Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Olen lukenut koko yön ja aamun itkien tätä ketjua. Tuntuu kuin olisin saanut suunnattoman ymmärryksen yllättäen annettuna pyyteettömänä joululahjana, jotain mihin tarttua, ajatuksia ja muistoja mitä en ole itse osannut muotoilla, selityksiä sille selittämättömälle ja vuosikausia jatkuneelle ahdistukselle, joka minua vaivaa. Myös vastauksia siihen, miksi oma äitisuhteeni on tulehtunut, ei, vaan sittenkin olematon - äiti-tytärsuhdetta ei meillä ole. En halua halata häntä. En voi kertoa asioitani hänelle, sillä yksityisyyttäni ei kunnioiteta ja kertomani asiat kerrotaan joko sellaisenaan eteenpäin, tai sitten niitä vääristellään niin paljon, että juorun kuulijan silmissä minä näyttäydyn hirviönä. Kuukautissuoja- ja rintaliiviasiat täsmälleen samoja mitä aiemmilla kirjoittajilla. Kuukautisistani kerrottiin sukujuhlilla enolleni ja muille aikuisvieraille kovaan ääneen minun kuunnellessani ja hävetessäni silmät päästäni (olin 13-vuotias tuolloin).
Lisäksi aiemmin toisten kirjoittajien kuvailemien asioiden päälle minun ja äitini välillä on vielä yksi kokonaisuus, joka tekee toisen kohtaamisesta mahdotonta: äitini uskovaisuus, ulkokultaisuus ja herätysliikkeet. Sanomattakin on tämän viestiketjun yhteydessä elvää, että nämä asiat ovat niin kaukana omasta elämästäni kuin mahdollista, joten jos toinen kokee minkä tahansa asian raamatun läpi suodatettuna, asiallisen keskusteluyhteyden saaminen on mahdotonta. Muistelen, että äitini ei ollut aivan näin selkeästi julkiuskovainen lapsuusaikanani, vaan vasta 90-luvusta eteenpäin. Koska olen eronnut kirkosta vuosikymmen sitten, olen äitini silmissä matkalla helvettiin ja vähintään saatananpalvoja, ellen vielä jotain pahempaakin.
Sen sijaan pikkuveljeni (-81) ja pikkusiskoni (-92) ovat saaneet täysin erilaisen kohtelun, tukea, lahjoja, rahaakin - esimerkiksi veneen, auton ja nykyään myös viikottaista lastenhoitoapua. Itsellenihän huudettiin aikanaan siitä, että hyväksikäytän ukkiani (äidin isä), kun hän lahjoitti minulle 1000 markkaa noin 15 vuotta sitten valmistumiseni johdosta... Niinpä tietenkin, korkeakoulututkintohan ei tietysti ole lahjan antamisen arvoinen saavutus.
Minulla ei ole lapsia, tämä on oma vapaaehtoinen päätökseni.
-Tytär 1975, äiti 1952
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä asioita vaan pulppuaa mieleeni. Mitä kaikkea päässä ja sydämessä onkaan? Aika ahdistavia iltoja on ollut, kun koti on rauhoittunut ja päässä vaan kuvat, äänet, tuoksut ja sanat vilisee. Eilen illalla mietin pitkään tilannetta, jota en ole vuosiin muistanut. Olin noin 12 ja olimme sukulaisen luona kylässä. Istuimme kahvipöydässä ja siinä äiti selittää pullan mussutuksen lomassa, että minulla on alkanut ilmaantua karvoja alapäähän. Eilen tunsin ihan fyysisesti sen häpeän, jota silloin parikymmentä vuotta sitten tunsin. Eikö kahvipöytään muuta keskusteltavaa löytynyt? Kahvipöydässä naurettiin äidin johdolla minun murrosiälleni. :(
Juu, näitä "helmiä" pulppuaa mieleen yhä vain. Jotenkin tämä ketju on avannut padot, mutta nyt kykenen pitämän etäisyyttä enkä enää vajoa siihen lapsena tai nuorena koettuun ahdistuksen ja häpeän sekametelisoppaan.
Sukupuolivalistuksesta:" jos poika koskee reiteen niin pidä jalat tiiviisti yhdessä kunnes olette naimisissa."
Kotitöistä: kun suivaannuin siihen että minun oletettiin aina tekevän viikkosiivous äidin apuna ja kysyin miksi veljeltä ei vaadita samaa " no ei se osaa!" Ei kai kun ei kolmevuotiaasta asti passitettu vessan siivoukseen.
Kotitöistä osa 2." Mene emäntäkouluun niin opit hyväksi vaimoksi" Näin vuonna 1996.
Parisuhderiitojen jälkeen hän yleensä huokaisi minulle kuinka ei jaksa enää ja joku yö ottaa ja lähtee pois. Olenkin kärsinyt etenkin stressikausina univaikeuksista ainakin kahdeksanvuotiaasta lähtien.
Kun koulussa kerrottiin että lasten lyöminen kasvatuksen nimissä on nyt rikos, ilahduin. Kerroin sen äidille kotiin tultuani, ajattelin että fyysinen kuritus muuttuisi arestiksi tms. Tuosta hän suuttui silmittömästi, syytti minua röyhkeästä näsäviisastelusta ja tukisti niin että hiuksia lähti. Olin seitsemän tai kahdeksan vanha.
