Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 13:41"]
Tämä ketju on kaameaa luettavaa, ja tuskallisen tuttua. Muistan kun kysyin joskus alle kouluikäisenä äidiltä, että tykkääkö hän minusta. Äiti vastasi, että no tietenkin äidit tykkää lapsistaan. En muista mikä sai minut kysymään sitä, mutta jotenkin tosi kauheaa, että pieni lapsi joutuu epäilemään äidin tunteita itseään kohtaan. Muistan sen tilanteen ihan selvästi, janosin hirveästi äidin läheisyyttä, muttei hän silloinkaan ymmärtänyt ottaa edes syliin. Se on edelleen ainoa kerta kun hän on sanonut että hänellä olisi mitään positiivisia tunteita minua kohtaan, ja nyt aikuisena en usko että sekään oli totta.
Minäkin haistelin koko ajan äidin mielialoja, väistelin ja lähestyin sen mukaan mikä milloinkin tuntui olevan "sallittua". En alkanut tunnistaa omia mielialojani ja tunteitani kuin vasta lähempänä kolmeakymmentä, seurailin kaiken aikaa muiden mielenliikkeitä. Jotenkin sen takia jäin ihan vieraaksi itselleni. Jos joku kysyi, mitä haluaisin tehdä, menin ihan lukkoon. Yritin miettiä mitä se toinen haluaisi tehdä ja vastata "oikein". Oletin aina, että kaikilla muilla oli olemassa oikeat vastaukset kaikkeen, ja jos joku kysyi minun mielipidettäni, se oli tavallaan kuin kompakysymys. Minun olisi pitänyt tietää oikea vastaus, kerran muutkin jotenkin mystisesti tiesivät sen. Mutta minä olin jostain syystä ihan pihalla ja paljon tyhmempi kuin muut, enkä ikinä tiennyt mikä se oikea vastaus oli.
Tarvitseeko sanoakaan, että parisuhteissa olen ollut aina lannistettu ja jyrätty. Olen kai etsinytkin alitajuisesti niitä narsisteja. Nyt alkaa jo 40-v. synttärit lähestyä ja vasta nyt alan olla jossain määrin kokonainen ja tuntea itseni. Tämä ei olisi mahdollista, jos olisin vielä vanhempieni kanssa tekemisissä.
Tuntuu, että minulta on riistetty puolet elämästäni ja olen siitä helvetin vihainen. Mihin olisinkaan pystynyt tähän ikään mennessä, jos olisin saanut olla oma itseni alusta lähtien!
[/quote]
Hah! Tämä toi mieleen sen, miten lapsena sanoin äidilleni, ettei hän taitaisi tykätä minusta jos en olisi hänen lapsensa. Äiti mittaili minua silmillään ja sanoi, että se riippuisi siitä millainen olisin häntä kohtaan. Myöhemmin selvisi, ettei äiti tykännyt minusta edes omana lapsenaan.
No en minäkään pidä hänestä. Enää (- ja miten helpottavaa se onkaan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 23:23"]
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 22:22"]
sillä suhteenne on ainutlaatuinen
ja täynnä mahdollisuuksia siitä hetkestä lähtien
kun ette enään velo omaa elämäänne toisiltanne.
( Anja Porio)
[/quote]
Kunpa ne äidit vaan antaisi tyttärelle elämän, oman elämän. Se velkaannuttaminen kun alkaa monen kohdalla siitä hetkestä, kun tähän maailmaan synnyttään. Uhriuttaminen, martyyrius.. äidin unelmaisijaisena eläminen.
[/quote]
Mun mielestä sen voi katkaista yksipuolisesti, omalta puoleltaan. Jos huomaa että väittelee omassa mielessään äitinsä kanssa, opettelee siitä pois. Opettelee toimimaan toisin. Ei anna äidille enää sitä voimaa. Muuttaa käyttäytymiskaavoja. Keskustelee eri tavalla livenä. Ja nauttii siitä, että on aikuinen ja voi päättää omista asioistaan toisin. Ei se helppoa aina ole mutta kerta kerralta helpompaa. Vaikeampaa tietysti jos pitää olla usein tekemisissä.
Mun äidillä oli tapana arvostella kiloja. Yksinkertaisesti sanoin tarpeeksi monta kertaa, että älä puutu tuohon asiaan, se on mun oma asia. Mun äiti on tosin ihan pehmo tämän keskustelun sarjassa.
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 16:23"]
Mitäköhän teidän lapsenne ovat joskus myöhemmin mieltä teistä? Äitejä ei valitettavasti saa itse valita.Katkeruus ei mitään auta . Toisia ei voi muuttaa , vaan omaa itseään ja elettävä vaan eteenpäin.
