Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 10:08"]
Äitisuru on ollut nyt koko ajan mielessä ketjun aloittamisesta asti. Olen lukenut viestejänne joka päivä. Se suru on syvällä meissä kaikissa.
Tässä päivässä itseäni ahdistaa eniten sellainen lapsen turvallisuudenkaipuu. Tunnistan itsessäni tosi kipeän ikävän äidin syliin. Perusturvallisuudentunne jäi ainakin minulle kokonaan muodostumatta. Ei ollut ketään johon turvautua kun tuli vastoinkäymisiä, ja niitä tuli. Päinvastoin kaikki piti häveten piilottaa ja näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin minua ei mikään hetkauttaisi.
Millähän sen turvallisuudentunteen saisi aikuisena luotua? Jonkinlainen perusahdistus tuntuu seuraavan minua kaiken aikaa. Niin tyhmää kuin se onkin, saatan yksin ollessa ahdistuessa sanoa ääneen "äiti". Hölmöä. Kaipaan äitiä, joka halaa ja kehuu ja pitää minua maailman parhaana tyttönä, vaikka olen kohta 40v. Ja sattuu todella paljon, että sellaista ihmistä ei ole koskaan ollut elämässäni. En enää edes ajattele omaa äitiäni äitinä, vaan minulla on mielikuva hyvästä äidistä, jota kaipaan. Omaa äitiäni en kaipaa enkä ole nähnyt häntä vuosiin.
Minussa on paljon ristiriitaisia tunteita omaa äitiäni kohtaan. Toisaalta säälin häntä, toisaalta jopa vihaan. En pysty olemaan hänen lähellään eikä hän minun. Kuitenkin hän valitti aina, että miksi et käy kylässä, kun vielä olimme tekemisissä. Eikä kuitenkaan itse soittanut minulle koskaan edes syntymäpäivänä. Minä otin yhteyttä vain velvollisuudentunnosta, mutta lopulta oma hyvinvointi (tai selviytyminen) meni edelle.
Jäljelle jäi pohjaton suru ja äidinkaipuu, jota kai kannan mukanani hautaan saakka.
[/quote]
hyvin paljon samanlaiset tunteet. Viiteen vuoteen en ole pitänyt mitään yhteyttä vanhempiini, äitiäni kaipaan, isää en niinkään. Suru haihtuu pikkuhiljaa, ahdistus samoin, mutta jonkinlaista surua tulen tuntemaan hautajan saakka. Olen sen hyväksynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimä itken, kun luen näitä.
Itse tajusin ongelmat, kun sain oman lapsen. Näin sen eron, miten äiti oli kohdellut minua ja miten paljon rakastin pientä vauvaani. Äiti halusi kasvattaa häntä edelleen samaan tyyliin kuin minua aikanaan, vaikka osasikin olla selvästi paremmin isoäiti kuin äiti.
Jonkin aikaa meni enkä pystynyt enää tapaamaan äitiäni. Ahdistuin hänen seurassaan, kaikki voimat menivät. Ymmärsin, että pitää valita, jaksanko hoitaa lapseni vai elää äidin mieliksi. Ratkaisu oli itsestään selvä.
Muuten voisin allekirjoittaa lähes kaikki aiemmat viestit,melkein kaikki luin. Meillä oli juuri noin. Kauan ajattelin, että välit ovat hyvät, olin vain hankala ja ahdistunut lapsi. Aikuistuminen ja kotoa muutto tuntui vapautukselta, mutta ajattelin että se on sitä kaikille.
Sitten olen ajatellut enemmän, millaista lapsuus todella oli ja miten äitini suhtautui. Ajattelin, että se oli silloin ja nyt ohi. Mutta sama tyyli jatkui vielä aikuisena ja kun tulin itse äidiksi. Silloin tajusin lopulta, että välit olivat "hyvät", kun siedin kaiken eikä mistään puhuttu, kärsin vain. Aloin myöntää tosiasiat, että äitini suhtautuminen minuun oli vihamielistä ja vähättelevää kuten lapsenakin.
Äitini kanssa en ole koskaan voinut olla oma itseni, edes aikuisena. Taannuin hänen seurassaan haistelemaan hänen mielialojaan ja elämään niiden mukaan kuten aina lapsena. Jälkeenpäin oli aivan voimaton.
