttäviä ja just sellasia "onkos tissit miten kasvaneet" tyyppejä. Mä jotenkin yritin kiertää ne kaukaa. Ja vanhemmat, ei kukaan, koskaan tätä kieltänyt.
Nää tarinat on suurin piirtein meikäläisen elämästä, mutta ihmettelen, että molemmat mummoni olivat mukavia ja lämpimiä ihmisiä.
Hyppäsikö se inhimillisyys jotenkin äitini yli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 18:01"]
Mulla on sellainen miestäni ja lähipiiriäni ihmetyttävä vaiva, että aina välillä alan kaivaa ystävistäni vikoja, päivitellä selän takana heidän asioitaan, muutenkin juoruilla sekä pakkomielteisesti jotenkin sanallistaa sitä, miten se-ja-se teki noin mutta minäpä olisin tehnyt näin. Itse tunnistan sellaisen aivan selvän vahingonilon tunteen itsessäni. Puheeni muuttuvat kylmiksi. Esim. kun kuulin, ettei eräs ystäväni saanut hakemaansa työtä, tokaisin kuin demonin riivaamana miehelleni jotain tyyliin "eipä tainnut paukut riittää, tais raukka huomata, ettei tolla cv:llä juhlita työnhaussa". Omasta ystävästäni!
Nämä puheet tulevat jostain kaukaa. Vanhempieni puhetta. Heidän loputonta kateuttaan, katkeruuttaan ja vahingoniloaan. Kun suusta pääsee tuollaista paskaa olen lähellä oksentaa.
[/quote]
Nämä on niitä nauhoja, joita päässä pyörii. Mulla vähän samanlaista, ainaista vikojen kaivelua. Äitini oli energisimmillään, kun sai jonkun kanssa riidellä, joten sitä pahansuopaa tekstiä olen kuullut paljon. Joskus en edes ymmärtänyt tehneeni väärin, kun hakuin seläntakana jotakin ystävääni. Pidin hänestä haukuista huolimatta ja enkä ainakaan halunnut pahaa tms, eli ikäänkuin vaan joku ihme tapa. Kateuden taudista olen kait välttynyt, tai sitten se on niin syvällä. Turhan mustasukkainenkin olen ollut, kunnes opettelin sen teitoisesti pois.
Minun on vieläkin vaikea katsoa jonkun seurassa leffaa, jossa edes suudellaan. Kun olin pieni, minun käskettiin aina sellaisissa kohdissa sulkea silmäni tai kääntää katseeni sivuun. En kuitenkaan saanut poistua olohuoneesta vanhempien luota, vaan minun piti kuunnella heidän kommenttejaan siitä kohtauksesta. On eräs elokuva, joka me katsottiin yhdessä monta kertaa. Aina tietyssä kohdassa äiti alkoi tirskua ja isä sanoi paksulla äänellä "nyt kädet silmille". Kuulin telkkarista outoja ääniä, ja vanhemmat kommentoivat aina "voi voi, siellä on varmaan kissa sängyn alla naukumassa" ja tyrskähtelivät. Kuulin heidän äänestään, että he valehtelivat minulle. Ihmettelin myös, miten he eläinrakkaina ihmisinä katsoivat kissan kärsimystä. Kohtauksen loputtua sain avata silmäni. Näin tuon elokuvan myöhemmin aikuisena, kyseisessä kohtauksessa on raaka yhdyntä.
Karyl McBride: Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?
Löytyy myös Karyl McBriden nettisivuilta:
http://www.willieverbegoodenough.com/
Kaikki nämä kysymykset liittyvät narsistisiin piirteisiin. Mitä useamman ominaisuuden poimit, sitä todennäköisemmin äidilläsi on narsistisia piirteitä, jotka ovat aiheuttaneet sinulle hankaluuksia tyttärenä ja aikuisena. Tässä ei siis lasketa mitään pisteitä.
Jos suurimpaan osaan vastaat kyllä niin ehkä tuo McBriden kirja olisi hyvä lukea.
1. Kun puhut ongelmistasi äidin kanssa, kääntääkö hän keskustelun koskemaan itseään?
2.Kun kerrot äidillesi tunteistasi, yrittääkö hän panna paremmaksi omillaan?
3. Näyttääkö äiti olevan sinulle kateellinen?
4. Puuuttuuko äidiltäsi kyky eläytyä tunteisiisi?
5. Tukeeko äitisi vain niitä tekemisiäsi, jotka saavat hänet vaikuttamaan hyvältä äidiltä?
6. Oletko toistuvasti kokenut, ettei välillänne ole emotionaalista läheisyyttä?
7. Oletko toistuvasti miettinyt, rakastaako äiti sinua tai pitääkö hän edes sinusta?
8. Tekeekö äiti asioita hyväksesi vain muiden nähden?
9. Kun sinulle käy huonosti (onnettomuus, sairaus, avioero), reagoiko äitisi siihen, minkälaisia vaikutuksia ongelmalla on hänen elämäänsä pikemminkin kuin sinun tunteisiisi?
