Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Edelliseen raha-asiaan joku nälvi, että tulee motiivit esiin. No, raha kuvaa suhteessa valtaa. Kun tytär menettää isänsä, hänelle kuuluu normaalisti perintöosuutensa. Tähän tuon ikäpolven äidit eivät yleensä suostu, vaan alkaa kaikenlainen keploittelu, että rahat / omaisuus itseasiassa kaikkineen kuuluvatkin hänelle itselleen. Tai jopa sisarien omaisuus.
Normaali terve äiti jakaa lapislleen mukisematta ja tunteilematta heille kuuluvan osuuden. Ei pitkittäen tai almuja silloin tällöin korkeuksista jaellen. Leskeyden tarkoitus ei ole lesken elämäntason parantaminen ja jopa yltäkylläisyyteen nousu. Perintö on lapsien. Varsinkin tyttärien, joiden elämää isät eniten haluavat suojella ja helpottaa. Toki naislesket päätyvät näkemään asian vallan usein toisin. Valitettavasti usein nähtyä ammatissa jos toisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen syntynyt vasta 90-luvun alussa, mutta samantyyppisiä kokemuksia on. Minulla ei ollut teininä kavereita, joten en saanut mennä koskaan mihinkään klo 21 jälkeen, "kun kaupungilla on niin vaarallista". En siis myöskään kesälomalla arkena. Kun olin poissa kotoa, mutsi kävi tonkimassa päiväkirjat, paperit ja jopa roskiksen läpi. Kun hänen oli tarkoitus tyhjentää vanhan koneeni muistista pelit, kirjoitukset yms, hän olikin lukenut niitä. Tietysti sain haukut kauhujutuista ja inhorealistisista angstijutuista, joita silloin kirjoitin. Kun palasin sairaalasta, johon jouduin sairaskohtauksen takia, hän oli repinyt jok'ikisen julisteen seinältäni.
Myös tuo työnteon painottaminen on tuttua. Kun joku aika sitten lipsautin, ettei elämä ole vain työntekoa varten, hän ymmärsi etten halua tehdä töitä ollenkaan :/
Huutoa tuli kyllä monesti, mutta olen vanhempana ymmärtänyt syitä mutsin käyttäytymiseen ja ettei kaikki tekemäni jutut olleet ihan fiksuimmasta päästä.
[quote author="Vierailija" time="26.07.2014 klo 23:42"]Kasvatusasenne ei siirry, jos pystyy itsereflektioon, omien tunteiden ja toiminnan analysoimiseen ja pystyy tarkastelemaan kasvatustilanteita ja vuorovaikutustilanteita sekä reaaliaikaisesti että jälkikäteen, ja tietoisesti ja tavoitteellisesti yrittää toimia tietyllä tavalla, toisin kuin omat vanhempansa. Helppoa se ei tietty ole, mutta kiintymyssuhdemalli ei aika periydy sukupolvesta toiseen, vaan sitä on myös mahdollista muuttaa. Silloin pitää olla tietoinen omista kokemuksistaan, mietittävä miten haluaa itse kasvattajana toimia sekä reflektoida omaa ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Jos ei jää pohtimaan omaa henkilöhistoriaansa, omia kokemuksiaan ja omaa kasvatustaan, suhdettaan vanhemiinsa ja ne pysyvät jäsentymättöminä tai niitä ei tiedosta, alitajuisesti varmaankin toimiikin samoin kasvatusasentein kuin omat vanhempansa.
[/quote]
Elämäni onkin jatkuvaa reflektoimista, joka päivä mietiskelen mitä olisin voinut tehdä toisin ja mikä asia tuli taas suoraan äitini kasvatustyylistä. Sain esikoiseni 24- vuotiaana, ja kesti lähes 5 vuotta ennen kuin todella aloin ajatella kriittisesti ja ymmärsin, että en halua kasvattaa lapsiani samalla tavalla. Onneksi ymmärsin! Kolmen tyttären äitinä en ymmärrä sitä julmuutta, jota koin. En ymmärrä miten joku pystyi vihaamaan lastaan niin. En myöskään ymmärrä sitä tyhmyyttä, että toistaa samat virheet sukupolvesta toiseen. Asiat pystyy muuttamaan!