Näitä irrationaalisia, ajattelemattomia ja itsekkäitä esimerkkejä tuosta naisesta riitttää. Mutta kiitos kaikille kokemuksensa jakaneille, osaan nyt ottaa etäisyyttä näistä kokemuksista.
Oma eheytymiseni alkoi kun muutin pois kotoa ja näin jo selvemmin äitini typeryyden. Kuitenkin vasta nyt, yli kaksikymmentä vuotta kotoa pois muuttamisen jälkeen, alan todella selviämään kokemuksistani.
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 17:57"]
Voi oksennus noita viimeaikaisia lehtijuttuja isovanhemmista, joille on määrätty lähestymiskielto lapsenlapsiin. Lähestymiskielto perheen, lähisuvun, sisällä on todella vakava juttu, eikä sitä myönnetä heppoisin perustein, vaan pitää olla raskauttavaa todistusaineistoa häirinnästä ja kiusaamisesta, todellinen uhka päällä - paljon paremmat perustelut ja paljon rankempi tilanne päällä kuin jos hakisi kieltoa jollekin ei-sukulaiselle.
Miten toimittajat voi olla noin hyväuskoisia? Etenkin kun Hesarinkin jutussa kerrotaan suoraan, että äiti esti tytärtä saamasta isänsä perinnön. Tapahtumien kulku on pääteltävissä: isä kuolee, jättänyt talonpuolikkaan tyttärelleen, äiti ei sitä tyttärelle kuitenkaan suo vaan vetoaa asumisoikeuteensa, äiti ei myöskään asiallisesti maksa tytärtä diilistä ulos. Näitä tarinoita on meillä niin paljon, sen sijaan että talo pantaisiin myyntiin, äiti jää siihen asumaan ja joko maksattaa talon kustannukset lapsilla tai antaa talon rapistua, kunnes lapset aikanaan perivät tuhotun röttelön. Kiusantekoa.
Tuossa Hesarin jutussa on pääteltävissä, että talonpuolikas on tyttären nimissä ja kiinteistönhuolto menee tyttärenkin piikkiin, ts. joutuu maksamaan äitinsä kuluja muttei saa perintöosastaan mitään itselleen. Roikkuu löysässä hirressä niin sanotusti tuo tytär.
Jutussa myös mainitaan, että äidille (mummolle) napsahti se lähestymiskielto tekstiviestien perusteella. Suomessa ei, kuten todettu, sukulaisten kesken riitä "pelkkä" kiroilu ja huorittelu, vaan tekstiviesteissä on täynyt olla tappo- ym. uhkauksia, jotka kohdistuvat siihen lapsenlapseen. Sairasta, pakkomielteistä viestiä.
"Mummon oikeus lapsenlapseen", voi helvetti. :D Onko mitään, mihin nuo jääkalikat eivät koe omistavansa oikeuksia?!
[/quote]
Höpsis. Ko. äiti ei suostunut myymään kotiaan, kun mies kuoli. Se on tiedätkös lesken oikeus jäädä asumaan kotiinsa, tiedätkös... ei se tee leskestä ihmishirviötä.
Ennemminkin pitäisi ihmishirviönä tytärtä, joka moista vaatii ja vieläpä katkaisee mummon välit lapsiinsa asian takia.
Lähestymiskielto annettiin vuodeksi, kun tytär ja äiti olivat vaihtaneet ilkeitä tekstareita. Ymmärrettävästi tytär ei oikeudessa näyttänyt omia tekstareitaan, vaan ainoastaan äitinsä. Ja tiedoksi, että lähestymiskielto ei vaadi hengen ja terveyden uhkaamista, vaan häirintä tulkitaan laajemmin, ja puhelimitse tapahtuva häirintä voi aiheuttaa lähestymiskiellon.
http://www.poliisi.fi/poliisi/home.nsf/ExternalFiles/lahestymiskielto/$file/lahestymiskielto.pdf
Nuo, mitä uumoilet lesken käyttämästä talosta ovat oikeasti aika omalaatuista vainoharhaisuutta. Kovin olet "tietämässä", että ko. leski tuhoaa kotinsa ja maksattaa kiinteistöhuollon tyttärellään, vaikka todellisuudessa perinnönjakoa ei ole ehkä edes pantu toimeen, lesken asuessa perinnön muodostavassa talossa.
Oikeasti et sinä enkä minä tiedä, mitä siinä äidin ja tyttären välillä on tapahtunut, mutta lukemisen tapasi on kumman valikoiva, tai sanotaan vaikkapa että luet värittyneiden lasien lävitse.
Kun sinä olet päättänyt, että vika on aina äideissä, muistathan sitten aikanaan saman asenteen, kun omat lapsesi eivät ole samoilla linjoilla jyrkän mustavalkoisesti ajattelevan äitinsä kanssa, vaan haluavat pitää etäisyyttä sinuun!
Tsiissus mikä ketju. Joukossa on tapauksia, joissa äiti on selkeästi sairas ja kauhea manipuloiva, ja heidän puolestaan otan osaa.