Nyt kun en ole enää tavannut äitiäni, en kaipaa häntä lainkaan. En kaivannut ennenkään, mutta silloin ajattelin, että vika on minussa. Ehkä olenkin viallinen, mutta en enää syytä itseäni siitä, etten ole osannut rakastaa äitiäni sen jälkeen, kun oli ihan pieni. Lapsenlapset pitävät mummistaan, vaikka jo pienetkin ihmettelvät joitain asioita, jotka ovat niin erilailla kotona ja mummin luona. Koitan olla puuttumatta heidän suhteeseensa, vaikka kuuntelen tarkasti, että kaikki on suunnilleen hyvin. Jollain tavalla pelkään äitini vahoingoittavan lapsiani samalla tavalla kuin minua lapsena, koska hänen käytöksensä on niin samanlaista kuin silloin. Mutta onneksi hän ei kasvata lapsiani eikä tapaakaan liian usein. Muutenkin uskon, että kaikki on aika hyvin, kun lapset ovat vielä pieniä ja heillä on tukena ja turvana omat vanhemmat.
Olisipa minullakin ollut lapsena...
Muistan kerran kun oli äidin syntymäpäivä,menin lasten kanssa viemään kukan ja kortin ei päästänyt meitä sisälle edes,vanhin lapseni kysyi minulta " kuka tuo nainen on" sanoin "ei kukaan" tiesivät kyllä että oli heidän isoäiti,mutta eivät tunteneet ulkonäöltä.Yks kerta oli sellainen,isäni täytti 60v. vietiin lahja hänelle,taas ei meinannut äiti avata ovea,kuulin kun isä karjasi äidille "avaa ovi siellä on xxxx" no avasi sitten oven lopulta. Kyl tää on satuttanut vuosien aikana,yritän olla välittämättä,mutta aina välillä tulee mieleen,kuten kesäkuussa kun oli kuopuksen rippijuhlat,kutsu meni ei näkynyt... Nainen -71
Minunkin äitini rakasti sananlaskuilla syyllistämistä. Nyt voisi näille yksin jääneille inhokkiäideille sanoa, että sitä niittää mitä kylvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 15:57"]
Olettaisi, että edes yksi 60-70+ ikäinen äiti uskaltaisi kommentoida ketjua. Mikä on, kun ei ilmesty?
[/quote]
On täälä aina välllä muutamia vähätteleviä ja muiden okemukset mitätöiviä viestejä.
Kuuluuko suomalaiseen kasvatukseen yleisemminkin nöyryyttäminen ja nolaaminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 16:52"]
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 15:57"]
Olettaisi, että edes yksi 60-70+ ikäinen äiti uskaltaisi kommentoida ketjua. Mikä on, kun ei ilmesty?
[/quote]
On täälä aina välillä muutamia vähätteleviä ja muiden kokemukset mitätöiviä viestejä.
[/quote]
Kirjoitusvirheet korjattuna sama
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 16:40"][quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 16:28"]Minulle tuli huono omatunto, kun en ole kovin paljon kuukautisista kerronut omille tyttärille. Siteitä on saatavilla koko ajan, vessassa on roskis, särkylääkettä saa ja pitää ottaa. Alussa annoin muutaman vinkin miten siteitä käytetään ja kerroin että särkyyn lääkettä. Ja kysyin haluaako tyttö juhlistaa kuukautisten alkamista jotenkin. Ei halunnut. Ehkä söimme lohtujäätelöä, hän ei ollut kovin innoissaan niiden alkamisesta. Koulun alettua elokuussa hän käy pyynnöstäni mittauttamassa hemoglobiilin kouluterkalla.
Mitä tietoa olisitte itse halunneet? Muistan itse kaivanneeni käytännön vinkkejä, niitä olen antanut. Toivottavasti tarpeeksi. Lisäksi toivon, että tytöllä riittää rohkeus tulla kysymään.
[/quote]
Minusta olet toiminut ihan asiallisesti. Kertonut, opastanut ja tehnyt asiasta "olemassaolevan". Tytär varmasti uskaltaa kääntyä puoleesi jos on jotain kysyttävää aiheesta.
Nimim. Äitini ei koskaan puhunut sanaakaan kuukautisista, ostanut siteitä, tarjonnut särkylääkettä... Kuukautisia ei yksinkertaisesti meillä ollut olemassa.
