Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 20:16"]
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 19:48"]
Minusta olisi kivempaa, jos tässä ketjussa käsiteltäisiin omia kipukohtia ja omia perheasioita, eikä tultaisi haukkumaan muita naisia tyyliin "ei ole menneisyydestä tai omista kotioloistaan mitään oppinut." Silloin tämä pysyisi jollain tavalla hedelmällisenä ja terapeuttisena ketjuna.
[/quote]
Minä tavallaan toivotan tervetulleeksi myös ne tarinat, joissa kuvaillaan lapsuudenkavereiden äitejä tai meidän sukupolveemme periytynyttä kylmyyttä. 908 toki ensin kertoi, että hän ja hänen äitinsä ovat lopulta hyvissä väleissä, minkä jälkeen hän lopetti viestinsä miehensä exän arvosteluun. Ensin mainittu ei oikeastaan kuulu tähän ketjuun, ja jälkimmäinen taas on sellaista av:n (tahattoman) provosoivaa peruskauraa, joka helposti agitoi asiakeskustelun vittuiluksi ja vänkäämiseksi. Eli 908:n viesti oli havainnollistava ja analyyttinen, mutta se saattaa vain lisätä niiden tuskaa, joiden äidit eivät ole pyytäneet anteeksi kuten 908:n äiti. En myöskään löydä 908:n viestistä sellaista kokonaiskuvaa tästä periytymisilmiöstä, sillä vaikka hän pyrkii ymmärtämään ongelmien kulkua oman sukunsa naisissa, miehen exän hän esittää absoluuttisen kylmänä, kertomatta, mikä tämän taustassa mahdolisesti aiheuttaa tuon tunteettomuuden. Onko miehen exälläkin takanaan omaisten itsemurhia tm. traumaa? Vai onko meidän tarkoitus ajatella, että 908:n suvun ongelmat ovst hyväksyttävämpiä kuin miehen exän ongelmat?
Se, mitä 908 sinänsä sanoo, on hienoa. Hyvä, että omanarvontunto on löytynyt niin, että jaksaa kasvattaa lapsipuoltakin oikeaan suuntaan. :)
[/quote]
Pelkään pahoin, että kun täällä on nyt alettu omien kokemusten sijaan ruotiakin muiden naisten käyttäytymistä niin hyvä ketju muuttaa ihan tavalliseksi AV:n loanheitoksi.
Ei kukaan voi sanoa toisesta ihmisestä, mistä hänen oletetut henkiset ongelmansa johtuvat. Tällaisena keskustelu latistuu tosi yksiulotteiseksi. Kun puhuttiin kokemuksista, kerrottiin myös kokonaisuudesta, omasta kehityksesta, lapsuuden vaikutuksesta tähän päivään ja äidin suhtautumisesta aikuiseen tyttäreen. Mitä iloa siitä meille äitiemme uhreille on, että joku tulee haukkumaan jotain toista äitinsä uhria? Onhan se piinallisen hyvin tiedossa, että kaikki eivät uskalla kohdata omaa, haurasta lapsuuttaan ja muuttaa itseään ja omaa elämäänsä. Minusta se vain on vähän eri asia kuin mistä ketjussa aikaisemmin oli kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 20:41"]
Yritän nyt kertoa mahdollisimman värittämättä yhden esimerkin meidän sukupolvemme kylmästä naisesta. Hän työskenteli vammaisen sukulaiseni kotihoitajana. Hänen syntymävuotensa on 1982 ja vuodesta 1992 hän on omien sanojensa mukaan tehnyt kaiken itse koska yrittäjä-äiti ei ehtinyt. Neljännellä luokalla siis tyttö ruvennut itse tekemään kaikki ruuat, pesemään vaatteensa, olemaan aina yksin. Tänä syksynä täyttää 32.
En ole koskaan tavannut ihmistä jolla on kovemmat arvot. Kylmästä äidistään hän puhuu ihaillen - sanoo että äiti kylmyydellään teki hänestä ahkeran pärjääjän. Hän on työhullu ja se ilmeni niin että hän kahmi itselleen hoitovuoroja manipuloimalla muita hoitajia, suostutteli yhden antamaan vuoronsa, kiusasi toisen jäämään sairaslomalle, puhui selän takana pahaa kolmannesta että vammainen irtisanoi tämän. Olemme nähneet tuntilaskelman jossa hän on ollut vammaisen kodissa yhtäjaksoisesti melkein sata tuntia. Kun asiaa tutkittiin rupesi paljastuun että hänen melkein kaikki töissä olonsa oli ollut sitä että hän teki toisten hoitajien tekemät työt uudestaan, pyykkäsi puhtaat koneelliset toisen kerran ja pesi juuri pestyt lattiat. Kaikkeen aina selitys että äiti on opettanut hänet 10-vuotiaana ahkeraksi pärjääjäksi, ja äitiään kovasti ylisti vaikka selvästi mielisairas äitinsä kylmyyden takia.
[/quote]
Äärettömän surullista. Jotkut meistä ovat pystyneet nousemaan kaiken tuollaisen yläpuolelle, toisten psyyke ei ole kestänyt taistella. Itsensä suojelua tuokin, mutta ei pidä äärettömyyksiin asti ymmärtää. Muiden satuttaminen ei ole ikinä hyväksyttävää, vaikka äiti olisikin esimerkillään opettanut toisin.