PARANTUMISESTA.
Esimerkkipuolta täältä löytyy ihan kyllin, joten itse ajattelin kertoa eheytymisestä. Oma taustani on äiti joka ehkä teki parhaansa, mutta itse rakkaudettomaksi jääneenä on ripustautunut meihin lapsiinsa ja ei osaa kunnioittaa mihin voi puuttua, ei osaa kunnioittaa minua vaan olen hänen omaisuutta ja tehtäväni on (olisi) antaa hellyyttä ja rakkautta ja pitää äidin olo hyvänä. Jos osoitan muuta niin vastaus on ollut pienestä asti sama: Hän on niin huono ja häpeän häntä ja hän ei ole täällä ikuisesti jne. Sekin on lapselle rankkaa, siis minua ei ole haukuttu ja mitätöity lapsena vaan äiti on kohdistanut ne puheet itseensä - ei sekään ole hyvä itsetunnon kasvumaa lapselle. Pyysin ensimmäisiä rintaliivejä seiskaluokalla ennen lääkärintarkastusta kun aloin tuntea häpeää paidan riisumisesta. Vastaus oli "et sä tarvi". En niitä todella olisi hieman koholla olevan nännipihan takia tarvinnut, mutta äiti ei ymmärtänyt tunnepuolta. Sitten sain 100mk rahaa tilille ja itse menin yksin ostoksille. Teininä ei olisi laskenut mihinkään poikaystävän kanssa, etten vaan harrasta seksiä (todella tervettä seksuaalivalistusta) jne. Olen siis saanut rakkautta ja hellyyttä (mutta siis lähinnä vastapuolen tarpeiden takia), mutta en minkäänlaista tukea ´ja oikeaa kasvatusta nuorena. Laitoin vaan pari esimerkkiä tuohon, mutta välinpitämättömyyttä oli paljon. Ja aina olin tuhlari jos jotain ostin..... Äiti ei ymmärtänyt että minun kuuluikin olla erilainen kuin veljeni. Päiväkirjat ja kännykät luettiin, salaisuudet kerrottiin eteenpäin.... Enkä koskaan näyttänyt vaikka pahoitin mieleni. Paitsi vetäytymällä.
Parilla tytöllä oli alaasteella jo nätit topit paidan alla "liiveinä" ja tuskin maltan odottaa että saan ostaa tytölleni jotakin sellaista <3
Odottaessani ekaa lastani vastustin äitiäni ekan kerran "kunnolla". Äiti uhkasi ettei tule häihini jos en toimi eräässä muussa asiassa kuten hänen mielestä kuului. Hengitin syvään ja sanoin puhelimessa: Selvä, ilmoitat vaan ajoissa niin tiedän laittaa ilmoittautuneiden listalle. Äitini kuuli asiasta sukulaiselta myöhemmin (siis olin kertonut että hän ei tule) ja soitti itkien minulle, että ei tietenkään tarkoittanut sitä ja haluaa tietenkin tulla. Tuo oli silti minulle NIIN voimaannuttava kokemus että uskalsin sen tehdä seuraamuksista välittämättä. Siitä alkoi kolmen vuoden työ joka todella on kannattanut. Olen saanut kuulla kuinka kylmä minusta on tullut ja kuinka olen muuttunut (äidin tuki mennyt pilalle) jne. ja olen vaan todennut että kyllä, olen oppinut pitämään puoleni (ja saanut vihdoin sitä kaipaamaani kunnioitusta, äiti selvästi useimmiten laskee kolmeen ennenkuin avaa suunsa). Äiti on siis saanut maistaa sitä että menettää minut jos ei osaa olla kuten aikuiset. Mielestäni tämä ei ole 60vuotiaalle liiallinen vaatimus.... Itse olin 28 vuotiaaksi altis kaikille hänen oikuilleen ja nyt on niin mahtavaa kun on päässyt niistä hänen lonkeroistaan eroon. Myös psykologilla olen käynyt, kun halusin tukea napanuoran katkaisemiseen ja sainkin kuulla, että koska en saanut murrosiässä ottaa tilaani niin otin sen nyt ja rajulla kädellä.