[/quote]
Kyllä minua kiinnostaa, millainen äiti olen ollut lasteni mielestä. Olen siis kysynyt useaan otteeseen lapsiltani, onko lapsuudessa ja nuoruudessa jotain, josta haluaisivat juteella. Olen kysellyt heiltä heidän hyviä ja huonoja lapsuusmuistojaan. Ikäviä asioita on sattunut ja lapsilla on muistoja, että heitä on kohdeltu väärin tai epäoikeudenmukaisesti. Olen sitten selittänyt, miksi niin on sattunut ja välillä ihmetellyt, jos en muista koko asiaa. Olen myös pyytänyt lapsiani juttelemaan keskenään lapsuusmuistoistaan.
Oma veljeni sanoo, ettei muista mitään lapsuudestaan, meillä on vuosi ikäeroa. Äiti ei keksi mitään sanottavaa vaan rupeaa kertomaan tuhannennen kerran, kuinka ennen laskettiin mäkeä. No sen verran olen kuullut, että ollessani parin viikon ikäinen, isäni oli sanonut, että eihän tuota tiedä olevankaan. Olin siis kiltti lapsi vastasyntyneenä eli näkymätön.
Joku kyseli, miksi silloin lapsia hankittiin. Minä ja veljeni olemme vahinkoja, se meille kerrottiin jo lapsena. Kolmas vahinko poistettiin päiväjärjestyksestä abortoimalla, senkin äiti on minulle kertonut.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 20:47"]
Haluan vielä kommentoida ketjun anteeksiantamiskeskustelua. Kehotus anteeksiantamiseen sisältyy myös kristinuskon perusoppeihin. Logiikka on sellainen, että Jessuksen esikuvan mukaisesti sinua kohtaan rikkoneelle tulee antaa anteeksi, koska jokainen on saanut syntinsä anteeksi joka tapauksessa suhteessa Jumalaan.
Itse tunnustaudun kristityksi, mutta anteeksiantamisen vaatimus on tuntunut rankalta, mahdottomalta ja epäreilultakin. En kykene, ja sanottakoon suoraan, edes halua antaa tiettyjä asioita anteeksi, päästää sitä rikkojaa ns. pälkähästä.
Otin sitten asian puheeksi todella uskovan papin kanssa, ja pelkäsin että minut leimataan sieltäkin pahaksi, koska olen kykenemätön tähän anteeksiantoon. Kun sitten keskustelimme, mitä anteeksianto minimissään sisältää ja miten pahoista asioista ihmisen on mahdollista antaa anteeksi. Miten voisin olla ylintä ystävää henkilöiden kanssa, joiden väärien tekojen seurauksia kannan hautaan saakka ja jotka eivät edes ymmärrä olevansa anteeksiannon kohteena (koska eivät ole tehneet mitään väärää).
Huojennuin kuullessani, ettei anteeksianto sisällä vaatimusta palauttaa välejä tai aikaansaada minkäänlaista kanssakäymistä rikkojan ja rikotun välille. Kärjistetysti raiskatun ei tarvitse alkaa käydä päivällisillä raiskaajansa kanssa. Kristillinen anteeksianto on yksinkertaisesti sitä, ettei vaadi Jumalalta näiden henkilöiden joutumista kadotukseen. Heidän pelastuksensa on heidän oma asiansa, omat katumisensa heidän ja Jumalan välinen asia. Anteeksiantaja vain ikään kuin irroittautuu tästä kuviosta, eikä ole tuomassa omaa kosmisen oikeudenmukaisuuden vaatimustaan rikkojan syyksi kun tämä on viimeisellä tuomiolla. Jos välit korjautuvat tässä ajassa niin hyvä, mutta jos eivät, niin sitten eivät. Se ei ole anteeksiantamisen edellytys.
[/quote]
Minut kasvatettiin kristityksi, ja lopulta tuo järjetön anteeksiantaminen ilman ihmisen omia tekoja, joka liittyy nimenomaan luterilaiseen uskoon (katolisuudessa vaaditaan myös ihmisen omia tekoja pelastumiseen), sai minut hylkäämään kristinuskon epäreiluna. Ihminen on eläin, eikä opi mitään muuta kuin oman kokemuksen kautta. Tietty määrä "kiirastulta" (jotka miellän toisen housuihin joutumiseksi eli saa kokea uhrinsa kohtalon) saa pahantekijän miettimään tekojaan.
Itselleni anteeksianto on mahdollinen sitten, kun näen, että tekijä on omien kokemustensa kautta kasvanut niin, ettei enää tekisi minulle samaa kuin ennen. Yleensä vain tällaiseen ei ihmisikä riitä todella kieroutuneen henkilön kohdalla.
Tuo on aika erikoista muuten, kun tuntuu että jokaisessa suomalaisperheessä omista perhekokemuksistaan kertominen on ylivoimaisen vaikeaa näille äideille. He eivät muka muista mitään yksityiskohtia meidän lapsuudestamme, muuta kuin tosiaan nää muutamat samat tarinat, joita veivattu vuosikausia - yleensä tarkoituksena aiheuttaa nolostumista ja hieman häpellisiä tunteita. Siis sukulaisille ja tuttaville kerrotaan samaa hassunhauskaa tarinaa vuosikausia.