No ei sovi yhtään mun äitiin, vaikka ikäryhmältään sovitaankin tuohon. Meillä puhumista on arvostettu aina.
Kun eka hiivatulehdus iski ja äidin tuomat käsikauppaäkkeet ei toimineet oli täysin luonnollista että hän varasi gynen. Kun sinne sitten piti mennä seuraavana päivänä, äidille tulikin ylitsepääsemätön este. Olin 14v. Isä haki mut koulusta, kertoi ettei äiti pääsekään viemään mua, antoi kirjeen äidiltä ja kysyi haluanko hänen tulevan odotushuoneeseen mukaan vai nähdäänkö kaupungilla tunnin päästä. Äiti oli jo aiemmin selittänyt mitä gynellä tapahtuu, joten kirje oli tsemppikirje.
Toivon todella, että osaisin olla yhtä hienotunteinen ja kannustava kuin omat vanhemmat.
Kirjoitin jo tuossa edellisellä sivulla pitkästi, mutta vielä unohtui juttuja. Eli meillä myös äiti luki päiväkirjaani ja penkoi muutenkin tavaroitani, isoveli myös jonkin verran. Kun asia selvisi, olin tosi pettynyt, sillä minulla oli ollut toiveissa tehdä kirjoittamisesta ehkä jopa ammatti, niin tärkeää se oli. Vieläkään en pidä yhtään esim. siitä että joku seisoo takanani kun kirjoitan jotain tietokoneella, vaikkei olisi mikään henkkoht viesti kyseessä.
Meillä ei koskaan haukuttu esim. huoraksi, äiti ei ole ikinä käyttänyt minkäänlaisia voimasanojakaan. Isä käytti joskus ja se oli pelottavaa juuri harvinaisuutensa vuoksi.
Vielä yksi anekdootti tuli mieleen, olin varmaan n. 13-14-vuotias kun jossain keskustelussa äiti sanoi kuin ohimennen minulle ja isoveljelle, että ei hän isän kanssa olisi enää hetkeäkään ellei tämä toisi kotiin niin suurta osaa perheen rahoista (ikinä rahaa ei paljoa ollut, mutta jotenkin tultiin toimeen). Sitten tästäkään aiheesta ei enää puhuttu. Siis kertoa nyt teineille tuommoinen asia sitä yhtään selittämättä. Sittenhän isä jäikin pian työttömäksi ja olin koko teiniajan pelko perseen alla että perhe hajoaa. Mutta ei äidillä ollut munaa lähteä menemään, vasta melkein 10 vuotta myöhemmin isä muutti pois omasta aloitteestaan.
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 18:24"]
Oman äidin hallitseva käytös ja kaiken tilan ottaminen perheessä kummittelee yhä. Jotenkin tuntui, että koti oli lähinnä äidin oma valtakunta, jossa muut olivat vaan vieraita. Äiti loihti aterioita itsekseen, koska ei ollut mitään jakoa tehdä mitään yhdessä. Siitä seurasi aina pelkkää suukopua, kun ei osannut pilkkoa oikein eikä mitään muutakaan. Että menepä pois häiritsemästä. Hirveä vihankatku aina, jos jotakin olisi halunnut jakaa.
Sitä ihmettelen vieläkin.
Näin ulkomailla, miten perheen tyttäret ja äidit tekivät asioita yhdessä. Tiskasivat rinta rinnan ja laittoivat ruokaakin yhdessä. Tajusin vasta silloin, miten vähän meillä oli koskaan ollut mitään yhteistä ~aikaa~ oman äidin kanssa arkisissa puuhissa. Hän ei vaan hyväksynyt sitä, että kukaan *häiritsee*. Sai siten sitten kehutkin vain itselleen. Aina piti riittinä todeta, että kyllä joo. Maukasta on.
Enää en koe mitään yhteyden rippeitäkään yli 70v äitiini. En jaksa edes teeskennellä, että jotain tunteita olisi. Eihän äitinikään edes yrittänyt. Jostain selkäytimestä se ainainen halveksiminen ja mitätöinti täytyi lähteä, koska oli niin automaattista. Mikään ei ollut koskaan hyvä.
Surullinen ketju. Tuo melkein liikaa muistoja päähän.
[/quote]
Sama kokemus. Isäni kuoltua veljeni mm. totesi, että tämä on sitten äidin koti. Oma syntymäkotini ei ollutkaan enää minun kotini? Olin vielä hyvin nuori ja täysin murtunut isäni menetyksestä.
Sanomattakin selvää, että pelkästään suuren menetykseni vuoksi, oli järkyttävää katsoa sitä ''äidin/veljen'' tiimityötä yrityksessä nujertaa minut sekä fyysisesti/henkisesti että taloudellisesti.
Perhedynamiikat voivat muuttua todella sairaiksi yllättävän kuoleman kohdatessa. Toivoisin, että isät huolehtisivat jonkun yhteyshenkilön pitämään tyttäriensä puolta vastaavissa tilanteissa. Omat äidit/varsinkin veljet ehkä voivat muuttua hirviöiksi, kun tytär jää niinsanotusti yksin perheessä.