[/quote]
Alapeukutin tätä vastausta vahingossa, vaikka yläpeukkua tarkoitin. Juuri jotain tuonkaltaista olisin omalta äidiltänikin kaivannut. Ei siis mitään hössötystä, vaan ihan käytännönneuvoja ja asiallista keskustelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on nykyäänkin erittäin vaikea mennä lääkäriin, jo ajanvaraus tuntuu kuin olisi kiipeämässä Mount Everestille. koska lapsena ei saanut sairastaa ja jos sairastui niin itse sai painua lääkäriin. Madame itse toki laukkasi lähes viikottain lääkärillä. Nytkin on monta juttua, mihin tarvitsisi apua. Joskus tilanne purkautuu siten, että hoidan yhdellä vastaanotolla kaikki mahdolliset ja tästä lääkärit eivät ymmärettävästi tykkää. Ihmettelevät vain.
70- ja 80-lukujen taitteessa pienelle paikkakunnalle syntyneenä löysin jotain omasta historiastaiin tähän ketjuun törmättyäni. Äitini on syntynyt 50-luvun lopussa, mummoni 30-luvun lopussa.
Äitini oli, kuten ketjussa on kuvattu, hyvin ahkera, piti kodin siistinä ja kävi säntillisesti läpi joka nurkan tietyn kaavan mukaan, leipoi usein ja ruoka-ajat olivat säännöllisiä. Elin sen suhteen hyvän lapsuuden. Naiseksi kasvaminen käsiteltiin lääkäri- ja tietokirjan avulla: ensin kehotettiin lukemaan niistä ko. aiheista ja den jälkeen pidettiin "keskustelutuokio" jossa ei montaa sanaa vaihdettu. Tärkeimmät olin tosin opiskellut itse jo aikaisemmin kirjastossa ;) Seksistä ei valistettu etukäteen muutoin kuin kerran äitini jauhelihakastiketta valmistaessaan tokaisi, että "se on sitten paras ottaa ne e-pillerit kun rupeaa siihen hommaan..." Ja kun se aika tuli, kerroin hänelle että nyt tarvitsisin ne pillerit, jolloin äiti antoi ehkäisyneuvolan puh.numeron.
näin siis en voi väittää kokeneeni aineellista puutetta, vaikka pienesti meillä elettiinkin, olin vanhin monilapsisesta perheestä. Teini-iästä lähtien vastasin ruokaa lukuunottamatta aika lailla kaikista muista menoistani. Osan lapsilisistäni sain omaan käyttöön, vaikka viikkorahansa olikin pieni.
Mutta se mikä minua surettaa, on nimenomaan tuo tietyn aidon läheisyyden kaipuu. Ikinä en saanut kuulla, että olisin tärkeä, rakastettu tai mitään sellaista eikä meillä halailtu. Katsellessani kuinka piti hoiti pienempiä sisaruksianija lapsiani, voin olla aika varma että niin minuakin on hoidettu. Siinä vaiheessa kuitenkin kun aloin olla iso syliin, sylittely lakkasi kokonaan. Joskus vuosia kotoa muuton jälkeen muistin väläyksen, kuinka joskus pienenä toivotin isälleni hyvää yötä käyden antamassa hänelle pusun poskelle. Voi kun tämä tapa olisi jatkunut vielä myöhemminkin, nykyään halaan häntä syntymäpäivänä. Muutenkaan perheemme ei kosketellut toisiaan posiiivisessa mielessä koskaan. Piiskaa olen kyllä saanut.
kosketteluun liittyy vielä nurjempi puoli, jonka painoin mielessäni taka-alalle vuosikausiksi ja vasta ihan viime vuosina olen siitä jossain kohdin ottanut puheeksi ulkopuolisten kanssa lähinnä halutakseni kuulla, onko se ollut tavallistakin. Vaikka seksi oli tabu nuoruudessani, naiseksi kasvaminen huomioitiin ikävällä tavalla suvun piirissä. Ihan kuka tahansa suvun miespuolinen jäsen tai perhetuttava saattoi mummolassa ollessa kaapata nuoren tytön syliin, alkaa kouria rintoja ym. tarkistaakseen olivatko ne kasvaneet tmv. syyhyn vedoten. Tämä alkoi viimeistään siinä vaiheessa kun rinnannuppuja saattoi alkaa erottaa paidan alta ja päättyi oikeastaan vasta kun sitä alkoi oikeasti seurustella ja toi poikaystävän näytille. Minulla ei ole tiedossa, onko tämä johtanut vakavampiin seurauksiin jonkun kohdalla, mutta muistan sen todella ahdistavana ja pelottavana. Muotoja sitten myös kerrottiin ääneen ihmisjoukon läsnäollessa ja se oli eräänlaista "leikkiä." Miesten puheet olivat hyvin seksistisiä. Nyt myöhemmin olen ajatellut, että miksei edes äitini tai muut naispuoliset perheenjäsenet tehneet mitään estääkseen tällaisen, vai oliko se niin tavallista että se suotiin miespuolisille ja nuorempia miehiä jopa rohkaistiin kopeloimaan tyttöjä? Ensimmäiselle ihmiselle tästä kertoessani hän totesi, että ihme, kun minustakin näinkin selväpäinen tullut kaikesta huolimatta. Nuoremmat sisarukseni eivät ole enää vastaavalle altistuneet, sen olen kysynyt heiltä, enkä tiedä mihin se loppui, kuoliko kenties joku avainhenkilö tämän käyttäytymisen suhteen. Aloin seurustella varhain, mikä oli tuossa ympäristössä tavallaan terveellistä.