10. Onko äitisi liioitellun tietoinen siitä, mitä muut ajattelevat (naapurit, ystävät, sukulaiset, työtoverit)?
11. Kieltääkö äiti omat tunteensa?
12. Syyttääkö äiti sinua tai muita mieluummin kuin ottaa itse vastuun tunteistaan ja teoistaan?
13. Loukkaantuuko äiti helposti, ja kantaako hän pitkään kaunaa ratkaisematta ongelmia?
14. Koetko olleesi äitisi orja?
15. Tunnetko olleesi vastuussa äidin vaivoista (päänsärky, stressi, sairaus)?
16. Piditkö lapsena huolta äidin fyysisistä tarpeista?
17. Koetko, että äiti ei hyväksy sinua?
18. Koetko äitisi arvostelevan sinua?
19. Tunnetko itsesi avuttomaksi äidin seurassa?
20. Saako äitisi sinut häpeämään?
Melko hyvä blogi tuo jonkun mainitsema..
Narsistisia äitejä kaikki tyynni. Itsenäsi sinua ei saanut olla edes olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hHAhahahaahha alkoi naurattaan toi rakastelukohtauksen näkeminen teeveessä kissojen naukumisena.. joo, aika ahdistavaahan noin tilanteet, kun seksuaalisuuteen suhtauduttiin jotenkin sellaisena kammottavana ja naurettavana asiana..
aika hyvät eväät annettiin.. seksi on huonojen tyttöjen juttu ja likaista.. tirsk tirsk kaikelle teeveessä näytetylle.. ei sitä läheisyyttä kyllä nähnyt kotona muuta kuin semmoisena läpsäytyksenä maksimissaan.. aika weird han se on... kun olin jossain toisessa maassa, alastomuutta pidettiin tosi tabuna.. meillä saunakulttuuri, mutta ehkä meillä liittyy seksuaalisuden täydellinen neutralisointi ja väkivalta yhdistyy siihen naurunalaisuuteen..
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 18:55"]Silloin kun tämä äitiemme kylmyys tulee av:lla esiin toista kautta, sitä puolustellaan.
Esimerkiksi jokaisessa "anoppi tarjosi vegaanille lihapullia" -keskustelussa moni asettuu puolustelemaan anoppia. Samoin kaikissa "äiti syötti pähkinäallergiselle miehelleni/lapselleni pähkinöitä" -keskusteluissa tulee varmasti jo ekalla sivulla joku puolustelemaan tuota äitiä ja haukkumaan ap:tä.
Puolustelu on aina mallia "olisit kiitollinen anopillesi, kun teki edes lihapullia; olet kiittämätön, kun et syönyt; veganismi ja muut ruokavaliot ovat pelkkää kiusantekoa anoppi raukalle". Samaan tyyliin "oletko tyhmä, kun et vahtinut lastasi, jokainen hyvä äiti ottaa allergiselle lapselle omat eväät, mitä syyttelet mummoa, hyvää vain tarkoitti kun lapselle pähkinöitä syötti".
Lisäksi vähintään yksi tulee aina mitätöimään koko ap:n kokemuksen kirjoittamalla jotain sellaista kuin "Huh huh, tämä ap vaikuttaa kyllä... suoraan sanottuna vainoharhaiselta. :/ Voimia!" Eli ap:n itse kokema tapahtuma olisi muka vainoharhaa, ei todellista, ja ap jotenkin henkisesti sairas.
Nyt kun noita tahallaan väärää ruokaa tuputtavia ja marttyyriksi heittäytyviä anoppeja/äitejä käsitellään tässä meidän keskustelumme kehyksessä, me voidaan jättää veganismi-mielipiteemme ja muut asenteemme narikkaan ja keskittyä vain tuohon anoppien/äitien omituiseen käytökseen: he pyrkivät tahallaan pahoittamaan miniän/tyttären mielen, rikkomaan sääntöjä ja kävelemään yli. Se on ihan sitä samaa tunteettomuutta. "Ylpeälle" vegaanille tai allergiselle halutaan antaa "opetus", oli se sitten vaikka paha allergiakohtaus, josta uhri joutuu sairaalahoitoon.
