Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 01:03"]
Kyllä se tunnevammaisuus jollain tavalla kuitenkin kulminoituu niihin -40-luvulla syntyneisiin äiteihin. Meillä ainakin edellisen polven naiset oli aivan ihania ja ymmärtäväisiä. Eivätkä vain vanhuuttaan pehmenneet, vaan vanhempi polvikin piti heistä hyvin paljon. Se lempeä elämänviisaus, minkä muistan omassa isoäidissäni 7-kymppisenä, ei ole saavuttanut saman ikäistä äitiäni. Oma äitini on yhä edelleen kitkerän katkera marttyyri joka pistää nokkansa kaikkiin tytärtensä asioihin. Joku perimmäinen virhe siinä ikäpolvessa on.
[/quote]
Itse muistan mummini (äidinäidin) aivan ihanana, lempeänä ihmisenä, joka ei koskaan sanonut kenellekään pahaa sanaa. Ei sanonutkaan, minulle. Mutta aivan totaalisen erilainen kokemus on ollut hänen lapsillaan - äidilläni ja hänen sisaruksillaan. Äitini ei näitä muistele, mutta sisaruksista nuorin kyllä. Jonkin verran sodalla ja sen kauhuilla oli tässä roolia. Ehkä vielä enemmän kuitenkin sillä, että suurin osa perheistä oli kotoisin vaatimattomista, köyhistä ja oppimattomista oloista maalta. Elämä oli pelkkää työtä, lapset kasvoivat miten kasvoivat, lapsikuolleisuus oli vielä suht korkeaa. Peloteltiin, että kaivossa asuu näkki, kun vahtiakaan ei ehtinyt ja toivottiin ettei lapset mene sitten kaivoon kun pelkäävät. Kylän naista, joka sai äpärän, ei edes tervehditty. Häpeä olisi tarttunut. Sellaisessa mielipideilmastossa äitimme ovat lapsuutensa viettäneet. Selittää ehkä nihkeyttä päästää tytärtä diskoon, vaikka olisi tiedostamatontakin.
Äitini on isosisarustensa kasvattama käytännössä, roolit äidin ja sisarusten välillä sekottuivat, kun ikäeroa sisarusten välillä oli paljon, mutta ei tietenkään nuorella siskolla ollut sellaista hellyyttä ja äidinvaistoa, mitä äidillä itsellään ideaalitilanteessa olisi. Pakko oli kiusankappale jotenkin hoitaa, kun oli käsketty.
Äitini ainoassa lapsuudenkuvassa on pieni pelästyneen näköinen lapsi, josta ei ota selvää onko valkoisessa paidassa oleva olento tyttö vai poika. Äitini se pieni liikuttava ihminen kuitenkin on. Vanhemmat lapset kuvassa ovat yhtä hymyttömiä. Mummilla oli hääkuvassa päällään mustaa. Oliko sota-ajan tapa? Hymyä ei näy siinäkään kuvassa.
Mieheni isä on täysin tunnekylmä ihminen, ja hän on kasvanut kodissa, josta nykyään tehtäisiin välittömästi kiireellinen ls-ilmoitus. Julmaa, sadistista hakkaamista, ei mitään satunnaista koivuniemenherraa tai sillä uhkailua, vaan asioita, joita ei edes netissä pysty miettimään kun tulee niin paha olo. Mieheni on etenkin jäänyt täysin vaille henkistä tukea isojen menetysten kanssa, mutta ei se ihme ole, kun miettii mistä oloista hänen vanhempansa tulevat.
Tärkeintä kai on, että sukupolvi kerrallaan päästään kohti parempaa - ehkä meidän lapsenlapsilla on jo asiat kohdallaan... En halua näitä 40-luvun äitejä ja isejä puolustella, vaan jotenkin ymmärtää, kun ilmiö tuntuukin olevan paljon laajempi kuin itsekään olisin arvannut.
T. joku aiemmista kirjoittajista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy vielä kommentoida, että harvinaisen hyvä, analyyttinen keskustelu ja fiksuja naisia täällä kirjoittamassa! Noita muita ketjuja kun lukee niin tulee välillä mieleen, että mitä imbesillejä täällä pyörii, mutta olen iloinen huomatessani, että täällä voi saada aikaan näin erinomaisen ja terapeuttisen ketjun. Ihan tulee vedet silmiin.