Synnytysten suhteen koin myös suuren takaiskun äitini kohdalla, ensimmäinen synnytykseni oli vaikea ja siitä jäi minulle pitkäaikaiset fyysiset ja psyykkiset traumat. Kun ehkä puoli vuotta esikoiseni syntymän jälkeen mainitsin äidilleni edelleen pohtivani asiaa ja olevani siitä surullinen, hän sanoi minulle puhelimessa että "en ymmärrä, miksi jauhat sitä edelleen, kun ennen oli tapana vain unohtaa ne asiat." Siinä siis tuki, sen jälkeen olen kertonut synnytysten kulut mutta jättänyt tunteeni visusti piiloon. Joskus äitini oli siskolleni maininnut olevansa huolissaan minusta, oli varmaankin vaikeana vauva-aikana kun en saanut nukuttua lapsen sairastellessa, ja siskoni kertoi tämän minulle. En voinut kuin todeta, että eipä äitiäni ollut pahemmin huolistaan huolimatta täällä näkynyt, vaikka mikään ei olisi häntä estänyt tulemasta auttamaan. Joskus hän minulle sanoi niinkin, kun pyysin apua synnytyksen aikaiseen isompien lasten hoitoon kun mies oli tulossa mukaan synnytykseen, että "teidän on nyt vain itse luotava se tukiverkko sinne" vaikka välimatkaahan meillä ei ollut kuin 45min ajon verran.
kipukohtansa kullakin. Jotain huomaan ikäväkseni siirtäneeni jo omille lapsilleni... Heillä kuitenkin toivoisi olevan paremmin. Ehkä meidän kaikkien on syytä kertoa lapsuutemme kipukohdista omille lapsillemme, että he pystyisivät ymmärtämään sitten meitä, näitä vaikenevia kun on todella vaikea ymmärtää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 16:43"]
Se jääräpäisyys, mikä ainakin itseäni eniten ottanut päähän omassa äidissä. Että mitään ei myönnetä, eikä missään anneta periksi. Jos vaikka moni ulkopuolinenkin näkee asian laidan, väistöliikettä ei tehdä. Sellainen järkyttävä järkähtämättömyys ja ainaoikeassaolemisen -viitta päällä oli oksettavaa. Ja se nöyryttäminen. Ollaan ulkopuoliselle ja omille kavereille ehkä niin hyvää pataa, mutta kun ovet sulkeutuu, persoona muuttuu kokonaan. Muiden mielistely ja oman halveksiminen. Sairas soppa. En ole tekemisissä rouva kaikkitietävän kanssa.
[/quote]
Tuo oikeassa oleminen on todella rasittavaa. Nuorempana en antanut periksi ja kaivoin kaikki todistusaineiston siitä, että oli oikeassa ei auta. Joskus toivottomina hetkinä alkoi sitten marttyriyskohtaus eli itkuayms. kerran jopa huusi täyttä kurkkua "Ota Jumala minu tälltä pois". ja kyse oli aivan arkipäivän asiasta. Äiti usein valehteli ja jos jäi kiinni, sanoi vain, ettei ole koskaan tuollaista sanonut. Nykyään voisi nauhoittaa, mitenköhän sitten kävisi..no se marttyyrikohtaus ja teatraalinen itku ja ota jumala minut pois täältä -mantra (on muuten pelottava pienen lapsen näkemänä). äitini on narsisti.
703 jatkaa (kun ei pystynytkään lopettamaan).
Siihen aikaan kun minä olin teini-ikäinen, kaupungin ainoa internet -pääte oli kirjastossa ja internetissä ei tainnut paljoa mitään vielä ollakaan. Siis mitään keskustelupalstoja esimerkiksi.