En ole toipunut veljeni/äitini röyhkeästä ja mielivaltaisesta toiminnasta. Pelkkä ajatus heistä saa sairaaksi.
Pääsenkö takaisin elämään kiinni, en tiedä. Tarinat auttavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
908 tässä. Olen pahoillani, jos aiheutin mielipahaa muille lukijoille. Se ei ollut mitenkään tarkoitukseni. En ehkä ymmärtänyt, että ketju on rajattu vain niille joilla on oikeasti ollut todella vaikeita kotioloja, ei meille vähemmän haavoitetuille joiden kokemukset ovasta samasta piiristä mutta lievempinä. Lisäksi, ketjussa on kyllä kuvattu myös muiden kuin omia kokemuksia, mutta olen vasta sivulla 29, joten en tiedä onko keskustelun suunta muuttunut siitä.
Halusin tuoda esiin sitä, että vaikka asiat ovat olleet huonosti muilla, sitä samaa epäempaattisuutta ja muuta on ollut myös niin monilla muilla ja kyse on siinä mielessä isosta ilmiöstä. Näin myös sivusta sitä mitä monien naisten kertomat tarinat olivat heidän lapsuuden perheessään. Niitä masentuneita tai alistuneita tyttöjä, ystäviäni, joita nolattiin koulujen juhlissa tai kavereiden edessä. Yhdelle annoin terveyssiteitä omistani kun kotona ei hänelle niitä ostettu. Mieheni exän vetäminen tähän oli ehkä asiatonta, mutta tunnistan hänessä ne äidit jotka kavereitani pitivät otteessaan.
Pahoittelut vielä kaikille, joille tuli viestistäni paha olla. Näin ei todellakaan ollut tarkoitus.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 17:58"]
Sekä äitini että isäni lempihupia on aina ollut se, että he pilkaten matkivat muita, lapsistaan välittäviä vanhempia. Kun mökkinaapurit itkien kertoivat, että heidän poikaansa koulukiusataan tosi rankasti, siitähän meillä riemu repesi. Äiti ja isä imitoivat jälkeenpäin tuota itkua (yyhyy pojalta lyötiin kaksi kylkiluuta, yyhyy reppu poltettiin) ja rähähtivät sitten vahingoniloiseen nauruun. Edelleenkin meillä kerrotaan myös sellaista "naurettavaa" tarinaa, että serkkuni oli kerran ottanut kännissä baarista taksin vanhempiensa luo ja könynnyt heidän makuuhuoneeseensa halaamaan heitä keskellä yötä ja kertomaan, että rakastaa heitä. Kyseessä siis serkkuni, eli toinen hänen vanhemmistaan on toisen minun vanhempani perhettä, huom! Ja noin lämmin suhde, että saa aikuisena kännissä tuollaisen hellyyskohtauksen. Heillä on aivan normaalia halata ja sanoa rakastavansa. Arvaatte, mitä minun vanhempani tuosta totesivat, hyvä ettei äiti tukehtunut, kun huutonauraen pilkkasi moista "lässytystä".
[/quote]
taitaa olla jo pönttö sekaisin. Eivät keksi muuta tekemistä kun juoruilla ja matkia toisia? Ei muuta puhuttavaa keskenään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä tyttäret osaa kirjoittaa ja tosi hyvin, on ilo lukea siinä mielessä näitä tekstejä. Minusta ilmiö on hiukan yleistettävissä. Onko niin, että alistetut tyttäret ovat verbaalisesti lahjakkaita(ja muutoinkin)?
Olipa surullista luettavaa, joka kolahti kovasti meikäläiseenkin. Luin koko ketjun yhdeltä istumalta. Täälläkin yksi natsimutsinsa runtelema "huora, paskiainen ja saatanan lunttu" jolla on hyvin yhteneviä äitikokemuksia ap:n ja muiden kirjoittajien kanssa. Luulin olevani harvinaisuus, mutta meitähän onkin paljon. Olen syntynyt jo 60-luvulla ("äitini" 30-luvun puolivälissä), mutta jutut ovat suoraan kuin omasta lapsuudestani. Vielä 5-kymppisenäkin ikävät muistot saavat vedet nousemaan silmiin. Muuten ihan kohtuullisen hyvä lapsuus, mutta äidin osuuden siitä saisi mielellään pyyhkiä yli.
Olisi ollut mukava joskus kokea miltä olisi tuntunut istua äidin sylissä. Kysymättäkin kyllä tiesin, että äitini ei minua rakastanut ja kohtelu oli sen mukaista. Ensimmäiset kurjat muistot ovat kahden vuoden iältä, kun äiti suuttui jostain mitättömästä asiasta ja sain selkääni. Sain jatkuvasti olla varuillani, ettei äiti vain suuttuisi taas jostain ja löisi ja huutaisi. Yritin olla kiltti tyttö ja suoriutua kaikesta niin hyvin, ettei taas olisi aihetta selkäsaunaan, tukkapöllyyn, lattialle kaatamiseen, ruuatta jättämiseen tai esim. kylmän veden päälle heittämiseen. Sanktioita kyllä riitti enkä usein tiennyt miksi.