Eheytyminen on vaatinut myös 200km pitkän hajuraon, miehen tuen (vedetään yhtä köyttä ja voin kertoa hänelle kaiken äidistäni, ja kun välillä tulee ylilyönti äidiltä niin mies naureskelee/itkee tms asiat heti kanssani enkä kerää ja niele yhtää kommenttia mieleeni enää). Pidämme äidin kanssa yhteyttä näkemällä n. 5xvuodessa ja HÄN soittaa minulle kerran kahdessa/kolmessa viikossa. En halaa kun tapaamme koska minusta ei tunnu siltä. Yritän kunnioittaa häntä olemalla peruskohtelias ja ystävällinen ja antamalla olla mummo lapsille. Mutta jos hän astuu varpailleni niin puolustan itseäni sanallisesti tai osoitan käytökselläni että en hyväksy asiaa ja jätän pidemmän tauon näkemisiin.
Kerätkää lähellenne hyviä ihmisiä, ottakaa etäosyyttä heihin jotka saa teidät voimaan pahoin. Äitini jälkeen kävin läpi myös tuttavapiirini ja karsin turhat tyypit. Kuulostaa karulta, en ole siis kylmä, mutta en enää orjaile muita ja siedä mitä tahansa. Kiltti ja lämmin olen edelleen - vaikka äitini sitkeästi muuta väittää.
Jos toinen ihminen ei osaa kunnioittaa rajojasi niin sinun tulee ne asettaa hänelle. Vaikka sillä uhalla että hän ottaa ja lähtee.
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 11:55"]
Puhelut vanhempieni kanssa:
He soittavat: Joku kotikylän ihminen, jota en muista koskaan edes tavanneeni, on kuollut, enkä minä sitten sitäkään käynyt koskaan katsomassa, yksin kuoli, kun minä vain kaupunkiin lähdin ja hän jäi sinne. Joku julkkis tai tv-hahmo, josta en ole koskaan kuullutkaan, on paras/pahin. Yleensä sama hahmo on ensin palvonnan kohde ja seuraavassa puhelussa vihan kohde. Joku entinen koulukaverini teki jotain. Vuorotellen vanhemmat kehuvat häntä minua paremmin menestyneeksi, jotta tajuaisin olevani luuseri, tai haukkuvat hänet alimpaan helvettiin toistellen, että minä ja tuo ehkä 30 vuotta sitten viimeksi tapaamani ihminen olemme samaa paskaa. Kun näitä minulle täysin tuntemattomia ihmisiä on ruodittu tarpeeksi, seuraa raportti siitä, mitä kaikkia töitä vanhemmat eivät jaksaneet viedä loppuun ja miten sisarukseni heillä vieraillessaan "tulivat kuin lomalle", vaikka töitä olisi ollut vaikka millä mitalla.
(Sisarusteni kertomaa: he kävivät kyllä siellä kylässä, mutta vanhemmat eivät puolella sanallakaan maininneet, että tarvitsisivat apua, vaan jopa suuttuivat, kun apua tarvittin.)
Minä soitan. Voin kertoa ihan mitä tahansa, vaikka loton päävoitosta tai että esikoinen sai koulun parhaan todistuksen. Vanhempien reaktio: "Jaa." tai ei sitäkään, ja ylläkuvailtu monologi tuntemattomien ihmisten asioista ja sisarusten laiskuudesta toistuu.