Mun äidiltä puuttuu tuo ruoalla ojentaminen, eikä hän koskaan anna tahallaan ei-toivottuja lahjoja. (Muuten kyllä kylmä.) Työelämässä olen kuitenkin jatkuvasti tekemisissä ruoalla ojentamisen kanssa. On esim. kuusikymppinen työkaveri, joka toivoi, ettei meille osteta kesän aikana enää lainkaan kahvia duuniin, koska kesäharjoittelijatyttö on kahvin ystävä. Eli meidän kaikkien pitäisi vältellä kahvia, jotta tuo tyttökin joutuisi kärvistelemään ilman. Teetä kuulemma voidaan tilata, koska sitä tyttö ei varmaan juo.
Kuusikymppinen nainen siis ajattelee, että harjoittelijatyttöä pitäisi karaista. Töissä ei saa viihtyä. Ei saa pitää kahvitaukoja (kuten me muut pidetään). Täytyy aloittaa karusti nollasta. Tytön pitää jotenkin nöyrtyä ja painaa omat mielitekonsa taka-alalle.
Me nelikymppiset taas ajatellaan, että nyt kun on harjoittelija, voitaisiin ostaa pöytään enemmän hedelmiä, mehuja, herkkuja. Pitää enemmän taukoja, nyt kun tytön ansiosta duunit sujuu tosi nopeasti, ja palaveerata porukalla. Antaa tosi kiva kuva tästä työpaikasta, jotta tyttö levittäisi meidän hyvää mainetta ja kenties tulisi tänne vakituiseksi valmistuttuaan.
[/quote]
Minun välini menivät lopullisesti äitini kun hän aloitti tuon ruoka pelleilyn minun lapseeni jolla allergia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vihaavatko äitimme todellisuudessa meitä. Eihän heidän käyttäytymistä oikein muutoin voi selittää. Heti kun mies on lähtenyt esim eron/kuoleman yhteydessä, eikä silmää tarvitse enää palvoa niin sanotusti, tytärtä ei ole enää olemassa.
Mielisairas sukupolvi. Aika mielenkiintoinen ajatus. Eli syy ei ollut koskaan meissä tyttärissä, vaan äitiemme kyvyttömyydessä rakastaa. Ainoastaan ehdollista hyväksymistä, mikäli toimittiin äitimme peileinä ja jatkeina.
Aika lopettaa itsemme syyllistäminen omien äitiemme rakkaudettomuudesta.
Hei, olen 40-vuotias mies, ja pakko sanoa, että tämä on tärkein täällä lukemani ketju. Omat vanhempani ovat syntyneet -46, ja kummallakin on vaikea ja kurja perhetausta. Olen ainoa lapsi, joten en voi kertoa, miten vanhempani olisivat tytärtä kohdelleet, mutta ketjussa on paljon tuttua minullekin: lapsuudessani oli aineellisesti kaikki hyvin, vaikka köyhiä oltiinkin, vielä sittenkin kun vanhempani erosivat ollessani 7.
Äitini on periaatteessa hyväsydäminen, mutta niin perheensä murjoma, että hänen tunne-elämänsä on aika lukossa. Esim. muistan, että 6-vuotiaana näin naapurin teinitytön kaatuvan lasioven läpi, ja järkytyin verestä niin, että pilouduin pakastimen taakse tärisemään, ja äiti istui keittiön pöydän ääressä ja katsoi minua kyvyttömänä lohduttamaan.
Ollessani teini-iässä riitamme olivat niin pahoja, että jätime kirjelappuja keittiön pöydälle. Yhdessä niistä hän pahoitteli sitä, ettei ollut pitänyt minua lapsena juurikaan sylissä, koska oli pelännyt, että minusta tulisi mammanpoika. Vieläkin tulee vedet silmiin, kun saan kiinni tunteesta, että olen aivan pieni, ja ihan yksin maailmassa. Ironiaa on, että äidilläni on varmaan täysin sama kokemus omasta lapsuudestaan, mutta en usko, että voimme koskaan puhua siitä.
Isäni taas, hän oli periaatteessa mukava, mutta aina oikeassa, silti sokea omille virheilleen, ja lisäksi perverssi: muistan että hän saattoi katsoa videolta pornoa silloin, kun olin ala-asteikäisenä hänen luonaan vkl-kylässä. Hänen siskonsa on myöhemmin kertonut, että isäni kosketteli häntä sopimattomasti silloin kun he olivat teini-ikäisiä.
Isästä kehkeytyi sittemmin melko sekopäinen narsisti, ja yksi elämäni parhaimmista päätöksistäni oli katkaista välit kokonaan, kun olin n. 25. Sitä ennen isä olikin ehtinyt mm. järjestää minut ulosottoon (siinä oli kyllä omaakin vikaani, mutta kaikki valkeni minulle liian myöhään).