Kiitos teille fiksuille naisille, maasta se pienikin ponnistaa! Ihailen sitä tarmoa jolla me yritämme päästä edellisen sukupolven huonoista kasvatusmalleista eroon ja pyrimme olemaan parempia kuin meille on oltu. Sehän on aika inhimillistä kierrättää omaa kohtaloaan eteenpäin, mutta hienoa jos näin ei tapahdu! :)
Kyllä ne on aika harvassa jotka ovat saaneet vanhemmilta talot ja mökit, siihen aikaan lapsia oli kymmenen joka torpassa, ja pari lehmää ja sikaa ja muutama kana. Äitini äiti oli jo lapsena lähtenyt pikkupiiaksi eikä koskaan elämässään ollut töissä tienaamassa eläkettä, eli se oli pienin mahdollinen, äitini isä kulki pyörällä parinkymmenen kilometrin päässä lapiohommissa töissä, ei tahtonut raha riittää ruokaan sitten kun isä sairastui, kyläkauppaan kertyi velkaa, ja isoäiti otti sitten pankkivelan maksaakseen kyläkauppaan, ja sai sen velan maksettua juuri ennen kuolemaansa.
Minun äitini oli nuorin kymmenestä lapsesta, ja lähti tietämättömänä tyttönä 15-vuotiaana Helsinkiin johonkin perheeseen hoitamaan lapsia. Äitini kävi ammattikoulun kun ei ollut varaa muualle vaikka päätä olisi riittänyt, piti päästä äkkiä töihin. Erehtyi sitten isäni kanssa seurustelemaan, minä sain alkuni, ja isä oli alkanut juomaan liikaa. Äitini ei olisi halunnut naimisiin isäni kanssa, mutta isän äiti oli järjestänyt häät, pappi ja kaikki paikalla, ja äitini ei ehtinyt autolla hakea edes omaa äitiään paikalle. Minä kun ihmettelin aina lapsena kun isän ja äidin hääkuvissa on vain isän sukulaiset. Isä ryyppäsi aina vaan pahemmin, välillä joutui putkaan, hakkasikin äitiä, ja äiti joutui lähtemään vauva kainalossa naapuriin pakoon ilman kenkiä. Sitten äidin mitta tuli täyteen ja hän jätti isäni kun minä olin 2v.
Onneksi äiti löysi muutaman vuoden päästä kunnon miehen, ja vaikka todella tiukkaa oli, varsinkin 80-luvun lopussa kun rakensivat talon (isäpuolen vanhemmat peruivat puheensa että sukupolvenvaihdoksen jälkeen he muuttavat rintamamiestalon yläkertaan ja me alakertaan) korot nousivat jopa yli 20%. Silti äiti ja isäpuoli elättivät yhteensä 5 lasta, ja maksoivat duunarinpalkoillaan velat sekä talosta että pienestä tuottamattomasta maatilasta, ei ollut enää inflaatio syömässä velkaa siihen aikaan. Mutta, no mun vanhemmat ja isäpuoli olikin syntyneet 50-luvun puolen välin paikkeilla, heidän vanhempansa kyllä sodat käyneet.
Ja varmaan sen takia äitini ei olekaan ollut tuollainen hirviö, kun ei saanut vanhemmiltaan perintöä. Mutta olen kyllä huomannut äitinikin muuttuneen sitten 80- ja 90-luvun ruuhkavuosien, ja kyllä minäkin olen jonkinverran muuttunut siitä minkälainen olin parikymppisenä, joten ei ihmisen ole pakko olla katkera ja ilkeä ihminen koko ikäänsä.
Tämä netti on kuitenkin ihmeellinen väline, että kaikki nämä tarinat olisi ollut mahdoton näin ison joukon jakaa toisilleen ilman sitä. Kun ajattelee, että jos nämä edelliset sukupolvetkin aikoinaan olisivat voineet saada tälläistä vertaistukea, voisi masennuslääkkeiden käyttö tässä maassa olla huomattavasti vähäisempää.
Äitini 40 luvun alussa syntynyt, itse olen syntynyt 70 luvun alussa.
kuukautisista äiti kysyi kerran saunassa vaikeana ja yllättäen onko koulussa kerrottu. siinä taisi olla kuukautis ja seksi valistus kotoa...
meillä ei koskaan lapsuuden kodissa halailtu, kerrottu rakastamisesta ym.
toisaalta rintsikat käytiin ostamassa äidin kanssa yhdessä hänen ehdotuksestaan. Vaatteita sai tarpeen mukaan, diskoihin ym kannustettiin kun minua ei juuri koskaan kiinnostanut lähteä jne.
töitä piti lasten tehdä paljon mutta niin teki vanhemmatkin maatilallamme jokatuntuikin perheen yhteisyritykseltä ja usein työtä tehtiinkin yhdessä koko perhe. Myös säästäväisyys tuntuu tutulta.
