Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 07:50"]
Tekisipä joku opiskelija vaikka gradun tästä. "Tunnekylmien äitien tyttäret". Antaisin heti haastattelun.
Moni vaikuttaa pyrkivän siihen, että kierre katkeaa ja omat lapset kasvatetaan rakkaudella. Hatunnosto siitä teille! Tämä ketju antaa mulle voimaa ja toivoa, vertaistukea ja tunteen etten ole yksin. Kaikessa kamaluudessaankin. Noustaan äitiemme varjosta ja ollaan parempia ihmisiä, vaimoja ja ennen kaikkea äitejä.
[/quote]
Yhdessä tyttäret voivat tämän ketjun kautta parantua ja antaa anteeksi itselleenkin ehkä armottomuutta, mitä on koko elämän harjoittanut itseään kohtaan. Kiitos näiden äitien, joiden ääni hokee takaraivossa koko ajan: et ole minkään arvoinen, oletpa tyhmä jne jne..
Ennenkaikkea on tärkeä olla parempi ihminen.. kaikki muut tittelit tulkoon tästä. Moni tytär ei varmaan ole edes rohjennut äideiksi ryhtyä, kylmien kokemustensa takia. Ehkä jotkut vielä ryhtyy, mikäli parantuvat arvostamaan itseään kuten kuuluukin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, on tää ketju vaan kamalaa luettavaa, mutta samalla tunnen huojennusta. Kirjoittelin jo joskus aiemmin tähän ketjuun, mutta tuli vielä pari juttua mieleen. Lempilausahdus äidillä oli, Itku pitkästä ilosta. Muistan kuinka kurjalta tuntui ja edelleen se on mielessä, jos on liian mukavaa, että kyllä se mukavuus kostautuu vielä. :(
En tiedä johtuiko se siitä, että olen ainoa lapsi, mutta äiti oli ylisuojeleva ja edelleenkään hän ei osaa kohdella mua aikusena. Kuitenkaan en muista että oltaisiin koskaan esim halattu. Huolehditaan esim siitä vieläkin, että onko talvella tarpeeksi vaatetta. Ja syönkö tarpeeksi. Jotenkin olen hänen seurassaan aina puolustuskannalla, piikit pystyssä. Tuntuu, että joka kerta taannun siihen pahimpaan teini-ikään ja muutun hyökkäyskannalle. Koska enhän mä mitään osaa itse. Kadehdin niin ystäviäni, joilla on normaali aikuis-äiti suhde, jossa voidaan puhua asioista tasaveroisina aikuisina ja kohtelu on sen mukaista.
Lisäksi kaikki pinttyneet vanhat ajatukset että on miesten ja naisten töitä, talvella ei voi pitää valkoisia vaatteita jne. Eikö nyt ihan oikeasti voisi hiukan kehittyä ja tuulettaa nuo pinttyneet ajatukset pois pikkuhiljaa. Kyllähän tässä mekin mennään ajan virrassa ja koitetaan pysyä kehityksen tahdissa. Tuntuu vaan, että ei voi edes yrittää omaksua uusia ajatuksia jne. Pysytään siinä samassa vanhassa. Elämä on yhtä kehitystä ja uudistumista, miksi yks sukupolvi on jämähtänyt?
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 16:54"]
Kuuluuko suomalaiseen kasvatukseen yleisemminkin nöyryyttäminen ja nolaaminen?
[/quote]
Mä ainakin huomaan että puolisossani tällaisia kasvatuspiirteitä on. Minä taas koitan paikata asiaa ehkä yltiöylistämiselläkin ja hellyydellä. Mieheni silmissä olen heikko kasvattaja ja lapset kurittomia -"joista kasvaa itsekkäitä paskoja".
Parempi sekin kuin pellejä.
70-luvun lapsia olemme molemmat.
Ei ole helppoa meidänkään lapsilla tässä kuviossa
:(
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 10:27"]
Olen syntynyt -79, äitini -46. Kirjoitan tähän kokemuksiani. Paljon on samoja kuin muillakin, ikävä kyllä:
-Kaikki aikuistumiseen (kuukautiset ym) ja seksiin liittyvät asiat olivat syvästi häpeällisiä. Menkkani alkoivat kun olin 11-vuotias, en uskaltanut/kehdannut kertoa asiasta vaan käytin salaa äitini siteitä tai laitoin housuihin vessapaperia. Samoja toppimallisia rintsikoita käytin ja pesin salaa vuosia, niinkuin moni muukin tässä ketjussa.
-Ikinä kotona ei keskusteltu seksistä tai ehkäisystä, annettiin vain ymmärtää, että on huora jos antaa. Muistan äitini tokaisseen riidan päälle että "Pitää taas päästä huoraamaan" kun 17-vuotiaana lähdin viikonlopuksi poikakaverini luokse.
-Sairastumiset olivat aina vain keino lintsata koulusta, eikä niitä otettu tosissaan. Vain korkea kuume oli syy jäädä pois koulusta. Teini-ikäisenä sairastin koko talven kovaa kurkkukipua ja pientä kuumeilua, vihdoin kevään korvalla minut vietiin pitkin hampain lääkäriin, jolloin verikokeesta selvisi että tulehdusarvoni olivat superkorkealla, lääkäri ihmetteli vitkutteluani mennä hoitoon.
