70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Oman äidin hallitseva käytös ja kaiken tilan ottaminen perheessä kummittelee yhä. Jotenkin tuntui, että koti oli lähinnä äidin oma valtakunta, jossa muut olivat vaan vieraita. Äiti loihti aterioita itsekseen, koska ei ollut mitään jakoa tehdä mitään yhdessä. Siitä seurasi aina pelkkää suukopua, kun ei osannut pilkkoa oikein eikä mitään muutakaan. Että menepä pois häiritsemästä. Hirveä vihankatku aina, jos jotakin olisi halunnut jakaa.
Sitä ihmettelen vieläkin.
Näin ulkomailla, miten perheen tyttäret ja äidit tekivät asioita yhdessä. Tiskasivat rinta rinnan ja laittoivat ruokaakin yhdessä. Tajusin vasta silloin, miten vähän meillä oli koskaan ollut mitään yhteistä ~aikaa~ oman äidin kanssa arkisissa puuhissa. Hän ei vaan hyväksynyt sitä, että kukaan *häiritsee*. Sai siten sitten kehutkin vain itselleen. Aina piti riittinä todeta, että kyllä joo. Maukasta on.
Enää en koe mitään yhteyden rippeitäkään yli 70v äitiini. En jaksa edes teeskennellä, että jotain tunteita olisi. Eihän äitinikään edes yrittänyt. Jostain selkäytimestä se ainainen halveksiminen ja mitätöinti täytyi lähteä, koska oli niin automaattista. Mikään ei ollut koskaan hyvä.
Surullinen ketju. Tuo melkein liikaa muistoja päähän.
Äitini tunnekylmyys jatkui pitkälle aikuisikääni. Sairastuin äkillisesti ja hengenvaarallisesti nuorena aikuisena, ja vietin viikon teho-osastolla. Ei edes yhtä puhelua, ei puhettakaan että olisivat edes luonani käyneet. Toivuttuani sairastumiseni ohitettiin tyylin, ei kovin vakavaa kun hengissä selvisit.
Kovasti hän itse sairastaessaan halusi minut luonaan käymään. Kävin minä, kolme kertaa ennenkuin kuolema tuli. Hautajaisissa itkin enemmän muiden surua kun omaani. Ja oma itkuni, kaivamalla kaivettuna, tuli niistä harvoista hetkistä jolloin hän todella oli ollut äiti.
T. Yksi aiemmista
Aion tutkia tätä ilmiötä sosiaaliantropologian näkökulmasta. Kulttuuriantropologian näkökulmasta sitä on tarkastellut jo mm. Taina Kinnunen. Tämä ei ole universaali ilmiö, eikä voida yleistää, että kaikissa toisen maailmansodan kokeneissa yhteiskunnissa olisi sodan jälkeen syntynyt pari kolme vuosikymmentä tunnekylmiä ihmisiä - kysykää vaikkapa ikäisiltänne venäläis-, saksalais-, ranskalais- ja brittinaisilta. Tämä on erittäin suomalainen ilmiö, valitettavasti. Sota ja rakennemuutos on koettu kaikkialla, ne eivät riitä syyksi. Tämä on jotakin muuta.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 13:03"]
Jännä juttu kuitenkin, että suorastaan pelkään tulevani tyttölapsen äidiksi. Koen että minulla ei ole minkäänlaisia eväitä siihen. Pelkään toistavani jotain, mitä äitini on tehnyt tai väheksyväni tytärtäni. Niin kuin itsessänikin olisi jokin tällainen pimeä puoli olemassa. Kaksi lastani ovat poikia ja heidän kanssaan äitiys on luontevaa.
[/quote]
Minulla sama, ja meillä myös kaksi poikaa. :) Pelkäsin ihan hirveästi, että saisin tytön. En siksi, että pojat olisi jotenkin parempia vaan siksi, että pojille osaan olla parempi äiti. Pelkäsin, että oman äidin kaltainen sadistikusipää tunkee minusta esiin enkä pysty rakastamaan tyttöäni. En tiedä miten olisi käynyt. Tuskin ihan niin pahasti kuitenkaan?