Äidin kanssa olen tekemisissä, mutta omalta puoleltani suhteemme tuntuu teeskentelyltä. Hänen tapansa osoittaa kiintymystä on tehdä ruokaa ja tarjota rahaa, mutta en oikeasti tarvitse kumpaakaan. Kivampaa olisi, jos hän oikeasti kysyisi, mitä kuuluu, ja kestäisi sen, ettei oikeastaan kuulu kovinkaan hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sepä se. Nämä äidit eivät halua nähdä lapsiaan. Ja vähiten kuulla heitä. Mikä armonpala onkaan, jos suvussa on joku, jota oikeasti kiinnostaa, mitä sinulle kuuluu.
Itselläni oli joku ja se ero oli kuin taivaan ja maan välillä. Tunsin aina olevani tervetullut ja kaikki minun elämässi oli mielenkiintoista hänelle.
Rakastin niin paljon tätä ihmistä, joka kohtasi minut. Rikkinäisenä ja epätäydellisenä. Hän uskalsi itsekin olla epätäydellinen ja kertoa vaikeista kokemuksistaan. Hän ymmärsi hyvin huonon suhteeni äitiin ja näki tämän lävitse. Siksi yleensä aina, jos menin kotipaikkakunnalleni, menin suoraan hänen luokseen. Kaikkein tärkeintä oli se hyväksytyksitulemisen tunne ja rakkaus, mitä sain häneltä. Samaa ikäluokkaa kuin äitini, mutta ero kuin yö ja päivä. Hänellä ei ollut tosin lapsia, mutta ehkä juuri siksi hän osasi arvostaa lapsia omina persooninaan.
Äitini oli erittäin kade tästä suhteesta. Parjasti sukulaistani usein ilkein sivukommentein lapsuudestani asti. Tietenkin. Tämä näki äitini lävitse varmaan jo hyvin varhain ja halusi auttaa minua.
Lämmin suhde isääni oli myös äidilleni liikaa ja senkin muiston hän yritti pilata katkuisin kommentein. Ei tule ikävä. Suru siitä, millaisen kohtelun itse sain. Korkeintaan. Vei voimani venyä ymmärtämään liikaa.
[quote author="Vierailija" time="12.07.2014 klo 04:32"]
Sepä se. Nämä äidit eivät halua nähdä lapsiaan. Ja vähiten kuulla heitä. Mikä armonpala onkaan, jos suvussa on joku, jota oikeasti kiinnostaa, mitä sinulle kuuluu.
Itselläni oli joku ja se ero oli kuin taivaan ja maan välillä. Tunsin aina olevani tervetullut ja kaikki minun elämässi oli mielenkiintoista hänelle.
Rakastin niin paljon tätä ihmistä, joka kohtasi minut. Rikkinäisenä ja epätäydellisenä. Hän uskalsi itsekin olla epätäydellinen ja kertoa vaikeista kokemuksistaan. Hän ymmärsi hyvin huonon suhteeni äitiin ja näki tämän lävitse. Siksi yleensä aina, jos menin kotipaikkakunnalleni, menin suoraan hänen luokseen. Kaikkein tärkeintä oli se hyväksytyksitulemisen tunne ja rakkaus, mitä sain häneltä. Samaa ikäluokkaa kuin äitini, mutta ero kuin yö ja päivä. Hänellä ei ollut tosin lapsia, mutta ehkä juuri siksi hän osasi arvostaa lapsia omina persooninaan.
Äitini oli erittäin kade tästä suhteesta. Parjasti sukulaistani usein ilkein sivukommentein lapsuudestani asti. Tietenkin. Tämä näki äitini lävitse varmaan jo hyvin varhain ja halusi auttaa minua.
Lämmin suhde isääni oli myös äidilleni liikaa ja senkin muiston hän yritti pilata katkuisin kommentein. Ei tule ikävä. Suru siitä, millaisen kohtelun itse sain. Korkeintaan. Vei voimani venyä ymmärtämään liikaa.
[/quote]
No tuohan voisi olla minun kirjoittama. Itselläkin löytyy tälläinen mukava sukulainen, joka sentään kysyi mitä kuuluu ja oli oikeasti kiinnostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
627 kirjoittaja! Onkohan meillä sama äiti :)
Siis niinkuin tuo kaverin kanssa yhteenlyöttäytyminen. Mulle kävi just noin. Sitten olikin jokin ihmeellinen sirkus, ystäväni (tai siis kuvittelin ystäväksi) lähettää äidille anteeksipyyntökirjeitä, kun on kuunnellut mun p@ska juttujani.
Isäni suku on kamala, isän äiti pääpiru jos ei muuta. Ja huora, tottakai. Näin minulle on selvitetty koko ikäni. Hulluja ja humalaisia. En ole yhtään heistä kyllä nähnyt humalassa ja mielisairauksistakaan en ole muualta kuullut.