-Äidilläni on tapana vieläkin kertoa nolaamistarkoituksessa joka jumalan sukujuhlassa tms samoja "hauskoja" juttuja lapsuudestani, esim se kuinka 10 vuotiaana putosin jäihin (moni muu äiti ei ehkä olisi niin huvittunut tästä, hänestä se on mitä parhain juttu). Tämä on toistunut 25 vuotta, paitsi rippijuhlassani, jolloin kielsin mainitsemasta sanallakaan näitä asioita. Halusin nauttia juhlistani ilman nolausta ja tiesin mitä oli odotettavissa. Tietenkin minut haukuttiin huumorintajuttomaksi tosikoksi.
- Painoani on aina arvosteltu, äitini on aina muistanut sanoa että "sinun iässäsi painoin vain niin ja niin paljon" tai että "nuorena en ollut koskaan lihava". Olin lapsena pyöreä ja muistan äitini joskus sanoneen isälleni että "xx söi itsensä siaksi" ja nauraneen päälle. Nice. Joka kerta tavatessamme kysyy olenko lihonut. Tai toteaa että olet lihonut. Huomauttelee muutenkin ulkonäöstäni, mm hiukseni ovat harvat hänen mielestään, josta muistaa tietenkin aina välillä mainita.
-Murrosiässä naureskeltiin finneille ja muuttuville muodoille, olen vieläkin hyvin epävarma ulkonäöstäni. Jopa puheääntäni arvosteltiin, olin kuulemma kimittäjä ja en osannut puhua kunnon äänellä.
- Koulunkäynnin sain hoitaa aivan yksin ala-asteen jälkeen, en saanut mitään apua vaikkapa valinnaisaineiden valintaan ("valitset mitä tykkäät"), tai mihin menen ysin jälkeen. Koskaan he eivät käyneet vanhempainilloissa tms, arvostelivat vain jos sain huonoja numeroita.
[/quote]
Kimittäjäksi ei haukuttu, mutta mutisijaksi. Tosin koulussa minut valittiin usein ääneen lukijaksi ja näytelmiin, koska mulla on voimakas ääni. Äidin (eikä isän) mieleen ei varmaan muljahtanut, että miksi tuo lapsi puhuu hiljaisella äänellä ja käytännössä vain omassa perheessä, niin ja sukulaisissa. Olin hyvin ujo, mutta se ujouskin oli ikään kuin valikoivaa eli vain tietyissä kokoonpanoissa. Äitini ei antanut käytännössä kellekään tilaa keskusteluille vaan pilasi kaikkien kesksutelut.
Heippa,
kirjoituksessasi on jotain tuttua ja jotain erilaista. Minulla on etäiset välit äitiini. Asumme 500 metrin päässä toisistamme ja hän piipahtelee meillä usein, mutta ei meillä mitään "yhteyttä" ole. Ei hän minua tunne. Joskus on sellainen olo, että ei hän ole koskaan erityisen kiinnostunut minusta ollutkaan. Siis siitä, mitä ajattelen, tunnen, tiedän tai osaan. Hän on ehkä itsekäs tai sitten on jotenkin rikki, eikä osaa olla avoin kenellekään. Pitää jonkinlaista kulissia yllä. Ei hänellä mielestäni mitään peiteltävää ole, mutta ei hän kenellekään käsittääkseni avoimesti puhu mistään. Jopa sohvan ostaminen on salaisuus, josta ei saa muille sanoa.
No, menee vähän ohi. ;)
Minä olen ostanut kasilta (eka työ) kaikki vaatteeni yms. itse. Äiti ei ole koskaan edes kysynyt, onko minulla kuukautiset alkaneet tai tarvitsisinko rintaliivit. Kai hän tajusi kuukautisten alkaneen, kun lakanoissa oli verta ja ensimmäisten menkkojen aikana otin häneltä siteitä. Olisin silloin kaivannut keskustelukumppania, koska asia oli minulle hämmentävä. Ei sellaista mahdollisuutta vain minun ja äidin välillä ollut.
Äitini on negatiivinen. Mielellään moittii muita tai kaivaa asiasta kuin asiasta jonkin negatiivisen pointin. Siitä yritän tietoisesti pysytellä irti ja teen päinvastoin: kehun muita ja etsin aina joka asiasta jonkun hyvän pointin. Ehkä vain ärsyttääkseni? ;)
Meillä oli taloudellisesti tiukka vaihe pienen hetken joskus 80 -luvulla. Se liittyi isomman kodin hommaamiseen ja vanhempieni todella tarkkaan talouteen. Lainat piti maksaa muutamassa vuodessa ja niinhän ne maksettiinkin, tietenkin. Kamalaa jos olisi lainaa! Muutoin talous on ollut kunnossa, mutta ei se ole vaikuttanut siihen, ostetaanko minulle vaatteita vai ei. Pienemmillä sisaruksilla ehkä vielä keljumpi tilanne. Olen varma, että yhden siskoni jalat ovat menneet pilalle huonojen, muilta perittyjen kenkien takia. Rahaa uusiin olisi ollut.