Mutta ketjussa on myös tyttäriä, joiden päässä vippaa ja pahasti. Pienetkin yksityiskohdat jostain vuosien takaisesta riidasta muistetaan ja syyllistetään äitiä oman elämän vastoinkäymisistä. Kasvakaa aikuisiksi ja oppikaa kantamaan vastuuta omasta elämästänne - ette te itse äiteinä ole välttämättä yhtään sen parempia kuin omat äitinne, miettikääpä miten julman yksityiskohtaisesti omat lapsenne tulevat teitä aikanaan ruotimaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitusviesti kuulostaa niin tutulta, kuin omasta lapsuudestani. Äitini kanssa en ole läheinen, vaikka tekemisissä ollaankin. Tuntuu, että hyvin monilla tutuilla on samanlaisia kokemuksia äideistään. Olemme syntyneet 80-luvulla. Äidit etäisiä ja tunnevammaisia, joille keskustelu normaaleista asioista on vaikeaa. En aio olla samanlainen vanhempi.
"Itsekäs sukupolvi on sodanjälkeinen polvi."
Niin totta. Kovasti arvostellaan nykynuoria, lapsia ja vanhempia vaikka siihen ei mitään varaa olisi. Tunnekylmä sukupolvi, joka hoidatti omat lapsensa muilla, väkivalloin kasvatti ja alkoholi maistui. Onneksi on myös poikkeuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani ovat kyllä välittäneet minusta, mutta osamattomuutta ja kyvyttömyyttä puhua psykologisista asioista on ollut. Tuota vaikenemista en halua siirtää seuraavalle sukupolvelle. Käytännön asioista he ovat kyllä puhuneet.
Yksi aiemmista
Juuri tuossa on ketjun ydin: päässä varmasti vippaa yhdellä jos toisella (sinulla ei tietenkään) ja syy siihen löytyy kotoa. Tämä ketju antaa mahdollisuuden tunnistaa, että jotain on omassakin kodissa voinut olla pielessä ja nyt voimme katalista ne ketjut. Jos kulkee laput silmillä holien, että kyllä oli hyvä koti, kyllä oli hyvä koti... Ei ikinä voi antaa lapsilleen parempaa.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 15:39"]
Tsiissus mikä ketju. Joukossa on tapauksia, joissa äiti on selkeästi sairas ja kauhea manipuloiva, ja heidän puolestaan otan osaa.
Mutta ketjussa on myös tyttäriä, joiden päässä vippaa ja pahasti. Pienetkin yksityiskohdat jostain vuosien takaisesta riidasta muistetaan ja syyllistetään äitiä oman elämän vastoinkäymisistä. Kasvakaa aikuisiksi ja oppikaa kantamaan vastuuta omasta elämästänne - ette te itse äiteinä ole välttämättä yhtään sen parempia kuin omat äitinne, miettikääpä miten julman yksityiskohtaisesti omat lapsenne tulevat teitä aikanaan ruotimaan!
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskonpa, että jos suurin osa meistä olisi osannut tarpeeksi ajoissa syyllistää sen kodin ilmapiirin, vippaisi nyt paljon vähemmän päästä. Olen yksi ketjun päästä vippaavista tyttäristä ja kirjoittanut myös aikaisemmin. Kommentoin nyt vain siis tätä vastuunottoa omasta elämästä.
Olemme sisareni kanssa oiva pari esimerkiksi tästä, miten se kasvatus voi vaikuttaa. Vanhempi sisareni, joka luonnollisesti kantoi näin myös suurimman taakan, on melkoinen kontrollifriikki ja pyrkii hallitsemaan kaikkia mahdollisia tilanteita, sekä huolehtii jatkuvasti. Minä olen taas oikea suvaitsevaisuuden airut, kaikesta selvitään, jutellaan, sovitaan, vaikka sitten joutuisi joustamaan paljonkin. Molemmilla nämä tietysti ovat vain itsensä suojelemiskeinoja, jotka pidemmän päälle kääntyvät itseään vastaan.
Olen itse tiedostanut äitini suoraan sanottuna paskamaisen itsekkyyden hyvin pienestä. Sisareni aivan viimeiseen asti uskotteli muuta. Riitelimme tästä usein. Hän nimenomaan syytteli minua siitä, että siirrän lepsuuttani, kykenemättömyyttäni ottaa vastuu, ongelmiani toisille. Ongelma tässä van oli se, että minulla ei juuri ollut ongelmia, ei kuten hänellä, jonka elämässä alkoi jo nuorena vaikuttaa erilaiset masennuskaudet ja niistä johtuvat taloudelliset vaikeudet, alisuorituminen, jne. Hän se meistä kipuili - ja kipuilee - edelleen todella paljon.
Sitten kun dear mommy oli tehnyt kaikki erinäiset temput, joita en nyt tässä viitsi toistaa, komppinaan häntä hakkaava isäpuoli (joka kuitenkin oli ihana mies, jota ei voinut jättää, ei tietenkään) osoittaen mm. selvästi, miten asettaa tämän miehen oikut ja mielialat lastenlasten tärkeiden tapahtumien, kuten vaikkapa rippijuhlat, edelle, alkoi sisareni ymmärrys minun kantaani kohtaan. Ja väitän, että siitä hetkestä allkoi myös hänen eheytymisensä.
Minäkään en ole lapsia tehnyt, sisareni onneksi on. Mutta hänen oli nähtävä oma kohtelunsa lastensa kautta, ennen kuin todellisesti, oikeasti, rehellisesti pystyi näkemään äidin asenteen ja suhteen meihin tyttäriin.