Äiti ei koskaan opastanut esim. meikkauksen tai ihonhoidon suhteen. Minulla oli vaikea akne. Se sai rehottaa monta vuotta (no kaksi) ennenkuin äiti vei lääkäriin. Mulle ei koskaan opetettu kasvojenpesua (oikeaoppista) , valittu oikeita pesunesteitä ja ihonhoitotuotteita. Kosteusvoide oli ihan uusi juttu. Naama kukki eikä mitään puhettakaan että sitä voisi missään, koskaan edes peittää. Rippikuvassa näkyy Breznevin kulmakarvat ja pitsanaama. Kainalokarvat rehottivat kun en tiennyt että niitä pitää ajaa (yksi kaveri sitten selitteli näitä juttuja). Samaten bikiniraja rehotti ja uiminen olikin sitten aika vähäistä. Koitin sitten jollain isän vanhalla partakoneella (sähkökäyttöisellä) jotain siistiä, mutta kone oli vanha, huono eikä sillä mitään tullut. Saksilla taisin vähän jotain leikata. En siis voinut kirjautua mihinkään suoli24:lle kysymään, että mitä tehdään kun ongelmana on tämä.
Polkkatukka. Voi äiti. Ekalla. Tokalla. Kolmannella. Neljännellä. Aina polkkapituus. (tämä muuten näkyy erään sukulaisnaisen tyttöjen kohdalla, heilläkin on tänäkin päivänä ollut polkkatukka viimeiset 7 vuotta). Ikää tytöillä siis 10v molemmin puolin. Jotain sitä ikäluokkaa taitavat olla, yläaste kolkuttelee kohta ovella. Kenties jonkinlainen kostonkierre jatkuu?
No sitten kun menin itse yläasteelle, kasvatin pitkän tukan. Se oli oikeasti ihana, hyväkuntoinen vaikka en mitenkään sitä hoitanutkaan (osannut hoitaa....). Rippijuhlaan halusin jotain kivaa hiuksiin ja ylipäätään siis rippijuhlapäivään. Halusin kiharoita. Äitini ehdotus: ota permanentti! Ja minä tyhmä menin ja otin kun en tiennyt (tai ajatellut), että kampaajalla saa myös kampauksia (jotka maksaa...). Permanentti tietysti tuhosi tukkani aivan täysin (eikä sopinut mulle yhtään).
Ehkä joidenkin on vaikea käsittää, että miten ei joku voi tietää asioita. Mutta mistä niitä tietää, kun ei ole nettiä ja viikkorahaakaan ei sillä tavalla ole, että voisi jotain nuorten lehtiä ostaa. Mieti, mistä lähtisit hakemaan tietoa, jos sinun pitäisi vaikkapa puhdistaa punaviinitahra valkoisesta matosta. Eikä sinulla ole nettiä. Voit soittaa äidille. Olisiko hänellä "perimätietoa". Ei ollut. Parille kaverille? Eipä nekään tienneet. Marttaliitosta et ole kuullutkaan (ja sinne soittaminen maksaa). No lähdet kirjastoon ja kulutat siellä puolen päivää etsimällä siivousta käsitteleviä kirjoja ja lehtiä. Okei, vähän keskiaikainen meininki. Mutta pointti tuli selväksi.
Mitenkäs muuten äidin ja isän välit? Muistelisin, että lapsena meillä isä joskus taputteli äitiä pyllylle ruuanlaiton lomassa ja ihan pieninä kun äiti oli kotiäitinä ja isä lähti töihin niin isää halattiin ja suukotettiin ja toivotettiin hyvää työpäivää. Muuten meillä nämä hellyydenosoitukset olivat melko lailla "pannassa". Tunteita ei ainakaan muiden nähden näytetty. Eikä tunteista puhuttu. Ei kuulunut "kulta, laittaisitko maidon jääkaappiin" eikä mitään muutakaan tällaista. Lähinnä jotain "lopeta" tai "lakkaa" vaikka isä koitti vähän halata tai rutistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monella tapaa tutulta kuulosti tuo AP:n tarina. Oma äitini oli syntynyt jo 30-luvun alussa ja oli 10-lapsisen perheen vanhin. Hänen lapsuutensa oli täynnä kotiaskareita ja tiukkaa kuria. Maitoa ei saanut koskaan juoda tarpeekseen ja lapsuuden riisitaudista jäi muistoksi sisäänpäin kääntyneet jalat. Ainoa kerta, kun hän muistaa olleensa äitinsä sylissä oli se, kun päästä etsittiin täitä.