Lopuksi vielä tällainen tuli mieleen: Minulle alkoi tulla näppylöitä joskus seiskalla kasvoihin. En tiennyt mitä tehdä ja kavereilta kyselin asiaa. Yksi vinkkasi jotain puhdistusainetta, mutta en tiennyt, mistä sitä saa. Kysyin äidiltä, että voisitko ostaa minulle sitä. Äiti vastasi, että pese vedellä. Keskustelu jäi siihen. Ostin ihan mitä sattuu aineita ja varmaan tilanne näppyjen osalta vain paheni. Olin 17 v. kun kävin omatoimisesti kosmetologilla ja sain sellaiset aineet, että näpyt lähti. Olisiko tässä tilanteessa äiti voinut vähän ohjata, jos ei vastausta tiennyt? Tämä tuli mieleeni, kun oma murkkuikäiseni pyysi ostamaan deodoranttia. Ostin ja vielä selvitin, mistä saan alumiinitonta ja alkoholitontoa dödöä ja mikä olisi "ihan paras". Taisi olla joku alitajunnasta pompsahtava vastaisku?
Olen syntynyt 70-luvulla, äiti 50-luvulla. Toivon hänelle "tervehtymistä" ja jonkinlaista rauhaa itsensä kanssa. Ehkä siitä meidänkin suhde voisi syventyä. Tai sitten ei.
Tsemppiä! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 08:53"]
73-vuotiasta äitiäni kiinnostavat vain erilaiset uskonnolliset hörhöilyt (julkkissaarnaajat ym.), "Tanssii tähtien kanssa" sekä Jari Sillanpää. Ei omat lapset tai lapsenlapset.
[/quote]
Tuo on tuttua, että tv julkkikset tai jotkut muut ''arvostetut'' julkisuuden henkilöt vaikuttavat äidistäni mielenkiintoisemmalta, kuin oma tytär. Heidän osaamistaan arvostetaan, tytär mitätöidään. Jos tytär osaa jotain, äiti etsii maailmanmestarin jostain vastaavalta alalta.. ja esittelee tämän tyttärelle jossain sivulauseessa. Että kylläpäs tuo on taitava.. Hmmm...
Tv sarjatkin menevät tyttären edelle, big time. Kauniiden ja rohkeiden suhteet tiedetään hyvin ja ollaan surullisia fiktiivisten ihmisten kohtalosta.. tyttären elämästä ei tiedetä mitään eikä edes vaivauduta ottamaan selvää esim yhdellä puhelinsoitolla.. Mitä sinulle kuuluu?? Siis Sinulle? Kuuluu? Minua kiinnostaa kuulla.. Sun elämästä? Not!!!!!1
Viittaan siis ap:n kirjoitukseen, mutta pätee kyllä muihinkin, että paljon samaa on.
Olen puhunut suhteesta äitiini jonkin verran mieheni kanssa. Hän ei oikein ymmärrä, miten äiti voi käyttäytyä niin kuin äitini käyttäytyy. Hänen oma äitinsä on aivan toisenlainen, vaikka ei hänelläkin omat ongelmansa on. Minulla ei ole lämmintä anoppia. ;)
Piti tuohon kirjoitukseeni lisätä, että tiedän äitini lukeneen päiväkirjojani, postejani ja erilaisia muistivihkojani, joita mukanani on aina kulkenut. Koskaan hän ei niistä ole puhunut. Kerran kirjoitin päiväkirjaani (olisinkohan ollut 16v), että onko hauskaa lukea toisten juttuja äitiseni. Ei hän tästäkään mitään sanonut, vaikka varmasti sen luki. Aloin myös sepittää tosi hurjia tarinoita päiväkirjaani sillä ajatuksella, että siinähän mietit, missä tyttäresi mennä viipottaa. Ilkeä siis minäkin. :D
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 11:48"]
Heippa,
kirjoituksessasi on jotain tuttua ja jotain erilaista. Minulla on etäiset välit äitiini. Asumme 500 metrin päässä toisistamme ja hän piipahtelee meillä usein, mutta ei meillä mitään "yhteyttä" ole. Ei hän minua tunne. Joskus on sellainen olo, että ei hän ole koskaan erityisen kiinnostunut minusta ollutkaan. Siis siitä, mitä ajattelen, tunnen, tiedän tai osaan. Hän on ehkä itsekäs tai sitten on jotenkin rikki, eikä osaa olla avoin kenellekään. Pitää jonkinlaista kulissia yllä. Ei hänellä mielestäni mitään peiteltävää ole, mutta ei hän kenellekään käsittääkseni avoimesti puhu mistään. Jopa sohvan ostaminen on salaisuus, josta ei saa muille sanoa.
No, menee vähän ohi. ;)
Minä olen ostanut kasilta (eka työ) kaikki vaatteeni yms. itse. Äiti ei ole koskaan edes kysynyt, onko minulla kuukautiset alkaneet tai tarvitsisinko rintaliivit. Kai hän tajusi kuukautisten alkaneen, kun lakanoissa oli verta ja ensimmäisten menkkojen aikana otin häneltä siteitä. Olisin silloin kaivannut keskustelukumppania, koska asia oli minulle hämmentävä. Ei sellaista mahdollisuutta vain minun ja äidin välillä ollut.