[/quote]
Mulle vanhempani olisi sanoneet lottovoitosta, että viime viikolla oli paljon isompi potti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en muista koskaan nähneeni vanhempieni suutelevan, halaavan tai edes pitävän toisiaan kädestä. En muista edes kosketusta heidän välillään. Vanhempani eivät koskaan lähteneet minnekään kahdestaan, ei edes kauppaan. Parisuhdetta ei koskaan "hoidettu", yhteisiä harrastuksia ei ollut. En muista heidän yhdessä tehneen kotonakaan oikein mitään: ei siivottu yhdessä, ei kokattu yhdessä. Miehen kotitausta on samanlainen. Molempien vanhemmat erosivat lopulta kun lapset olivat teini-iässä. Kuulemma mitään yhteistä ei enää ollut, mistään ei puhuttu, toista ei katsottu edes silmiin, ja miehillä oli lopulta mukana kuvioissa toisia naisia.
Muistan elävästi kun menin mieheni lapsuudenkotiin ensimmäistä kertaa. Olimme seurustelleet jo vuoden siinä vaiheessa, mies oli jo 30v eli ei enää mikään pojankloppi. Olimme hyvin rakastuneita, mies oli aina minussa kiinni, halaili, silitteli, katsoi silmiin. Mutta kun saavuimme anoppilaan, mies muuttui etäiseksi, piti minusta parin metrin väliä, ei todellakaan koskenut, hyvä kun uskalsi katsoa minuun. Tämä toistui joka kerta hänen perheen läsnäollessa, muistan olleeni hyvin loukkaantunut. Mies itse ei edes huomannut oman käytöksensä muuttumista perheensä läsnäollessa. Jotenkin se tuli niin selkäytimestä, ettei tunteilla, ettei rakkautta näytetä ulospäin. Se oli niin opittu kuvio.
Ikävä kyllä todeta, että miehen käytös on ajan kanssa muuttunut pikkuhiljaa (lasten synyttyä) samanlaiseksi myös meidän kotona. Hän saattaa kävellä ohitseni kuin minua ei olisi, näin voi mennä kokonainen päivä. Ei tee sitä ilkeyttään, mutta se tuntuu todella pahalta. Ihan kuin olisin ilmaa vain. Ja minä kun vannotin, että omat lapseni saisivat paremman parisuhdemallin kotonaan. Että täällä näytettäisiin tunteita (laidasta laitaan) ja vanhempien keskinäisiä hellyydenosoituksia ei kaihdettaisi lasten läsnäollessa.
Oma äitini oli 1940-luvulla syntynyt, sodan ja sen jälkeisen ajan elänyt. Kirjoitin jo aiemmin, en muista numeroa mutta en tunnista näitä kaikkia ongelmia. Ehkä siksi, että äitini oli niin nuori itsekin kun synnyin.
Hänen kohdallaan ei ainakaan kaupungistumisesta ollut kyse, ihan tavallista maalaiskotiäidin elämää eli ikänsä.
Sen olen kyllä huomannut, että monille sen ajan naisella Mies on ollut elämän keskipiste. Näin siitä riippumatta, onko avioliitto ollut vapaaehtoinen vaiko pakko, ja millainen se liitto on ollut. Lapsista on kyllä huolehdittu - niin, no se 'huolehtiminen' on tämän ketjun perusteella aika tulkinnanvaraista.
Juuri nyt tulin ajatelleeksi sitä, että minun sisarusteni luo ei voi mennä oikeastaan koskaan yöksi. Miksi? Ehkä se on lapsuudenkodin perintöä. Ei sielläkään ollut juuri koskaan ketään perheen ulkopuolista yötä. Oli Äiti ja Äidin Mies, jotka ilmeisesti kokivat vieraat jotenkin kiusallisiksi. Mutta ei olleet yötä edes omat lapset eikä lapsenlapset edes sen jälkeen, kun Äidin Mies kuoli kuin poikkeustapauksissa.