Aikuisena oli vaikea sulattaa sitä, ettei koskaan kelvannut äidille. Minulla oli kuitenkin lukion keskiarvo 9,7 ja kirjoitin kuusi laudaturia. Kuitenkin todistuksesta äiti kommentoi vain historian numeroa, joka oli huono "eikö sinua historia kiinnosta?". No ei kiinnostanut, mutta olisiko ollut pahaksi sanoa, että hyvin olet koulusi hoitanut? Myöhemmin kun äiti kertoi omasta lapsuudestaan, aloin itsekin ymmärtää, että vaikea sitä hyväksyntää saati hellyyttä on ollut antaa, kun ei itsekään ole sitä saanut.
Ei siinä auta kuin yrittää ymmärtää ja antaa anteeksi. Ja yrittää olla parempi ja ennen kaikkea läheisempi äiti omille lapsilleen.
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:17"]
En tiedä, kannattaako näitä edes muistella. Kipeää on ollut, ja viha nousee näitä ajatellessa. Lisäksi suututtaa se, kuinka kovasti äitini NYT yrittää minua mielistellä. Vanhentuessaan hän kaipaa hoitajaa, ja kukapa olisikaan parempi omaishoitaja kuin entinen huora, nykyinen keski-ikäinen läski esikoinen?
Mitä tehdä tälle vihalle?
[/quote]
Niin tuttua! Meillä paljastui sellainen juttu, että äiti oli ollut raskaana jollekin. Meni sitten kesken jo ihan näkyvä raskaus. Tai sitten mulla on jossain sisaruspuoli. Isän kanssakin nähtävästi vähän pakkoliitto, sillä sisarukseni syntyi 6 kk häiden jälkeen. Ja minä olen sitten se huora.
Anna vihan tulla. Itse olin vihainen ja katkera. Monia vuosia meni ennen kuin ymmärsin, että en koskaan voisi tehdä samaa omille lapsilleni. Kun äiti sanoi valehtelijaksi, kun asioihin palasin päätin katkaista koko suhteen. Mun pitää olla tukena omille lapsilleni. Minun ei tarvitse olla suhteessa edes äitiini jos en siitä saa kuin pahan mielen.
Kun olet aikasi asiasta puhunut ja käsitellyt huomaat, että elämäsi on sinun ja voit tehdä siitä mitä haluat. Joskus on vähän haikea olo, mutta on niin paljon hyvääkin elämässä.
Näitä juttuja kun lukee, niin kokoajan herää omia muistoja lisää. Oonkin jo pari kertaa aikaisemmin kirjoittanut tähän ketjuun. Ja tää ketju on paras ikinä, kiitos teille kaikille, ootte ihania <3 kyyneleet silmissä oon lukenut näitä.
Äitin käytös omaa äitiään kohtaan oli jotenkin vihamielistä. Muistan kun mummo joutui palvelutaloon ja käytiin toisinaan pikaisesti kylässä. Kyllä hän äitiään auttoi, mutta puheen sävy ja eleet oli sellaista paheksuvaa ja kireää, ihan kun väkisin joutuis auttamaan. Muistan aina, kun mietin itsekseni, että miksi ihmeessä pitää puhua noin rumasti vanhalle ihmiselle.
No, nyt vuosien päästä, oma käytökseni lähentelee äitiäni kohtaan varmaan jos nyt ei ihan niin vihamielisenä, mutta jotenkin kireänä. Jotenkin tuntuu vaan, että olen olemassa vain niitä tarpeita varten. Mitään isompaa en enää elämästäni viitsi kertoa, kun yleensä se vastaanotto asiaan kun asiaan on negatiivinen tai sitten käännetään äkkiä johonkin muuhun aiheeseen.
Hänellä ei ole moniakaan ystäviä, mutta niitäkin halveksutaan ja haukutaan sit mulle selän takana. Ihmetellään kun kukaan ei pyydä mihinkään, mutta jos joku pyytää, niin kieltäydytään vedoten milloin mihinkin syyhyn.
Ja inhottavin piirre on just se, että vieraiden tai esim mun miehen edessä ollaan niin mukavaa ja maireaa ja ties mitä. Äänensävykin muuttuu. Mut sit mulle voi olla kitkerä ja katkera ja haukkua kaikkea.
Huomaan, että olen täysin eri maata ajatusmaailmaltani, mutta samalla kuitenkin salaa pelkään, että mitäs jos mustakin tulee ajanmyötä äitini kaltainen. Millä ihmeellä voin estää sen?
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 17:07"]
703 jatkaa (kun ei pystynytkään lopettamaan).