Äiti suuttui minulle usein ja haukkui minua lähes päivittäin. Jos yritin puolustautua, sanoa vastaan tai aloin itkemään, hän huusi ja käski minua pitämään turpani kiinni tai hän tappaa minut. Elinkin koko lapsuuden ja osan teini-iästäkin siinä pelossa, että jonain yönä hän tulee ja toteuttaa uhkauksensa. Hyvä kun uskalsin välillä käydä edes vessassa. Välillä itkin ja pelkäsin pimeässä sängyssä niin paljon, että en meinannut uskaltaa nukahtaa.
Isäni oli ihan mukava, mutta valitettavasti työnsä takia paljon pois kotoa. Erityisesti silloin olin usein nälkäinen ja peloissani, koska isän poissa ollessa äidin käytös oli paljon julmempaa. Minulla on myös veli, mutta häntä äiti kohteli huomattavasti paremmin. Koska arvelin isän kuitenkin pitävän vaimostaan, en riitojen välttämiseksi (ja oman nahkani säästämiseksi) uskaltanut kertoa hänelle puoliakaan äidin toimista. 70-luvulla alettiin julkisuudessa puhua, että lapsien lyöminen ei ole sallittua ja niinpä minäkin hiljaa mielessäni mässäilin ajatuksella, että soitan poliisille ja he hakisivat äidin vankilaan. En kuitenkaan koskaan uskaltanut soittaa vaikka aihetta olisi ollut.
Äiti ei pitänyt huolta vaatetuksestani ja niinpä vähät vaatteeni koostuivat isovanhemmilta ja tädeiltä saaduista lahjoista. Niitä pesin ja parsin pienestä pitäen. Rahaakaan en saanut muuten kuin sukulaisilta joskus lahjaksi ja isältä keväisin hyvästä todistuksesta. En muista millä onnistuin nuorena ostamaan terveyssiteitä tai rintsikat, joita vanhemmat eivät hankkineet. Joskus isä lähti vastahakoisesti mukaan ostoksille, kun oli pakko ostaa uudet housut tai takki. Äiti oli ilmoittanut jo minun ollessa muutaman vuoden ikäinen, että hän ei tuollaisen kanssa vaatekauppaan lähde.
Äiti oli suuren osan lapsuudestani kotona ja tyrannin elkein opetti mm. kuinka siivotaan. Jos jalkalistat eivät läpäisseet tarkastusta, työ piti tehdä uudelleen ja rangaistukseksi hän veti kaikki tavarani kaapeista ja laatikoista lattialle ja käski laittamaan ne heti siististi paikoilleen, jotta seuraavalla kerralla osaan tehdä siivouksen kunnolla. Sama rangaistus tuli kyllä monta kertaa jostain muustakin syystä.
Minuun kai iski joku kiltin tytön syndrooma ja yritin aina olla äidille mieliksi ja riittävän hyvä. Mutta eihän äiti yleensä mihinkään tekemisiini ollut tyytyväinen. Ostin tai tein hänelle joka äitienpäiväksi, syntymäpäiväksi tai joululahjaksi lahjankin, vaikka hän ei koskaan muistanut minua mitenkään. Olen yrittänyt miettiä jotain lahjaa, jonka häneltä olisin lapsena ehkä saanut, mutta eipä tule mieleen. Ei koskaan edes onnitellut syntymäpäivinäni, joita ei yleensä edes vietetty. Siitäkin olin pikkulapsena kovasti pahoillani. En kuitenkaan jäänyt täysin ilman lahjoja, sillä isä ja sukulaiset hoitivat sen puolen. Syntymäpäivinäni sukulaisilta oli meille pääsy kielletty, mutta sain usein lahjan tädiltä ja isovanhemmilta, kun tapasimme joskus myöhemmin.
Lapsena onneksi tapasin usein lähistöllä asuvia isovanhempiani. Heidän välittäminen ja aito kiinnostus minua kohtaan sai minut jotenkin "kellumaan" lapsuusajan läpi melko täysijärkisenä. He olivat surullisia siitä että poikansa vaimo kohteli lastenlastaan huonosti, mutta kyselyistään huolimatta en heillekään rohjennut kertoa kuinka huonosti. Siinäkin pelkäsin, että isä tulisi surulliseksi, jos kantelisin äidistä.
En saanut harrastaa mitään mikä maksoi, mutta onneksi oli edes ilmainen partio ja mahdollisuus leikkiä ystävien kanssa. Ystävien ja koulukavereiden äideistä tajusin jo varhain, että oma äitini ei ollut normaali. Saatoin pienenä syyllistää kohtelustani itseäni, mutta myöhemmin olin sen verran fiksu etten ottanut sitä itseeni. Ajattelin vain, että hullu mikä hullu - ei voi mitään, että siinä asiassa ei arpaonni minua suosinut. Kaikilla ei välttämättä ole sellaiset vanhemmat jotka osaavat ja haluavat rakastaa lapsiaan. Tosin asia kovasti hävetti enkä halunnut puhua äidistäni julkisesti. Pari hyvää ystävää tiesivät, koska en pystynyt heille peittelemään äidin käytöstä ja kaikenlaisia outoja kieltoja. En usein päässyt paikkoihin, joissa muut ikäiseni kävivät eikä ystävät yleensä olleet tervetulleita meille. Myöhemmin erityisesti poikaystäväkokelaat saivat meille äidiltä porttikiellon. Lisäksi hyvät ystävät jo olivat tottuneet sihen, että äitini mielellään yritti nolata minua sosiaalisissa tilanteissa.