Ruma olen. No, tästä on kai ollut se hyöty, että en ole uskonut yhtään poikaa tai miestä, joka on sanonut kauniiksi. Peilistä katsoo aina vain ruma nainen, vaikka aika usein olen puolueettomilta tahoilta saanut patistelua malliksi. Niin naisilta kuin miehiltä, tutuilta ja tuntemattomilta. Mutta kun on rumaksi aina sanottu äidin toimesta, niin ei sitä muuksi muuteta.
Mulla on pahin angsti takana. En jaksa enää ajatella. Terapiassa en ole käynyt, mutta tielleni on osunut ymmärtäväisiä ystäviä jotka ovat tilitykseni kuunnelleet.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:06"]Oma äitini syntynyt v.-50 ja minä 70-luvun lopulla. Ja äitini muistuttaa ap:n äitiä hyvin paljon. Rahasta ei ollut pula, olimme keskiverto keskiluokkainen perhe. Vaate tms. tarpeet sain aina perustella ja yleensä hän halusi tulla mukaan vaikuttamaan, että ostan varmasti (hänen mielestään) oikeanlaiset. Silloin harvoin, jos hän antoi rahat vaikka farkkuihin, piti tuoda kuitin kera loput rahat takaisin, etten vain yritä viedä välistä itselleni. Ainaista vahtimista ja arvostelua vaikka olin myös maailman kiltein tyttö, jolla yli ysin keskiarvo. Halaamisia oli harvoin, en muista koskaan kuulleeni, että minua rakastetaan tms. tunteisiin liittyvää puhetta. Maksoin autokoulun omista kesätyörahoistani, samoin oman polkupyörän varastetun tilalle, samoin ihan kaikki nuorten menot (leffat, videovuokrat tms.). Ne olivat kaikki "turhuuksia", joihin ei haluttu osallistua. Joskus harvoin käytiin shoppailemassa äidin maun mukaisia vaatteita. Tämä sama muuten jatkuu edelleen, nyt äitini olisi jopa valmis maksamaan omat vaateostokseni (vaikka olen yli 30v ja työssä käyvä), mutta edelleen ne pitäisivät olla hänen mukaisiaan. Aikaa selvää on, että me emme shoppaile yhdessä.
Äitini puhuu minulle vieraista ihmisistä tuntitolkulla, arvostelee tekemisiä tms. tai muistelee jotain vanhoja asioita. En jaksaisi millään kuunnella noita jorinoita. Tai puhumme lapsistani jotain yleistä, sekin hyvin nopeasti menee kasvatuksemme arvosteluksi. Mutta mekään emme puhu oikeista asioista eli mitä oikeasti kuuluu, miten jaksaa, onko ollut terve (hän piilottelee/vähättelee omaa terveydentilaansa).
Kavereita emme missään nimessä ole ja olen aina tosi voipunut, kun olemme tavanneet.
[/quote]
Ihan kuin meillä. Muutenkin kokemukset tässä ketjussa täsmäävät, kiitos aloittajalle.
Minä olen syntynyt -74, äiti -46. Sain kotikasvatukseni tuloksena todella huonon itsetunnon. Pidin itseäni nuorempana tosi outona ja jotenkin pahana. Vasta aikuisena olen tajunnut, että mähän olen ollut kaikkea muuta kuin paha. Olin seurakuntanuori, laudaturin ylioppilas, joka joi ekat känninsä vasta yli 20-vuotiaana, ja silti äiti tuntui katselevan nenänvarttaan pitkin kaikkia tekemisiäni. Esikoistani en olisi saanut pitää sylissä, koska äitini oli jäänyt itse vaille äidin hoivaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatkin ovat muuttuneet. Vanhempani sanovat
lapsilleni rakastavansa heitä. Minulle eivät koskaan sanoneet kun olin lapsi.
Meillä äiti inhosi perhettään niin, että istuessaan sohvalle niin hymähteli ylimielisesti ja katsoi kaikkia nenänvarttaan pitkin. Jos joku keksi jostain puhuttavaa, niin vaihtoi äkkiä puheenaihetta, yleensä itseensä. Loppujen lopuksi kaikki oppi olemaan hiljaa ja sittenhän äiti valitti, että kaikki lapset (ja puoliso) on umpimielisiä ja hiljaisia.
Äiti ei ole katsonut koskaan (no en voi kaikkea muistaa) silmiin minua, ainakaan aikuisena. Outo tapaus kertakaikkiaan. Joskus jopa nauratti sen typeryys.