Siihen aikaan kun minä olin teini-ikäinen, kaupungin ainoa internet -pääte oli kirjastossa ja internetissä ei tainnut paljoa mitään vielä ollakaan. Siis mitään keskustelupalstoja esimerkiksi.
Äiti ei koskaan opastanut esim. meikkauksen tai ihonhoidon suhteen. Minulla oli vaikea akne. Se sai rehottaa monta vuotta (no kaksi) ennenkuin äiti vei lääkäriin. Mulle ei koskaan opetettu kasvojenpesua (oikeaoppista) , valittu oikeita pesunesteitä ja ihonhoitotuotteita. Kosteusvoide oli ihan uusi juttu. Naama kukki eikä mitään puhettakaan että sitä voisi missään, koskaan edes peittää. Rippikuvassa näkyy Breznevin kulmakarvat ja pitsanaama. Kainalokarvat rehottivat kun en tiennyt että niitä pitää ajaa (yksi kaveri sitten selitteli näitä juttuja). Samaten bikiniraja rehotti ja uiminen olikin sitten aika vähäistä. Koitin sitten jollain isän vanhalla partakoneella (sähkökäyttöisellä) jotain siistiä, mutta kone oli vanha, huono eikä sillä mitään tullut. Saksilla taisin vähän jotain leikata. En siis voinut kirjautua mihinkään suoli24:lle kysymään, että mitä tehdään kun ongelmana on tämä.
Polkkatukka. Voi äiti. Ekalla. Tokalla. Kolmannella. Neljännellä. Aina polkkapituus. (tämä muuten näkyy erään sukulaisnaisen tyttöjen kohdalla, heilläkin on tänäkin päivänä ollut polkkatukka viimeiset 7 vuotta). Ikää tytöillä siis 10v molemmin puolin. Jotain sitä ikäluokkaa taitavat olla, yläaste kolkuttelee kohta ovella. Kenties jonkinlainen kostonkierre jatkuu?
No sitten kun menin itse yläasteelle, kasvatin pitkän tukan. Se oli oikeasti ihana, hyväkuntoinen vaikka en mitenkään sitä hoitanutkaan (osannut hoitaa....). Rippijuhlaan halusin jotain kivaa hiuksiin ja ylipäätään siis rippijuhlapäivään. Halusin kiharoita. Äitini ehdotus: ota permanentti! Ja minä tyhmä menin ja otin kun en tiennyt (tai ajatellut), että kampaajalla saa myös kampauksia (jotka maksaa...). Permanentti tietysti tuhosi tukkani aivan täysin (eikä sopinut mulle yhtään).
Ehkä joidenkin on vaikea käsittää, että miten ei joku voi tietää asioita. Mutta mistä niitä tietää, kun ei ole nettiä ja viikkorahaakaan ei sillä tavalla ole, että voisi jotain nuorten lehtiä ostaa. Mieti, mistä lähtisit hakemaan tietoa, jos sinun pitäisi vaikkapa puhdistaa punaviinitahra valkoisesta matosta. Eikä sinulla ole nettiä. Voit soittaa äidille. Olisiko hänellä "perimätietoa". Ei ollut. Parille kaverille? Eipä nekään tienneet. Marttaliitosta et ole kuullutkaan (ja sinne soittaminen maksaa). No lähdet kirjastoon ja kulutat siellä puolen päivää etsimällä siivousta käsitteleviä kirjoja ja lehtiä. Okei, vähän keskiaikainen meininki. Mutta pointti tuli selväksi.
Mitenkäs muuten äidin ja isän välit? Muistelisin, että lapsena meillä isä joskus taputteli äitiä pyllylle ruuanlaiton lomassa ja ihan pieninä kun äiti oli kotiäitinä ja isä lähti töihin niin isää halattiin ja suukotettiin ja toivotettiin hyvää työpäivää. Muuten meillä nämä hellyydenosoitukset olivat melko lailla "pannassa". Tunteita ei ainakaan muiden nähden näytetty. Eikä tunteista puhuttu. Ei kuulunut "kulta, laittaisitko maidon jääkaappiin" eikä mitään muutakaan tällaista. Lähinnä jotain "lopeta" tai "lakkaa" vaikka isä koitti vähän halata tai rutistaa.