Nyt äitini on maannut haudassa jo yli parikymmentä vuotta. En koskaan surrut hänen kuolemaa, koska hän ei ollut minulle läheinen. En ole koskaan antanut julmaa lapsuuttani hänelle anteeksi. En halua edes mennä sellaisen ihmisen haudalle, joka on uhannut minua niin usein tappamisella lapsena. Vaikka olen vastoinkäymisten kautta oppinut olemaan vahva ja hammasta purren menemään läpi harmaan kiven, ei tällainen lapsuus ole voinut olla jättämättä haavoja sieluuni. Päätin jo nuorena, että en ikinä hanki lapsia, koska en halua että minusta tulisi samanlainen hirviö kuin oma äitini. Ja pidin tämän päätöksen enkä ole sitä edes katunut.
Ehkä huolenpidon puutteesta johtuen minulla on ollut joku omituinen ylikorostunut tarve pitää kaikista läheisistäni niin hyvää huolta kuin pystyn. Melkein poltin itseni loppuun yrittämällä pitkään olla kaikessa hyvä. Työssä, kotona, puolison huolehtimisessa, ruuanlaitossa, sukulaisten silmissä ja auttaa jopa tuntemattomia avuntarvitsijoita. Ostin kaikille valtavasti joulu- ja syntymäpäivälahjoja ja yritin tuottaa muille iloa, jota itse olin jäänyt vaille. Toivoin kai samalla hiljaa mielessäni, että minutkin huomioitaisiin ja minustakin pidettäisiin huolta. Minulla tuntuu sillä tunnepuolella olevan kovasti vajausta edelleenkin. Nyt olen opetellut jarruttelemaan ja olemaan oma itseni. Paskan mutsin ihan hyvä aikuinen tytär.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 12:26"]
Olen lämpimissä väleissä appivanhempieni kanssa. Oli aikamoista kun vanhempani tulivat käymään heidän luonaan. Isä oli pöydässä ihan punainen ja naamasta hikinen, kun kertoi niin maanisesti häpäisytarinoita lapsuudestani. Hän koki olevansa tähti, armoitettu viihdyttäjä. Äiti ulvoi naurusta ja komppaili. Appivanhemmat ja minun perhe syötiin rauhassa ja juteltiin normaalisti. Pöydän toisella puolella vanhempani eivät edes huomanneet tätä, vaan aina alkoi isällä uusi juttu ja äidillä nauru.
Kuvitelkaa tilanne. Me jutellaan siinä jotain "onkos aita jo maalattu?" "on se, portti vielä pitää viimeistellä". Meidän puheen päälle isä papattaa, minkä ehtii, jotain "mentii eläintarhaa ja täähä poras ku suihkulähde ku hää pelkäs jottai isoo eläint" ja äiti kirkuu vieressä isää palvoen "PELKÄS TYHMÄ ELÄINTÄ, OIKEEN PORAS SIINÄ".
Vanhempani uskovat aivan vilpittömästi, että kertomalla tarinoita, joissa olen "tyhmä" (koska esim. 2-vuotiaana itken pelosta eläintarhassa, kun näen pelottavan ison eläimen), he voittavat appivanhempani puolelleen. Vanhempieni fantasiassa appivanhemmat alkavat halveksia minua ja oma perheeni hylkää minut. Vanhempieni suurin toive on, että jään yksin. He aidosti uskovat, että lähipiirini jättää minut kuultuaan, miten pikkulapsena kerran itkin eläintarhassa.
[/quote]
Minun äitini meni niin pitkälle että soitti opisklupaikkani osastonjohtajalle ja puhui palturia minusta. Ihmettelin aina miksi osastonjohtaja suhtautui minuun kummallisesti vaikka en ollut hänestä mitään mieltä. Osastonjohtaja sattui olemaan aika lailla ilkeitä kommentteja herättävä henkilö ulkonäkönsä vuoksi ja monet irvailivatkin.
40-luvulla tuotiin Suomeen oppi, jonka mukaan vanhempien piti välttää kaikkea hellyyttä, sylissäpitoa ym, vauvoille piti vain antaa maitoa/ruokaa 4 tunnin välein. Arvo Ylppö oli tämän suuntauksen kannattaja, ja äidithän tunnollisesti uskoivat, vaikka isovanhemmat ihmettelivät ja olisivat pitäneet vauvoja hyvänä. Olisiko tässä syitä 40-luvun äitien tunnekylmyyteen? Oma äitini syntyi 30-luvun alkupuolella ja oli oikein lämpöinen äiti. (Kirjoittelin tätä samaa toiseen samantapaiseen ketjuun aikaisemmin.) Minusta tämä hellyyskielto ansaitsisi ison psykologisen tutkimuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttua. Koskaan ei puhuttu kuukausittaista ja itse jouduin ostamaan siteet tai siis käytin vessapaperia tai "varastin" äidin siteitä.. Tuntuu jälkikäteen uskomattomalta.
pesin salaa verisiä pikkuhousuja ja kuivasin kaapissa lukkojen takana kun äiti tutki aina mun tavaroita, luki just päiväkirjoja jne myös lukollisessa kaapissa olevat tavarat tutki.