Mutta kun haluaa lapsena / tyttärenä kysellä äidin omia muistoja omasta lapsuudestaan tai omasta lapsuudesta - vastaukset aina yhtä tönkköjä. Ja ihan kuin poispyyhittyjä?
Mistä voi johtua, että mistään menneestä ei ole koskaan voinut puhua saati muistella? Ihan yleiseltähän tämä vaikuttaa tällainen käytös.
Kuulin amerikansuomalaiselta kerran saman, että häntä ihmetyttää että hänen äitinsä vastaukset ovat juurikin tuollaisia töksäytyksiä. Ja mitään ei haluta jakaa oman tyttärensä kanssa omasta menneisyydestä. Että mitä sitä vanhoja muistelemaan. Kokenut sen erittäin loukkaavaksi.
Miksi äitimme tekevät näin..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 01:24"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 14:32"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 12:14"]
Minunkin äitini rakasti sananlaskuilla syyllistämistä. Nyt voisi näille yksin jääneille inhokkiäideille sanoa, että sitä niittää mitä kylvää.
[/quote]
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää!
:D
[/quote]
Niin makaa kuin petaa.
[/quote]
Oman äitini lemppari ja sopii tähän kuin nakutettu:
Niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. :D
[/quote]
Laita lapsi asialle ja tee itse perässä.
Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt -75, ja äitini on nähnyt lapsenpihkan(vastasyntyneen ensikakat) ensi kerran vasta lastenlapsillaan. Sairaalassa juuri synnyttäneenä vauvat hoidettiin hoitolassa ja tuotiin äideille vain imetettäviksi. Ja äitini on saanut useita vauvoja 60-70 luvuilla.
Ei nyt hirveästi liity ketjuun, mutta pointtina jo tämä sillonen "vuorovaikutussuhteen" synty.
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 20:31"]
Kaikki kunnia Arvo Ylpölle, mutta luin hiljattain olisiko ollut Tiede-lehdestä, että hän oli tuonut maahamme kasvatusopin, jonka mukaan lasta ei saa pitää sylissä kuin enintään neljän tunnin välein ja vauvaa on ruokittava neljän tunnin välein.
Muistan lapsena myös kuulleeni, ettei vauvaa vahingoita se, että antaa hänen huutaa, siinä keuhkot vain vahvistuvat.
Ylpön tarkoitus oli varmaan se, että kiireiset naiset, joilla oli lastenhoidon lisäksi muitakin tärkeitä tehtäviä, olisivat hyvällä omallatunnolla voineet tehdä muutakin kuin tyynnytellä lapsiaan. Ja eihän kukaan kuole siihen, että seuraavaa ruokinta-aikaa on odotettava 4 tuntia tai että sylissä ei voi olla koko päivää.
Mutta että näin.
Olen itse 60-luvulla syntynyt ja äiti on kertonut suoraan, että minut vietiin päivähoitoon kaksikuukautisena, koska äitiysloma loppui silloin. Naapurin rouva, jolla oli omia lapsia, huolehti minusta, kun äiti kävi töissä.
Ja että neuvolassa toruttiin äitiäni, koska hän ruokki minua kahden tunnin eikä neljän tunnin välein. Äiti selitti puolustuksena, ettei kukaan kestä sitä huutoa, jos tämä lapsi ei saa ruokaa kahden tunnin kuluttua.
[/quote]
Pääsin ketjussa tähän saakka ja itsekin tulin ajatelleeksi Ylppöä. Hänellä oli kyllä ehkä vähän liiankin suuri vaikutus ladtenkadvatukseen. Ja vielähän vauvat nukkuvat ulkona, kesät talvet. Kun lapset olivat vauvoja asuimme ulkomailla. Sisällä piti nukuttaa. Ihan hyvin ovat siitä huolimatta kehittyneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ei ole sananlasku, mutta äitini sanoi "suuta on kuin variksella persettä" aina, kun vähän isompana kehtasin vähänkin arvostella tai kyseenalaistaa jotain.
Kenen leipää syöt sen lauluja laulat, hän sanoi myös usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 13:41"]
Tämä ketju on kaameaa luettavaa, ja tuskallisen tuttua. Muistan kun kysyin joskus alle kouluikäisenä äidiltä, että tykkääkö hän minusta. Äiti vastasi, että no tietenkin äidit tykkää lapsistaan. En muista mikä sai minut kysymään sitä, mutta jotenkin tosi kauheaa, että pieni lapsi joutuu epäilemään äidin tunteita itseään kohtaan. Muistan sen tilanteen ihan selvästi, janosin hirveästi äidin läheisyyttä, muttei hän silloinkaan ymmärtänyt ottaa edes syliin. Se on edelleen ainoa kerta kun hän on sanonut että hänellä olisi mitään positiivisia tunteita minua kohtaan, ja nyt aikuisena en usko että sekään oli totta.
