70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Myös Taija Tuomisen (s. 1962) esikoisromaani Tiikerihai kuvaa tällaista äitiä ja perustuu Tuomisen omiin lapsuudenkokemuksiin, kuten hän myöhemmin on kertonut esimerkiksi oppaassaan "Minusta tulee kirjailija". Siinä hän kirjoittaa: "Hirvittää ajatellakin, mitä mitä minulle olisi elämässäni tapahtunut, jos en olisi kohdannut Mörsärin Hiljaa. Taide yksinkertaisesti pelasti elämäni. Yksi runo, yksi lehti, yksi teksti, yksi hetki, yksi kohtaaminen voi olla käännekohta elämässä." Suosittelen Tiikerihaita meille kaikille.

Kuinka moni tässä ketjussa on toivonut hiljaa mielessään oman äitinsä poismenoa? Tai ehkä itse yrittäneet itsemurhaa. Olisi mielenkiintoista tietää. Jonkun kuoleman toivominen on vain defenssi kaikkea sitä pahaa vastaan, mitä on itse saanut ottaa vastaan. Joten siitä ei pitäisi järkyttyä. Et ole paha, vaikka ajatukset voisivat siltä tuntua.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:42"]Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.

Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus. 

Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa! 

Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.

Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani. 

Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...

Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.

[/quote

Minunkaan äitini ei ikinä ole pyytänyt anteeksi. Vm -51. Minä -74.

Taija Tuominen, todellakin! Upea kirjoittaja ja kirjoittajaohjaaja, ei syyttä mainittu parhaaksi! Tuo Mörsärin Hilja oli opettaja, joka aikoinaan huomasi, että Taijalla on kylmä, väkivaltainen äiti. Taija on sittemmin tehnyt vastaavia väliintuloja omassa työssään. Todella monen suomalaisen kirjailijan taustavoima.

Kannattaa lukea sekä Tiikerihai että tuo Minusta tulee kirjailija. Jälkimmäinen on tietokirja, mutta se sisältää muistelmia, mm. muiston siitä, mitä Tuomisen äiti teki, kun hänen väkivaltaisuutensa tuli Tiikerihain myötä julki. Se voi meistä monella olla vielä edessä, mikäli kokemuksiamme julkaisemme.

[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 12:28"]

Minun äitini on aina tyytyväinen kun minulla on vaikeuksia esim. työttömyys Tosin joutuu toisinaan sukulaisille selittämään ja se asia ei tietenkään ole hyvä. Ja sitten tosinpäin, kun mulla menee hyvin niin alkaa joku ihme kiero peli tai mielen pahoittaminen, mutta sukulaisille kehutaan. On nämä aikamoisia 

[/quote]

Hei meilläkin on näin! Äiti haukkuu minua samoista asioista mistä selän takana kehuu sukulaisille. Kun ekan kerran kuulin sukulaisilta, että äiti oli KEHUNUT mua jostain mitä olin tehnyt, mistä hän oli päin naamaa vain haukkunut minua, olin täysin ymmällä. En kyllä tajua sitä vieläkään. En ole keksinyt muuta selitystä kuin kateus. Sekään ei tullut pieneen mieleenkään ennen kuin terapeuttini ehdotti että ehkä äiti on kateellinen sinulle.

Millainen äiti on kateellinen omalle lapselleen tämän menestyksestä?! Täytyy olla hemmetin sairas. :(

Olen syntynyt 80-luvulla ja äitini 50-luvulla, ja tunnistan näistä teksteistä joitain lapsuuteni tunnelmia. Muistan että me lapset olimme puhuttulenimeltä usein "penikoita", ja jos jotain ojentamisen aihetta oli, usein vielä etuliitteellä "perkeleen". Tukistaminen oli arkipäivää. Ja lasten huomiottaottamattomuus; tupakansavussa elin ja muistan koulussa hävenneeni sitä hajua vaatteissa ja hiuksissani. Monet lapset ihmettelivät sitä ääneenkin. Kotona vanhemmat harrastivat seksiä täysin piittaamatta kuulemmeko sitä. Keskellä päivää kylppärin ovi laitettiin vain lukkoon ja hirveä rynkytys ja ääntely alkoi. Minua kuvottaa muistella tätä.