[/quote]
No meillä ainakin äiti on alistanut manipuloinnillaan ja kohtauksillaan isän hermoheikoksi ihmisen varjoksi. Ilkesi laittaa isän haukkumaan minun lapset, ja pahasti. Aivopesty. En kunnioittanut lapsena, koska ei koskaan puolustanut enkä kunnioita nytkään. Yhdessä tehneet viime vuosina sellaisia tempauksia, toki äidin aloiteesta, etteipä olla paljoa tekemisissä. Raja meni siinä, kun alkoivat kiusata, manipuloida, mitätöidä ja väheksyä lapsiani ja yrittää niitä usuttaa minun kimppuun(henkisesti).
Voi hurja kuinka paljon kipeitä muistoja tämä ketju on nostanut pintaan. Joskus olen miettinyt mielessäni, että olisinko ihan oikeasti jonkinlaisen terapian tarpeessa kokemusteni kanssa,. Koen tämän ketjun erittäin terapeuttisena! Yksi suurimpia ihmetyksenaiheitani on se, kuinka yksin jouduin asiat kokemaan ja salaamaan. Kulissit piti aina vaikka meillä oli perheessä alkoholismia ja mt-ongelmia. Äitini oli aika-ajoin mielisairaalassa ja kirkkain silmin kerroin kaikille äitini olevan milloin ulkomailla, milloin kylpylässä. Ehkä se esittämäni reippaan tytön rooli hämäsi kaikkia, sillä kukaan ei koskaan kysynyt kuinka jaksoin ja että pärjäänkö hurjien kokemusteni kanssa (mm. äidin itsemurhayritys). Kerran aikuisena kännipäissäni avauduin vanhalle koulukaverilleni näistä kokemuksistani ja hän oli aivan ihmeissään. Ei ollut osannut epäillä mitään ja piti perhettämme aivan tavallisena.
Kuten joku edellä, myös minä ajoin alkuun kainalo- ja säärikarvojani isäni partakoneella, kun muuta ei ollut tarjolla. Äidin mielestä tuollainen karvojenpoisto, kuten muukin itsensä kaunistaminen, oli suurta turhuutta. Jouduin myös käyttämään isäni deodoranttia toisinaan. Ostin sitten myöhemmin omat karvojenpoistovälineet, deodorantit, ihonhoitoaineet jne ja piilottelin niitä kirjoituspöytäni lukkokaapissa kuin jotain suurempaakin salaisuutta... Muistan kuinka äitini tuhahteli aina tv:tä katsoessa kaikille kauneuteen ja naiseuteen liittyville mainoksille. Ja kaikki elokuvat/sarjat joissa oli suutelukohtauksia tms olivat silkkaa pornoa.
Äitisuru on ollut nyt koko ajan mielessä ketjun aloittamisesta asti. Olen lukenut viestejänne joka päivä. Se suru on syvällä meissä kaikissa.
Tässä päivässä itseäni ahdistaa eniten sellainen lapsen turvallisuudenkaipuu. Tunnistan itsessäni tosi kipeän ikävän äidin syliin. Perusturvallisuudentunne jäi ainakin minulle kokonaan muodostumatta. Ei ollut ketään johon turvautua kun tuli vastoinkäymisiä, ja niitä tuli. Päinvastoin kaikki piti häveten piilottaa ja näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin minua ei mikään hetkauttaisi.
Millähän sen turvallisuudentunteen saisi aikuisena luotua? Jonkinlainen perusahdistus tuntuu seuraavan minua kaiken aikaa. Niin tyhmää kuin se onkin, saatan yksin ollessa ahdistuessa sanoa ääneen "äiti". Hölmöä. Kaipaan äitiä, joka halaa ja kehuu ja pitää minua maailman parhaana tyttönä, vaikka olen kohta 40v. Ja sattuu todella paljon, että sellaista ihmistä ei ole koskaan ollut elämässäni. En enää edes ajattele omaa äitiäni äitinä, vaan minulla on mielikuva hyvästä äidistä, jota kaipaan. Omaa äitiäni en kaipaa enkä ole nähnyt häntä vuosiin.
Minussa on paljon ristiriitaisia tunteita omaa äitiäni kohtaan. Toisaalta säälin häntä, toisaalta jopa vihaan. En pysty olemaan hänen lähellään eikä hän minun. Kuitenkin hän valitti aina, että miksi et käy kylässä, kun vielä olimme tekemisissä. Eikä kuitenkaan itse soittanut minulle koskaan edes syntymäpäivänä. Minä otin yhteyttä vain velvollisuudentunnosta, mutta lopulta oma hyvinvointi (tai selviytyminen) meni edelle.
Jäljelle jäi pohjaton suru ja äidinkaipuu, jota kai kannan mukanani hautaan saakka.