Minäkin haistelin koko ajan äidin mielialoja, väistelin ja lähestyin sen mukaan mikä milloinkin tuntui olevan "sallittua". En alkanut tunnistaa omia mielialojani ja tunteitani kuin vasta lähempänä kolmeakymmentä, seurailin kaiken aikaa muiden mielenliikkeitä. Jotenkin sen takia jäin ihan vieraaksi itselleni. Jos joku kysyi, mitä haluaisin tehdä, menin ihan lukkoon. Yritin miettiä mitä se toinen haluaisi tehdä ja vastata "oikein". Oletin aina, että kaikilla muilla oli olemassa oikeat vastaukset kaikkeen, ja jos joku kysyi minun mielipidettäni, se oli tavallaan kuin kompakysymys. Minun olisi pitänyt tietää oikea vastaus, kerran muutkin jotenkin mystisesti tiesivät sen. Mutta minä olin jostain syystä ihan pihalla ja paljon tyhmempi kuin muut, enkä ikinä tiennyt mikä se oikea vastaus oli.
Tarvitseeko sanoakaan, että parisuhteissa olen ollut aina lannistettu ja jyrätty. Olen kai etsinytkin alitajuisesti niitä narsisteja. Nyt alkaa jo 40-v. synttärit lähestyä ja vasta nyt alan olla jossain määrin kokonainen ja tuntea itseni. Tämä ei olisi mahdollista, jos olisin vielä vanhempieni kanssa tekemisissä.
Tuntuu, että minulta on riistetty puolet elämästäni ja olen siitä helvetin vihainen. Mihin olisinkaan pystynyt tähän ikään mennessä, jos olisin saanut olla oma itseni alusta lähtien!
[/quote]
Kuulostaa niin tutulta! Meillä ei ollut mitään muuta oikeaa mielipidettä kuin äidin mielipide. Hänen kysyessään, mitä halusimme tehdä, oli vastattava varovasti ja sitten annettava tilaa äidin pähkäilylle siitä, mikä olisi paras valinta. Tämä koski aivan kaikkea ja lisäksi äidin mielipide muuttui mielialojen myötä, pahimmillaan kymmeniä kertoja ennen kuin asia tuli toteutettavaksi. Jatkuvan soutamisen ja huopaamisen vuoksi emme oikeastaan koskaan käyneet missään tai tehneet mitään yhdessä perheenä (siis me äiti ja lapset, isä oli jo siinä vaiheessa liuennut koko suunnitelmasta omiin menoihinsa).
Miehekseni olen sitten valinnut äitiäni muistuttavia tyyppejä. Yksi näistä oli pahempi narsisti kuin kumpikaan vanhemmistani. Olin aivan lääpälläni häneen ja tein mitä vain halutessani miellyttää. Kerran hän haukkui minut aivan silmittömästi siitä, että hänen kysyessään, mitä halusin tehdä, vastasin aina "Ihan sama". Se osoitti hänen mielestään ylimielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Olin kuvitellut olevani kohtelias ja toimineeni huomaavaisesti.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että vasta tämä supernarsisti onnistui hakkaamaan minusta vanhempieni vaikutuksen ulos olemalla toimissaan niin härski, että aloin kyseenalaistamaan niitä ja sitä myöten tietysti lopulta vanhempieni antamaa toimintamallia. Mutta melkein henki siinä meni, sillä suhde loppui vasta sairaalan ja käräjäoikeuden kautta.
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 04:47"]
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 13:41"]
Tämä ketju on kaameaa luettavaa, ja tuskallisen tuttua. Muistan kun kysyin joskus alle kouluikäisenä äidiltä, että tykkääkö hän minusta. Äiti vastasi, että no tietenkin äidit tykkää lapsistaan. En muista mikä sai minut kysymään sitä, mutta jotenkin tosi kauheaa, että pieni lapsi joutuu epäilemään äidin tunteita itseään kohtaan. Muistan sen tilanteen ihan selvästi, janosin hirveästi äidin läheisyyttä, muttei hän silloinkaan ymmärtänyt ottaa edes syliin. Se on edelleen ainoa kerta kun hän on sanonut että hänellä olisi mitään positiivisia tunteita minua kohtaan, ja nyt aikuisena en usko että sekään oli totta.