Äitini oli kyllä monella tapaa ihan hyväkin äiti, kehui ja kannusti kouluasioissa, kertoi usein että olimme hänelle tärkeimmät maailmassa, mutta mitään keskustelua itselle epävarmuutta aiheuttavista asioista ei käyty. Salasin kuukautiset jonkun aikaa, ja kun viimein uskalsin niistä sanoa, oli vastaus kauhistunut "älä?". Itkemään menin aina yksin piiloon, ja kukaan ei ottanut syliin. Äiti sanoi aina myötätuntoisesti "älä itke", mutta etäisyyden päästä. Itse teen juuri päinvastoin omalle tyttärelleni, eli otan syliin ja annan luvan itkulle.

Ollessani noin 10-12-vuotias näin kavereillani kuinka heillä halattiin ja suukoteltiin lapsia, välillä sanottiin jopa "minä rakastan sinua". Ihmettelin tuota tapahtumaa, se kuulosti alkuun minun korvaani jopa häpeälliseltä ja naurettavalta. Kotona sitten kerran sanoin äidilleni yllättäen "äiti minä rakastan sinua" ja äitini vastasi todella vaivaantuneena "no kiitos". Minä suutuin aivan silmittömästi ja huusin, eikö hän rakasta minua. Ja sanoi sitten lopulta rakastavansa. Aloin myös halailla äitiäni tuon kaverini perheen esimerkistä ja nykyäänkin meillä halaillaan tavatessa. Emme ole mitenkään puhuneet tästä, miksi äiti ei osannut näyttää positiivisia tunteita, vaikka selvästi niitä oli. Mitenkään narsistinen äitini ei ollut, mutta joku häpeän taakka hänen yllään oli.

Anoppini sen sijaan on juuri tuota 70-luvun äitisukupolvea, ja minulla on vaikea olla hänen kanssaan. Hän on jatkuvasti lyttäämässä minua ja halveksii kaikkia muita iloisia ja onnellisia ihmisiä. Ilmeisesti olen kuitenkin varustettu sen verran hyvällä itsetunnolla, että osaan vielä suodattaa puheet pois mielestäni. Mutta joskus otan tietoisen etäisyyden häneen, en vain jaksa kuunnella sitä syyllistystä siitä, kuinka helppoa minun elämäni on. Lapsia on turha pyytää hoitamaan, koska ei hänkään nuorena äitinä ikinä päässyt minnekään. Ja jos saatan haukotella levottoman yön jälkeen (meillä myös vauva), niin vastauksena on kaikkea muuta kuin sympatiaa. Hänellä oli kaikista rankinta, kukaan ei auttanut, mutta silti häntä ei kuulemma koskaan neljän äitinä väsyttänyt. Ja kun vauva itkee tai isompi lapsi kiukkuaa, niin katsotaan oikein tyytyväisen oloisena ja todetaan jotain tyyliin "onpa se sinun äiti nyt hassu ku tuolleen sinua itkettää". Ja kaiken huippu on, että anoppini kyselee painoani ja kokeiluttaa huvikseen minulla omia vanhoja vaatteitaan huokaillakseen sitten, kuinka laiha hän minun ikäisenään ollut. Viimeisillään raskaanakin painoi vähemmän kuin minä nyt :D. Oma perheeni oli kyllä aikamoinen, mutta usein anopilla vierailun jälkeen kiitän onneani etten ole hänen tyttärensä.

