Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 12:10"]
Uskomatonta, miten palapelin palasia rupeaa teidän avullanne löytymään. Olin jo unohtanut sen tunteen, kun isä ottaa pöydässä ensiksi ja me hiljaa jännitetään, onko ruoka OK ja jos on, jääkö sitä meille. Äiti siinä vieressä tyytyväisenä, kun mies on keskipiste ja lapset oppii nöyriksi. Myös tuon, että jos lapsena esim. voitin isän jossain pelissä tai sanoin kohteliaaati, rakentavasti kerrankin oman mielipiteeni, vaikka miten vähäpätöisen, isä lähti kantapäitä hakaten ja oven paukauttaen pois huoneesta ja äiti tuli sanomaan "katopa mitä teit", "kuinka sä omalle isälles teit tuon" tai jopa "nyt meet pyytään anteeks". Joskus äiti väkisin kantoi mut isän luo ja pakotti pyytämään anteeksi. Isä oli silloin niin mairea äitiä kohtaan, että meinaa tulla oksu suuhun, kun muistan. Minulle piti mykkäkoulua pitkään, äitiä puristeli ja äiti hihitteli tyytyväisenä. En lapsena tajunnut mitä oli tapahtunut, tuntui vain että tukehdun kun ahdistaa niin.
Meillä isä oli äidin lapsi numero yksi. Isän oikkuja äiti palveli, isän huomiota kalasteli. Kerran jouluja isä oli ostanut meille jonkin lahjan, josta äiti oli mustasukkainen. Siis jokin lasten lelu, joka aiheutti äidille kai tunteen, että isä on liittoutunut meidän lasten kanssa ja hänet on viskattu syrjään. Äiti mökötti sohvalla eikä vastannut puhutteluun. Vein hänelle sen lelun. Hän antoi sen pudota sylistään, katsoi pelottavasti sivuun eikä sanonut mitään. Se oli niin hirveä hädän hetki mulle silloin, olin ihan pieni. En ymmärtänyt mikä äidin on.
Muistan näitä juttuja lukieassa myös, miten me lapset katsottiin telkkaria ja naurettiin ääneen hassulle ohjelmalle. Isä tuli huoneen ovelle huutamaan, että mikä nyt naurattaa. Hän kai koki että nauramme hänelle ja olemme liittoutuneet häntä vastaan. Ovet paukkuu ja äiti juoksee keittiöstä huutamaan, että mitä olemme isälle tehneet, nyt pitää pyytää anteeksi.
Teininä minut määrättiin joskus menemään polvilleni pyytämään anteeksi tai jos tarvitsin vaikka rahaa. Nyt se oksennus todella tulee, ei helvetti kuka voi edes katsoa polvillaan anelevaa lastaan saati itse käskeä lapsi maahan...
[/quote]
Järkyttävää alistamista olet kokenut, tsemppiä nykyiseen elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:53"]Tutulta kuulosti tuossa kuukautis ja rintaliivit asiassa. Omituinen häpeä asian yllä ja kieltäminen. Minäkin sain olla ilman liivejä kunnes itse ostin. Aivan kauheaa. Olen vieläkin vihainen äidilleni asiasta.
[/quote]
Olen syntynyt 70 ja erittäin tutulta kuulostaa. Äidin kanssa ei puhuttu kuukautisista eikä muustakaan. Isä myös saman tyylinen, tunteista ei haluttu puhua. Pitkään ajattelin, että tämän tyylinen on vain vanhempieni tapaista ja muilla on toisin. Mutta, tämä siis ollut ihan tyypillistä sen ajan vanhemmilla. Välit isään ja äitiin ovat aikuisena olleet ihan asialliset, mutta etäiset. En koskaan esim. shoppaile äitini kanssa. Ollaan niin erilaisia. Välillä tuntuu, että ahdistaa kun kylässä käy.