Jonkun viestissä oli, että istui äidin sylissä ainoastaan silloin kun täitä kammattiin, tämän operaation olisi meidän äiti nakittanut jollekin muulle.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 04:50"]
Olipa surullista luettavaa, joka kolahti kovasti meikäläiseenkin. Luin koko ketjun yhdeltä istumalta. Täälläkin yksi natsimutsinsa runtelema "huora, paskiainen ja saatanan lunttu" jolla on hyvin yhteneviä äitikokemuksia ap:n ja muiden kirjoittajien kanssa. Luulin olevani harvinaisuus, mutta meitähän onkin paljon. Olen syntynyt jo 60-luvulla ("äitini" 30-luvun puolivälissä), mutta jutut ovat suoraan kuin omasta lapsuudestani. Vielä 5-kymppisenäkin ikävät muistot saavat vedet nousemaan silmiin. Muuten ihan kohtuullisen hyvä lapsuus, mutta äidin osuuden siitä saisi mielellään pyyhkiä yli.
Olisi ollut mukava joskus kokea miltä olisi tuntunut istua äidin sylissä. Kysymättäkin kyllä tiesin, että äitini ei minua rakastanut ja kohtelu oli sen mukaista. Ensimmäiset kurjat muistot ovat kahden vuoden iältä, kun äiti suuttui jostain mitättömästä asiasta ja sain selkääni. Sain jatkuvasti olla varuillani, ettei äiti vain suuttuisi taas jostain ja löisi ja huutaisi. Yritin olla kiltti tyttö ja suoriutua kaikesta niin hyvin, ettei taas olisi aihetta selkäsaunaan, tukkapöllyyn, lattialle kaatamiseen, ruuatta jättämiseen tai esim. kylmän veden päälle heittämiseen. Sanktioita kyllä riitti enkä usein tiennyt miksi.
Äiti suuttui minulle usein ja haukkui minua lähes päivittäin. Jos yritin puolustautua, sanoa vastaan tai aloin itkemään, hän huusi ja käski minua pitämään turpani kiinni tai hän tappaa minut. Elinkin koko lapsuuden ja osan teini-iästäkin siinä pelossa, että jonain yönä hän tulee ja toteuttaa uhkauksensa. Hyvä kun uskalsin välillä käydä edes vessassa. Välillä itkin ja pelkäsin pimeässä sängyssä niin paljon, että en meinannut uskaltaa nukahtaa.
Isäni oli ihan mukava, mutta valitettavasti työnsä takia paljon pois kotoa. Erityisesti silloin olin usein nälkäinen ja peloissani, koska isän poissa ollessa äidin käytös oli paljon julmempaa. Minulla on myös veli, mutta häntä äiti kohteli huomattavasti paremmin. Koska arvelin isän kuitenkin pitävän vaimostaan, en riitojen välttämiseksi (ja oman nahkani säästämiseksi) uskaltanut kertoa hänelle puoliakaan äidin toimista. 70-luvulla alettiin julkisuudessa puhua, että lapsien lyöminen ei ole sallittua ja niinpä minäkin hiljaa mielessäni mässäilin ajatuksella, että soitan poliisille ja he hakisivat äidin vankilaan. En kuitenkaan koskaan uskaltanut soittaa vaikka aihetta olisi ollut.
Äiti ei pitänyt huolta vaatetuksestani ja niinpä vähät vaatteeni koostuivat isovanhemmilta ja tädeiltä saaduista lahjoista. Niitä pesin ja parsin pienestä pitäen. Rahaakaan en saanut muuten kuin sukulaisilta joskus lahjaksi ja isältä keväisin hyvästä todistuksesta. En muista millä onnistuin nuorena ostamaan terveyssiteitä tai rintsikat, joita vanhemmat eivät hankkineet. Joskus isä lähti vastahakoisesti mukaan ostoksille, kun oli pakko ostaa uudet housut tai takki. Äiti oli ilmoittanut jo minun ollessa muutaman vuoden ikäinen, että hän ei tuollaisen kanssa vaatekauppaan lähde.
Äiti oli suuren osan lapsuudestani kotona ja tyrannin elkein opetti mm. kuinka siivotaan. Jos jalkalistat eivät läpäisseet tarkastusta, työ piti tehdä uudelleen ja rangaistukseksi hän veti kaikki tavarani kaapeista ja laatikoista lattialle ja käski laittamaan ne heti siististi paikoilleen, jotta seuraavalla kerralla osaan tehdä siivouksen kunnolla. Sama rangaistus tuli kyllä monta kertaa jostain muustakin syystä.
Minuun kai iski joku kiltin tytön syndrooma ja yritin aina olla äidille mieliksi ja riittävän hyvä. Mutta eihän äiti yleensä mihinkään tekemisiini ollut tyytyväinen. Ostin tai tein hänelle joka äitienpäiväksi, syntymäpäiväksi tai joululahjaksi lahjankin, vaikka hän ei koskaan muistanut minua mitenkään. Olen yrittänyt miettiä jotain lahjaa, jonka häneltä olisin lapsena ehkä saanut, mutta eipä tule mieleen. Ei koskaan edes onnitellut syntymäpäivinäni, joita ei yleensä edes vietetty. Siitäkin olin pikkulapsena kovasti pahoillani. En kuitenkaan jäänyt täysin ilman lahjoja, sillä isä ja sukulaiset hoitivat sen puolen. Syntymäpäivinäni sukulaisilta oli meille pääsy kielletty, mutta sain usein lahjan tädiltä ja isovanhemmilta, kun tapasimme joskus myöhemmin.