Äidissäni on samoja monta samaa piirrettä kuin sinun äidissäsi! Tuo vaatejuttu oli kuin omasta lapsuudestani, kuukautisista ei puhuttu ikinä, ensimmäisetkin rintsikat ostin itse. Olin myös kiltti tyttö, hyvä koulussa, mutta mikään ei tuntunut koskaan riittävän, aina olisi voinut tehdä paremmin. Jouduin tekemään kotitöitä päivittäin (pyykinpesua, siivousta, ruuan laittoa, mattojen pesua, silitystä yms) mutta veljiäni eivät vastaavat velvollisuudet koskeneet. Mihinkään huvituksiin, koulun discoihin tai muihin ei tullut rahaa, enkä aina edes päässyt ja jos jossain olin ollut, siitä kuuli vastaavaa kuittailua kuin ap:kin, monta päivää.
En ole läheinen äitini kanssa, voi mennä kuukausia, ettei edes soitella, vaikka puheväleissä olemmekin. Meillä ei ole vain mitään yhteistä, enkä koe tarvitsevani äitiäni mihinkään, koska nuoresta asti olen joutunut hoitamaan asiani itse. Äitini on itsekeskeinen ja hänellä on paljon narsistisia piirteitä, joten koen helpommaksi pysyä hänestä kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidit, jotka eivät koskaan nöyrry tyttäriensä edessä pyytämään anteeksi virheitään - mitä he ovat?
Jaahas. Peikot tulivat tähänkin ketjuun tanssimaan. Harmi juttu, mutta onkin varsinainen ihme, että näinkin pitkään sai lukea asiallista ja hyvin kirjoitettua tekstiä painavalla sisällöllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erinäisiä, hajanaisia mietteitä aiheesta, perustuen omiin havantoihin omassa suvussa ja ystäväpiirien suvuista.
Luulen että tuon ikäpolven katkeruus ja kateus johtuu siitä, että moni heistä on elänyt täysin kulissielämää. Kaiken a ja o on ollut näyttää ulospäin niin, että kaikki on hyvin. Todellisuudessa lähes poikkeuksetta taustalla on ollut vaikkapa oman isän ja oman miehen alkoholismia, henkistä väkivaltaa, ehkä jopa sitä fyysistäkin. Tähän päälle puhumattomuuden kulttuuri niin avot. Muistan kuinka paljon energiaa oman äitini alkoholismi aikoinaan vei minulta ja sisaruksiltani, siihen liittyvä häpeä ja todellisen asianlaidan peittely. Luulen että monen 40-luvun naisen energiat on syönyt läheisten miesten alkoholin käyttö. Olen ollut totaalisen hämmästynyt kasvaessani aikuiseksi siitä, kuinka paljon esimerkiksi meidän suvussamme on ollut alkoholismia. Jokaisessa sukupolvessa, mutta varsinkin vanhemmissa sukupolvissa. Asioista ei vaan tietenkään silloin puhuttu oikeilla nimillä.
Suomalainen naisihanne on kautta aikojen eronnut monen muun maan naisihanteesta, täällä äitiyttä itsessään on alettu arvostaa vasta viime vuosikymmeninä. Äitimyytin tilalla on ollut ennen naismyytti, jossa nainen kuokka kourassa, "hyvänä jätkänä", hoitaa sekä kodin, navetan että lapset, jossain vaiheessa kuvioon tuli erikseen vielä palkkatyö kodin ulkopuolella. Lasten kasvatuksesta tiedettiin vähän, jos ollenkaan, ja lapset ja äitiys oli tässä kuviossa se, joka häiritsi muita töitä. Ahkeruutta kun ei mitattu lasten kanssa vietetyllä ajalla, vaan konkreettisilla suorituksilla maatöissä ja palkkatöissä. Ei ihme, jos lapsille välittyi se tunne, että olivat tiellä.
Tuohon "hyvän jätkän" ihanteeseen on varmaan kuulunut ronskien, sekstisten vitsien kuunteleminen ja niiden mukana nauraminen. Suomi oli uskomattoman takapajulainen tuon suhteen vielä 90-luvullakin, tissibaarit ja kaikki! Ja muistakaa, avioliiton sisällä tapahtuva raiskaus kriminalisoitiin Suomessa vasta 94. Siis 94!
Monen 40-luvun äidin lapset ovat viettäneet paljon kesiä ja lomia isovanhemmillaan, se on kyllä totta. Ovat saaneet konkreettista hoitoapua lapsenhoitoon, mutta ovatko saaneet varsinaista tukea, opastusta vanhemmuuteen? Omat vanhemmat ovat saattaneet asua kaukana maaseudulla, kaupungissa on pitänyt pärjätä yksin. Oma 40-luvulla syntynyt isoäitini on minulle suoraan sanonut, ettei silloin tiedetty lapsista mitään. Hän ei tinnyt vauvoista mitään, kukaan ei neuvonut, omat vanhemmat asuivat kaukana. Lapsille ei ollut hoitopaikkoja, ei isovanhempia lähellä, ei ollut äitiyslomia. Se pieni vauva kirjamellisesti jätettiin milloin kenellekin, naapurille, tutun tutulle, kenelle tahansa. Vähän myöhemmin lähetettiin sinne mummolaan. Tärkeintä oli säilyttää työpaikka. Hän on vasta jälkikäteen pohtinut, että menikö kaikki jo siinä vaiheessa pieleen. Ei silloin puhuttu yleisesti vaikkapa kiintymyssuhdeteoriasta mitään.