Joskus olen miettinyt, että miten vanhempani saivat lapset alulle kun oli niin noloa ja mahdotonta keskustella esim. kuukautisten alkamisesta ym. Siihen aikaan on ollut varmaan jokin muu tapa lapsentekoon. Mahdoton ajatus, että olisivat oikein seksiä harrastaneet... eihän minun vanhemmat sellasta :D :D :D
Tämä ketju on antanut tosi paljon potkua elämääni. Minulle on ollut todella tärkeää kuulla, etten ole ollut ainoa, jolla on ollut aika ankea lapsuus ja etenkin nuoruus. Lisäksi on tuntunut hyvältä huomata, että kaikki vika ei olekaan minussa yksin, vaan oikeasti on kummallista, että vanhemmat eivät huolehdi lapsensa ihan perustarpeista. Ja moni muukin asia meidän perheessämme on päässyt päivänvaloon näiden tarinoiden ansiosta,tunnistan todella paljon niistä. Olen aina kokenut olevani erilainen, vaikea, jopa syntipukki.
minun lapsuudenkodissani ei koskaan voitaisi puhua tästä aiheesta, enkä voisi ikinä edes kysyä, miksi asiat menivät kuten menivät. Olen tajunnut, että siskoni on hyvin samantyyppinen kuin vanhempani (empatiaa ei heru, hän esim. syytti minua, kun äiti luki kirjeitäni "oma moka kun olet niin tyhmä että jätät kirjeet saataville" ja tunteista ei puhuta). Olen kokenut itseni ulkopuoliseksi ja vaikeaksi ihmiseksi omassa lapsuudenkodissani sen takia, että olen halunnut näyttää tunteita enkä ole hyväksynyt kaikkea käytöstä.
Tämä ketju on avannut silmäni todella omien vanhempieni ja appivanhempienkin käytöksen suhteen. Näen ja ymmärrän asioita eri tavalla. Tärkeintä on kuitenkin se, että olen ottamassa todella paljon etäisyyttä vanhempieni käytökseen. En välitä enää. Oikeasti, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos :) miten vapauttavaa! En yksinkertaisesti puhu muusta kuin lapsistani, en reagoi mitenkään lastenlasten vertailuun (mikä aiemmin loukkasi valtavasti) enkä anna aihetta kateudelle tai selän takana puhumiselle.
Nyt tuntuu, että suhde lapsuudenperheeseen on isossa muutoksessa. Parasta tässä on se, että en enää välitä enkä halua enää korjata suhdetta. Se ei onnistuisi kuitenkaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 22:04"]
Tutulta kuulostaa, osittain. huomatkaa Historiaa: 40-luvulla syntynyt ok ollut sodanajan lapsi / sodan jälkeen syntynyt, ei heidän vanhemmillaan ollut aikaa puhua tunteista, kaikesta oli pulaa, töitä tehtävä, maata rakennettava, jne., 70-luvulla vapaan seksuaalisuuden esiinmarssi, radikaaliliikkeet.. Olitko ns toivottu lapsi? Ymmärtämystä ja anteeksiantoa! Nämä mallit periytyvät sukupolvesta toiseen.. "Akna kolmanteen tai neljänteen polveen". Hyvä jos itse tiedostaa niitä yrittää katkaista. Uskon, että Jumalan avulla se on mahdollista.
[/quote]
Syy ei ole yksin sodassa. Ympäri maailmaa soditaan tälläkin hetkellä, mutta niiden vaikutukset eivät ole samat kuin Suomessa väitetään sodan aiheuttaneen. Sen syyksihän pannaan jo kolmannen sukupolven tunnekylmyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi äiti teki sellaista, kun olin nuori, että haukkui minut mm. lutkaksi ja kaikilla mahdollisilla vähättelypuheilla lisäksi, kun ketään muita ei ollut kotona. Ja että minusta ei koskaan tule mitään. Kun muut olivat kotona, hän ei noin puhunut. Rooli muuttui. Muiden läsnäollessa hän yleensä hymähteli vähän halveksien, jos esim. sanoin meneväni harrastuksiin. Pidin kaiken sisälläni, oli hiljainen ja yritin kovettaa itseni kotona, pärjätä siellä. Itku oli kaikista pahin, jos kyyneleitä tuli silmistäni. Siitä tiesin saavani naljailua, naureskelua, ja että voi-voi, nyt se reppana alkoi pillittämään. Jos kyynel tuli silmästäni, niin illalla isä tuli luokseni, uhkaavasti puhui että veikö kissa kielen, kävi fyysisestikin joskus kiinni.
Jälkeenpäin kun mietin, niin ei isällä koskaan mitään asiaa ollut. Kysymys oli siitä, kun en puhunut, kun isä vuorostaan tuli minua uhkailemaan. Dilemma, jos olisin sanankin sanonut tai ilmeenkin värähdys olisi voinut riittää äitini mitätöinti- ja haukkumasessioihin minua kohtaan, olisi isä käynnyt minuun kiinni illalla ihan muuten vaan, äidin manipuloinnilla. Kun en sanonut mitään, oli se mahdollisuus, ettei käy kiinni.Kiinni tai ei, sama touhu jatkui vuosia.