[/quote]
Oho, onhan meitä muitakin! Minä olen ollut onnellinen, että en ole saanut tyttöä. Pelkäsin, että muutun tytön kasvaessa samanlaiseksi kuin äitini. Näin jopa painajaisia, että haukun tyttöäni huoraksi. Kaksi poikaa on meilläkin ja olen hyvin onnellinen pojistani. Pojat ovat sanoneet, että heillä on ollut onnellinen lapsuus ja että he ovat tunteneet itsensä rakastetuiksi. Mikäpä sen parempi kiitos voisi äidille olla :)
Lapsuudesta vielä. Jokaiselle lienee tuttu laulu Orvokkeja äidille, "lapsuus se on korvaamaton...". Minä jo pienenä ihmettelin laulun sanoitusta. Aikuiseksi päästyäni olen vakaasti sitä mieltä, että aikuisuus on ihmisen parasta aikaa, itse en kaipaa lapsuudestani mitään.
Te, joiden äideillä on siskoja, ovatko he olleet serkuillenne samanlaisia kasvattajia?
Minulla ei ole tätejä, vaan pelkästään enoja, mutta enot ainakin ovat erilaisia kuin äitini. Serkkuni ovat saaneet huolenpitoa.
Äitini sisaruksilla on myös aikuisia lapsia. Serkkujeni kanssa olen puhunut pariin otteeseen, kuinka jokainen näistä sisaruksista on ottanut omista lapsistaan yhden, jota haukutaan, mitätöidään ja pidetään hulluna. Omassa perheessäni minä olin huora, enon lapsista yksi on hullu ja tätini pojista toinen on uusavuton paska.
En tiedä, miksi näin on. Jotain sairasta kuviota tuohon liittyy. Ilmeisesti tuon sukupolven ihmiset ovat tehneet lapsikatraan osaksi sen vuoksi, että voivat yhteen lapseensa purkaa kaiken vihansa ja katkeruutensa. Samat ihmiset valittavat kaikesta nykyihmisten pahuudesta, mutta oma pimeys tuntuu olevan täysin piilossa.
Kyse ei ole tyhmyydestä, kouluttamattomuudesta tms. Oma äitini on lahjakas ja fiksu. Silti hän on ollut täysin peto minua kohtaan, kun olin lapsi ja nuori.
Minä jatkan taas kun tuli uusia juttuja mieleen...
Olen tavallaan yrittänyt unohtaa kaiken (ai miten niin??), sulkea pois mielestäni ja oppia pois niistä ajatusmalleista ja tavoista. Miehelleni en ole kovinkaan paljoa noita kertonut, suoraan siis, mutta välillisesti hän on kyllä varmasti saanut tiedokseen syitä äitini ja minun kylmähköihin väleihin. Nimenomaan etten vietä vapaaehtoisesti aikaa äitini kanssa, pari päivää mökillä on jo ihan tuskaa. Ja niitä yritän välttää parhaan taitoni mukaan.
Pikkusiskoni taas oli äidille jonkinlainen kultakimpale. Minä olin huono, sisko oli hyvä. Siskon ei tarvinnut tehdä mitään kun on niin pieni (ala-asteikäisenä, murrosikäisenä, jne.) Se oli vaan hyvä syy. "Ei sen tartte kun se on vielä niin nuori, tee sinä viikkosiivous koko huusholliin kun olet teistä se vanhempi". Ja meillä ikäeroa vain muutama vuosi.
No tuo ajattelutapa juurtui pikkusiskon päähän ja yllättäen koska hän kokee olevansa se parempi ja etuoikeutettu, minä en ole mitään ja minua voi sortaa ja minulle voi oikeastaan sanoa ihan mitä vaan, koska "niin on aina tehty". Hänellä ei ole mitään empatiakykyä, hän suuttuu vaikka häneltä kysyisi niinkin yksinkertaista asiaa, että sataako ulkona. Jostain syystä emme ole kovin läheisiä emmekä oikeastaan ollenkaan tekemisissä.
Mieheni tietenkään ei ymmärrä näitä mutkikkaita suhdekuvioita. Hänellä on mukavat vanhemmat ja kiva veli ja kaikki suhdekuviot muutenkin hyvin.
Ja kyllä, olen miettinyt ja ajatellut itseäni äitinä. Minulla ei siis ole vielä lapsia, joskin ajankohtaiseksi se pikapuoliin taitaa tulla. En haluaisi tytärtä. Kuvittelen, että tulisin paljon paremmin toimeen pojan kanssa. Jo pienenä lapsena ajattelin, että "sitten kun minusta tulee äiti, en tee mitään sellaisia asioita, mitä äitini teki minulle". Vannoin itselleni, että minusta tulee täysin erilainen äiti enkä ota yhtäkään mallia enkä mitään oppia omasta äidistäni.