Minäkin haistelin koko ajan äidin mielialoja, väistelin ja lähestyin sen mukaan mikä milloinkin tuntui olevan "sallittua". En alkanut tunnistaa omia mielialojani ja tunteitani kuin vasta lähempänä kolmeakymmentä, seurailin kaiken aikaa muiden mielenliikkeitä. Jotenkin sen takia jäin ihan vieraaksi itselleni. Jos joku kysyi, mitä haluaisin tehdä, menin ihan lukkoon. Yritin miettiä mitä se toinen haluaisi tehdä ja vastata "oikein". Oletin aina, että kaikilla muilla oli olemassa oikeat vastaukset kaikkeen, ja jos joku kysyi minun mielipidettäni, se oli tavallaan kuin kompakysymys. Minun olisi pitänyt tietää oikea vastaus, kerran muutkin jotenkin mystisesti tiesivät sen. Mutta minä olin jostain syystä ihan pihalla ja paljon tyhmempi kuin muut, enkä ikinä tiennyt mikä se oikea vastaus oli.
Tarvitseeko sanoakaan, että parisuhteissa olen ollut aina lannistettu ja jyrätty. Olen kai etsinytkin alitajuisesti niitä narsisteja. Nyt alkaa jo 40-v. synttärit lähestyä ja vasta nyt alan olla jossain määrin kokonainen ja tuntea itseni. Tämä ei olisi mahdollista, jos olisin vielä vanhempieni kanssa tekemisissä.
Tuntuu, että minulta on riistetty puolet elämästäni ja olen siitä helvetin vihainen. Mihin olisinkaan pystynyt tähän ikään mennessä, jos olisin saanut olla oma itseni alusta lähtien!
[/quote]
Kuulostaa niin tutulta! Meillä ei ollut mitään muuta oikeaa mielipidettä kuin äidin mielipide. Hänen kysyessään, mitä halusimme tehdä, oli vastattava varovasti ja sitten annettava tilaa äidin pähkäilylle siitä, mikä olisi paras valinta. Tämä koski aivan kaikkea ja lisäksi äidin mielipide muuttui mielialojen myötä, pahimmillaan kymmeniä kertoja ennen kuin asia tuli toteutettavaksi. Jatkuvan soutamisen ja huopaamisen vuoksi emme oikeastaan koskaan käyneet missään tai tehneet mitään yhdessä perheenä (siis me äiti ja lapset, isä oli jo siinä vaiheessa liuennut koko suunnitelmasta omiin menoihinsa).
Miehekseni olen sitten valinnut äitiäni muistuttavia tyyppejä. Yksi näistä oli pahempi narsisti kuin kumpikaan vanhemmistani. Olin aivan lääpälläni häneen ja tein mitä vain halutessani miellyttää. Kerran hän haukkui minut aivan silmittömästi siitä, että hänen kysyessään, mitä halusin tehdä, vastasin aina "Ihan sama". Se osoitti hänen mielestään ylimielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Olin kuvitellut olevani kohtelias ja toimineeni huomaavaisesti.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että vasta tämä supernarsisti onnistui hakkaamaan minusta vanhempieni vaikutuksen ulos olemalla toimissaan niin härski, että aloin kyseenalaistamaan niitä ja sitä myöten tietysti lopulta vanhempieni antamaa toimintamallia. Mutta melkein henki siinä meni, sillä suhde loppui vasta sairaalan ja käräjäoikeuden kautta.
[/quote]
Vähän samantyyppisiä kokemuksia. narsisti tuli valituksi mieheksi ja siitä johtuen valtavat ongelmat (avioero, huoltajuuskiistat). Tietenkään kotoa ei tullut mitään tukea noina vaikeina aikoina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi apua näitä juttuja!
Ja todellakin, "ihanaa" ettei ole näiden asioiden kanssa yksin, "ihanaa" ettei vika olekaan minussa ja meissä, vaan ihan oikeasti nuo äitimme ovat oikeasti aikamoisia kaistapäitä.
Itse olen syntynyt -78 ja äitini -49, ja meillä kyllä sai siteet ja rintsikat, mutta minkäänlaista, ei minkäänlaista seksuaalisuuteen, murrosikään, parisuhteeseen liittyvää keskustelua käyty ikinä. Paitsi isäni puolelta, jonka viesti oli suunnilleen se, että älä ole huora, ja jos liikut illalla jossain ja tulet raiskatuksi, se on oma vikasi. Joudin myös lapsena ja nuorena suvun ja ystäväpiirin miespuolisten henkilöiden taholta jatkuvasti seksuaalisesti häirityksi/ahdistelluksi, omien vanhempieni silmien edessä, eikä kukaan tehnyt asialle mitään. Se oli ihan normaalia silloin. Ja koska omaan isään ei ollut minkäänlaista normaalia suhdetta, koin sen huomion imartelevana, vaikka se oli aivan sairasta. Isäni kaverit yrittivät myös päästä panemaan minua kun olin n. 12-16vuotias, eivät onneksi raiskanneet. Eikä siis mitenkään leikisti vaan ihan oikeasti. Onneksi mulla oli siinä sen verran pokkaa pitää puoleni, vaikka ihan sekaisin oleva lapsi olinkin. Ja tähän liittyen mua aina NIIIIN vituttaa kun selitetään 13-15-v tyttöjen tajuavan ihan täysin mitä tekevät, jos ryhtyvät seksisuhteisiin aikuisten miesten kanssa. Joo, joku voi olla vain varhaiskypsä, mutta varsin moni on vaan ihan hukassa itsensä kanssa, kuten minä olin.