Miksi äiti teki sellaista, kun olin nuori, että haukkui minut mm. lutkaksi ja kaikilla mahdollisilla vähättelypuheilla lisäksi, kun ketään muita ei ollut kotona. Ja että minusta ei koskaan tule mitään. Kun muut olivat kotona, hän ei noin puhunut. Rooli muuttui. Muiden läsnäollessa hän yleensä hymähteli vähän halveksien, jos esim. sanoin meneväni harrastuksiin. Pidin kaiken sisälläni, oli hiljainen ja yritin kovettaa itseni kotona, pärjätä siellä. Itku oli kaikista pahin, jos kyyneleitä tuli silmistäni. Siitä tiesin saavani naljailua, naureskelua, ja että voi-voi, nyt se reppana alkoi pillittämään. Jos kyynel tuli silmästäni, niin illalla isä tuli luokseni, uhkaavasti puhui että veikö kissa kielen, kävi fyysisestikin joskus kiinni.
Jälkeenpäin kun mietin, niin ei isällä koskaan mitään asiaa ollut. Kysymys oli siitä, kun en puhunut, kun isä vuorostaan tuli minua uhkailemaan -tämä uhkailu -oletan että Te tiedätte mitä se on, ei mitään järkeä uhkailussa, tai että miksi niin. Dilemma, jos olisin sanankin sanonut tai ilmeenkin värähdys olisi voinut riittää äitini mitätöinti- ja haukkumasessioihin minua kohtaan, olisi isä käynnyt minuun kiinni illalla ihan muuten vaan, äidin manipuloinnilla. Kun en sanonut mitään, oli se mahdollisuus, ettei käy kiinni. Kiinni tai ei, sama touhu jatkui vuosia.
Eikä kukaan tiennyt, mitä seinien sisällä tapahtui. Nuorena aikuisena, kun kodista pääsin vihdoin lähtemään, olin tunnekylmä jääkaappi. Kova kuin kivi. Vain saavutukset kiinnostivat, työ ja maine. Kumppanini oli nähnyt olosuhteeni, aikuisenakin ja ymmärsi ne. Hän teki paljon työtä, jotta opin tuntemaan. Hän muutti elämäni, kiitos hänelle. En koskaan unohda, häntä ja hänen perhettään - ne ovat muistoja, joita en tuo nykyelämässä esiin. Turvallisuuden tunne oli ainoa iso kulmakivi, jota hän ei pystynyt korjaamaan, huolimatta siitä, että hän oli turvallinen ihmispesä, johon kääriydyin ja luotin.
Näin jälkeenpäin, kuten n. 40 vuotta sitten, mielestäni ensiarvoisen tärkeintä ja oleellista on lapsi-vanhemmuus-sektiossa turvallisuuden ja luottamuksen tunne. Rahalla ei ole merkitystä, eikä ammateilla, eikä sillä, mitä muut ajattelevat --> jos ulkovalosta on palanut polttimo, niin mitä sitten. Mieti, josko sillä vähällä vapaa-ajalla olisit lapsesi kanssa, ja olet kiinnostunut aidosti hänestä. Kysy, mitä hän miettii, miksi hän noin miettii, kuuntele - siellä saattaa olla itsekullekin vähän palautumista / pohtimista, kun et kaikkea ole tullutkaan miettineeksi. Ei lapsi tai nuori, ole tyhmä. Ei toinen aikuinenkaan, se hiljainen, jonka voisit myös huomata omasta suvustasi. Tyhmä olet sinä, joka et huomaa.