Jatkossa olen
--jokumeistä--
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 15:34"]
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 13:03"]
Jännä juttu kuitenkin, että suorastaan pelkään tulevani tyttölapsen äidiksi. Koen että minulla ei ole minkäänlaisia eväitä siihen. Pelkään toistavani jotain, mitä äitini on tehnyt tai väheksyväni tytärtäni. Niin kuin itsessänikin olisi jokin tällainen pimeä puoli olemassa. Kaksi lastani ovat poikia ja heidän kanssaan äitiys on luontevaa.
[/quote]
Minulla sama, ja meillä myös kaksi poikaa. :) Pelkäsin ihan hirveästi, että saisin tytön. En siksi, että pojat olisi jotenkin parempia vaan siksi, että pojille osaan olla parempi äiti. Pelkäsin, että oman äidin kaltainen sadistikusipää tunkee minusta esiin enkä pysty rakastamaan tyttöäni. En tiedä miten olisi käynyt. Tuskin ihan niin pahasti kuitenkaan?
[/quote]
Oho, onhan meitä muitakin! Minä olen ollut onnellinen, että en ole saanut tyttöä. Pelkäsin, että muutun tytön kasvaessa samanlaiseksi kuin äitini. Näin jopa painajaisia, että haukun tyttöäni huoraksi. Kaksi poikaa on meilläkin ja olen hyvin onnellinen pojistani. Pojat ovat sanoneet, että heillä on ollut onnellinen lapsuus ja että he ovat tunteneet itsensä rakastetuiksi. Mikäpä sen parempi kiitos voisi äidille olla :)
Lapsuudesta vielä. Jokaiselle lienee tuttu laulu Orvokkeja äidille, "lapsuus se on korvaamaton...". Minä jo pienenä ihmettelin laulun sanoitusta. Aikuiseksi päästyäni olen vakaasti sitä mieltä, että aikuisuus on ihmisen parasta aikaa, itse en kaipaa lapsuudestani mitään.
[/quote]
Et ole ainoa tosiaan. Mulla myös kaksi poikaa. Kummallakin kerralla olin varma että poika tulee. Tyttö oli ajatuksena mahdoton. Olisin tytölle katkera ja kateellinen. Todennäköisesti myös erittäin mustasukkainen isästä. Jos vielä joskus saan tytön, se tulee olemaan elämäni ehkä tärkein koulu. Jos onnistun häntä rakastamaan täydestä sydämestä ja kasvattamaan tasapainoiseksi ja rakastetuksi, katson valmistuvani täysillä pisteillä elämän koulusta. Amen.
Meillä meno ei ole ollut mitään moniin viesteihin verrattuna, mutta kyllä täältäkin tuttuja juttuja on tullut vastaan.
Äitini on syntynyt -49 ja minä -82. Meillä oli hyvin vapaata. Sai tulla ja mennä ja minua myös kyydittiin esim. limudiskoon. Lääkäriin vietiin, vaatteita ostettiin, siteitä, rintsikoita, meikkejä, tavaraa. Meillä luettiin paljon ja keskusteltiin monenlaisesta. Seksiin suhtauduttiin normaalisti, minua ei häpäisty tai nolattu. Yhdessä puuhattiin, isäni kanssa paljon kalassa, äidin kanssa leivottiin. Lapsuuteni on ollut hyvä ja tiedän, että vanhempani (kasvatuksellisista puutteista huolimatta) todella välittävät minusta vaikka siitä ei koskaan puhutakaan. Se välittäminen on tullut ihan selkeästi esille nyt kun elämässäni tapahtui vaikeita asioita tänä keväänä ja muutenkin tukea ja apua on aina ollut sieltä saatavilla.