Siinä mielessä oma äitini poikkeaa monista tämän ketjun äideistä, että ei ollut kateellinen tyttärilleen, vaan toivoi meille parempaa kuin omallle kohdalleen. Itse asiassa hän on kai ollut ylpeä tyttäriensä saavutuksista sikäli kuin se vaan on ollut mahdollista. Hän ei saanut aikanaan opiskella kykyjensä mukaan saati sitten elää muuten omaa elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kyllä kuulostaa erittäin tutulta. Myös nuo myöhemmät vaiheet. Siis se että, rakastetaan kyllä puolin ja toisin mutta eipä kovin läheisiä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 01:37"]
Minullakin äiti luki kirjeitäni ja joskus myös kuunteli puheluitani. Seurustella ei olisi saanut, ensimmäinen seurusteluni taisi mennä poikki äidin kiukuttelun vuoksi kun poikakaveri ei sietänyt hänen vihamielisyyttään (poika oli kiltti ja kunnollinen, luokan priimus). Olin aina liian nuori seurustelemaan ja kun kysyin, minkä ikäisenä se sitten on ok, ja saavutin sovitun iän, ikäraja siirtyikin saman tien ylemmäs, taas tavoittamattomiin. Äitini kommentti ensisuudelmastani: "Olet pilannut nuoruutesi". WTF?? Omasta mielestäni olisin pilannut nuoruuteni istumalla neljän seinän sisällä ja jättämällä sen elämättä.. 18-vuotiaana en enää kuunnellut äitiäni vaan jäin yöksi poikakaverille hänen vastusteluistaan huolimatta. Seurasi kiukuttelua ja tivaamista, harrastammeko seksiä. Vastasin rehellisesti (myöntävästi), mihin äidin kommentti oli: "Olen pahoillani puolestasi". Poika oli jälleen kerran kaikin puolin kunnollinen ja tunnollinen ja suhteemme jatkui 6 vuotta.
Kuukautisten alkamisesta en kehdannut kertoa, ja asian lopulta paljastuttua siteiksi minäkin sain niitä paksuja, vaikka ohuitakin oli tarjolla. Siirryin pian tamponeihin ja yritin piilotella niitä äidiltä, koska arvelin että hän varmasti näkisi niissäkin jotain ongelmaa. Katkerana kuuntelin, kuinka luokkakaverin äiti oli ostanut tälle naiseusriittinä "muovikassillisen" rintaliivejä ja pitsialushousuja, ja pyysin äidiltä että minäkin saisin kunnon liivit. Sain niihin rahaa kyllä, mutta ei tietoakaan äidin osallistumisesta tai että hän olisi suhtautunut asiaan mitenkään myönteisenä, yhteisenä naisten juttuna. Koin olevani jotenkin huonompi, vähemmän ansaitseva kuin muut.
Viikonloppuisin en saanut tulla ja mennä yhtään samalla lailla kuin sekoilevat kaverini, mitä pidin epäreiluna, koska itse olisin osannut käyttää vapautta vastuullisesti, ja olin kaveripiirissäni ainoa, jolle sitä ei silti suotu. Tuloksena tulin eristetyksi sosiaalisesti ja ihmissuhdetaitoni ovat edelleen vajaat. Eristäydyn ja kartan seuraa.
Äiti on myös kerran lyönyt minua muoviputkella, kun olin pienenä lapsena tehnyt jotakin ilmeisesti hyvin pahaa (ei mitään muistikuvaa, mitä se on ollut enkä tuolloin itse lainkaan ymmärtänyt tilannetta). Vielä pienempänä lapsena muistan itkeneeni hysteerisesti, johon äiti reagoi sulkemalla minut yksin erääseen huoneeseen. Koin suunnatonta kauhua, jota en kyennyt millään tavalla käsittelemään, ja tulkintani oli että kukaan ei auta minua eikä välitä minusta. Edelleen minulla on suuria vaikeuksia luottaa ihmisiin, mm. omaan mieheeni.
Kun otan näitä asioita puheeksi, äiti kieltää mitään sellaista tapahtuneen. En usko hänen tietoisesti valehtelevan, hän ei yksinkertaisesti muista.
[/quote]
Haluaisin ihan vilpittömästi, ilman sarvia ja hampaita, saada tietää miksi joku on alapeukuttanut tätä viestiäni. Sinäkö se olit, äiti?
Millaisia teidän perheissä ruokahetket olivat arkisin?