[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 20:19"]

"Ymmärrän tietenkin, jos äidillä olisi todella jotain erikoista tai hän ei jaksaisi, mutta ne menot ovat esim. sienestys tai siivous"

Tuttua tuttua, kerran olin oikeasti kuolemankielissä (paha keuhkokuume, josta toipumiseen meni kauan) ja raskaana (mies ulkomailla töissä ja ei olisi päässyt lähtemään muuatmaan päivään) kaiken kukkuraksi  hymähteli vain. En voinut mennä sairaalaan, koska ensin piti löytää hoitopaikka lapselle (oli totaali yh). Sairaalaan päästyäni tulehdusarvot oli sitä luokkaa, että sairaanhoitajakin alkoi jutteleen "mukavia" el ajatteli etteipä tuo taida selvitä. Onneksi siis lapselle löytyi muutaman päivän hoitopaikka. Äidin syy lapsen hoidosta kieltäytymiseen oli siivous ja yhdistyksen, jossa siis oli mukana, ei päättämässä, vapaamuotoinen kokous. ja ei muuten käynyt sairaalassa edes katsomassa vaikka sairaalajakso kesti yli viikon, ellei enemmänkin. 

[/quote]

Sama juttu täällä, tuo sairauden osuessa täydellinen välinpitämättömyys. Tunsin äitini olevan jopa vahingoniloinen, kun jouduin tutkintakokeisiin ja pelkäsin sairastavani vakavaa sairautta. Tokaisi vaan suu miltei virneessä, että no jos on vakavaa niin on..

Kun jouduin jossain muussa tapauksessa sairaalaan, sydänoireiden vuoksi, sama kuvio. Ei mitään reaktiota. Ihan ihmeellistä välinpitämättömyyttä. Antoi lähinnä mielikuvan siitä, että kaipa se on ihan sama tälle äidille, kuolenko vai mitä. Ehkä jopa toivoo&toivoi sitä. Hirveä kirjoittaa näin, mutta aina ollut se vihamielisyys kuoren alla. Ihan pienestä lapsesta asti. Irvistys hymyn sijaisena. Kova kouraisu halauksen korvikkeena. Iva kannustuksena jne.

Luulisi, että tuo sukupolvi olisi oppinut käsittelemään omia tunteitaan, mutta ei. Se kai se ongelma onkin, että kaikkea psyykeeseen kuuluvaa on pidetty heikkoutena. Mitään apua ei ole suostuttu koskaan hakemaan. Hullut ne apua tarvitsee -tyyliin. Lapset on ollut sitten tyhmiä ja osaamattomia, tai valtavan taitavia ja itsenäisiä. Kuitenkin pääosana se, että äidin ja tyttären ei kuulu olla osallisena toistensa elämään. Varhain työnnettiin suorastaa pois kotoa. Niinkuin oli äiditkin tehneet. Joten ulos vaan äkkiä kotoa *pärjäilemään* ja eipä ole sen jälkeen juuri ollut kiinnostusta, jos oli sitä enennkään.

Aika erilaista, kun näki ulkomailla lasten asuvan kotonaan jopa yli 30-veeksi. Säästivät näin asuntokuluja ja opiskelivat kotoaan käsin. Ei olisi tullut kuuloonkaan Suomessa. Jotenkin ihan kamalan häpeällistä. jos lapsi ei ole pois kotoaan viimeistään 19-vuotiaana.

[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 15:44"]

[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 15:10"]

Äidistäni johtuen en oikein osaa oma-aloitteisesti halata toista naista, mutta teitä kaikkia haluaisin halata. :')

[/quote]

Minä olen opetellut. Halaan nykyään muutamia ystäviäni. Mutta onhan siinä välillä miettimistä, että onko nyt soveliasta halata. Onneksi nykyään halataan enemmän ja voi aina sanoa että minun teki mieli halata sinua. Kukaan ei ole loukkaantunut. Yhden naisen kerran hämmensin halaamalla häntä. Taisi olla näitä 40-luvulla syntyneitä.. 