Kaikista tärkeintä on, mitä naapurit ja sukulaiset ajattelee. Aina jos tein jotain äidin mielestä typerää, esim. Juhlissa ei äidin mieleisen vaatteet niin "mitähän sukulaiset ajattelee kun pukeudut noin"
poikaystävä piti olla, koska mitähän sukulaiset ajattelee kun sulla ei oo ketään..olisi tyyliin pitänyt mennä lukioaikainen poikaystävän kanssa naimisiin, kun oli ylilääkärin poika. Aina kun lähti ulos kavereiden kanssa niin hirveä mäkättää, onkosun pakko mennä taas jonnekin, mikset voi olla kotona.
paras kaverini raiskattiin lukioaikana ja en tietenkään kertonut äidille. Sitten äiti oli kuullut asiasta kampaajalla ja tuli kotiin kuin myrskynmerkki kun en ollut kertonut sitä hänelle ja hän sai hävetä kampaajalla kun ei tiennyt asiasta ja sen jälkeen kaverini olikin sitten hutsu
täälä on niin tuttuja tarinoita, että alkoi puistattamaan
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 06:50"]
Tuttua. Koskaan ei puhuttu kuukausittaista ja itse jouduin ostamaan siteet tai siis käytin vessapaperia tai "varastin" äidin siteitä.. Tuntuu jälkikäteen uskomattomalta.
pesin salaa verisiä pikkuhousuja ja kuivasin kaapissa lukkojen takana kun äiti tutki aina mun tavaroita, luki just päiväkirjoja jne myös lukollisessa kaapissa olevat tavarat tutki.
Kaikista tärkeintä on, mitä naapurit ja sukulaiset ajattelee. Aina jos tein jotain äidin mielestä typerää, esim. Juhlissa ei äidin mieleisen vaatteet niin "mitähän sukulaiset ajattelee kun pukeudut noin"
poikaystävä piti olla, koska mitähän sukulaiset ajattelee kun sulla ei oo ketään..olisi tyyliin pitänyt mennä lukioaikainen poikaystävän kanssa naimisiin, kun oli ylilääkärin poika. Aina kun lähti ulos kavereiden kanssa niin hirveä mäkättää, onkosun pakko mennä taas jonnekin, mikset voi olla kotona.
paras kaverini raiskattiin lukioaikana ja en tietenkään kertonut äidille. Sitten äiti oli kuullut asiasta kampaajalla ja tuli kotiin kuin myrskynmerkki kun en ollut kertonut sitä hänelle ja hän sai hävetä kampaajalla kun ei tiennyt asiasta ja sen jälkeen kaverini olikin sitten hutsu
täälä on niin tuttuja tarinoita, että alkoi puistattamaan
[/quote]. Ja aina jouluna ostettiin ihan sikana lahjoja, ilmeisesti yritettiin sillä tavalla osoittaa edes jotain tunteita
minua haukuttu myös aina lutkaksi ja huoraksi, vaikka menetin neitsyyden 21 vuotiaana.... Poikakavereita oli kyllä paljon, mutta sänkyyn en mennyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monessa jutussa on tullut esiin se, kuinka näiden hallitsevien äitien tyttäret ovat kasvatuksestaan huolimatta löytäneet itselleen hyvän ja ymmärtäväisen miehen. Minä kun olen ajatellut, että lapsuuden traumoista yhä kärsivä nuori ja aikuinen hyväksyy itselleen asiaa sen kummemmin miettimättä kumppanin, jonka kanssa lapsuuskodin olot jatkuvat.
Minulle kävi näin. Pidän kommunikointia, avoimuutta ja totuutta korostetun tärkeinä asioina, mutta koska en näihin pysty lähisuhteissani, löysin sitten itselleni ukon, joka ei osaa puhua mistään ja hieman ennen eroamme oikein yllätyin siitä, minkä luokan salailuun hänkin kykeni.Vähintään yhtä hyvään kuin minä.