Mutta takaisin asiaan: Meillä äitini kaikkea viestintää on aina myös eniten värittänyt kulissit ja teennäisyys. Mikään ei ole koskaan aitoa. Myös meillä usein ollaan niin innoissaan tulossa katsomaan lapsenlapsia, mutta kun tulee paikalle, ajaa lapset pois luotaan, kun ei jaksa katsoa niiden leluja tai kuunnella juttuja. Sitten ollaan kuitenkin niin mummoa, niin mummoa.
Meidän välejä on aina varjostanut mun ylipainoisuuteni. Ei puhettakaan, että mua olisi millään lailla koskaan oikeasti autettu asian kanssa, vaan kaikki on aina ollut pelkkää pilkkaamista, joko suoraan päin naamaa tai sellaista selän takana virnuilua koko ajan. Edes siinä vaiheessa, kun olin Lapinlahdessa hoidossa vaikean syömishäiriön takia, äitini ei pystynyt lopettamaan painoni kommentointia.
Meillä ei myöskään ole näytetty tunteita tai rakastettu. Tai mistään mitä olen koskaan saavuttanut iloittu tai kannustettu. Paitsi sitten kun ihan oikeasti julkisesti menestyin elämässäni, sitten sillä leveiltiin pitkin kyliä ja oltiin niin polleita.
Näin aikuisena, ja oikeastaan jo teininä mut on pelastanut se, että vaikka olen käynyt läpi mt-ongelmia ja pari syvää masennuskautta nuorena, mä olen kasvanut paljon vahvemmaksi ihmiseksi kuin vanhempani.Heillä ei ole ollut teini-iän jälkeen mitään otetta minuun, ja he tietävät myös sen. Mulle on ihan turha ryppyillä tai vihjailla mitään ulkonäköön liittyvää, se tulee bumerangina takaisin saman tien.
Ehkä johtuen yllä mainitusta, olen myös oppinut näkemään vanhempani realistisemmin. Molemmat ovat oman lapsuutensa traumatisoimia reppanoita. Kun äitini kiukutteli, isosiskonsa sulki hänet pimeään navettakomeroon ja jätti sinne. Isäni traumatisoi oma isänsä.Heidän kohdallaan voi todeta, että kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 02:04"]
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 20:31"]
Kaikki kunnia Arvo Ylpölle, mutta luin hiljattain olisiko ollut Tiede-lehdestä, että hän oli tuonut maahamme kasvatusopin, jonka mukaan lasta ei saa pitää sylissä kuin enintään neljän tunnin välein ja vauvaa on ruokittava neljän tunnin välein.
Muistan lapsena myös kuulleeni, ettei vauvaa vahingoita se, että antaa hänen huutaa, siinä keuhkot vain vahvistuvat.
Ylpön tarkoitus oli varmaan se, että kiireiset naiset, joilla oli lastenhoidon lisäksi muitakin tärkeitä tehtäviä, olisivat hyvällä omallatunnolla voineet tehdä muutakin kuin tyynnytellä lapsiaan. Ja eihän kukaan kuole siihen, että seuraavaa ruokinta-aikaa on odotettava 4 tuntia tai että sylissä ei voi olla koko päivää.
Mutta että näin.
Olen itse 60-luvulla syntynyt ja äiti on kertonut suoraan, että minut vietiin päivähoitoon kaksikuukautisena, koska äitiysloma loppui silloin. Naapurin rouva, jolla oli omia lapsia, huolehti minusta, kun äiti kävi töissä.
Ja että neuvolassa toruttiin äitiäni, koska hän ruokki minua kahden tunnin eikä neljän tunnin välein. Äiti selitti puolustuksena, ettei kukaan kestä sitä huutoa, jos tämä lapsi ei saa ruokaa kahden tunnin kuluttua.
[/quote]
Pääsin ketjussa tähän saakka ja itsekin tulin ajatelleeksi Ylppöä. Hänellä oli kyllä ehkä vähän liiankin suuri vaikutus ladtenkadvatukseen. Ja vielähän vauvat nukkuvat ulkona, kesät talvet. Kun lapset olivat vauvoja asuimme ulkomailla. Sisällä piti nukuttaa. Ihan hyvin ovat siitä huolimatta kehittyneet.
[/quote]
Mun mielestäni jokainen nukuttaa vauvansa missä haluaa. Ulkona vauva yleensä nukkuu huomattavasti pidempiä ja laadukkaampia päiväunia, joten siksi olen omani siellä nukuttanut. Muut tehkööt kuten haluavat, ei kiinnosta yhtään.