Kuitenkin on selkeästi ollut nähtävissä näin aikuisiällä, että äiti häpesi itseään ja sen häpeän ja huonon itsetunnon olen häneltä "lahjaksi" saanut. Samoin itsekriittisyyden, itseinhon ja ajatuksen siitä, että vain laiha ihminen on hyvä ihminen. Lisäksi äitini on jonkun verran epäempaattinen ja juuri minun suhteeni. Minuun nuo "äitiemme synnit" ovat vaikuttaneet niin, että en vuosiin pitänyt itseäni minään. Vasta kaksi pitkää parisuhdetta hyvien miesten kanssa ovat saaneet minut vakuuttumaan siitä, että minulla on arvoa ihan itsenäni. Ei tarvi olla huippunaaras sängyssä, kodinhengetär, uranainen tai laiha ollakseen arvokas.
Äitini on kuitenkin fiksu ihminen ja olemme näin aikuisiällä puhuneet monista asioista. Hän on myöntänyt virheensä ja moniinkin asioihin sanonut, että kun ei se silloin vain ollut tapana ja kun kaikki muutkin tekivät niin. Toisaalta oli sen verran auktoriteettivastainen, että piut paut välitti neuvolan ruokasuosituksista ja toteutti mm. lapsentahtoista ruokintaa.
Äiti on lähtöisin niin hankalista oloista, että on suorastaan ihme, ettei hän ole samanlainen hirviöäiti kuin monet tässä ketjussa. Hänen isänsä oli juoppo joka lopulta ampui itsensä, vanhemmat pakkoavioliitossa, talossa "liikaa" tyttäriä. Köyhyyttä, ankeaa elämää. Äidinäidille tyttäret olivat taakka, pojat olivat arvossa vaikka kuinka olivat juoppoja ja vaimonhakkaajia. Tarinat äitini lapsuudesta ovat jotain ihan järkyttävää. Ehkä yksi syy täyspäisyyten on se, että meidän suvussa ei asioita kuitenkaan hyssytelty ja ikätasoni mukaan olen tiennyt menneisyyden haamuista ja niistä on puhuttu paljon myös tätini kanssa.
Ajan kuva näkyi pahimmillaan muutamien kavereiden äideissä. Yksi ei suostunut maksamaan lukiokirjoja koska " et sinä kuitenkaan sieltä mihinkään valmistu, menee rahat hukkaan kun kuitenkin tulet raskaaksi jollekkin hunsvotille". Olin läsnä kun tätä keskustelua käytiin ja vuosi oli tosiaan -98. Toisen äiti väitti teini-ikäisen tyttärensä houkutelleen isäpuolensa masturboimaan tämän nähden.
Itse muistan myös sen omituisen tyylin jolla joidenkin kavereiden isät tuijottivat meitä esiteini-iästä alkaen. 11-vuotiaana oltiin virpomassa kaverin luona ja sen isä humalassa kouri minua ja toista ystävääni leikin varjolla. Kaverin äiti tuuppasi eteisessä kummallekkin 100mk käteen korvat punaisina.
On huomattava myös, että kaikki tuon ajan tyttäret eivät ole kovin reflektiivisiä oman käytöksensä suhteen ja tiedostamattaan tuntuvat jatkavan noita perinteitä eteenpäin. Lapsipuoleni äiti on oikein tyyppiesimerkki katkerasta, vihaisesta ja kontrolloivasta naisesta. Hän on syntynyt 70-luvun alkupuolella. Lapsipuoli tarkkailee tunnetiloja todella tarkkaan ja yrittää miellyttää. Minuakin heti ensi tapaamisesta, täysin vierasta ihmistä! Vasta monen vuoden osittaisen yhteiselon jälkeen alkaa uskoa, että en huuda jos maitolasi kaatuu tai jos hän lupaa kysymättä ottaa ruokaa kaapista. Yhtenä aamuna vedin kahvin väärään kurkkuun kun lapsi teki sivupyödällä aamupalaa ja sanoi, että tällä on kiva kun saa itse voidella leivän (!). Lapsi on neljäsluokkalainen. Youtubea ei saa käyttää kun siellä on pornoa. Älypuhelin mädättää aivot ja siellä on pedofiileja. Myytinmurtajissa on räjähdyksiä ja aseita, ei saa katsoa. Telkkarista ylipäätään ei saa katsoa mitään yksin, kaukosäädin on äidin mukana töissä. Joka ilta yhdessä luetaan kaikki lapselle päivän aikana tulleet pikaviestit ja tekstarit ja sähköpostit. Jos mies on kirjoittanut jotain hänen mielestään väärää (ja hyvin usein on), välitön palaute seuraa sähköpostilla. Nainen esiintyy köyhänä yksinhuoltajana yhteisille tuttaville vaikka on erikoislääkäri ja omistaa useamman sijoitusasunnon pk-seudulla. Kun saimme mieheni kanssa lapsen, nainen "onnitteli" tekstiviestillä minua, että toivottavasti lapsi kärsi hapenpuutteesta synnytyksessä. Meno on siis hyvin samanlaista kuin monilla hänen aikalaisillaan on kotona ollut. Mitään ei ole menneisyydestä tai omista kotioloistaan oppinut.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 11:21"]
En ole uskovainen, mutta kun luin tuon jutun isoveljen tyttöystävästä, joka auttaa tyttöä salaa, ajattelin siunausta. Siunattuja kaikki, jotka auttavat niitä lapsia, joiden vanhemmat ovat kylmiä!