Oma isoäitini on edelleen jotenkin pelästyneen oloinen. Miehet hänen elämässään ovat kohdelleet häntä surkeasti. Kaikesta päätellen, hän on ollut surkea äiti. Suosinut yhtä poikaansa yli tyttären ja toisen pojan. Hänen kotinsa on kyllä aina ollut viimeisen päälle siisti, ja hän kauhisteleekin meidän nykyaikaista lapsiperhekotia, sitä tasaista sekamelskaa. Olen sanonut hänelle suoraan, että täällä tulee ensin leikki, vasta sitten kodin siivous. Elämä pyörii lasten ympärillä ja on tätä ruuhkavuosiarkea, mutta kotona kukin saa olla juuri sellainen kuin on, täällä ei kukaan suorita, en edes minä. Meidän ei tarvitse peitellä mitään, kun ei ole mitään peiteltävää. Mutta silti isoäiti on huolissaan, kun ajamaton nurmikko kielii hänestä jostain todella, todella pahasta. :D
Isoäitini on ehkä siitä harvinainen aikansa tuotos, että on nyt seiskakymppisenä kykeneväinen näkemään myös omat virheensä ja keskustelemaan niistä minun kanssani. Toisaalta äidilleni ei myönnä vrheitään, ja hän puolustaa viimeiseen asti ex-miestään, vaikka erosta on jo yli 30 vuotta. Edelleen on tarve "pitää kulissit yllä", jälkikäteenkin.
Sen sijaan suvusta löytyy myös yksi varsinainen 40-luvulla syntyneen naisen prototyyppi, naisen ajatteleminenkin jo saa minut ahdistumaan. Pahansuopa, ilkeä, manipuloiva, katkera, kateellinen, kaikkea ja kaikkia ylenkatsova. Tämä nainen on peloitellut isoäitini lähes hengiltä. Se ettei "asioista saa kertoa ulkopuolislle" juontaa varmaan ihan siitä kokemuksesta, että asioista puhuttiin, juoruttiin, selkää puukotettiin ristiin ja rastiin. Ja sama jatkui sitten äitien toimesta omia tyttäriään kohtaan.
En parhaalla tahdollanikaan ymmärrä, miksi nykyvanhemmuutta arvostellaan niin paljon. Vanhemmuus ei omien havaintojeni mukaan ole voinut olla paljoa enempää hukassa kuin se on ollut muutama vuosikymmen sitten täällä Suomessa.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 15:34"]
[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 17:57"]
Voi oksennus noita viimeaikaisia lehtijuttuja isovanhemmista, joille on määrätty lähestymiskielto lapsenlapsiin. Lähestymiskielto perheen, lähisuvun, sisällä on todella vakava juttu, eikä sitä myönnetä heppoisin perustein, vaan pitää olla raskauttavaa todistusaineistoa häirinnästä ja kiusaamisesta, todellinen uhka päällä - paljon paremmat perustelut ja paljon rankempi tilanne päällä kuin jos hakisi kieltoa jollekin ei-sukulaiselle.
Miten toimittajat voi olla noin hyväuskoisia? Etenkin kun Hesarinkin jutussa kerrotaan suoraan, että äiti esti tytärtä saamasta isänsä perinnön. Tapahtumien kulku on pääteltävissä: isä kuolee, jättänyt talonpuolikkaan tyttärelleen, äiti ei sitä tyttärelle kuitenkaan suo vaan vetoaa asumisoikeuteensa, äiti ei myöskään asiallisesti maksa tytärtä diilistä ulos. Näitä tarinoita on meillä niin paljon, sen sijaan että talo pantaisiin myyntiin, äiti jää siihen asumaan ja joko maksattaa talon kustannukset lapsilla tai antaa talon rapistua, kunnes lapset aikanaan perivät tuhotun röttelön. Kiusantekoa.
Tuossa Hesarin jutussa on pääteltävissä, että talonpuolikas on tyttären nimissä ja kiinteistönhuolto menee tyttärenkin piikkiin, ts. joutuu maksamaan äitinsä kuluja muttei saa perintöosastaan mitään itselleen. Roikkuu löysässä hirressä niin sanotusti tuo tytär.
Jutussa myös mainitaan, että äidille (mummolle) napsahti se lähestymiskielto tekstiviestien perusteella. Suomessa ei, kuten todettu, sukulaisten kesken riitä "pelkkä" kiroilu ja huorittelu, vaan tekstiviesteissä on täynyt olla tappo- ym. uhkauksia, jotka kohdistuvat siihen lapsenlapseen. Sairasta, pakkomielteistä viestiä.
"Mummon oikeus lapsenlapseen", voi helvetti. :D Onko mitään, mihin nuo jääkalikat eivät koe omistavansa oikeuksia?!
[/quote]
Höpsis. Ko. äiti ei suostunut myymään kotiaan, kun mies kuoli. Se on tiedätkös lesken oikeus jäädä asumaan kotiinsa, tiedätkös... ei se tee leskestä ihmishirviötä.