Tämä ketju on ollut mieltä avaava. Mielestäni tästä aiheesta pitäisi kirjoittaa kirja tai aihe pitäisi muuten tuoda esille. Minäkin kuvittelin olevani "erityistapaus" kasvettuani tunnekylmässä ympäristössä.
Vanhempani eivät millään tavalla olleet pahoja tai ilkeitä. Kaikki oli aina tiptop ja lasten materiaalisiin tarpeisiin vastattiin hyvin. Olen kuitenkin omien lasteni kautta joutunut todella paljon työstämään vanhempana olemisen tunnepuolta. Omiin vanhempiin minulla ei ole lämmintä tunnesuhdetta. En muista koskaan kertoneeni heille tärkeitä henkilökohtaisia tunneasioita tai pelkoja. Olen joutunut pärjäämään yksin.
Vielä nelikymppisenäkin ujostelen vanhempiani ja meillä on etäinen suhde. Kun vanhempani käyvät kylässä luonani, tilanne on kiusallinen ja virallinen.
Olen jollain lailla kadehtinut ystäviäni, joilla on tiivis ja intiimi suhde vanhempiinsa. Mieheni on todella läheinen vanhempiensa kanssa ja hänen on ollut vaikea ymmärtää, että minulla ei samanlaista suhdetta ole. Että ujostelen soittaa äidilleni puhelimella :(
Tietenkin sama ongelma on siirtynyt muihin läheisiin suhteisiin. Mietin jatkuvasti onko lapsillani hyvä olla ja olenko näyttänyt heille rakkauttani. Omia (varsinkaan negatiivisia) tunteita en uskalla näyttää miehellenikään. Hän on kyllä useaan kertaan sanonut, että kaipaisi enemmän tunteiden osoitusta, mutta minä en vaan osaa :(
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 10:08"]
Äitisuru on ollut nyt koko ajan mielessä ketjun aloittamisesta asti. Olen lukenut viestejänne joka päivä. Se suru on syvällä meissä kaikissa.
Tässä päivässä itseäni ahdistaa eniten sellainen lapsen turvallisuudenkaipuu. Tunnistan itsessäni tosi kipeän ikävän äidin syliin. Perusturvallisuudentunne jäi ainakin minulle kokonaan muodostumatta. Ei ollut ketään johon turvautua kun tuli vastoinkäymisiä, ja niitä tuli. Päinvastoin kaikki piti häveten piilottaa ja näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin minua ei mikään hetkauttaisi.
Millähän sen turvallisuudentunteen saisi aikuisena luotua? Jonkinlainen perusahdistus tuntuu seuraavan minua kaiken aikaa. Niin tyhmää kuin se onkin, saatan yksin ollessa ahdistuessa sanoa ääneen "äiti". Hölmöä. Kaipaan äitiä, joka halaa ja kehuu ja pitää minua maailman parhaana tyttönä, vaikka olen kohta 40v. Ja sattuu todella paljon, että sellaista ihmistä ei ole koskaan ollut elämässäni. En enää edes ajattele omaa äitiäni äitinä, vaan minulla on mielikuva hyvästä äidistä, jota kaipaan. Omaa äitiäni en kaipaa enkä ole nähnyt häntä vuosiin.
Minussa on paljon ristiriitaisia tunteita omaa äitiäni kohtaan. Toisaalta säälin häntä, toisaalta jopa vihaan. En pysty olemaan hänen lähellään eikä hän minun. Kuitenkin hän valitti aina, että miksi et käy kylässä, kun vielä olimme tekemisissä. Eikä kuitenkaan itse soittanut minulle koskaan edes syntymäpäivänä. Minä otin yhteyttä vain velvollisuudentunnosta, mutta lopulta oma hyvinvointi (tai selviytyminen) meni edelle.
Jäljelle jäi pohjaton suru ja äidinkaipuu, jota kai kannan mukanani hautaan saakka.
[/quote]
Uskomatonta. Minäkin tulen joskus ahdistuneena tai itkun seassa sanoneeksi "äiti" vaikka aina sitten ihmettelen, että en mä varmasti omaa äitiäni tarkoita. Jotain syvää äidinkaipuuta se on. Niin surullista.
Olen lukenut koko ketjun ja kommentoinutkin väliin omia muistoja.
Kuten joku jo kertoikin, myös minä olen välillä itkenyt, tuntenut myötähäpeää ja ollut surullinen meidän kaikkien puolesta.
Ehkäpä joku tuon ajan äiti lukisi ja kommentoisi ketjuun oman näkökulmansa, se olisi erittäin mielenkiintoista luettavaa.
Minua on myös vähätelty: sinusta ei ole mihinkään, se lause kuului "perussanastoon" eikä isän kanssa välit ollut kummoiset. Ehkäpä siksi oma-aloitteellisuus onkin nollassa. Olen sosiaalinen ja puhun paljon, mutta sisältä olen erittäin epävarma.