Äitini on negatiivinen. Mielellään moittii muita tai kaivaa asiasta kuin asiasta jonkin negatiivisen pointin. Siitä yritän tietoisesti pysytellä irti ja teen päinvastoin: kehun muita ja etsin aina joka asiasta jonkun hyvän pointin. Ehkä vain ärsyttääkseni? ;)
Meillä oli taloudellisesti tiukka vaihe pienen hetken joskus 80 -luvulla. Se liittyi isomman kodin hommaamiseen ja vanhempieni todella tarkkaan talouteen. Lainat piti maksaa muutamassa vuodessa ja niinhän ne maksettiinkin, tietenkin. Kamalaa jos olisi lainaa! Muutoin talous on ollut kunnossa, mutta ei se ole vaikuttanut siihen, ostetaanko minulle vaatteita vai ei. Pienemmillä sisaruksilla ehkä vielä keljumpi tilanne. Olen varma, että yhden siskoni jalat ovat menneet pilalle huonojen, muilta perittyjen kenkien takia. Rahaa uusiin olisi ollut.
Lopuksi vielä tällainen tuli mieleen: Minulle alkoi tulla näppylöitä joskus seiskalla kasvoihin. En tiennyt mitä tehdä ja kavereilta kyselin asiaa. Yksi vinkkasi jotain puhdistusainetta, mutta en tiennyt, mistä sitä saa. Kysyin äidiltä, että voisitko ostaa minulle sitä. Äiti vastasi, että pese vedellä. Keskustelu jäi siihen. Ostin ihan mitä sattuu aineita ja varmaan tilanne näppyjen osalta vain paheni. Olin 17 v. kun kävin omatoimisesti kosmetologilla ja sain sellaiset aineet, että näpyt lähti. Olisiko tässä tilanteessa äiti voinut vähän ohjata, jos ei vastausta tiennyt? Tämä tuli mieleeni, kun oma murkkuikäiseni pyysi ostamaan deodoranttia. Ostin ja vielä selvitin, mistä saan alumiinitonta ja alkoholitontoa dödöä ja mikä olisi "ihan paras". Taisi olla joku alitajunnasta pompsahtava vastaisku?
Olen syntynyt 70-luvulla, äiti 50-luvulla. Toivon hänelle "tervehtymistä" ja jonkinlaista rauhaa itsensä kanssa. Ehkä siitä meidänkin suhde voisi syventyä. Tai sitten ei.
Tsemppiä! :)
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
542, oletko sinä minä? Meillä oli IHAN samanlaista ja on edelleen! Nolaaminen, vähättely ja syyttely sen kun jatkuu, isoista ja pienistä asioista. Itse olen syntyny 79 ja äitini 48.
Piilottelin alkaneita kuukautisiani 11-vuotiaana onnistuneesti yli puoli vuotta. Sitten "jäin kiinni", kun lakanoissa oli verta. En kertonut menkkojen alkaneen jo aikoja sitten. Käytin mm. sideharsoa ja vanhoja paitoja siteinä.
Jouduin väkivallan uhriksi 12-vuotiaana keskellä päivää odottaessani bussia kaupungilla. Tulin siis täysin tuntemattoman piripään mukiloimaksi ilman mitään syytä. Äitini kysyi, että tyhmäkö olen kun jouduin hakatuksi ja miten provosoin tuota ihmistä kun kävi kimppuuni. Haluaisin vielä korostaa, että olin tosiaan 12-vuotias.
Aloin saada muotoja jo aika nuorena, jolloin äitini ystävällisesti alkoi haukkua minua mm. "läskipersukkeeksi" ja "ihramakkaraksi" ja yllytti isäni mukaan samaan lauluun tyyliin: "Katso nyt kun tuo sen kun lihoo vaan! Sano nyt sinäkin sille jotain!". Seurauksena 15 vuotta syömishäiriötä.
Viimeisimpänä älynväläyksenä hän totesi, että toivottavasti en saa lapsia ennen kuin itse hieman aikuistun, kun olen edelleen niin huolimaton ja varomaton. Olemme yrittäneet lasta jo pitkään (pian 2 vuotta, syömishäiriö on vaikeuttanut) ja en todellakaan ole äidille siitä kertonut. Enkä taida kertoa edes jos viimein onnistumme, vaan katkaisen kaiken yhteydenpidon jo ennen syntymää.
775 vielä jatkaa.
Musta on aivan järkyttävää, miten huonolla tolalla hygienia-asiat olivat muutenkin kuin kuukautisten olemassaolon kieltämisen osalta. Meillä hammashygienia jäi siihen, että kahdesti päivässä _pitäisi_ harjata, mutta ei sitä vanhemmat valvoneet, ja meillä lapsilla onkin tosi huonot hampaat nyt :( Samoin itselläni oli murrosiässä paha akne ja kärsin siitä kovasti koska häpesin ulkonäköäni jo muutenkin. Ei minulle ostettu mitään erityisiä kasvojenpesuaineita.