Lapsena onneksi tapasin usein lähistöllä asuvia isovanhempiani. Heidän välittäminen ja aito kiinnostus minua kohtaan sai minut jotenkin "kellumaan" lapsuusajan läpi melko täysijärkisenä. He olivat surullisia siitä että poikansa vaimo kohteli lastenlastaan huonosti, mutta kyselyistään huolimatta en heillekään rohjennut kertoa kuinka huonosti. Siinäkin pelkäsin, että isä tulisi surulliseksi, jos kantelisin äidistä.
En saanut harrastaa mitään mikä maksoi, mutta onneksi oli edes ilmainen partio ja mahdollisuus leikkiä ystävien kanssa. Ystävien ja koulukavereiden äideistä tajusin jo varhain, että oma äitini ei ollut normaali. Saatoin pienenä syyllistää kohtelustani itseäni, mutta myöhemmin olin sen verran fiksu etten ottanut sitä itseeni. Ajattelin vain, että hullu mikä hullu - ei voi mitään, että siinä asiassa ei arpaonni minua suosinut. Kaikilla ei välttämättä ole sellaiset vanhemmat jotka osaavat ja haluavat rakastaa lapsiaan. Tosin asia kovasti hävetti enkä halunnut puhua äidistäni julkisesti. Pari hyvää ystävää tiesivät, koska en pystynyt heille peittelemään äidin käytöstä ja kaikenlaisia outoja kieltoja. En usein päässyt paikkoihin, joissa muut ikäiseni kävivät eikä ystävät yleensä olleet tervetulleita meille. Myöhemmin erityisesti poikaystäväkokelaat saivat meille äidiltä porttikiellon. Lisäksi hyvät ystävät jo olivat tottuneet sihen, että äitini mielellään yritti nolata minua sosiaalisissa tilanteissa.
Nyt äitini on maannut haudassa jo yli parikymmentä vuotta. En koskaan surrut hänen kuolemaa, koska hän ei ollut minulle läheinen. En ole koskaan antanut julmaa lapsuuttani hänelle anteeksi. En halua edes mennä sellaisen ihmisen haudalle, joka on uhannut minua niin usein tappamisella lapsena. Vaikka olen vastoinkäymisten kautta oppinut olemaan vahva ja hammasta purren menemään läpi harmaan kiven, ei tällainen lapsuus ole voinut olla jättämättä haavoja sieluuni. Päätin jo nuorena, että en ikinä hanki lapsia, koska en halua että minusta tulisi samanlainen hirviö kuin oma äitini. Ja pidin tämän päätöksen enkä ole sitä edes katunut.
Ehkä huolenpidon puutteesta johtuen minulla on ollut joku omituinen ylikorostunut tarve pitää kaikista läheisistäni niin hyvää huolta kuin pystyn. Melkein poltin itseni loppuun yrittämällä pitkään olla kaikessa hyvä. Työssä, kotona, puolison huolehtimisessa, ruuanlaitossa, sukulaisten silmissä ja auttaa jopa tuntemattomia avuntarvitsijoita. Ostin kaikille valtavasti joulu- ja syntymäpäivälahjoja ja yritin tuottaa muille iloa, jota itse olin jäänyt vaille. Toivoin kai samalla hiljaa mielessäni, että minutkin huomioitaisiin ja minustakin pidettäisiin huolta. Minulla tuntuu sillä tunnepuolella olevan kovasti vajausta edelleenkin. Nyt olen opetellut jarruttelemaan ja olemaan oma itseni. Paskan mutsin ihan hyvä aikuinen tytär.
[/quote]
Olen tosi pahoillani että olet joutunut kokemaan tuollaista. Tuli hirveän paha mieli sen pienen tyttölapsen takia, joka joskus olit. Olet todellinen selviytyjä. Toivon sinulle lottovoittoa ja prinsessaelämää rakkaittesi keskellä loppuiäksesi! :)
Tulin viime yönä muistelleeksi lapsuuttani ja mieleeni palasi rakas mummuni, isäni äiti. Erinnäisistä syistä vietin (siskoni kanssa) varmaan lähes jokaisen kesäpäivän mummulassa, vanhempani olivat siellä myös. Ja muuna aikanakin lauantait ja sunnuntait. Mummusta tuli minulle kovin läheinen ja rakas.