[/quote]

Tuntuu se korjausliike aina menevän ihmisillä hieman yli. Kun minua ei halattu, pyrin itse halaamaan ja siinä samassa saan syyn alkaa arvostella niitä, jotka eivät pidä halaamisesta. Eli yhtään mitään ei ole opittu, vaikka niin itse luullaan. Sillä tavalla ne opitut käyttäytymiskaavat salakavalasti periytyvät, hieman vain muotoaan muuttaen. Mutta tarkoitus on sama: toisten vähättely ja lyttääminen oman itsetunnon nostatuksen varjolla.

Itse olen syntynyt 80-luvulla ja en pidä halaamisesta. Se on teennäistä mielestäni. Teen sitä todella harvoin ja vain tärkeissä paikoissa. Pidän aasilaistyyppisestä pidättyväisyydestä, enkä osaa nähdä siinä mitään niin hirveän kauheaa.

Mutta henkinen lyttääminen ja poikalasten suosiminen on tuomittavaa, ja niistä kertominen on ihan oikein. Hyvä, että naiset uskaltavat niistä nyt puhua. Toinen terapeuttinen lanka oli tuo veljien väkivalta siskojaan kohtaan, se on todellinen tabu, ei siitä paljon puhuta.

up. Terapeuttinen ketju!

Mutta henkinen lyttääminen ja poikalasten suosiminen on tuomittavaa, ja niistä kertominen on ihan oikein. Hyvä, että naiset uskaltavat niistä nyt puhua. Toinen terapeuttinen lanka oli tuo veljien väkivalta siskojaan kohtaan, se on todellinen tabu, ei siitä paljon puhuta.

Lainaus

Miksi muuten veljien väkivallasta siskojaan kohtaan vaietaan niin visusti? Kuitenkin se on ihan yleistä, jos ei nyt ihan normi. Nahinat erikseen, mutta käyttäytymismalli poikalapsen suosimisesta antaa eväät alistaa ja pyrkiä nujertamaan sisar myöhemmällä aikuisuudessakin?

Ainakin monissa perheissä, kun isä on kadonnut kuvioista syystä tai toisesta, pojat ottavat ''kurittajan'' roolin, jonka perheen äiti yleensä mahdollistaa. Ellei jopa siihen kehoita.

Miksi tämä aihe on niin vaiettu? Häpeä oman perheenjäsenen väkivallasta? Tekee uhrista huonon? Mikä syy..

Muista väkivallan muodoistahan edes nimellisesti keskustellaan, mutta tämä sisarusväkivalta mieluusti vaietaan.

Luin ensin Tuomisen viime vuonna julkaistun kirjoitusoppaan Minusta tulee kirjailija. Kokenut kirjallisuusalan ihminen (luovan kirjoittamisen opettaja, läänintaiteilija jne.) on laittanut kaiken omansa ja toisilta alan ihmisiltä saamansa tiedon kansien väliin erittäin kiinnostavalla, kannustavalla ja henkilökohtaisella tavalla. Tuominen on kertonut, että teoksen kirjoittaminen alkoi luistaa sen jälkeen, kun hän luopui puhtaasta asiatyylistä ja päätti kertoa myös tarinoita omasta tiestään kirjailijaksi. Tuominen kuvaa, miten kirjoitti Tiikerihaita pitkään, kymmenisen vuotta, ensin kirjallisuusopintojensa ja myöhemmin muiden töidensä ohessa. Alkuun hän kielsi haastatteluissa sen omaelämäkerrallisuuden, koska ei ollut valmis kertomaan lapsuushelvetistään, mutta pian hän alkoi kokea kieltämisen turhaksi. Kirjaa lukiessa tuntuukin siltä, että kirjoittajan on täytynyt nähdä läheltä kuvaamaansa elämää.  
 
- Jumalauta sä olet onneton. Kämppäskin on kun mustan lampaan vittu. Mitään et saa aikaseks. Jos mä perkele lyön sun kallos tällä kirveellä niin se on oikeus ja kohtuus, äiti huusi.
 