Ylipäänsä ei opetettu, miten usein pitäisi peseytyä. Murrosiässä ja vielä 18 täytettyänikin äiti on toisinaan sanonut minulle, että haisen tosi pahalta ja olisi varmaan aika käydä suihkussa. Ei ole ollut minkäänlaista kannustusta siihen, että olisin oppinut itse huolehtimaan hygieniasta. Ei myöskään vaadittu hoitamaan omia likapyykkejä pyykkikoriin ennen kuin puhtaat vaatteet loppuivat kaapista (moni teini/varhaisteini tarvitsee juuri näissä jutuissa selviä sääntöjä ja vanhempien jatkuvaa muistuttelua, jotta terveet rutiinit pääsevät muodostumaan), joten sitten kuljettiin likaisissa/haisevissa ja taas hävetti. Mielestäni tämä oli lapsen hoidon laiminlyöntiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen hygienista huolehtiminen on ollut kyllä aika alamittaista. Varsinkin tosiaan hammashygieniaa ei valvottu ja lapsilla usein monta reikää hampaissa. Kovat kovistelut hammaslääkärissä sai tuntemaan huonommuutta, vaikka se hammashoitohan olisi pitänyt lähteä heti vauvaiästä alkaen. Samaa yougurttia syötettiin äidin lusikalla ja bakteerikanta siirtyi. Sama täällä, hampaat ihan huonossa jamassa ja hävettää edes mennä hammaslääkärille. Tuntuu ylivoimaiselle, koska kokee sen merkitsevän että ollaan huonoja ihmisiä, kun ei ole hohtavan valkoisia ja virheettömiä hampaita, kuten nykyään nuorisolla.. jotka toki valkaisseet hampansa ja ehkä kuorittaneetkin.. hampaathan väläytellään nykyään oikein esiin, että kaikki näkee, miten loistavat hampaat omistaa :(
Olen lämpimissä väleissä appivanhempieni kanssa. Oli aikamoista kun vanhempani tulivat käymään heidän luonaan. Isä oli pöydässä ihan punainen ja naamasta hikinen, kun kertoi niin maanisesti häpäisytarinoita lapsuudestani. Hän koki olevansa tähti, armoitettu viihdyttäjä. Äiti ulvoi naurusta ja komppaili. Appivanhemmat ja minun perhe syötiin rauhassa ja juteltiin normaalisti. Pöydän toisella puolella vanhempani eivät edes huomanneet tätä, vaan aina alkoi isällä uusi juttu ja äidillä nauru.
Kuvitelkaa tilanne. Me jutellaan siinä jotain "onkos aita jo maalattu?" "on se, portti vielä pitää viimeistellä". Meidän puheen päälle isä papattaa, minkä ehtii, jotain "mentii eläintarhaa ja täähä poras ku suihkulähde ku hää pelkäs jottai isoo eläint" ja äiti kirkuu vieressä isää palvoen "PELKÄS TYHMÄ ELÄINTÄ, OIKEEN PORAS SIINÄ".
Vanhempani uskovat aivan vilpittömästi, että kertomalla tarinoita, joissa olen "tyhmä" (koska esim. 2-vuotiaana itken pelosta eläintarhassa, kun näen pelottavan ison eläimen), he voittavat appivanhempani puolelleen. Vanhempieni fantasiassa appivanhemmat alkavat halveksia minua ja oma perheeni hylkää minut. Vanhempieni suurin toive on, että jään yksin. He aidosti uskovat, että lähipiirini jättää minut kuultuaan, miten pikkulapsena kerran itkin eläintarhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 12:26"]
Olen lämpimissä väleissä appivanhempieni kanssa. Oli aikamoista kun vanhempani tulivat käymään heidän luonaan. Isä oli pöydässä ihan punainen ja naamasta hikinen, kun kertoi niin maanisesti häpäisytarinoita lapsuudestani. Hän koki olevansa tähti, armoitettu viihdyttäjä. Äiti ulvoi naurusta ja komppaili. Appivanhemmat ja minun perhe syötiin rauhassa ja juteltiin normaalisti. Pöydän toisella puolella vanhempani eivät edes huomanneet tätä, vaan aina alkoi isällä uusi juttu ja äidillä nauru.
Kuvitelkaa tilanne. Me jutellaan siinä jotain "onkos aita jo maalattu?" "on se, portti vielä pitää viimeistellä". Meidän puheen päälle isä papattaa, minkä ehtii, jotain "mentii eläintarhaa ja täähä poras ku suihkulähde ku hää pelkäs jottai isoo eläint" ja äiti kirkuu vieressä isää palvoen "PELKÄS TYHMÄ ELÄINTÄ, OIKEEN PORAS SIINÄ".
Vanhempani uskovat aivan vilpittömästi, että kertomalla tarinoita, joissa olen "tyhmä" (koska esim. 2-vuotiaana itken pelosta eläintarhassa, kun näen pelottavan ison eläimen), he voittavat appivanhempani puolelleen. Vanhempieni fantasiassa appivanhemmat alkavat halveksia minua ja oma perheeni hylkää minut. Vanhempieni suurin toive on, että jään yksin. He aidosti uskovat, että lähipiirini jättää minut kuultuaan, miten pikkulapsena kerran itkin eläintarhassa.
[/quote]
Se ooooli hyvä, se oooooli hyyyvä, se oooli ooooooooooooooikein hyyyyvvvääääääääääääää,, ettei minnaliisainkeristä kukkaaan tykkkäää, minnaliisainkeri saaa jäääääääääääääädäää yksiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin!!
Tämmöinen lasten ''leikki'' hauskaa hupia? O_o!!!
Nolaaminen ja naurunalaiseksi tekeminen jotain ihan tyypillistä ilmeisesti ton ajan äideille (ehkä joillekin isillekin) ilmeisesti. Jotain samaa tarinaa kerrotaan over and over again.. kun on niin hassunhauskaa, kun pieni ihminen 'mokaa' ja tekee jotain aikuisen mielestä väärin.
Jos kertoisit omasta äidistäsi yhtä huvittuneena jotain hänen kommellustaan, mikä reaktio? Kiittämättömyys on maailman palkka ja tuhahdus? ...