Ennemminkin pitäisi ihmishirviönä tytärtä, joka moista vaatii ja vieläpä katkaisee mummon välit lapsiinsa asian takia.
Lähestymiskielto annettiin vuodeksi, kun tytär ja äiti olivat vaihtaneet ilkeitä tekstareita. Ymmärrettävästi tytär ei oikeudessa näyttänyt omia tekstareitaan, vaan ainoastaan äitinsä. Ja tiedoksi, että lähestymiskielto ei vaadi hengen ja terveyden uhkaamista, vaan häirintä tulkitaan laajemmin, ja puhelimitse tapahtuva häirintä voi aiheuttaa lähestymiskiellon.
http://www.poliisi.fi/poliisi/home.nsf/ExternalFiles/lahestymiskielto/$file/lahestymiskielto.pdf
Nuo, mitä uumoilet lesken käyttämästä talosta ovat oikeasti aika omalaatuista vainoharhaisuutta. Kovin olet "tietämässä", että ko. leski tuhoaa kotinsa ja maksattaa kiinteistöhuollon tyttärellään, vaikka todellisuudessa perinnönjakoa ei ole ehkä edes pantu toimeen, lesken asuessa perinnön muodostavassa talossa.
Oikeasti et sinä enkä minä tiedä, mitä siinä äidin ja tyttären välillä on tapahtunut, mutta lukemisen tapasi on kumman valikoiva, tai sanotaan vaikkapa että luet värittyneiden lasien lävitse.
Kun sinä olet päättänyt, että vika on aina äideissä, muistathan sitten aikanaan saman asenteen, kun omat lapsesi eivät ole samoilla linjoilla jyrkän mustavalkoisesti ajattelevan äitinsä kanssa, vaan haluavat pitää etäisyyttä sinuun!
[/quote]
"Höpsis", "Tiedätkös... tiedätkös", "uumoilet... vainoharhaisuutta", "kovin olet tietämässä", "kumman valikoiva", "luet värittyneiden lasien lävitse" ja lopussa meille kaikille ketjun tyttärille tuttu äidin syylllistävä rääkynä 'edestäs löydät, kun oot itse aikanaan minun ikäiseni'. :D
Tämä on vertaistukiketju vähätellyille, mitätöidyille ja öhötellyille. Miksi tulit tänne vähättelemään, mitätöimään ja öhöttelemään?
Fantasiasi, että Hesarin lähestymiskieltojutussa olisi tutkittu vain mummon tekstarit, paljastaa, ettet ole oikeusoppinut etkä edes maallikon maalaisjärjellä ymmärrä, miten lähestymiskiellon hakeminen _perheenjäsenelle_ käytännössä menee. Voit laittaa tänne kaikki ne muutkin ekat googlaustuloksesi ja rähistä, mitä haluat, siitä, miten 'tyttären viestit oli vielä pahempia, mutta niitä ei puolueellinen oikeus edes vilkaissut'. Ei tee mitään; _lähisukulaiselle_ ei lähestymiskieltoa kerta kaikkiaan tässä Suomen maassamme määrätä noin vain.
Vielä kaksi tapausta, jos tämä havainnollistaisi: 1) Vanhempi miespuolinen ex-työkaveri lähetteli nuorelle naiselle kullinkuvia ja istui autossa tämän talon edessä. Nainen otti mieheen yhteyttä ja kielsi häiriköimästä. (Minkä jälkeen miehen vaimo otti nuoreen naiseen yhteyttä ja syytti tätä miehen "viettelystä".) Häiriköinti jatkui. Nuori nainen haki miehelle lähestymiskieltoa, ja juristille riittivät kullinkuvat sekä naisen ikkunastaan ottamat kuvat, joissa näkyy mies autossaan. 2) Henkisesti sairas, ulkoisesti menestyvä isä vainosi aikuista poikaansa tekstiviestein, sähköpostein, kirjein ja niin ikään autossa talon edessä istumalla. Pojan hakiessa apua punnittiin toisaalta isän sairautta, toisaalta menestystä; pojan kokema häirintä koettiin melkeinpä sivuseikaksi, ja asian kösittely ajautui jatkuvasti sen pohtimiseen, tarvisiko isä hoitoa ja tukea. Tätä kesti todella pitkään. Lähestymiskielto myönnettiin vasta, kun isä viesti pihalta autosta vahingoittavansa poikaa ja tämän perhettä, tappavansa heidät. Tämän viestin perusteella poika soitti pihaan poliisit, joiden kimppuun isä kävi. Eli aivan älyttömän pitkä prosessi, jossa lopulta ratkaisun toi suora tappouhkaus ja virkavallan vastustaminen.
Minä olen suhteessa äitiini siinä tilanteessa, että olen katkaissut välit kokonaan muiden syiden lisäksi myös ÄITINI turvalisuuden takia. Tiedän nimittäin varmasti, että väistämättä tästä asiasta alettaisiin puhua ainakin kahden kesken ja äitini kiistäessä kaiken, uhriutuessa ja itkemässä omaa syyttömyyttään minulta palaisi pinna. Näen toistuvia unia, joissa pieksen äitini kuoliaaksi ja nautin siitä. Näitä tunteita olen kokenut myös hereillä äitini seurassa aiemmin niitä tietenkään toteuttamatta, mutten aio ottaa riskiä, että joutuisin vaikeuksiin sen nollaääliön takia.