Miksi äiti teki sellaista, kun olin nuori, että haukkui minut mm. lutkaksi ja kaikilla mahdollisilla vähättelypuheilla lisäksi, kun ketään muita ei ollut kotona, kuulemassa. Ja että minusta ei koskaan tule mitään. Kun muut olivat kotona, hän ei noin puhunut. Rooli muuttui. Muiden läsnäollessa hän yleensä hymähteli vähän halveksien, jos esim. sanoin meneväni harrastuksiin. Se oli normaalia kommunikointia, ädin kanssa, minun elämässäni, vaikka tiesin, että oli kaikkea muuta kuin normaalia tai tervettä. Pidin kaiken sisälläni, olin hiljainen ja yritin kovettaa itseni kotona, pärjätä siellä. Itku oli kaikista pahin, jos kyyneleitä tuli silmistäni. Siitä tiesin saavani naljailua, naureskelua, ja että voi-voi, nyt se reppana alkoi pillittämään. Jos kyynel tuli silmästäni, niin illalla isä tuli luokseni, uhkaavasti puhui että veikö kissa kielen, kun en uskaltanut puhua noille mitään, kävi fyysisestikin joskus kiinni.
Jälkeenpäin kun mietin, niin ei isällä koskaan mitään asiaa ollut. Kysymys oli siitä, kun en puhunut, kun isä vuorostaan tuli minua uhkailemaan -tämä uhkailu -oletan että Te tiedätte mitä se on, ei mitään järkeä uhkailussa, tai että miksi niin. Dilemma, jos olisin sanankin sanonut tai ilmeenkin värähdys olisi voinut riittää äitini mitätöinti- ja haukkumasessioihin minua kohtaan, olisi isä käynnyt minuun kiinni illalla ihan muuten vaan, äidin manipuloinnilla, syytä ei ollut ikinä, ei perusteluita, ei kysmyksiä, ei edes olettamuksia, kunhan vaan se sit tuli ja läimäs, tai veti tukasta niin että raahauduin huoneita pitkin lattioilla, ja kuin alistettuna tapettuna orjana, latana ja hiljaa. Kun noita muistelee, aivan sairasta. Kun en sanonut mitään, oli se mahdollisuus, ettei käy kiinni. Kiinni tai ei, sama touhu jatkui vuosia. Olen yrittänyt 10vuosien myötä vain unohtaa. Ei ne unohdu.
Eikä kukaan tiennyt, mitä seinien sisällä tapahtui. Nuorena aikuisena, kun kodista pääsin vihdoin lähtemään, olin tunnekylmä jääkaappi. Kova kuin kivi. Vain saavutukset kiinnostivat, työ ja maine. Kumppanini oli nähnyt olosuhteeni, aikuisenakin ja ymmärsi ne. Hän teki paljon työtä, jotta opin tuntemaan. Hän muutti elämäni, kiitos hänelle. En koskaan unohda, häntä ja hänen perhettään - ne ovat muistoja, joita en tuo nykyelämässä esiin. Turvallisuuden tunne oli ainoa iso kulmakivi, jota hän ei pystynyt korjaamaan, huolimatta siitä, että hän oli turvallinen ihmispesä, johon kääriydyin ja luotin.
Näin jälkeenpäin, kuten n. 40 vuotta sitten, mielestäni ensiarvoisen tärkeintä ja oleellista on lapsi-vanhemmuus-sektiossa turvallisuuden ja luottamuksen tunne. Rahalla ei ole merkitystä, eikä ammateilla, eikä sillä, mitä muut ajattelevat --> jos ulkovalosta on palanut polttimo, niin mitä sitten. Mieti, josko sillä vähällä vapaa-ajalla olisit lapsesi kanssa, ja olet kiinnostunut aidosti hänestä. Kysy, mitä hän miettii, miksi hän noin miettii, kuuntele - siellä saattaa olla itsekullekin vähän palautumista / pohtimista, kun et kaikkea ole tullutkaan miettineeksi. Älä uhoa pätkääkään, ole kuin ystävä lapselle, kuin olisitte kavereita. Koska olet vanhempi, on sinulla älyä suhtautua moniin asoihin. Muistat varmaan, miten lapsena itse suhtauduit palikoihin erilaisiin tai voisit miettiä edeenkin, miten nutipäitä on noin paljon ojasa, mistä ne nutipäät on tulleet, mitä ne syövät ja kauanko kestää että ne tulee sammakoiksi. Ja mitä oleellisinta, miten ne nutipäät on tulleet tuonne???
Ei lapsi tai nuori, ole tyhmä. Ei toinen aikuinenkaan, se hiljainen, jonka voisit myös huomata omasta suvustasi. Tyhmä olet sinä, joka et huomaa.