Soittelemme äidin kanssa viikoittain ja joskus monta kertaa päivässäkin jos asiaa. juttelemme sukulaisten kuulumisista, maailman tapahtumista, lapsistani, lasten kasvatuksesta jne.
tiedän että voin milloin vain pyytää apua ja vanhempani auttavat jos voivat. tiedän että me lapset ja lastenlapset olemme heille tärkeitä ja rakkaita vaikka sitä ei ole ikinä ääneen sanottu puolin eikä toisin. Rakkaus näkyy heidän kanssaan tekoina ja kiinnostuksena elämäämme kohtaan.
Eli jotkut yksittäiset asiat kuulostavat apn jutussa tutulta mutta pääosin koen oman elämän tilanteeni erilaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 23:49"]
Tämä netti on kuitenkin ihmeellinen väline, että kaikki nämä tarinat olisi ollut mahdoton näin ison joukon jakaa toisilleen ilman sitä. Kun ajattelee, että jos nämä edelliset sukupolvetkin aikoinaan olisivat voineet saada tälläistä vertaistukea, voisi masennuslääkkeiden käyttö tässä maassa olla huomattavasti vähäisempää.
[/quote]
Niinpä.. ja oikeasti, se tietämättömyys ja eristyneisyys oli jotain käsittämätöntä. Isovanhempani kävivät nelivuotisen kansakoulun, jonkun kiertokoulun vielä maaseudun perukoilla. Mistään maailmanmenosta ei tiedetty tuon taivaallista. Pelättiin kaikkea tuntematonta ja sitähän riitti, hävettiin ja juoruttiin, kyräiltiin ja puhuttiin pahaa. Ryypättiin kun ahdisti niin helvetisti. Tai miehet ryyppäsi, naisilla ei ollut sitäkään pakotietä, kun olisihan se nyt ollut häpeä, jos akka ryyppäisi. Hakata olisi pitänyt sellanen akka. Kun mietin, millaisessa lapsuudenkodissa äitini on kasvanut, minua oikeasti ahdistaa. Ja kun maalta muutettiin lopulta kaupunkiin, mullistus oli varmaan niin tolkuton, ettei siinä vanhemman sukupolven pää pysynyt ihan mukana. Ja viina aina läsnä. Tietämättömyys, sankka tupakan käry, viina, oppimattomuus, juoppohullujen riehuminen, likaisuus. Sellaista se oli.
Tuosta netistä tuli mieleen, että äitini joskus mietti, ettei hän raskausaikana tiennyt mistään mitään. Neuvola oli ainoa tietolähde ja sielläkin tädit pimittivät häveliäästi tietoja ja aika niukasti mitään tietoja herui. Äitini mietti, millaista olisi ollut, jos olisi ollut netti ja kaikki tieto saatavilla kuten nykyään. Vauva-palstoistakin oli ihan vauhkona, kun ei silloin mitään vertaistukea ollut. Maha piti piilottaa, olisi ollut - jälleen kerran - häpeä jos maha olisi näkynyt. Onhan se maha merkki siitä että seksiä on harrastettu. Häpeällistä.
t. 229
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:57"]Olen äitini kanssa samoja ikäluokkia kuin ap ja tunnistan tuosta paljon omaa äitiäni. emme ole koskaan pystyneet keskustelemaan syvällisiä, koen että hän on suhtautunut minuun aina jotenkin pilkallisesti tai vähätellen. Eikä hän koskaan pyydä mitään anteeksi.
olen miettinyt johtuuko se hänen omasta lapsuudestaan, jolloin vanhemmilla ei yksinkertaisesti ollut aikaa lapsilleen ja kasvatuskulttuuri muutenkin ihan toista kuin nykyään.
minulla oli todella lämpimät välit isoäitiini, ja nyt kun minulla on lapsia, olen halunnut heillä olevan myös hyvä suhde mummoonsa. Ja niin tuntuu olevan, mummo tykkää olla lasteni kanssa, sanoo rakastavansa heitä, sylittelee jne. Luulen että hänkin nauttii saadessaan olla lasteni kanssa - heillä on ihan erilainen suhde kuin minulla ja äidillä kun olin pieni. Lasteni myötä olen myös oppinut ymmärtämään ja hyväksymään äitiäni.