Julmuutta on nolata nuori ihminen. Lapsi vielä enemmän. Aikuisena melko säälittävää. Siksi nämä äidit manipuloivat perheen suhteita ja pyrkivät ehkä jopa eristämään tyttären puhumalla ns paskaa tai ainakin liioiteltuja tarinoita, koskaan kertomatta esim omaa osuuttaan tapahtumien kulkuun. Tosin eivät muut sukulaiset tyhmmiä ole, ehkä joku oma poika on vielä hyvinkin manipuloitavissa.. mutta kyllä ihmiset sisimmässään läpinäkyvät kestodramakuningattaren motiiviit. Yleensä ;)
Hmmm... mikähän tässä ketjussa nyt niin taas närkästyttää? Minä ajattelen myös äitiäni. Jotainhan on pielessä, jos ei pysty mitään tunteita näyttämään, mistään puhumaan ja jättää kaiken seksiin, kuukautisiin tms. noteeraamatta, lukee päiväkirjoja, posteja jne... Ahkera hän on ollut, sitä ei käy kieltäminen. Haluan olla lapsilleni erilainen. Siksi olen näitä asioita miettinyt.
Kun äitini läheinen ihminen kuoli (olin 10v), yritin halata häntä ja lohduttaa. Hän ei itkenyt, ei antanut koskettaa. Työnsi pois ja sanoi: mene siitä, älä koske. Sen jälkeen en ole edes yrittänyt halata tai lohduttaa häntä, vaikka tilanteita olisi ollut. En vaan pysty.
Ihan tervettä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä äidit vaikuttavat kaikki ihan sosiopaateilta. Halulta kostaa tyttärille ja jopa sabotoida heidän elämäänsä. Toivottavasti ''sinä saat kokea saman tai vielä pahempaa''. Millaiset äidit toivovat tällaista? Katkeroituneet psykopaatit?
Onko sota vaikuttanut niin, että kun isät mahdollisesti kaatuneet näiltä tai muuten kuolleet nuorina, heistä on kasvanut kitkeröitynyt sukupolvi, jonka päätehtävä on vttuilla tyttärilleen ja estää heitä menestymästä jopa. Tyttäret ovat ''kivoja'' niin kauan, kuin he eivät osoita mitään omaa tahtoa kovin. Eli alle 10-vuotiaina tjs. Moni kertoo tässä ketjussa, että tuon iän jälkeen suhde on muuttunut merkittävästi. Niin kauan, kun olimme ''äidin pikku apulaisia'' (tosin äidit eivät antaneet meidän tehdä mitään - kaikki oli äidin valtakuntaa - mikä sinänsä oli järkyttävä tapa pitää lapsi ulkopuolisena) - kaikki oli näennäisen hyvin. Äidit vihasivat sitä, että tyttäret alkoivat osoittaa omaa tahtoaan, muodostivat paremman suhteen isäänsä ehkä - pärjäsivät keskusteluissa paremmin (jos heille tilaa siihen annettiin - sama kokemus meillä, kuin aikaisemmin joku mainitsi - äitimme pilasi kaikki yhteiset keskusteluhetket pälättämällä typeriä anekdootteja tai lukien ääneen lehdestä - pääasia, että kaikki tila piti täyttää VAIN hänen äänellään - ei ihme, että moni tuon ajan lapsi oppi olemaan hiljaa...) jne.
Summa summarum, vaikuttaa siltä, että meidän sukupolven tyttäret on kasvaneet kuvittelemaan, että meissä on jotain täysin vialla. Outoutta. Kun syy on meidän äideissämme, jotka eivät ole kyenneet ehkä käsittelemään omaa menestystään sodassa. Isiensä kuolemaa, äitiensä ylivaltaa perheessä (pannaan kosto kiertämään omille tyttärille? heidänkin äitinsä varmaan puurtivat kuin mielipuolet, mutta ottivat varmaan paremmin tyttärensä talon hommiin mukaan eli jakoivat vastuuta - luottamusta) - kaikenlaista mielenterveydellistä ongelmaa perheissä sotien jälkeen..
Kitkeryys siitä, että ei saanut pitää omaa isäänsä. Sitten kun tyttären ja miehensä välit ovat hyvät, on siitäkin myöhemmin piikitelty tämän kuollessa. Jotain aivan järkyttävää on ollut se kohtelu. Perintöasioista puhumattakaan, meidän äitimme on ollut itse kaiken itselle osoittava ja vain omia mielihalujaan noudattava. Ei puhettakaan jaoista, jotka olisivat auttaneet elämässä eteenpäin. Tahallista sabotointia ja tosiaan vain pojan suosimista ja salassa ''antamista''.
Kun tämä sukupolvi on pitänyt häpeällisenä osoittaa tai tuntea minkäänlaista heikkoutta sodan jälkeisissä tunnelmissa ja ainut tunne on tullut olla ns pärjääminen ja jälleenrakentamisen riemu - toki on selvää, että TYÖN merkitys on korostunut ja sitä työtä on ollut jokaiselle helposti saatavilla. Joten tuo sukupolvi ajattelee, että kyllä aina tekeville töitä löytyy.. ja vttuilee seuraavalle sukupolvelle ehkä, joilla on 2-3 tutkintoa, ja samoista duunipaikoista kilpailee 2000 muutakin ihmistä.
Eli elämme täysin eri ajoissa. Meillä koulutuksen merkitys kasvoi, ikäänkuin onnen tuojana, joka osoittatuitui monelle pettymykseksi. Petokseksi.