Yhtenä jouluna pidimme mieheni kanssa sujuvasti usean päivän mykkäkoulun. Suuttuminen oli ihan oikeutettua, mutta tapa jolla asia käsiteltiin (= ei käsitelty) on lapsuuskodin peruja. Muistan, kuinka kaverini ihmetteli, eikö noin pitkä mykkäkoulu ollut järkyttävän ahdistavaa ja totesin, että ei lainkaan ja varmaan siksi että vaikeneminen ja omiin oloihin vetäytyminen oli ollut lapsena aina tapani selvitä. Vanhemmat eivät myöskään kyselleet mitään, jos olin hiljaa ja muistan kerran kotona pitäneeni kahden viikon mykkäkoulun ilman että kukaan puuttui siihen. Jälkeenpäin olen miettinyt, huomasiko kukaan edes mitään.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:06"]Oma äitini syntynyt v.-50 ja minä 70-luvun lopulla. Ja äitini muistuttaa ap:n äitiä hyvin paljon. Rahasta ei ollut pula, olimme keskiverto keskiluokkainen perhe. Vaate tms. tarpeet sain aina perustella ja yleensä hän halusi tulla mukaan vaikuttamaan, että ostan varmasti (hänen mielestään) oikeanlaiset. Silloin harvoin, jos hän antoi rahat vaikka farkkuihin, piti tuoda kuitin kera loput rahat takaisin, etten vain yritä viedä välistä itselleni. Ainaista vahtimista ja arvostelua vaikka olin myös maailman kiltein tyttö, jolla yli ysin keskiarvo. Halaamisia oli harvoin, en muista koskaan kuulleeni, että minua rakastetaan tms. tunteisiin liittyvää puhetta. Maksoin autokoulun omista kesätyörahoistani, samoin oman polkupyörän varastetun tilalle, samoin ihan kaikki nuorten menot (leffat, videovuokrat tms.). Ne olivat kaikki "turhuuksia", joihin ei haluttu osallistua. Joskus harvoin käytiin shoppailemassa äidin maun mukaisia vaatteita. Tämä sama muuten jatkuu edelleen, nyt äitini olisi jopa valmis maksamaan omat vaateostokseni (vaikka olen yli 30v ja työssä käyvä), mutta edelleen ne pitäisivät olla hänen mukaisiaan. Aikaa selvää on, että me emme shoppaile yhdessä.
Äitini puhuu minulle vieraista ihmisistä tuntitolkulla, arvostelee tekemisiä tms. tai muistelee jotain vanhoja asioita. En jaksaisi millään kuunnella noita jorinoita. Tai puhumme lapsistani jotain yleistä, sekin hyvin nopeasti menee kasvatuksemme arvosteluksi. Mutta mekään emme puhu oikeista asioista eli mitä oikeasti kuuluu, miten jaksaa, onko ollut terve (hän piilottelee/vähättelee omaa terveydentilaansa).
Kavereita emme missään nimessä ole ja olen aina tosi voipunut, kun olemme tavanneet.
[/quote]
Aivan samanlaisia omatkin kokemukset. Äitini s.51, itse olen 30+ kahden alle kouluikäisen yh-äiti. Ekaa lasta jaksoi hoidella, toista ottanut pari kertaa (pian kolmivuotias), enkä ole edes apua pyytänyt. Ihmettelee miten jaksan lapsia kun häntä väsyttää meteli vartin jälkeen.
pitkään hänellä oli käyttöoikeus tiliini (en tajunnut koko asiaa), kunnes alkoi tekstailla että jos vietän aikaa heidän kunnassa, heilläkin voi käydä kylässä... Asuin tällöin 300km päästä vanhemmistani.
Tabuista ei puhuta (esim äidin krooninen sairaus), anteeksi ei pyydetä, koko ajan jauhetaan ja valitetaan muitten asioista. Nuorempi kun olin, olimme läheisiä, nyt en käy kuin ehkä kerran parissa viikossa ja silloinkin aika menee lapsista puhuessa. Olen oppinut puhumaan suuni puhtaaksi, sanon että negatiivisuus saastuttaa jne. Äiti loukkaantuu helposti ja pitää kaunaa sisällään, ei puhu mitään mutta katkeroituu. Siitäkin olen avautunut: miten kukaan tietää että loukkaa jos siitä ei sano?
Veljeni (73-syntynyt) on ihan äidin poika, soittelee joka päivä, pitkään kuunteli äitiä päätöksenteossa. Itselläni oli sama juttu pitkään, mikä osittain aiheutti oman avioeroni terapiassa tajusin tämän ja olen käsitellyt asiaa paljon. Olen tajunnut narsisti - läheisriippuvainen - kuvion.
uskon että tämä juontaa juurensa sota-ajasta ja vanhempiemme kasvatuksesta. Itselle todellinen oppitunti kun on omiakin lapsia..
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 23:22"]
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 20:41"]
Yritän nyt kertoa mahdollisimman värittämättä yhden esimerkin meidän sukupolvemme kylmästä naisesta. Hän työskenteli vammaisen sukulaiseni kotihoitajana. Hänen syntymävuotensa on 1982 ja vuodesta 1992 hän on omien sanojensa mukaan tehnyt kaiken itse koska yrittäjä-äiti ei ehtinyt. Neljännellä luokalla siis tyttö ruvennut itse tekemään kaikki ruuat, pesemään vaatteensa, olemaan aina yksin. Tänä syksynä täyttää 32.