Meillä ei puhuttu normaalisti, koko ajan oli sellainen vittuilumeininki. Ei normaalia keskustelua. Siksipä olin kuin puulla päähän lyöty, kun kävin ensimmäisiä kertoja appivanhemmillani. Siellä puhuttiin normaalisti miehelleni ja minulle.
Asumme aivan eri puolella suomea, kuin äitini ja appivanhempani, joten harvoin näemme.
Kolme viikoa sitten äitini soitteli taas minä, minä, minä puhelun ja sanoi:"toivottavasti sinulle käy samalla tavalla, kuin minulle. Sitten tiedät, miltä minusta tuntuu." Äiti on ollut leski yli 20 vuotta, ja tällä hän tarkoitti, että toivoo minustakin leskeä! Ei kukaan normaali ihminen toivo lapselleen samaa, vai mitä olette mieltä? Sairasta, todellakin.
Nyt olikin melkein kolmen viikon "puhelin hiljaisuus," sulattelin asiaa ja ajattelin, etten soita. Sitten äitini soitteli ja puhui, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Juttelin niitä näitä, mutta kyllä asia ei unohdu koskaan.
Surkeinta tässä on lisäksi, että olen ainut lapsi, ei ole sisaruksia, joilta saisi tukea.
Minusta tuntuu, että olen äiditön.
Olen syntynyt -79, äitini -46. Kirjoitan tähän kokemuksiani. Paljon on samoja kuin muillakin, ikävä kyllä:
-Kaikki aikuistumiseen (kuukautiset ym) ja seksiin liittyvät asiat olivat syvästi häpeällisiä. Menkkani alkoivat kun olin 11-vuotias, en uskaltanut/kehdannut kertoa asiasta vaan käytin salaa äitini siteitä tai laitoin housuihin vessapaperia. Samoja toppimallisia rintsikoita käytin ja pesin salaa vuosia, niinkuin moni muukin tässä ketjussa.
-Ikinä kotona ei keskusteltu seksistä tai ehkäisystä, annettiin vain ymmärtää, että on huora jos antaa. Muistan äitini tokaisseen riidan päälle että "Pitää taas päästä huoraamaan" kun 17-vuotiaana lähdin viikonlopuksi poikakaverini luokse.
-Sairastumiset olivat aina vain keino lintsata koulusta, eikä niitä otettu tosissaan. Vain korkea kuume oli syy jäädä pois koulusta. Teini-ikäisenä sairastin koko talven kovaa kurkkukipua ja pientä kuumeilua, vihdoin kevään korvalla minut vietiin pitkin hampain lääkäriin, jolloin verikokeesta selvisi että tulehdusarvoni olivat superkorkealla, lääkäri ihmetteli vitkutteluani mennä hoitoon.
-Äidilläni on tapana vieläkin kertoa nolaamistarkoituksessa joka jumalan sukujuhlassa tms samoja "hauskoja" juttuja lapsuudestani, esim se kuinka 10 vuotiaana putosin jäihin (moni muu äiti ei ehkä olisi niin huvittunut tästä, hänestä se on mitä parhain juttu). Tämä on toistunut 25 vuotta, paitsi rippijuhlassani, jolloin kielsin mainitsemasta sanallakaan näitä asioita. Halusin nauttia juhlistani ilman nolausta ja tiesin mitä oli odotettavissa. Tietenkin minut haukuttiin huumorintajuttomaksi tosikoksi.
- Painoani on aina arvosteltu, äitini on aina muistanut sanoa että "sinun iässäsi painoin vain niin ja niin paljon" tai että "nuorena en ollut koskaan lihava". Olin lapsena pyöreä ja muistan äitini joskus sanoneen isälleni että "xx söi itsensä siaksi" ja nauraneen päälle. Nice. Joka kerta tavatessamme kysyy olenko lihonut. Tai toteaa että olet lihonut. Huomauttelee muutenkin ulkonäöstäni, mm hiukseni ovat harvat hänen mielestään, josta muistaa tietenkin aina välillä mainita.
-Murrosiässä naureskeltiin finneille ja muuttuville muodoille, olen vieläkin hyvin epävarma ulkonäöstäni. Jopa puheääntäni arvosteltiin, olin kuulemma kimittäjä ja en osannut puhua kunnon äänellä.
- Koulunkäynnin sain hoitaa aivan yksin ala-asteen jälkeen, en saanut mitään apua vaikkapa valinnaisaineiden valintaan ("valitset mitä tykkäät"), tai mihin menen ysin jälkeen. Koskaan he eivät käyneet vanhempainilloissa tms, arvostelivat vain jos sain huonoja numeroita.
hyvin kylmää käytöstä. tyttäret ovat kuin jotain kilpailijoita naisena olemisesta vai mikä ton käytöksen aiheuttaa? pojat sitten uusi versio nuoruuden rakastetusta tai jotain oidipushämminkiähän toi on, kun tyttäret on kuin jotain kylmiä esineitä, joita voi töniä miten sattuu.