Tästä mietteitä, että se kumppani, jonka tapaat perhehelvetin jälkeen, voi olla kullanarvokas. Ihmeellistä on se, että hän reagoi, on äänesi aluksi -puolustaa sinua fiksusti ja opettaa sinua "puhumaan" ja pitämään puolia, hyvässä. Kaikkein ihmeellisintä on se, että hän tajuaa, pystyy, ja haluaa tehdä sen eteen työtä, että minulla olisi yleensäkin tunteet. Hän tietää, minä en osannut ymmärtää tunteista. Sellaista normaalia ihmisen elämää, johon ei itsellä ollut koskaan mahdollisuutta. Vrt. äiti-isä n. 85-95 kg / ruumis, kun itse oli vauvasta lähtien kotona asumiseen max. 54 kg + pitkä. Kotielämä isän ja äidin kanssa perustui alunperinkin fysiikkaan, kokoon, sillä uhoamiseen, käyttivät sitä hyväksi.
Paljon myöhemmin jälkeenpäin aikuiselämässä, vertailin liikaa, minun ja kumppanini fyysistä kokoa. Mietin aina, että kun toinen painaa lähes tuplaten enemmän, on aina fyysisen väkivallan mahdollisuus. Trauma. Vieläkin vaikea käsitellä tuota asiaa, mutta fakta oli se, että toin perheväkivaltaa liikaa esiin. Jollain kumppanillani ihan pepusta myös perhekuviot, rahaa oli ja yksi lapsista on, miltä vanhemmat haluavat -rahaa tulee ja mainetta -mutta heidän perhesuhteissaan ei ole normaalia, luonnollista. Olen ottanut toisen traumat fyysisesti ruumiiseeni. Vielä vanhempana, toisenlaisesa ihmissuhteessa, kun kumppani on fyysisesti isompi kuin minä, en pelkää enää. Hän katseli ja käsitteli tämän fyysinen -uhkaavus -traumani, ja on nähnyt, mistä se on tullut. Hän, hiljainen aikoinaan itsekin, ymmärsi. Tosin, miksi hän pystyi erilailla käsittelemään tätä asiaa, johtui siitä, että hänen perheellään on vastaavaa. Vaikka ei fyysisesti ole käyty kiinni, mutta muuten, mitä luxus-perheen sisällä epänormaalia tapahtuu, äiti aurinkojumalatar, tuhoaa.
Olen myös sivusta seurannut näitä ko. perheiden aikuisia tyttäriä, miten heidän kumppaneihin nuo äidit niin tarttuvat, negatiivisesti. Joukossa on paljonkin kumppaneita, jotka ovat viisaampi kuin kumppanin äiti. Jotkut äidit heitä dissaa niin yleisesti, mutta eivät käsittele omaa profiiliaan äitiydessä, esimerkiksi turvallisuuden tunteessa. Sitten on vielä tuo äly, aidot tunteet ja järki.
Telkussa pyörii Adoptoidut -ohjelma. Miten ihmeessä siinäkin näkee itsensä, kuin olisi adoptoitu. Laittaa miettimään. Se on se tunne, mitä koko elämänsä ajan on tuntenut, epäillyt olevansa adoptoitu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla enemmänkin isoäiti oli näiden äitien kaltainen, ei oma äitini -54 ja minä -75.
Tuhannen kamalaa on elämä ollut monilla ikäisilläni, osaan kyllä olla vanhemmilleni kiitollinen hyvästä
lapsuudesta ja nuoruudesta ja nykysin ihanista isovanhemmista lapsilleni.
Tuttuja tarinoita täällä...tuo kuukautissuojien puuttuminen ja kaikki! Kerran pyysin äidiltäni tampponeja, hän käveli vain ohitse niin kuin ei olisi kuullutkaan!
40-luvulla syntyneet on jollain tavalla vanhemmuuteen kykenemättömiä ihmisiä. Itse en koskaan päässyt äidin syliin tai kainaloon, minua ei halattu eikä sanottu mitään kivaa. Sisko oli äidin (yh) lellikki, häntä kohdeltiin eritavalla.