Numerolla 238 aiemmin kirjoittanut
ASIAA! :)
quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 10:02"]
Erinäisiä, hajanaisia mietteitä aiheesta, perustuen omiin havantoihin omassa suvussa ja ystäväpiirien suvuista.
Luulen että tuon ikäpolven katkeruus ja kateus johtuu siitä, että moni heistä on elänyt täysin kulissielämää. Kaiken a ja o on ollut näyttää ulospäin niin, että kaikki on hyvin. Todellisuudessa lähes poikkeuksetta taustalla on ollut vaikkapa oman isän ja oman miehen alkoholismia, henkistä väkivaltaa, ehkä jopa sitä fyysistäkin. Tähän päälle puhumattomuuden kulttuuri niin avot. Muistan kuinka paljon energiaa oman äitini alkoholismi aikoinaan vei minulta ja sisaruksiltani, siihen liittyvä häpeä ja todellisen asianlaidan peittely. Luulen että monen 40-luvun naisen energiat on syönyt läheisten miesten alkoholin käyttö. Olen ollut totaalisen hämmästynyt kasvaessani aikuiseksi siitä, kuinka paljon esimerkiksi meidän suvussamme on ollut alkoholismia. Jokaisessa sukupolvessa, mutta varsinkin vanhemmissa sukupolvissa. Asioista ei vaan tietenkään silloin puhuttu oikeilla nimillä.
Suomalainen naisihanne on kautta aikojen eronnut monen muun maan naisihanteesta, täällä äitiyttä itsessään on alettu arvostaa vasta viime vuosikymmeninä. Äitimyytin tilalla on ollut ennen naismyytti, jossa nainen kuokka kourassa, "hyvänä jätkänä", hoitaa sekä kodin, navetan että lapset, jossain vaiheessa kuvioon tuli erikseen vielä palkkatyö kodin ulkopuolella. Lasten kasvatuksesta tiedettiin vähän, jos ollenkaan, ja lapset ja äitiys oli tässä kuviossa se, joka häiritsi muita töitä. Ahkeruutta kun ei mitattu lasten kanssa vietetyllä ajalla, vaan konkreettisilla suorituksilla maatöissä ja palkkatöissä. Ei ihme, jos lapsille välittyi se tunne, että olivat tiellä.
Tuohon "hyvän jätkän" ihanteeseen on varmaan kuulunut ronskien, sekstisten vitsien kuunteleminen ja niiden mukana nauraminen. Suomi oli uskomattoman takapajulainen tuon suhteen vielä 90-luvullakin, tissibaarit ja kaikki! Ja muistakaa, avioliiton sisällä tapahtuva raiskaus kriminalisoitiin Suomessa vasta 94. Siis 94!
Monen 40-luvun äidin lapset ovat viettäneet paljon kesiä ja lomia isovanhemmillaan, se on kyllä totta. Ovat saaneet konkreettista hoitoapua lapsenhoitoon, mutta ovatko saaneet varsinaista tukea, opastusta vanhemmuuteen? Omat vanhemmat ovat saattaneet asua kaukana maaseudulla, kaupungissa on pitänyt pärjätä yksin. Oma 40-luvulla syntynyt isoäitini on minulle suoraan sanonut, ettei silloin tiedetty lapsista mitään. Hän ei tinnyt vauvoista mitään, kukaan ei neuvonut, omat vanhemmat asuivat kaukana. Lapsille ei ollut hoitopaikkoja, ei isovanhempia lähellä, ei ollut äitiyslomia. Se pieni vauva kirjamellisesti jätettiin milloin kenellekin, naapurille, tutun tutulle, kenelle tahansa. Vähän myöhemmin lähetettiin sinne mummolaan. Tärkeintä oli säilyttää työpaikka. Hän on vasta jälkikäteen pohtinut, että menikö kaikki jo siinä vaiheessa pieleen. Ei silloin puhuttu yleisesti vaikkapa kiintymyssuhdeteoriasta mitään.
Oma isoäitini on edelleen jotenkin pelästyneen oloinen. Miehet hänen elämässään ovat kohdelleet häntä surkeasti. Kaikesta päätellen, hän on ollut surkea äiti. Suosinut yhtä poikaansa yli tyttären ja toisen pojan. Hänen kotinsa on kyllä aina ollut viimeisen päälle siisti, ja hän kauhisteleekin meidän nykyaikaista lapsiperhekotia, sitä tasaista sekamelskaa. Olen sanonut hänelle suoraan, että täällä tulee ensin leikki, vasta sitten kodin siivous. Elämä pyörii lasten ympärillä ja on tätä ruuhkavuosiarkea, mutta kotona kukin saa olla juuri sellainen kuin on, täällä ei kukaan suorita, en edes minä. Meidän ei tarvitse peitellä mitään, kun ei ole mitään peiteltävää. Mutta silti isoäiti on huolissaan, kun ajamaton nurmikko kielii hänestä jostain todella, todella pahasta. :D
Isoäitini on ehkä siitä harvinainen aikansa tuotos, että on nyt seiskakymppisenä kykeneväinen näkemään myös omat virheensä ja keskustelemaan niistä minun kanssani. Toisaalta äidilleni ei myönnä vrheitään, ja hän puolustaa viimeiseen asti ex-miestään, vaikka erosta on jo yli 30 vuotta. Edelleen on tarve "pitää kulissit yllä", jälkikäteenkin.