Aloin vain miettimään, että olisinko saanut mummulta kaiken sen "äidinrakkauden", hyväksynnän ja arvostuksen? Koitin kovasti miettiä, muistella. Mummu oli minulle kovin hyvä. Reilu ja lempeä, opetti minulle paljon asioita ja kohteli hyvin. Eikä koskaan sanonut pahasti. Mummu kuoli kun olin 11v. Se oli minulle kova paikka.
Äidin äitiäkin näin paljon, mutta hänestä ei tullut minulle niin läheinen. Seurasin oman äitini esimerkkiä, miten mummia sai solvata ja jallittaa mielin määrin. Mummi oli kovin alistuva, hiljainenkin. Hänessä ei ollut samanlaista henkistä vahvuutta ja voimaa, mitä toisessa isoäidissä. Hänelle uskalsi väittää vastaan ja olla ilkeäkin.
[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 19:15"]
Pakko oli tulla lukemaan lisää näitä juttuja. Oma tekstini on tuolla jossain, en sitä löytänyt. Olisin lisännyt siihen, että olen tarpeellinen äidilleni vain jos teen jotain hänelle hyödyllistä tai hänen puolestaan asioita. Olin kai jotenkin tämän ketjun voimaannuttavissa huuruissa, kun sanoin äidilleni EI, ensimmäisen kerran koko elämäni aikana. Hän pyysi tekemään asian, johon minun on ihan turha sotkeentua, pystyy hyvin hoitamaan itsekin. Ei siis todella mitään ihmeellistä. Vastasin, että hoida itse vaan, turha minun on siihen sotkeentua. Jes! :D
Minä vietin kaikki kesät 5-14 vuotiaana sukulaisperheen luona 500 km päässä kotoa. Lähdin, kun hoito / koulu loppui (samana päivänä) ja palasin pari päivää ennen koulun alkua syksyllä. Rippikesän olin kotona ja ensimmäisessä työpaikassani. Sen jälkeen sain (?) olla kesät kotona. En tiedä, miksi minut lähetettiin pois. Minua ei edes viety pois, vaan menin milloin kenenkin kyydissä. Kaipasin kotiin. Olen sen tunnistanut nyt aikuisena. Pitäisi ehkä joskus näiltä sukulsilta kysyä syytä. Äiti ei sitä kerro, jos hänellä joku syy oli. Isä tuskin sai tähän vaikuttaa. Sisarukseni lähetettiin myös pois, ihan pieninä. Ehkä vanhempani halusivat meistä lomaa? Tylyä.
Yhdestä siskostani minulla on aina ollut valtava huoli. On edelleen. En tiedä miksi. Jotenkin sen täytyy kotiin liittyä. Miten sen syyn huoleen saisi laivettua esiin?
[/quote]
Mitä muuten äitisi vastasi siihen, kun sanoit ei?
Meillä myös veljeni lähetettiin mummolaan kesäloman ekana päivänä ja varmaan viimeisenä haettiin kotiin ennen koulun alkua. Veli tuntui minusta, n. 10-vuotiaasta silloin vieraalta, kun ei pitkään aikaan nähty. Välissä ei tietenkään soiteltu tai pidetty mitenkään muutenkaan yhteyttä. Olen varma, että näin toimittiin mukavuussyistä, olipa yksi riesa vähemmän.
Tässä sitä 40-lukulaisten näkökulmaa.... http://www.hs.fi/elama/Sin%C3%A4+et+tule+t%C3%A4nne+sanottiin+lapsenlapsesta+erotetulle+mummolle/a1406087421096?ref=tf_iHSisboksi300-artikkeli&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-desktop&utm_content=articlepage&jako=a46a6b9e432bbcef2058657e74c650b4
Ottavat siis uhrin aseman ja syyllistävät tyttäriään. Eipä yllätä...
Mulla on sellainen miestäni ja lähipiiriäni ihmetyttävä vaiva, että aina välillä alan kaivaa ystävistäni vikoja, päivitellä selän takana heidän asioitaan, muutenkin juoruilla sekä pakkomielteisesti jotenkin sanallistaa sitä, miten se-ja-se teki noin mutta minäpä olisin tehnyt näin. Itse tunnistan sellaisen aivan selvän vahingonilon tunteen itsessäni. Puheeni muuttuvat kylmiksi. Esim. kun kuulin, ettei eräs ystäväni saanut hakemaansa työtä, tokaisin kuin demonin riivaamana miehelleni jotain tyyliin "eipä tainnut paukut riittää, tais raukka huomata, ettei tolla cv:llä juhlita työnhaussa". Omasta ystävästäni!
Nämä puheet tulevat jostain kaukaa. Vanhempieni puhetta. Heidän loputonta kateuttaan, katkeruuttaan ja vahingoniloaan. Kun suusta pääsee tuollaista paskaa olen lähellä oksentaa.