Itsellä mieleen on jäänyt äidin suhtautuminen itse tekemiin lahjoihin joita koulussa väkerrettiin, oli keittiöpyyhettä, pannunalusta ym. käyttötavaraa. Koskaan ei äiti ottanut näitä käyttöön. Siitä jäi itselle tunne että ne ovat niin huonoja ja hävettäviä, ettei niitä voi pitää esillä. Ne oli pirun hienoja! Ei ollut koskaan piirustuksia seinällä tms. Teen kovasti ajatustyötä etten olisi samanlainen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan todella elävästi, kun ensimmäisellä luokalla kävelin jonain aamuna luokkakaverini ja hänen äitinsä kanssa kouluun. Risteyksessä, jossa kaverini piti erota äidistään, he halasivat ja äiti antoi kaverini otsalle pusun. Järkytyin siitä aivan, ja ajattelin sen olevan vähintään perverssiä! Minusta oli kertakaikkisen kummallista, että äiti pussaa lastaan. Tämä kertoo paljon lapsuudestani, jonka elin 80 luvulla. Tunnistan hirveästi samaa teidän tarinoissanne. Niin kuin esimerkiksi sen, että koskaan äiti ei pitänyt puoliani tai kehunut miten ihana olen. Sen sijaan hän sanoi toistuvasti, että olin laiha konkelo. Kerran hän kommentoi miten iso nenäni on, enkä vieläkään ole siitä toipunut. Kun siskoni raiskattiin Intiassa, hän oli sitä mieltä, että tämä on sen itse aiheuttanut, ollut tas humalassa ja liian pienet vaatteet päällä... Seksuaalisuus oli äidin ja isän peliväline. Kuulimme aina isältä mikä pihtaaja äiti on. Vastaavasti kuulimme myös seksiääniä kaiket yöt läpeensä. Seksiä piti harrastaa asuntovaunussakin yhteisellä lomalla. Aivan Kauheeta! ! Siinä kasvoi nuori nainen aivan kieroon: itsetunto oli nollassa ja alistuin kaikille miehille kun en osannut arvostaa itseäni naisena kuin seksin antamisen kautta.
Tänä päivänä äitini on katkera, eronnut marttyyri. Jos koitan joskus sanoa jotain vastaan, tuloksena on se että hän sepelvaltimotautisena koittaa tehdä itsemurhan pekonilla ja tupakan poltolla, ja syyllistää minut sanomalla ettei ole taas minun takia päässyt moneen päivään ylös sängystä. Ja minä polo uskon sen, ja näin jatkamme peliämme äidin hautaan asti.
-77
[quote author="Vierailija" time="24.03.2015 klo 12:46"]
1520 - Ei sinun ole pakko jatkaa. Tuosta pelistä voi astua ulos, ihan oikeasti. Äitisi on pukenut sulle pelinappulapuvun ja piilottanut vetoketjun, mutta se on siellä. Uskalla etsiä se.
[/quote]
Niin totta! Ja oivalletusti illmaistu! Tuo on niin järkyttävä puku, ettei sitä voi ymmärtää kuin toiset samaan pukuun puetut. Äiti on yrittänyt pitää sen vetoketjun aina piilossa, on tehnyt kaikkensa -ikävällä tavalla -, jotta sitä ketjua en olisi ymmärtänyt avata. Tiesin ketjun olemassaolosta, rohkaistuin ja lensin pois puvusta.
Pelinappulapukua yrittää edelleen pukea ylleni, alistaen ja väheksyen. En suostu. Tässä juuri tulikin äidin kanssa yhteenotto, väheksyviä viestejä, johon lopulta vastasin että ne satuttavat. Sain entistä väheksyvämmän vastauksen tyylin mikä oikein luulet olevasi. Tulen vielä kirjoittamaan hänelle, mikä luulen olevani. Mikään ei koskaan tule muuttumaan, paitsi että ymmärrän ihmisarvoni ja sen pidän.
En ole 1520. Toivon muillekin rohkeutta avata se vetoketju. Suosittelen lämmöllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mun äidissä on toki monia hyviä ja huonoja puolia, mutta harva niistä korreloi nimenomaan 70-luvun kanssa.
1530 jatkaa. Tuntui, että äidillä oli suuri tarve piilotella vetoketjua sen vuoksi, että jos sen uskaltaisin avata, merkitsi se äidille mahdollista asioiden paljastumista. Kaikella tavalla uhkaili ja pelotteli, silloin jo. Hiljaa piti olla äidin hirmuteoista, itse kärsien ja oireillen. Vastuuta hän ei edelleenkään ota tekemisistään ja sairaalloisista tyttären pilkkaamisistaan, isälle ja sukulaisille.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 13:52"]
Tämä oli joulukuulta, mutta pakko kommentoida:
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 21:00"]
Mikä noita tiettyjä äitejä vaivaa? Luulisi, että äidit olisivat onnellisia, kun lapset käyvät kotona, edes jouluna.