[/quote]
Oli pakko lainata tekstiäsi koska se oli kuin suoraan minun suustani. Minun ja äitini suhteessa pätee juurikin kaikki tuo mistä kirjoitit.
Sillä erolla tosin alkuperäisestä aiheesta että äitini on 60-luvun ja minä 80-luvun lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten tuli selväksi, bazka kiertää.40-luvulla ja myöhemminkin syntyneet kamppaili myös alusvaatteiden, siteiden ja kosmetiikkahankintojen kanssa.Oli poikien suosimista, ilkeitä opettajia,raskaudenpelkoa jne.Mutta valittaa ei saanut, piti olla verenmaku suussa kiitollinen!
Moni luuli kotoa lähiöön päästyään, ettei tarvitse enää osata käyttäytyä, kun on rahaa eikä kyläläiset kyttää.Hiljaiset työläisvanhemmat(isovanhempamme) ei osanneet keskustella, tai heidän lapsensa purkivat kodin ahdistusta juopotteluun.Myös tapa olla puuttumatta kenenkään ahdinkoon siirtyi eteenpäin.Lähiöt pahimmillaan syvensivät sukupuolten välistä juopaa.
Porvariperheissä monet vanhemmat oli tekopyhiä löperöitä jo 50-luvulla, ja sama jatkui seuraavassa sukupolvessa.Jo jotkut 60-luvun alun nuoret olivat juppeja, joille taloudellinen nousu oli tärkeintä,ja tiedän sellaisia, jotka on sitä vieläkin.
Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.
Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.
Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.
Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kirjoittanut ketjuun vielä mitään, mutta aihe on kipeä. Koin tietynlaisen henkisen ja osin fyysisen hylkäämisen 5-vuotiaana. Siinä tuoksinassa veikkaan psyykeni murtuneen, vaikkei sitä heti huomattukaan. Oireilu alkoi noin parikymppisenä. Olen niin täynnä vihantunteita, turhautumista ja nyttemin olen itseni takia katkaissut välit koko lapsuudenperheeseeni. Terapiat käyty, vuosia ja vuosia, ja niiden aikana olen oppinut vain sen, kuka on tarinan roisto. Se on äitini.
En ole halunnut kuin sen, että äitini ymmärtäisi mitä teki, tajuaisi miten se minuun vaikuttu ja olisi asiasta pahoillaan ja häpeissään. Sitten voisin yrittää ryhtyä antamaan anteeksi.
Olen yrittänyt puhua asiasta lukemattomia kertoja. Äiti on pahoillaan ainoastaan siitä, että hänelle ollaan vihaisia ja että minulla jostain käsittämättömästä syystä on paha olla. Mitään hän ei ole tehnyt väärin, eikä siis mitään anteeksipyydettävääkään ole. Eikä ole perään soitellut kun sanoin että tämä oli sitten tässä.
Ja kyllä, äiti syntyi -40 ja minä -72.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:09"]
Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.
Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.
Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.
Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.
[/quote]
you lucky!
Luitkohan tätä ketjua? Ei kukaan ole väittänyt, että vuosiluku kertoisi ihmisen persoonasta. Mutta ainakin näiden kommenttien perusteella kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita kuin sinä. Siksi ehkä vastauksestasi kuultaa aavistuksen omainen kyky olla käsittämättä, että kaikilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri kuin sinulla.
Mun äiti on kyllä ikäväkseni näitä mörköjä ja kun häneltä kysyin käytöksestään, sanomisistaan jne. hän totesi, ettei muista ja että minä valehtelen. Juu, ei ole dementiaa, muistaa kyllä kaiken muun. Mulle olisi ollut tervetullut anteeksipyyntö. Niin olisin itse tehnyt, jos joku olisi pahaa oloaan selittänyt ja edes vihjannut, että mussa voisi olka syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika jännä, mutta tähän ketjuun ei ole vastannut kukaan joka olisi sanonut olevansa 70-luvulla lapsen saanut äiti... ei yhden ainoa. Vaikka täällä muuten roikkuu isovanhempia, aika vanhojakin.