Meillä syötiin arkisin tasan kello viisi ja näistä ajoista ei poikettu koskaan. Kouluainen kävi kaupassa, kattoi pöydän ja teki ruuan kokonaan tai osittain valmiiksi. Vietettiin siis nykyaikana harvinaisemmaksi käynyttä ihanne-elämää: koko perhe koolla iltapäivällä ruokapöydässä yhdessä.
Ruokahetket olivat minusta lähinnä kiusallisia. Ensin isä täytti lautasensa ja muut söivät sen mitä jäi. Ruokapöydässä keskustelu oli sitä, että äiti pälpätti isälle työpaikan tapahtumista, isä urahteli jotain vastaukseksi, jos asiat häntä nyt ylipäätään kiinnostivat ja muut olivat hiljaa. Monologin jälkeen siivottiin jäljet ja jompikumpi sisaruksista tiskasi ja lakaisi lattian.
Ja tätä päivästä toiseen.
Omassa kodissani asiat tapahtuvat nykyään lähes päinvastoin, jos tapahtumia nyt voi ajatella ääripäästä toiseen. Meillä puhutaan syödessä enemmän, vaikka ruokailu tapahtuisi eri huoneissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 14:27"]
Viesti 1135! Jo se kertoo ongelman laajuuden. Kiitos sinulle 1135. :)
[/quote]
Mikä siis?
1116 tässä vielä. Ketjun kuvaukset vanhempien parisuhteiden kylmyydestä sopivat myös omiin vanhempiini. Ihan samaan tapaan olen pohtinut omissa suhteissani sitä, miten onnistuisin toimimaan eri tavalla kuin vanhempani, joiden en ole koskaan nähnyt suutelevan, halaavan tai edes pitävän toisiaan kädestä. Myöskään sanallista hellyyttä tai läheisyyttä en ole yhtä ainutta kertaa ollut todistamassa.
Olen tietoisesti pyrkinyt toimimaan itse päin vastoin ja nykyisen mieheni kanssa olemme siinä jossain määrin onnistuneetkin. Mieheni vanhemmat ovat aavistuksen nuorempia ja omassa ikäluokassaan kai poikkeuksellisen valveutuneita, joten hän on saanut sentään jonkinlaista parisuhteen hoitamista koskevaa mallia kotoaan. Empatian ilmaisua ei tosin heilläkään ole ollut, ja se on meille molemmille edelleen erittäin vaikeaa. Itse huomaan nykyään, kuinka paljon kaipaisin sellaista ja kärsin, kun en saa mieheltäni mitään välittämisen osoitusta (paitsi kovasti anelemalla ja silloinkin joudun ensin itse sanomaan hänelle ne sanat, mitkä haluaisin häneltä kuulla..). Mies taas ei ilmeisesti samalla tavalla ole ymmärtänyt, miksi se olisi tärkeää.
Meillä ei ole vielä lapsia, ja suurin syy miksi perheen perustaminen edelleen epäilyttää minua, on se kun mietin miten lapsiin vaikuttaa se, että vanhemmat eivät näytä välittävän toisistaan. Minusta meidän olisi pakko oppia tämä taito ennen kuin tuomme puolustuskyvyttömiä pieniä ihmisiä parisuhteemme armoille, seuraamaan sivusta meidän tunnevammaista yhteiselämäämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskomatonta, miten palapelin palasia rupeaa teidän avullanne löytymään. Olin jo unohtanut sen tunteen, kun isä ottaa pöydässä ensiksi ja me hiljaa jännitetään, onko ruoka OK ja jos on, jääkö sitä meille. Äiti siinä vieressä tyytyväisenä, kun mies on keskipiste ja lapset oppii nöyriksi. Myös tuon, että jos lapsena esim. voitin isän jossain pelissä tai sanoin kohteliaaati, rakentavasti kerrankin oman mielipiteeni, vaikka miten vähäpätöisen, isä lähti kantapäitä hakaten ja oven paukauttaen pois huoneesta ja äiti tuli sanomaan "katopa mitä teit", "kuinka sä omalle isälles teit tuon" tai jopa "nyt meet pyytään anteeks". Joskus äiti väkisin kantoi mut isän luo ja pakotti pyytämään anteeksi. Isä oli silloin niin mairea äitiä kohtaan, että meinaa tulla oksu suuhun, kun muistan. Minulle piti mykkäkoulua pitkään, äitiä puristeli ja äiti hihitteli tyytyväisenä. En lapsena tajunnut mitä oli tapahtunut, tuntui vain että tukehdun kun ahdistaa niin.