Sen sijaan suvusta löytyy myös yksi varsinainen 40-luvulla syntyneen naisen prototyyppi, naisen ajatteleminenkin jo saa minut ahdistumaan. Pahansuopa, ilkeä, manipuloiva, katkera, kateellinen, kaikkea ja kaikkia ylenkatsova. Tämä nainen on peloitellut isoäitini lähes hengiltä. Se ettei "asioista saa kertoa ulkopuolislle" juontaa varmaan ihan siitä kokemuksesta, että asioista puhuttiin, juoruttiin, selkää puukotettiin ristiin ja rastiin. Ja sama jatkui sitten äitien toimesta omia tyttäriään kohtaan.
En parhaalla tahdollanikaan ymmärrä, miksi nykyvanhemmuutta arvostellaan niin paljon. Vanhemmuus ei omien havaintojeni mukaan ole voinut olla paljoa enempää hukassa kuin se on ollut muutama vuosikymmen sitten täällä Suomessa.
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 18:09"]
Mua ihmetyttänyt tämä hokema "mistään tärkeästä ei puhuttu", eli mikä tämä tärkeä sitten oli? Kovin moni tästä on valittanut, mutta kukaan ei oikein konkretisoinut, mitä se tärkeä sitten oli.
[/quote]
No vaikkapa: 1) avioerosta, avioeroon johtaneista syistä 2) isän kuolemasta 3) alkoholismista (mm. isän, isoisän) 4) tunteista ylipäätään 5) haaveista 6) lehtolapsista 7) siitä mitä toiselle oikeasti, aidosti kuuluu, kuinka toinen jaksaa, mitä hän miettii, elämältään haluaa.
Vastoinkäymiset, kuolemat, sairaudet, avioerot - kaikki vaiettiin. Asioista puhuttiin kuitenkin pilkkaavasti asianosaisten selkien takana. Näin kehittyivät juorut ja väärät tiedot, mutta "totuus" katosi.
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:15"]
Joo, tässä ketjussa puhuvat nuoret ja ehdottomat naiset, jotka luulevat itse olevansa hyviä äitejä. Muistakaa tämä ketju, kun aikanaan omat lapsenne lähtevät ovet paukkuen kotoa ja julistavat vihaavansa teitä sen ja sen omasta mielestänne käsittämättömän pikkuseikan takia.
[/quote]
En nyt itseäni ihan nuorena pidä, kun ikää alkaa olla kohta 50 vuotta. Meillä lapset ovat muuttaneet ja ovat muuttamassa eikä kumpikaan ole lähtenyt ovet paukkuen kuten minä - tosin vanhemmat paukautti sen oven minun jälkeen kiinni heitettyään minut ihan kirjaimellisesti pihalle. Kas kummaa, minä osaan jutella lasteni kanssa, kysyä, millaisia muistoja heillä on lapsuudesta ja nuoruudesta, kertoa asioista oman kantani ja ihan oikeasti kuunnella, mitä he sanovat. Ikävistä asioistakin olemme jutelleet ja olen selittänyt ja tarpeen vaatiessa pyytänyt anteeksi, jos oma käytös ei ole mennyt ihan putkeen. Lapset sanovat, että heillä on ollut onnellinen lapsuus ja he ovat tunteneet itsenä rakastetuiksi.
Oma lapsuus meni jotenkin vanhempien jatkeena, edes omia mielipiteitä ei saanut olla eikä varsinkaan mistään eri mieltä. Äiti on muistellut omaa lapsuuttaan vuosi toisen perään, mutta ei ole halunnut jutella meidän lastensa lapsuudesta. Kerran erehdyin sanomaan, että en pitänyt selkäsaunoista, joita tuli siitäkin, jos itkin veljen kiusatessa tai kaaduttuani pyörällä, koska "mitä ne naapurit sanoo". Miten äiti reagoi? Ei selittänyt, ei pyytänyt anteeksi vaan aloitti hirveän marttyyri-itkun. Soitti sitten muutaman päivän päästä ääni raakkuen ja syytti minua, kun hän on joutunut minun moitteitteni takia itkemään päivät yöt läpeensä.
Olemme mieheni kanssa kokeneet lapsuudessa samanlaista mitätöintiä ym. Kesti vuosia ennenkuin aloimme lasta tekemään koska pelkona oli että siirrämme ongelmaa eteenpäin . Meillä ikää nyt 45 ja 41, lapset 3 ja 1 vuotiaat. Väsyneenä välillä kilahtaa selkärangasta sammakoita , niitä sitten pyydellään anteeksi ja selitetään lapselle. Selkään ei tule jos maito kaatuu ja suita ei pestä saippualla jos kirosana livahtaa ( se äidiltä opittu). Päivä kerrallaan mennään ja miehen kanssa kasvetaan lapsuuttamme uudestaan lastemme kautta. Ehkä kuusikymppisinä olemme toipuneet..? Kiitos kanssakärsijöille omien kokemusten jaoista.