Samoin,-72 syntynyt ja lapsena oireillut. Psykiatrin mielestä lapsessa ei ollut vikaa, muttaäidissä oli jotain pielessä.Äitini oli syntyessäni 22v, vammastaan ja taustastaan johtuen henkinen osa-aikateini.Oli vaikeat olosuhteet, eikä isäkään ihan kartalla vaikka oli kiltti.
Sai myös 3 lasta 5 vuoden sisään,ja vaihtoi veljen ja minun välissä miestä.Yleistä siihen aikaan.
Kuten myös se, että kauheuksien kuviteltiin kuuuvan menneeseen ja kaikilla menevän hyvin.Sitähän se on vieläkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:24"]
Kuten myös se, että kauheuksien kuviteltiin kuuuvan menneeseen ja kaikilla menevän hyvin.Sitähän se on vieläkin!
[/quote]
Tämä. Kun paha vaihe oli ohi, se oli äidin mielestä ohi, vaikka minun osaltani se ei ole sitä vieläkään. Vaikeuksien tultua minut heitettiin susille, jätettiin selviytymään käsittämättömistä tilanteista ja peloista yksin. Sitten kun äitiä taas kiinnosti olla äiti, oli kuin kaikki paha olisi pois pyyhittyä, koskaan olematonta. Ja mikä tärkeintä, hän, paitsi että on parhaansa yrittänyt, ei myöskään ole toiminut väärin.
238
Minun äitini kyvyttömyyteen olla äiti on vaikuttanut sota. Se pilasi äitini varhaislapsuudessa.
Sodanjälkeinen sukupolvi ns. fyysistä tarpeista huolta. Emotionaalisesta ei lainkaan ja jopa hylkäsivät lapsensa täysin yksinäisyyteen. Julma itseriittoinen sukupolvi, jolla halu kostaa loppumetreilläänkin. Tukea eivät ole tyttäret saanet. Ja jos, niin ainoastaan aineellista ja sekin hyvin mielivaltaisesti tiukassa kontrollissa.
Varmaan sukupolvi, jota ei muisteta niin lämmöllä. Kitkeryys ja marttyyrius päällimmäisenä.
Kirjotin tuossa jo aiemmin omia kokemuksia,laitan vähän jatkoa.... mul on isosisko -69 ja pikkuveli -78.Isosiskoa kohdeltiin kuten minuakin,Äiti hakkasi,antoi remmiä,istutti muurahaispesään ja nokkosiin,todella raaka ja julma,joutu olee liikuntatunneilta pois niitten remmin jälkien takia,no kerran sitten liikunnanopettaja huomasi jne... Me ei saatu meikata,ei käyttää koruja,vaatteet ei saanu olla liian paljastavia jne. Ette usko mikä kuri oli. Isämme ei taida olla tietoinen edelleenään näistä asioista,en ole puhunut hänelle. No kun sitten olin 17v tulin kerran töistä,(oon 14v. alottanut työt ja nekin rahat vei äiti,ite ei juuri niistä mitään saanut) menin olkkariin jossa vanhempani olivat, sanoin "menen autokouluun" äiti siihen karjas että "et varmaan mene" isä nauroi ja sanoi " jos tyttö menee autokouluun,hän ite maksaa sen" Niin minä sitten menin ja maksoin itse. Mutta äidin oli pakko myös saada kortti,joten hänkin meni autokouluun ja sai hiukan minua aiemmin kortin.
Okei,kun oon lukenut täältä teidän juttuja,valasin meidän veljen kohtelu oli aivan toista luokkaa kuin minun ja siskoni. Siskoni ei ole pitänyt äitiin yhteyttä yli 25-vuoteen. Veljeni on ainut joka pitää,minäkin pitäisin,olen yrittänyt vuosien aikana,tuloksetta,harmi.
Nainen -71
Niin tuttua, niin tuttua tuo ap:n kirjoitus, ainakin osittain. Vaikka olenkin 80-syntynyt, ja äitini (jo edesmennyt) 50-luvulla. Kuukautisista ja seksitaä ei puhuttu, muistan vieläkin kun kuukautiseni alkoivat, että kuinka vaikea se oli äidille kertoa. Äitini kommentti oli vain että mee nyt pesemään ihtes, ja laita side sieltä vessasta...muutenkin kiusoitteli ilkeästi välillä pojista ja varoitteli kaikenlaista. Muuten oli ihan hyvä äiti.