Meillä isä oli äidin lapsi numero yksi. Isän oikkuja äiti palveli, isän huomiota kalasteli. Kerran jouluja isä oli ostanut meille jonkin lahjan, josta äiti oli mustasukkainen. Siis jokin lasten lelu, joka aiheutti äidille kai tunteen, että isä on liittoutunut meidän lasten kanssa ja hänet on viskattu syrjään. Äiti mökötti sohvalla eikä vastannut puhutteluun. Vein hänelle sen lelun. Hän antoi sen pudota sylistään, katsoi pelottavasti sivuun eikä sanonut mitään. Se oli niin hirveä hädän hetki mulle silloin, olin ihan pieni. En ymmärtänyt mikä äidin on.
Muistan näitä juttuja lukieassa myös, miten me lapset katsottiin telkkaria ja naurettiin ääneen hassulle ohjelmalle. Isä tuli huoneen ovelle huutamaan, että mikä nyt naurattaa. Hän kai koki että nauramme hänelle ja olemme liittoutuneet häntä vastaan. Ovet paukkuu ja äiti juoksee keittiöstä huutamaan, että mitä olemme isälle tehneet, nyt pitää pyytää anteeksi.
Teininä minut määrättiin joskus menemään polvilleni pyytämään anteeksi tai jos tarvitsin vaikka rahaa. Nyt se oksennus todella tulee, ei helvetti kuka voi edes katsoa polvillaan anelevaa lastaan saati itse käskeä lapsi maahan...
Hei iltapäivälehtien toimittajat, tässä teille juttuaihe. Unohtakaa seksihelle ja muu kakka. Vai olisko tämä enemmän Suomen Kuvalehden toimittajien heiniä?
Äitini oli kotiäiti, ja meilläkin ruoka oli arkisin klo 17.00. Äiti ja lapset olivatkin tuolloin jo aina valmiina odottamassa, ja isä tuli miten liikenteeltä pääsi. Ruokaa oli aina paljon ja se oli erittäin hyvää, äitini on hyvä kokki. Isä taisi tilittää jotain työjuttujaan ruoan ohessa, muuten keskityimme vain syömiseen. Ruoan jälkeen lapset ryntäsivät urheiluharrastuksiinsa, äiti jäi siivoamaan, ja isä meni varmaan lueskelemaan jotain. Tähän saakka kaikki hyvin.
Viikonloppuna sitten isä heittäytyi kokiksi. Tarjolla oli nykytermein ilmaistuna jonkin sortin äijäruokaa. Verisiä pihvejä ja tulisia kastikkeita, puistattaa vieläkin. Minulle tämä tarkoitti monen tunnin istuntoja keittiössä, en vaan kertakaikkiaan pystynyt syömään noita keitoksia, en lämpiminä enkä varsinkaan kylmentyneinä. Se oli tietenkin suuri loukkaus isääni kohtaan, ruokahan oli erinomaista ja maistui kaikille muille. Saatoin istua tunteja jähmettyneessä rasvassa makaava lihan pala ja kasvikset edessäni, ja välillä joku kävi patistamassa ja huutamassa minulle. Lopulta minut sitten armahdettiin, ja pääsin keittiöstä syvän halveksunnan ja tuhahdusten saattelemana. Rangaistukseksi syömättömyydestäni sain istua lopun lauantain omassa huoneessani näpertelemässä, muut katselivat televisiota ja mässyttivät lauantaikarkkeja. Illalla saunassa sain kiukaalla paistetun makkaran. Sama kuvio toistui joka lauantai ja sunnuntai koko lapsuuteni ajan.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 12:28"]
Hei iltapäivälehtien toimittajat, tässä teille juttuaihe. Unohtakaa seksihelle ja muu kakka. Vai olisko tämä enemmän Suomen Kuvalehden toimittajien heiniä?