Perhe asustaa maalaiskylässä pienessä töllissä, äiti, Elisa ja isä, jota puhutellaan rupikonnaksi sekä talon yläkertaan komennettu isän äiti, vanha vittu tai irvivittu. Äiti pitää toisaalta Elisaa uskottunaan ja toisaalta ivaa, haukkuu ja tuomitsee tämän elämäntyylin pienestä hameen helmoissaan riippuvasta rääpäleestä aina aikuiseksi naiseksi ja yliopiston dosentiksi asti. 
 
Tiikerihai kertoo sitoutumisen pelosta ja suuresta elämänpettymyksestä

Oletteko joutuneet äitinne kansanne fyysisiin selkkauksiin? Eli onko äitinne käynyt päällenne, mikäli ei ole ''oppi mennyt perille''.. (tai onko veli valjastettu toimittamaan väkivaltainen yhteenotto).

Onpas mielenkiintoinen ketju. Tämä ei sovi minun äitiini ja minuun (60l ja 80l), mutta ymmärrän nyt paremmin anoppiani ja hänen suhdettaan 70-luvun lopussa syntyneeseen poikaansa.

En kertakaikkiaan ymmärrä, miten vähän äiti ja poikansa kommunikoivat mistään todellisesta ja merkityksellisestä. Välit ovat hyvin pinnalliset, kosketusta ei ole. 40-luvun loppupuolella syntyneen anopin elämä kuulostaa näin ulkopuolisen silmin suorittamiselta: kaikki on tehty niin, että näyttää ulospäin hyvältä. Apua ei ole pyydetty, työssäkäynti on ollut aina ihmisen arvon mittari (mutta työstä ei ole saanut nauttia). Kokee paljon katkeruutta nykyäitejä kohtaan, jotka ovat hänen mielestään "saaneet kaiken" helpolla. Omia lapsia ei tunneta, kaikkea erilaista kauhistellaan, elämästä ei saisi nauttia. Ainaista arvostelua ja valittamista. Koti oli aina tiptop, mutta tästä huolimatta lapset olivat nykymittapuulla täysin heitteillä.  Kun poikansa muutti 19-vuotiaana toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, niin äiti ei koskaan vieraillut tai käynyt katsomassa omaa lastaan ja lapsensa kotia. Lapset todellakin hoidettiin siihen täysi-ikäistymiseen asti, sen jälkeen olit omillasi. Syvä halveksunta kotiäitejä kohtaan. Mitäköhän vielä?

Muistan joskus lukeneeni sellaisen luonnehdin tuosta sukupolvesta, että heitä (useimpia) yhdisti kateus omien lasten mahdollisuuksia kohtaan. Eli tunsivat kateutta ja katkeruutta omia lapsia kohtaan. Tästä johtui juurikin lasten saavutusten nollaus ja ohittaminen (moni tässä ketjussakin siitä puhunut).

Voiko mitään nurinkurisempaa lopulta ollakaan? Yleensähän vanhemmat haluavat lapsilleen parempaa tulevaisuutta kuin itselleen. Varmaan tämäkin sukupolvi, mutta heillä ei ole ollut työkaluja sen aiheuttaman kateuden tunteen käsittelemiseen.