[/quote]
Miksi ihmeessä tuollainen äiti, joka selkeästi ei välitä lapsestaan, olisi onnellinen kun se "yhdentekevä tyyppi" tulee käymään? Näiden kanssa pitää aina muistaa, että eivät he välitä lapsestaan; siinä viitekehyksessä ymmärtää kyllä mainiosti, miksi he eivät myöskään sen kummemmin ilahdu kun se lapsi tulee käymään (pl. tilanteet joissa he hyötyvät vierailusta jotenkin).
[/quote]
Mä taidan olla nyt tässä tilanteessa, toisaalta "vingutaan" kylään, mutta jos saapuu visiitillle niin ei asia voisi vähempää kiinnostaa. tai ainakin siltä tuntuu. Syyllisyys painaa, jos en mene. Olen huomannut, että kyläilypyynnöt tiivistyvät sen mukaisesti, miten naapurintai sukulaisten aikuiset lapset vierailevat. Syyllisyys joka tapauksessa painaa mieltäni, jos en käy. Olen yleensä voimaton ellen peräti rikki pari-kolme viikkoa käyntien jälkeen.
[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 16:47"]
[quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 13:52"]
Tämä oli joulukuulta, mutta pakko kommentoida:
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 21:00"]
Mikä noita tiettyjä äitejä vaivaa? Luulisi, että äidit olisivat onnellisia, kun lapset käyvät kotona, edes jouluna.
[/quote]
Miksi ihmeessä tuollainen äiti, joka selkeästi ei välitä lapsestaan, olisi onnellinen kun se "yhdentekevä tyyppi" tulee käymään? Näiden kanssa pitää aina muistaa, että eivät he välitä lapsestaan; siinä viitekehyksessä ymmärtää kyllä mainiosti, miksi he eivät myöskään sen kummemmin ilahdu kun se lapsi tulee käymään (pl. tilanteet joissa he hyötyvät vierailusta jotenkin).
[/quote]
Mä taidan olla nyt tässä tilanteessa, toisaalta "vingutaan" kylään, mutta jos saapuu visiitillle niin ei asia voisi vähempää kiinnostaa. tai ainakin siltä tuntuu. Syyllisyys painaa, jos en mene. Olen huomannut, että kyläilypyynnöt tiivistyvät sen mukaisesti, miten naapurintai sukulaisten aikuiset lapset vierailevat. Syyllisyys joka tapauksessa painaa mieltäni, jos en käy. Olen yleensä voimaton ellen peräti rikki pari-kolme viikkoa käyntien jälkeen.
[/quote]
Saman kokenut. Ei ole sellaista normaalia luonnollista hyvää perustunnetta, kuin muiden ihmisten kesken. Ahdisti ihan sairaasti aina jälkeenpäin ja sitten ennen, kun meni sinne. Pääasia, että automme näkyi pihassa, jotta naapurit näkee. Ja muille sai esittää, miten tytär käy, kuin välit olisivat jotenkin ollut mukamas normaalit. Omista asioistani en saanut puhua, keskeytti, eikä mitään kiinnostusta mitä teen, mihin muutan tai tulevaisuudesta. Kuin korvat olisi sinne vienyt ja pään nyökyttelemään äidin juttuihin.
Sieltä tuli kuinka hän lapsena sitä ja tätä kivaa ja ennen vanhaan jne. Sukulaistytön menestys ja ulkomaan matkaa taas on varattu. Samaan aikaan aina mietin, että tajuaako tuo, miltä minusta tuntui niitä kuuntelin. Äiti puhuu siinä lapselleen, jonka edessä kännispäitten alastomana toikkaroinut, rahat vei, haukkui hiljaista tytärtään lutkaksi, ei koskaan halannut, ei hyvää sanaa, ei tukea, ei kehua. Voin pahoin, kun tuota kuviota mietin, mitä se oli.