En ole koskaan tavannut ihmistä jolla on kovemmat arvot. Kylmästä äidistään hän puhuu ihaillen - sanoo että äiti kylmyydellään teki hänestä ahkeran pärjääjän. Hän on työhullu ja se ilmeni niin että hän kahmi itselleen hoitovuoroja manipuloimalla muita hoitajia, suostutteli yhden antamaan vuoronsa, kiusasi toisen jäämään sairaslomalle, puhui selän takana pahaa kolmannesta että vammainen irtisanoi tämän. Olemme nähneet tuntilaskelman jossa hän on ollut vammaisen kodissa yhtäjaksoisesti melkein sata tuntia. Kun asiaa tutkittiin rupesi paljastuun että hänen melkein kaikki töissä olonsa oli ollut sitä että hän teki toisten hoitajien tekemät työt uudestaan, pyykkäsi puhtaat koneelliset toisen kerran ja pesi juuri pestyt lattiat. Kaikkeen aina selitys että äiti on opettanut hänet 10-vuotiaana ahkeraksi pärjääjäksi, ja äitiään kovasti ylisti vaikka selvästi mielisairas äitinsä kylmyyden takia.
[/quote]
Jotain rajaa nyt siihenkin, mitä tunnistettavaa tietoa kertoo ihmisistä. Ja tämä löpinä ei muutenkaan kuulu tähän ketjuun, täysin asiaton.
[/quote]
Tunnistit siis itsesi. Siispä voisit jättää sukulaiseni rauhaan. Vaikeasti vammaisena hän oli armoillasi, pitkään pelkäsi sinua. Työsuhteesi hänen hoitajanaan on sitäpaitsi lopussa. Me sukulaiset toivomme että menisit siihen terapiaan.
Muille keskustelijoille anteeksi että houkuttelin tuon narskun tännekin.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 19:58"][quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 18:56"]
Nämä tyttäret osaa kirjoittaa ja tosi hyvin, on ilo lukea siinä mielessä näitä tekstejä. Minusta ilmiö on hiukan yleistettävissä. Onko niin, että alistetut tyttäret ovat verbaalisesti lahjakkaita(ja muutoinkin)?
[/quote]
Usein lapsi, jota ei ns. oteta mukaan perheeseen, jää tarkkailijaksi ja tarkkailijathan oppivat analysoimaan ja näkemään asioita tarkasti jo pienestä pitäen. Koska he eivät vapaudu omista traumoistaan, asiat jäävät möykyksi sisälle ja siksi aina kun jossain näkyy vain pienikin merkki samansuuntaisesta asiasta, joka on itselle trauma, tarkkailija huomaa sen. Ja paljon ennen muita. Tämä on oma kokemukseni, mutta syitä hyvään itseilmaisuun on tietysti paljon muitakin.
[/quote]
Tämä selitys kolahti minuun kovasti. Olen koko ikäni huomioinut asioita, joita kukaan muu ei tunnu huomaavan. Nimenomaan asiat jotka selvästi loukkaavat tai sattuvat jotakuta, jos joku yritetään jättää ulkopuolelle jne. Tutkani ei kuitenkaan toimi esim. tilanteissa joissa vaikka työpaikalla on ollut sutinaa joidenkin työntekijöiden kesken. Kaikki muut ovat huomanneet asian, minä en. Joskus olen ihmetellyt miksi huomaan vain ns. ikävät asiat. Mutta selvästikin näen niissä tapauksissa omia kokemuksiani ja tunteitani.
Kiitos teille kaikille kohtalotovereille, jotka jaatte kipeitä kokemuksianne. Tämä ketju on mahtava!
Täällä on kertomuksia, joissa äiti ja vanhemmat oikeasti on ollut erittäin kyseenalaisia vanhemmuudessan. Ei minusta kuitenkaan kannata vetää ihan suorilta yhtäläisyysmerkkeja koko sukupolveen. Itse ko. genreen kuuluvana en minä ainakaan osaa sanoa kuin pari ikätoveriani jolla tietäisin olleen vastaavanlaisia kokemuksia olleen. Nykyvanhemmissakin tiedämme näitä olevan. Ainoa johon kukin pystyy vaikuttamaan, on oma itse kasvattajana. Toivottavasti itse kukin panostaa siihen. Ettei käy niin, että omat lapsemme täällä jossain vaiheessa avautuvat meidän vanhemmuudestamme. Vai onko silloinkin kyseessä itsekäs sukupolvi..?
Sekä äitini että isäni lempihupia on aina ollut se, että he pilkaten matkivat muita, lapsistaan välittäviä vanhempia. Kun mökkinaapurit itkien kertoivat, että heidän poikaansa koulukiusataan tosi rankasti, siitähän meillä riemu repesi. Äiti ja isä imitoivat jälkeenpäin tuota itkua (yyhyy pojalta lyötiin kaksi kylkiluuta, yyhyy reppu poltettiin) ja rähähtivät sitten vahingoniloiseen nauruun. Edelleenkin meillä kerrotaan myös sellaista "naurettavaa" tarinaa, että serkkuni oli kerran ottanut kännissä baarista taksin vanhempiensa luo ja könynnyt heidän makuuhuoneeseensa halaamaan heitä keskellä yötä ja kertomaan, että rakastaa heitä. Kyseessä siis serkkuni, eli toinen hänen vanhemmistaan on toisen minun vanhempani perhettä, huom! Ja noin lämmin suhde, että saa aikuisena kännissä tuollaisen hellyyskohtauksen. Heillä on aivan normaalia halata ja sanoa rakastavansa. Arvaatte, mitä minun vanhempani tuosta totesivat, hyvä ettei äiti tukehtunut, kun huutonauraen pilkkasi moista "lässytystä".