Pitäisi enemmän puuttua tuolla kaupungillakin, kun törmää vaikka vaatekaupan sovarissa tai ravintolassa toisaalta epävarmoihin, säikkyihin tyttöihin, toisaalta ivallisiin äiteihin ja mummoihin. Ei se muuta tarvi kuin hyväksyvän katseen ja pari kannustavaa sanaa. Objektiivisen lauseen "lapselle/lapsenlapselle/nuorelle ei puhuta noin" tai pikku vastavittuilun "tyttöhän on upea, oletteko Te vähän kateellinen". Pieni signaali tytölle, että meitä on tössä maailmassa hyviä naisia, joiden puoleen voi kääntyä, jos oma äiti/mummo on ilkeä vajukki.
[/quote]
Lapsena asuin käytännöllisesti katsoen naapurissa. Siellä oli neljä lasta ja hauskat, räväkät, ihanat vanhemmat, jotka kohtelivat minua kuin omaansa. Muistelen tuota perhettä rakkaudella ja kiitollisuudella. Omat vanhempani sen sijaan mustamaalasivat tuota perhettä minulle, haukkuivat alkoholisteiksi ja sivistymättömiksi ja mitä vielä. Olivat minulle jatkuvasti vihaisia siitä, että vietin siellä enemmän aikaa kuin kotona ja kyselivät että mikä siellä "Hännisillä" on niin ihmeellistä, kun siellä pitää asua. Ei siellä mitään ihmeellistä tosiaankaan ollut. Tavallista perhe-elämää, jossa lapset saivat näkyä ja kuulua ja heitä kunnioitettiin. Tunteita näytettiin, minäkin sain oman osani huudoista välillä. Mutta se oli ihanaa, koska tuntui, että joku huomaa ja välittää. Eikä koskaan hylätty.
Minusta olisi kivempaa, jos tässä ketjussa käsiteltäisiin omia kipukohtia ja omia perheasioita, eikä tultaisi haukkumaan muita naisia tyyliin "ei ole menneisyydestä tai omista kotioloistaan mitään oppinut." Silloin tämä pysyisi jollain tavalla hedelmällisenä ja terapeuttisena ketjuna.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 15:23"]
Aion tutkia tätä ilmiötä sosiaaliantropologian näkökulmasta. Kulttuuriantropologian näkökulmasta sitä on tarkastellut jo mm. Taina Kinnunen. Tämä ei ole universaali ilmiö, eikä voida yleistää, että kaikissa toisen maailmansodan kokeneissa yhteiskunnissa olisi sodan jälkeen syntynyt pari kolme vuosikymmentä tunnekylmiä ihmisiä - kysykää vaikkapa ikäisiltänne venäläis-, saksalais-, ranskalais- ja brittinaisilta. Tämä on erittäin suomalainen ilmiö, valitettavasti. Sota ja rakennemuutos on koettu kaikkialla, ne eivät riitä syyksi. Tämä on jotakin muuta.