Itse voisin kuvitella kirjoittavani aiheesta enemmänkin ja olenkin joskus ajatellut kirjoittavani romaanin tjs. Muistiinpanot menneestä. Terapeuttisessa mielessä. Tämä ketju on ollut todellakin hyväksi. Jakaa asioita, jotka ovat meille yhteisiä.
Mitä luulette, miten yli 70-vuotiaat äitinne kommentoisivat tätä ketjua??! Nythän kukaan äiti ei ainakaan julkisesti ole tullut ketjuun mitään krjoitaamaan.
Olan kohahdus ehkä; kiittämättömyys on maailman palkka? Niin makaa kuin petaa? Jne sananlaskujen määrähän on ollut loputon juurikin tyttärien mitätöinnissä ja nolaamisessa. Jos kuusen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.. että älä sinä tyttö luule mitään osaavas...
Luuletko olevasi nättikin.. (sanoi kerran äitini, kun näki minun vahingossa yhtäaikaa peiliin vilkaisevan..)
Että tällaista ''rakkautta''..
Koskettamisen kammoaminen tuttua. Äitiäni yritin hieroa hartioista, että kokisin jotain läheisyyttä välillämme. Hetken antoi tehdä niin, kunnes HUUSI; ÄLÄ KOSKE MUN TUKKAA.. hipaisun yhteydessä. :(
Ja aika pian myös, no niin RIITTÄä!! Jokainen lähestymisyritys saa samankaltaisen lopetuksen. Sanomattakin selvää, että en enää jaksa .. yrittää. Tarpeeksi monta läpsäisyä saa vetäytymään.
Muistan itse, kun muutin ulkomaille ja näin perhe-elämää, missä nuoria kohdeltiin tasavertaisesti. Siis siten, että heidän mielipiteellään oli väliä ja sitä jopa kysyttiin perheen äidin toimesta. Asioista keskusteltiin avoimesti pöydän äärellä ja jokainen sai sanoa sanottavansa.
Oli melkoinen kulttuurishokki se vaikenemisen kulttuurista tulevalle. Että nämä ihan keskustelee muustakin kuin säästä ja lukee lehtiotsikot ääneen silmiä pyörittäen?
Muistan myös sen, kun joku vanhempi nainen totesi minulle, että äidilläsi on varmaan kova ikävä sinua. Että ei ikinä päästäisi noin nuorta tyttöä kuin minä ulkomaille yksin..
Taas iski tajunnanvirtaan shokki (ehkä ensin uhma, että no meilläpä päästetään), että tosiaan.. oikeastaan äitini työnsi minut pois eikä ole sen koommin edes perääni kysellyt. Että äiti ei nimeksikään /muodollisesti joskus joku kortti tulemaan ja säiden kehumista muutamalla sanalla, thats all the communication, there was. Se riipaisi syvältä, kun näki yleisemminkin olevan hyvin tärkeää pitää lapsien menimisistä huolta ja olla heistä kiinnostunut :(
Eli tuskin se sota kaikkea selittää, sillä niin on sota ollut muuallakin Euroopassa ja äidit hyvin erilaisia. Tätä ilmiötä olisi kansanterveydellisestikin syytä tutkia, sillä satojatuhansia ihmisiä on työkyvyttömyyseläkkeillä tai burnout/masennuksessa. Sitä kuuluisaa verorahaa ja inhimillistä kärsimystä jos aletaan mittaamaan, niin isot menetyksethän siellä on - kun asiaa ei ole kovin julkisesti käsitelty. Tabu aihe edelleen siis.
Väitän, että suuri osa suomalaisesta masennuksesta perustuu juurikin tähän mitätöinnin kulttuuriin sekä nolaamisen jatkumoon. Itsetunnon kehittäminen koetaan uhkaksi ja lapsi nöyryytetään pienestä pitäen, että ei mikään luulisi olevansa. Valitettavan monen kohdalla se kasvatus on sitten mennyt perille. Arkuus.. sosiaalisten tilanteiden pelko jne jne..
Nykyäidit kasvattanevat lapsensa eri tavoin ja osoittavat heille rakkautta ja hyväksyntää pelkästään ihmisinä. Ei suorituskoneina. Ehkä tilanne muuttuu, mutta vain tiedostamalla nämä ongelmat, mitä äitiydessä on ollut liian pitkään vaiettuna.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 13:03"]
Jännä juttu kuitenkin, että suorastaan pelkään tulevani tyttölapsen äidiksi. Koen että minulla ei ole minkäänlaisia eväitä siihen. Pelkään toistavani jotain, mitä äitini on tehnyt tai väheksyväni tytärtäni. Niin kuin itsessänikin olisi jokin tällainen pimeä puoli olemassa. Kaksi lastani ovat poikia ja heidän kanssaan äitiys on luontevaa.
[/quote]
Minulla sama, ja meillä myös kaksi poikaa. :) Pelkäsin ihan hirveästi, että saisin tytön. En siksi, että pojat olisi jotenkin parempia vaan siksi, että pojille osaan olla parempi äiti. Pelkäsin, että oman äidin kaltainen sadistikusipää tunkee minusta esiin enkä pysty rakastamaan tyttöäni. En tiedä miten olisi käynyt. Tuskin ihan niin pahasti kuitenkaan?