[/quote]
Ei tästä tarvi toimittajille erikseen kertoa, kyllä jokainen tunnistaa hyvän juttuaiheen sanomattakin.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 12:10"]
Teininä minut määrättiin joskus menemään polvilleni pyytämään anteeksi tai jos tarvitsin vaikka rahaa. Nyt se oksennus todella tulee, ei helvetti kuka voi edes katsoa polvillaan anelevaa lastaan saati itse käskeä lapsi maahan...
[/quote]
En pystynyt edes tykkäämään tästä kirjoituksesta, niin hirveeltä kuulostaa :/
Onhan tästä aiheesta jo useampi toimittaja ottanut itselleen juttupalkkion tämän ketjun aikana. Aiheen käsittely vain ollut puolueellista tai muuten yksipuolista (kylmä äiti mummona, perintöriidat muka syynä siihen, että äitiä syytetään kylmäksi jne.).
Tutkimuksia minä odottelen enkä lehtijuttuja. Tutkimuksen paljastamia syy-yhteyksiä eikä kesä-, juoru- tai naistenlehtitoimittajien lyhyitä latteita kuvauksia jonkin yksittäisen perheen epämääräisestä riidasta.
Sitten kun on kunnon tutkimusta kasassa, jokin laadukkaampi lehti voisi tiviistää sen sisällön jutuksi.
Tutkimusta on jo olemassakin, ketjussa mainittu esim. Taina Kinnunen (jonka tutkimuksen Hesarin toimittaja latisti lifestylejutuksi). On myös lukuisia kotimaisia naiskirjailijoita, joiden tuotanto käsittelee tätä aihetta. Heitäkin lueteltu ketjun kuluessa useita. Lisäksi usea ketjun kirjoittaja on itse työstämässä aiheesta tutkimusta tai kaunokirjallista tekstiä. Pian saadaan niitä tuloksia monelta suunnalta.
Odotan "innolla" kylmän kuusikymppisen naistoimittajan johtamaa tv-keskustelua, jossa jääkalikkamummelit tirauttelee marttyyri-itkujaan. Näitä "suuret ikäluokat ovat oikeasti tosi kilttejä, oikeasti he ovat itse uhreja" on kuultu jo monissa tuollaisissa ohjelmissa. Yäk. Onneksi toimittajapolvikin vaihtuu. :)
Kiitos ap:lle hyvästä aloituksesta. Uskon että moni on saanut tästä ketjusta hyvää vertaistukea. Minulle on ollut tärkeintä huomata etten ole ainoa.
Olen päätynyt siihen etten voi antaa äidilleni anteeksi, miksi minun pitäisi antaa anteeksi asiaa, josta toinen osapuoli ei pysty keskustelemaan eikä tule pystymään. Olen oppinut elämään asian kanssa, välillä vihan tunteet tulevat, mutta ne ei hallitse enää niin kuin aikaisemmin. Voin olla tekemisissä äitini kanssa lapsiini liittyvissä asioissa, mutta en muuten, en näe siihen mitään tarvettakaan.
Omien lapsieni jälkeen vasta aloin puntaroimaan näitä asioita. Kipeitä asioita, jotka vieläkin sattuu. Lapsuudessani kaikki oli hyvin ulkoisesti, mutta sisällä ei ollut. Se pakottava tarve saada mitätöidä toinen, se lapsi, jonka ymmärrys ei riittänyt tällaisiin asioihin. Se negatiivisuus, viha ja katkeruus.
Olen aina ollut ujo, en ole osannut sanoa asioihin mitään. Miten olisin osannut, eihän minulle annettu kotoa mitään mallia. Asiat sujuivat parhaiten, kun oli hiljaa ja antoi toisen mekastaa omia juttuja. Ei siitä kovin kauaa ole aikaa kun tajusin, että hyvä keskustelunaloitus on vaan ihan yksinkertainen "Mitä sinulle kuluu?" ja ihan oikea kuuntelu ja läsnäolo siinä tilanteessa.