[/quote]
Mä olen jo vuosia sitte pyörinyt ruotsalaisilla, amerikkalaisiila aiheen palstoilla ja eräälläkin erittäin suositulla, joka pyöri vuosia, tuli tarinoita ympäri maailmaan. Ko.sivu ei toimi. Ikähaarukka oli myös melkoinen. Samoin sosiaaliluooka. Oli yläluokkaa, keskiluokkaa, alempaa keskiluokkaa ja slummien kasvatteja. Eurooppa oli edustettuna hyvin, Amerikka erittäin hyvin, venäläisiä, puolaisia yms. Oli juutalaista, kristittyä, katolilaista, vaikka uskonnosta ei varsinaisesti puhuttakaan. Nykyään palsta on siis valitettavasti kiinni. ja ihan samat teemat: tunnekylmyys, menkat, itse piti kakki ostaa, veljien suosiminen, pilkaaminen, naiseuden vähättely, mitätöinti, manipulointi. En ole käynyt siellä muutaman vuoteen (vain se ilmoitus ettei foorumi toimi), mutta uskon, että meno olisi samanlaista. Mutta ´olen kyllä samaa mieltä, että suomalaisiissa näitä on lukumäärään liaan paljon ja varmaan erityspiirtetä. Olisi kyllä hieno juttu, että tekisit sen tutkimuksen. Materiaa saat varmaan paljon. Täälläkin ihmiset osaa niin hyvin kirjoittaa ja analysoida, että varmaan pääsee syvääle teemaan.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 15:47"]
Äitini sisaruksilla on myös aikuisia lapsia. Serkkujeni kanssa olen puhunut pariin otteeseen, kuinka jokainen näistä sisaruksista on ottanut omista lapsistaan yhden, jota haukutaan, mitätöidään ja pidetään hulluna. Omassa perheessäni minä olin huora, enon lapsista yksi on hullu ja tätini pojista toinen on uusavuton paska.
En tiedä, miksi näin on. Jotain sairasta kuviota tuohon liittyy. Ilmeisesti tuon sukupolven ihmiset ovat tehneet lapsikatraan osaksi sen vuoksi, että voivat yhteen lapseensa purkaa kaiken vihansa ja katkeruutensa. Samat ihmiset valittavat kaikesta nykyihmisten pahuudesta, mutta oma pimeys tuntuu olevan täysin piilossa.
Kyse ei ole tyhmyydestä, kouluttamattomuudesta tms. Oma äitini on lahjakas ja fiksu. Silti hän on ollut täysin peto minua kohtaan, kun olin lapsi ja nuori.
[/quote]
Syntipukki -ilmiö
En tunnista ap:n kuvailemaa äitisuhdetta miltään osalta omakseni, mutta tuskin ap:n äidin ongelma on tunnekylmyys. Jollakin tavalla rajoittunut hän ehkä on emotionaalisesti tai kärsii jostakin omaan lapsuuteensa liittyneestä traumasta, joka on heijastunut koko hänen elämäänsä ja äitiyteensä.
ja muistaakseni (en muista tekijää, täytyy yrittää etsiä)joku on Suomessa tehnyt kiintymyssuhteeseen liittyvän laajemman tutkimuksen, ja siinä saatiin tulokseksi, että suomalaiset äidit ovat vältteleviä eli voisi sanoa näitä tunnekylmiä yms. Eli kyllä siinä suomalaisten tunnekylmyydessä tietty vinha perä taitaa olla. Jospa sillä on "epigeneettinen tausta" lähiten jo nälkä- ja sortovuosista. Onhan suomalaiset poikkeuksellisen lammasmaisiakin, auktortiteettiuskovaisia, minun mielestä.
909 on oikeassa sinänsä, että tää ketju on ollut erittäin asiallinen tuossa suhteessa - on pysytty omien kokemusten käsittelyssä. Kukaanhan meistä ei ole elänyt muissa lapsuudenkodeissa kuin omassaan ja sikäli muiden elämän kommentointi on aina pelkkää spekulointia.
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 19:48"]
Minusta olisi kivempaa, jos tässä ketjussa käsiteltäisiin omia kipukohtia ja omia perheasioita, eikä tultaisi haukkumaan muita naisia tyyliin "ei ole menneisyydestä tai omista kotioloistaan mitään oppinut." Silloin tämä pysyisi jollain tavalla hedelmällisenä ja terapeuttisena ketjuna.