Totuus kuitenkin on, että minun on vaikea suhtautua pieniin tyttöihin. Tuntuu tosi pahalta myöntää tällaista asiaa, mutta minua alkaa ahdistaa pienten tyttöjen lähellä. Sitten yritän kompensoida ja olla hirmu kiva ja olen varmaan tosi teennäinen. En tiedä miten korjaisin asian. Ehkä se olisi korjaantunut, jos olisi tyttöjä tullut ja olisi ollut pakko opetella.
Itselläni tämä johtuu tosi vaikeasta lapsuudesta. Äiti oli hirviö ja isä lähes hyväksikäyttäjä. 5-12-vuotiaana tapahtui jotain sellaista, mikä minun on ihan mahdoton kohdata, enkä muista siitä oikeastaan mitään muuta kuin hirveän pelon ja ahdistuksen. Sen ikäisten tyttöjen kanssa minun on hirveän vaikea olla.
Ongelmani on jotenkin kulminoitunut siskooni, jolla on tyttö ja poika. Hän kohtelee tyttöä ihan hirveällä tavalla. Olen jotenkin yrittänyt siitä hänelle sanoa, mutta hän on niin sokea itselleen, että syyttää tyttöä omasta hirviömäisyydestään. Tyttö on tosi arka ja hänelle on nyt tullut myös kehitysviivästyksiä. Vanhempi poika saa äidiltään kaiken rakkauden. Vaikka olen tytön puolella, minun on tosi vaikea olla hänelle turvallinen aikuinen. Häpeän omaa kykenemättömyyttäni vaikuttaa asiaan tai suojella tyttöä. Siskoni ei osaa kyseenalaistaa meidän äitimme käytöstä, päin vastoin puolustelee häntä aina, eikä kai osaa siksi muuttaa kasvatustapojakaan. Vanhempiini en ole enää yhteydessä ja siskoonkin nykyään tosi harvoin. Pienestä tytöstä on iso huoli.
Odotan artikkelia aiheesta taikka jonkun kirjoittamaa novellia. Vaikka sitten pseudonimellä. Ehkä jopa itse kirjoitan sellaisen. o.O
http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/2101092/ketju/hankala_aitisuhde_
Yllä olevassa linkissä kerrotaan kirjasta "Kotivammaisuuden synty". Törmäsin keskusteluihin kirjasta jo parisen vuotta yrittäessäni selvittää äitini käytöstä. Kirja tosin jäi silloin lukematta, mutta aion sen vielä tehdä.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 16:40"]
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 16:28"]Minulle tuli huono omatunto, kun en ole kovin paljon kuukautisista kerronut omille tyttärille. Siteitä on saatavilla koko ajan, vessassa on roskis, särkylääkettä saa ja pitää ottaa. Alussa annoin muutaman vinkin miten siteitä käytetään ja kerroin että särkyyn lääkettä. Ja kysyin haluaako tyttö juhlistaa kuukautisten alkamista jotenkin. Ei halunnut. Ehkä söimme lohtujäätelöä, hän ei ollut kovin innoissaan niiden alkamisesta. Koulun alettua elokuussa hän käy pyynnöstäni mittauttamassa hemoglobiilin kouluterkalla.
Mitä tietoa olisitte itse halunneet? Muistan itse kaivanneeni käytännön vinkkejä, niitä olen antanut. Toivottavasti tarpeeksi. Lisäksi toivon, että tytöllä riittää rohkeus tulla kysymään.
[/quote]
Minusta olet toiminut ihan asiallisesti. Kertonut, opastanut ja tehnyt asiasta "olemassaolevan". Tytär varmasti uskaltaa kääntyä puoleesi jos on jotain kysyttävää aiheesta.
Nimim. Äitini ei koskaan puhunut sanaakaan kuukautisista, ostanut siteitä, tarjonnut särkylääkettä... Kuukautisia ei yksinkertaisesti meillä ollut olemassa.
[/quote]
Kiitos. Tämän ketjun innoittamana yritän tiedostaa lapsuudenperheeni toimintamalleja ja oppia niistä pois. Kaikista. En muista että minulle olisi opetettu montakaan asiaa hygieniasta ja itsestä huolehtimisesta. Itse ne piti opetella. Kun oli ensin tajunnut että kaikille kasvaa kainalokarvat, mutta osa ajaa ne pois, siksi heillä ei niitä ole. Ja minä kun olin säälinyt heitä, karvattomia..
En muista nähneeni vanhempien ikinä halaavan. Tai kutsuvan toisiaan millään hellittelynimellä. Eivät he myöskään riidelleet. Joskus olivat mykkäkoulua. Anteeksi ei pyydetty ikinä mitään. Riitoja ei sovittu. Eikä mistään näistä puhuttu minulle. En siis saanut mitenkään hyvää mallia. Nyt aikuisena on pitänyt opetella riitelemään, sopimaan, pyytämään anteeksi, mutta myös pitämään puolensa. Edelleen opettelen mitä on lasten kasvatus. Mitä kaikkea heille pitää oikeasti kertoa elämästä, toisten tunteista, omista tunteista, riidoista, sopimisesta, moraalista, toisten hyväksymisestä, itsensä hyväksymisestä jne. Ja ennen kaikkea antaa heille vahva itsetunto. Että he ovat hyviä juuri tuollaisena. Arvokkaita. Rakkaita. Ihan yhtä hyviä kuin kuka tahansa muu.