Joku mainitsi täällä, että,kotiäiti moitteeton ja uraa luotiin, mutta lapsilla pitkät kynnet ja likaiset hiukset. Tunnistan tuon hyvin itsestäni. Pitkään aikanakin olin hukassa naiseuteni kanssa, koska en naisen mallia saanut. En ollut äidilleni ihana tyttö, ja siksi on ollut hirveän vaikeaa ajatella itsestään ihana naisena. Jotenkin koti oli niin tunnekylmä, että raja läheisyyteen vedettiin tuohon hygieniaan. Äitini ei varmaan koskenut minuun vauvavuoden jälkeen. Muistan ekaluokalla kuinka häpesin itseäni, kun piti vaihtaa asut keijunäytelmään. Jalkani ja varpaani olivat aivan pinttyneet liasta. Lapsuuskuvissani kasvoni ovat aivan likaiset ja näyttää kuin minulla olisi viikset. Äitini on lääkäri...
Oma äitini S. 30 luvulla, EI juuri lainkaan tuollainen. Avioliitin myötä tullut anoppi tuollainen omille lapsilleen kaikki 40-50 vuotiaita NYT ja minulle myös. On ollut tosi vaikeaa. Arvostelee Aina kauheasti, kukaa EI Ole mitään, ja vain oikea työnteko aamusta yöhön on jotain. EI Ole koskaan kehunut ketään mistään.lapsilla omituinen suhde äitiinsä ja minulla tietty anoppiin.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 12:10"]
Uskomatonta, miten palapelin palasia rupeaa teidän avullanne löytymään. Olin jo unohtanut sen tunteen, kun isä ottaa pöydässä ensiksi ja me hiljaa jännitetään, onko ruoka OK ja jos on, jääkö sitä meille. Äiti siinä vieressä tyytyväisenä, kun mies on keskipiste ja lapset oppii nöyriksi. Myös tuon, että jos lapsena esim. voitin isän jossain pelissä tai sanoin kohteliaaati, rakentavasti kerrankin oman mielipiteeni, vaikka miten vähäpätöisen, isä lähti kantapäitä hakaten ja oven paukauttaen pois huoneesta ja äiti tuli sanomaan "katopa mitä teit", "kuinka sä omalle isälles teit tuon" tai jopa "nyt meet pyytään anteeks". Joskus äiti väkisin kantoi mut isän luo ja pakotti pyytämään anteeksi. Isä oli silloin niin mairea äitiä kohtaan, että meinaa tulla oksu suuhun, kun muistan. Minulle piti mykkäkoulua pitkään, äitiä puristeli ja äiti hihitteli tyytyväisenä. En lapsena tajunnut mitä oli tapahtunut, tuntui vain että tukehdun kun ahdistaa niin.
Meillä isä oli äidin lapsi numero yksi. Isän oikkuja äiti palveli, isän huomiota kalasteli. Kerran jouluja isä oli ostanut meille jonkin lahjan, josta äiti oli mustasukkainen. Siis jokin lasten lelu, joka aiheutti äidille kai tunteen, että isä on liittoutunut meidän lasten kanssa ja hänet on viskattu syrjään. Äiti mökötti sohvalla eikä vastannut puhutteluun. Vein hänelle sen lelun. Hän antoi sen pudota sylistään, katsoi pelottavasti sivuun eikä sanonut mitään. Se oli niin hirveä hädän hetki mulle silloin, olin ihan pieni. En ymmärtänyt mikä äidin on.
Muistan näitä juttuja lukieassa myös, miten me lapset katsottiin telkkaria ja naurettiin ääneen hassulle ohjelmalle. Isä tuli huoneen ovelle huutamaan, että mikä nyt naurattaa. Hän kai koki että nauramme hänelle ja olemme liittoutuneet häntä vastaan. Ovet paukkuu ja äiti juoksee keittiöstä huutamaan, että mitä olemme isälle tehneet, nyt pitää pyytää anteeksi.
Teininä minut määrättiin joskus menemään polvilleni pyytämään anteeksi tai jos tarvitsin vaikka rahaa. Nyt se oksennus todella tulee, ei helvetti kuka voi edes katsoa polvillaan anelevaa lastaan saati itse käskeä lapsi maahan...
[/quote]
Minäkin muistan tuon ruokailujutun lapsuudestani, ja joskus sai ihan oikeasti vaan rippeet. No eväillä oli töissä, joten nälkä oli. Meillä ei vaan äiti ollut ruoka-aikana töiden jälkeen. Piinaava tilanne, kun kukaan ei puhu mitään, kun puhelupaa ei ollut äidin vuoksi. Mulla on ollut tapana tehdä tosi paljon ylimääräistä ruokaa, nyt tajuan miksi.