[/quote]
Minä tavallaan toivotan tervetulleeksi myös ne tarinat, joissa kuvaillaan lapsuudenkavereiden äitejä tai meidän sukupolveemme periytynyttä kylmyyttä. 908 toki ensin kertoi, että hän ja hänen äitinsä ovat lopulta hyvissä väleissä, minkä jälkeen hän lopetti viestinsä miehensä exän arvosteluun. Ensin mainittu ei oikeastaan kuulu tähän ketjuun, ja jälkimmäinen taas on sellaista av:n (tahattoman) provosoivaa peruskauraa, joka helposti agitoi asiakeskustelun vittuiluksi ja vänkäämiseksi. Eli 908:n viesti oli havainnollistava ja analyyttinen, mutta se saattaa vain lisätä niiden tuskaa, joiden äidit eivät ole pyytäneet anteeksi kuten 908:n äiti. En myöskään löydä 908:n viestistä sellaista kokonaiskuvaa tästä periytymisilmiöstä, sillä vaikka hän pyrkii ymmärtämään ongelmien kulkua oman sukunsa naisissa, miehen exän hän esittää absoluuttisen kylmänä, kertomatta, mikä tämän taustassa mahdolisesti aiheuttaa tuon tunteettomuuden. Onko miehen exälläkin takanaan omaisten itsemurhia tm. traumaa? Vai onko meidän tarkoitus ajatella, että 908:n suvun ongelmat ovst hyväksyttävämpiä kuin miehen exän ongelmat?
Se, mitä 908 sinänsä sanoo, on hienoa. Hyvä, että omanarvontunto on löytynyt niin, että jaksaa kasvattaa lapsipuoltakin oikeaan suuntaan. :)
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 17:00"]
Te, joiden äideillä on siskoja, ovatko he olleet serkuillenne samanlaisia kasvattajia?
Minulla ei ole tätejä, vaan pelkästään enoja, mutta enot ainakin ovat erilaisia kuin äitini. Serkkuni ovat saaneet huolenpitoa.
[/quote]
Olin jo kirjoittamassa, että eivät olleet, mutta oikeastihan en voi tietää. Välit serkkuihin on hyvin pinnalliset eikä puhuta tällaisista asioista, harvoin edes nähdään. Omaa äitiäni perheen ulkopuoliset kuvailevat aina sanalla herttainen. Voisin käyttää samaa sanaa hänen siskoistaan (2). Minulle he olivat aina kivoja enkä nähnyt mitään perhedraamaa ikinä. Perheen keskenhän kuka vain voi olla vaikka minkälainen hirviö. Sellainen olo minulle on ainakin jäänyt. En väitä enää tuntevani ketään, jonka kanssa en ole asunut saman katon alla.
Yritän nyt kertoa mahdollisimman värittämättä yhden esimerkin meidän sukupolvemme kylmästä naisesta. Hän työskenteli vammaisen sukulaiseni kotihoitajana. Hänen syntymävuotensa on 1982 ja vuodesta 1992 hän on omien sanojensa mukaan tehnyt kaiken itse koska yrittäjä-äiti ei ehtinyt. Neljännellä luokalla siis tyttö ruvennut itse tekemään kaikki ruuat, pesemään vaatteensa, olemaan aina yksin. Tänä syksynä täyttää 32.
En ole koskaan tavannut ihmistä jolla on kovemmat arvot. Kylmästä äidistään hän puhuu ihaillen - sanoo että äiti kylmyydellään teki hänestä ahkeran pärjääjän. Hän on työhullu ja se ilmeni niin että hän kahmi itselleen hoitovuoroja manipuloimalla muita hoitajia, suostutteli yhden antamaan vuoronsa, kiusasi toisen jäämään sairaslomalle, puhui selän takana pahaa kolmannesta että vammainen irtisanoi tämän. Olemme nähneet tuntilaskelman jossa hän on ollut vammaisen kodissa yhtäjaksoisesti melkein sata tuntia. Kun asiaa tutkittiin rupesi paljastuun että hänen melkein kaikki töissä olonsa oli ollut sitä että hän teki toisten hoitajien tekemät työt uudestaan, pyykkäsi puhtaat koneelliset toisen kerran ja pesi juuri pestyt lattiat. Kaikkeen aina selitys että äiti on opettanut hänet 10-vuotiaana ahkeraksi pärjääjäksi, ja äitiään kovasti ylisti vaikka selvästi mielisairas äitinsä kylmyyden takia.
Äitien yllä myyttinen eisevoitehdämitäänväärin - kaapu. Koska on äiti. Silti tiedämme, miten monta lastensa pahoinpitelijää ja ihan jopa murhaajaa äideistä löytyy. Henkinen väkivalta ja alistaminen on toki hienovaraisempaa ja sitä on vaikeampi osoittaa toteen. Manipulointikyvyt on tietyillä naistyypeillä kehittyneet pitkälle.