Meidän suvussamme lapset on tehty sen verran nuorina, etä nuo 40-luvulla syntyneet ovat minun tapauksessani isovanhempiani, ei vanhempiani. Olen kuitenkin suuresti hämmästellen seurannut vierestä, kuinka eriarvoisesti he ovat kohdelleet äitiäni suhteessa hänen veljiinsä. Minusta tuntuu että sellaiset käsitteet kuten "oikeudenmukaisuus", "yhdenvertaisuus", "tasa-arvo" ja sisarusten yhtenäinen kohteleminen ovat täysin vieraita käsitteitä isovanhemmilleni. Siinä missä minun sukupolveni äidit pohtivat, että onkohan kaikkien lasten kanssa tullut vietettyä tasapuolisesti aikaa ja onko heidän joululahjoihin kulutettu suurinpiirtein saman verran rahaa, niin isovanhemmat ovat jakaneet omaisuuttaan täysin omavaltaisesti lapsilleen. Aviorossa lapset on jaettu täysin pärstäkertoimen mukaan, osa isälle, osa äidille. Lain tuntemus on myös täysin olematonta, on sitten sovittu että sinä jätät perinnön Pekalle ja sinä Tuomakselle, mutta Lissuhan on naimisissa, hoitakoot Lissun mies Lissun elatuksen. Avoimuudesta ei kuitenkaan tietoakaan, sisarusten keskinäiset välit rikottu kaikilla mahdollisilla tavoin vanhempien toimesta. Ilmeisesti siis ihan yleistä?

Tää on jännä polvi naisia. Työkaveri vuosimallia 1982 ei mitään niin vihaa kuin äitinsä mitätöimiä tyttäriä...

...koska on itsekin, hänet on hänen äitinsä hylännyt alakouluiässä. Sama mimmi on raiskauksen jälkeen luopunut syytteestä. Surullista seurattavaa. Voin kuvitella että käy täällä huutelemassa jotain kakkaa jos joku ketjun hänelle mainitsee, ellei ole jo.

Mua ihmetyttänyt tämä hokema "mistään tärkeästä ei puhuttu", eli mikä tämä tärkeä sitten oli? Kovin moni tästä on valittanut, mutta kukaan ei oikein konkretisoinut, mitä se tärkeä sitten oli.

Itsellä isoisä syntynyt 30-luvulla. Mukava muuten aina, mutta aina kun kyse on esim. työnteosta, tulee hänelle todella äkäinen temperamentti ja todella kiihkoilee ja huutaa (ärhentelee) ihan mitättömistä asioista (mitä ei ikinä tee normaalisti keskustellessa). Esim jos menemme tekemään halkohommia ulos ja hän opastaa minua työnteossa, suuttuu hän heti jos en tajua jotain juttua heti (vaikka miten joku pelti asetellaan).

Hän myös raivostuu jos hänelle yrittää sanoa rauhallisesti ja ystävällisesti jostain mikä kannattaisi tehdä toisin. Esim. jos opastaa käyttämään ilmalämpöpumppua hieman isommalla ja pattereita laittamaan pienemmälle (merkittävän energiansäästön takia), niin ei hän ollenkaan suvaitse sitä ja rupeaa heti ärhentelemään, eikä omaa mielipidettä uskalla tuoda esille.

Tuo tuntemattomien asioista puhuminen taitaakin olla yleistä, omakin anoppini sitä harrastaa, ei voisi vähempää kiinnostaa, muttakun suu käy tauotta. Äitini ei harrasta, joten hänen kanssaan on enimmäkseen hiljaista, soittaminenkin tuntuu aina turhalta, koska kerroin mitä hyvänsä uutisia/kuulumisia, vastaus on aina yksisanainen ja kaikki jutunjuuret jää siihen. Kun ollaan hänen luonaan, hän lukee lehteä, katsoo telkkaria tai pelaa tabletilla.

Luulen, että näistä äideistä ne, jotka ovat luonteeltaan ekstrovertteja, ovat näitä "juoruajia" ja ilmaisevat paheksuntansa ja ainaisen pettymyksensä myös ääneen. Introvertit äidit taas ovat niitä, jotka enimmäkseen tuomitsevat hiljaisuudella. Introverttien kodeissa ei ole asioista puhuttu edes epämääräisesti vihjaillen, vaan kaikesta on yksinkertaisesti vaiettu.

Minun äidillä on aina telkkari auki. Js alan kertoa jotain juttua, hän ensin pistää ääntä kovemmalle ja hetken päädtä käskee olla hiljaa. Aivan sama onko kysymyksessä uutiset vai ostos tv.